Otsikossa mainittu lempinimi oli melko yleisessä käytössä 50–60 vuotta sitten. Kalajokisen urheiluseuran nimi oli jo silloin Junkkarit. Siitä otettu yksikkömuoto – Junkkari annettiin Kalajokilaakson parhaalle urheilijalle, joka aikoinaan tunnettiin kaikkialla Suomessa, jopa ulkomailla asti.

Tämä kunnianimi kuului Chamonixin, Lahden, Zakopanen ja Cortinan MM-hiihtäjälle sekä Lontoon olympialaisten maratonjuoksijalle Jussi Kurikkalalle.

En tiedä, millaisella kiikarilla asevelvollisuuskutsuntalääkäri tähysi Jussin keuhkoja, kun ne näyttivät hänestä taudin turmelemilta. Sellainen sanoma vain kiiri jokilaaksossa, että Kurikkala joutui kutsunnoissa harvalukuiseen hyljättyjen kaartiin huonokuntoisten keuhkojensa takia.

Kyllä aika tavalla hämmästeltiin Nurmeksessa pidettyjen suojeluskuntajärjestön mestaruuskisojen jälkeen 1934, kun pienikokoinen ruununraakki, suuryllättäjä Keski-Pohjanmaalta jätti jälkeensä Heikkisen ja Karppisen veljekset, Niemen Pekat ja monet muut nimekkäät latusankarit.

Muistan elävästi erään radiohaastattelun. Kurikkala voitto suurkilpailussa 50 kilometrin hiihdon, josta oli suora lähetys. Jalat horjuen Jussi käveli mikrofonin eteen. Selostaja arveli: ”Taidat olla väsynyt.” Voittaja kuitenkin kielsi selostajan kuvitelman. Tämä vain jatkoi jankuttamistaan: ”Kyllä sinä olet väsynyt.” Silloin Jussi kiivastui ja tiuskaisi: ”En perhana, olekaan.”

Kysymyksessä olevan haastattelun varmaan muistaa vielä jokainen, joka silloin (1938?) oli vastaanottimen ääressä. Kerrottiin, että Jussi leppyi nopeasti ja paiskasi selostajan kanssa sovinnon kättä, ennen kuin lähti kortteeriaan kohti.

Urheilusta ja urheilijoista kirjoitetaan toisinaan sellaista, mikä ei ole sataprosenttisesti totta. Toimittajat tietävät, että urheilusivuilla on suuri lukijajoukko. Siksi mielikuvituksenkin annetaan joskus lentää valtoimenaan. Junkkari, kuten moni muukin urheilijasuuruus, on antanut aiheen hupaisalle muistelulle.

Chamonixin maailmanmestaruusviestissä 1935 Jussi Kurikkala oli osuudellaan ylivoimainen. Norjan Bergendahl hävisi yli minuutin ja Ruotsin Dahlqvist kaksi. Ranskalaisessa sanomalehdessä PARIS – SOIR kirjoiteltiin silloin:

”Kurikkala syö aamiaisekseen hylkeenrasvaa ja poronkoipea, puolisekseen sudenhäntälientä ja taas hylkeenpaistia, päivällisekseen karhunlihakeittoa.”

Kotimaisten sanomalehtihaastattelujen joukosta sopii esimerkiksi urheilijan oma ruokavalio kuvaus:

”Juon minä hylkeenverta. Se on parasta ravintoa jäällä, kun sitä imee tuoreeltaan luodinreiästä, se on kuin lehmän lämmin maito. Voimakkaalla ravinnolla on hylkeenpyynnissä oltava. Se on semmoista jääharjoittelua hiihtäjälle.”

En tiedä, pidettiinkö edustushiihtäjillemme korkean paikan leirejä jo ennen talvisotaa. Sitä vastoin olen kirjoista lukenut, että Kalajoen hiekkasärkkien ja Zakopanen talviurheilukeskuksen välinen korkeusero on noin 1 000 metriä. Viimeksi mainitussa paikassa Kurikkala saavutti vuonna 1939 18 kilometrin hiihdon maailmanmestaruuden.

Sotiemme jälkeen hiihtäjä siirtyi juoksijaksi, maratoonariksi. Pitkillä matkoilla hän kuului Suomen kärkikaartiin. Muistelen, että joidenkin vuosien maratontilastossa Jussi Kurikkala oli toinen, vain Mikko Hietanen pääsi edelle. Lontoon olympialaisissa hän edusti maatamme ja oli maratonilla kolmastoista.

Kurikkalan tavoite oli maratonedustus omissa olympialaisissa Helsingissä 1952. Siihen uskottiin vielä 1950. Yllättävä sairaus esti toiveen täyttymisen. Vuoden 1951 alkupuolella Kalajoen Junkkari jätti hyvästit perheelleen ja matkusti Helsingin Kirurgiseen sairaalaan. Siellä päättyi hänen elämänsä taival saman vuoden maaliskuun 10. päivänä.

Sairaalan pastorin välityksellä jätettiin Suomen urheiluväelle näin kuuluva Jussin testamentti: ”Vaikka onkin suurta saavuttaa mainetta urheilun kilpakentillä, tärkeämpää on kuitenkin sielun pelastuminen. Muistakaa, pojat, Jumalaa ja iankaikkista elämää.”