Vuoden 1899 helmikuun manifestia seuranneiden laittomuuksien estämiseksi suunnatussa aktiivisessa vastarintatyössä Nivalan pappilan silloisilla asukkailla oli hyvin merkittävä asema.

Nivalan kirkkoherra Klas Emil Hohenthal oli ainoa Kalajoen rovastikuntaan kuuluvien seurakuntien esipaimenista, joka kirjoitti nimensä laittomia asevelvollisuuskutsuntoja vastustavaan julkilausumaan.

Pappilan vanhin poika Karl Lennart Hohenthal taasen oli se intomieliseen perustuslailliseen opiskelijaryhmään kuuluva ylioppilas, jonka osalle lankesi Keisarillisen Suomen Senaatin ylimmän lainvalvojan, prokuraattori Johnssonin surmaaminen.

Laittomia asevelvollisuuskutsuntoja koskeva vastalause

Nivalan pappilasta kiidätettiin Kalajoen rovastikunnan pappien tutkittavaksi se useiden Pohjanmaan pappien laatima vetoomus, jossa erityinen huomio kiinnitettiin laittomiin asevelvollisuuskutsuntoihin. Kirjelmä saapui kirkkoherra Hohenthalille 1.1.1903 ja määräys oli, että se piti mahdollisimman nopeasti kierrättää allekirjoituksia varten kaikkien virassa olevien pappien luona.

Hohenthal itse oli silloin niin sairas, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuutta kulkea määräajassa tuota noin 500 kilometrin vaikeaa matkaa pappilasta pappilaan. Siksi hän pyysi vanhimman poikansa Karl Lennartin puolestaan suorittamaan hänelle uskotun tehtävän.

Lyhyet otteet Lennartin päiväkirjasta ilmentävät matkan tuloksen, joka muodostui suureksi pettymykseksi nuorelle aktivistille:

”Isäni allekirjoitti ensimmäisenä vastalauseen, ja sen jälkeen seurakunnan kappalainen. Minun oli käytävä neljässätoista seurakunnassa, jotka kaikki kuuluivat Kalajoen rovastikuntaan.

… Pyhäjärven kirkkoherran luona syntyi jälleen pieni kahakka. … tulin puolittain ulosajetuksi. Haapajärvellä kävi yhtä surkeasti.

… Katkeran kokemuksen olin saanut kansan opettajista, papeista. Avaamatta silmiään näkemään aseman vakavuutta, he tuudittautuivat itsetyytyväisyyteen, luottivat rakkaaseen Uuteen Suomettareensa ja arkkipiispan paimenkirjeeseen. Kaikki kammoivat vapaita sanoja, sillä sen totuudet häiritsivät heidän papillista rauhaansa.”

Kahdeksan surmanluotia

Keisarillisen Suomen Senaatin ylin lainvalvoja, prokuraattori oli Johan Mårten Eliel Johnsson. Monet hänen virkatoimensa ratkaisuista olivat sellaisia, joita maamme perustuslailliset pitivät venäläistymisvallan vahvistajana. Varsin laaja-alaiseksi muodostui käsitys, että prokuraattori hyväksyi Bobrikoffin luoman järjestelmän kokonaisuudessaan ja siten oli välillisesti juurruttamassa laittomuutta kansalaisten keskuuteen.

Tästä johtui, että laadittiin yksityiskohtainen suunnitelma Johnssonin surmaamiseksi. Avustajia oli lukuisa joukko, mutta kuolettavien surmalaukauksien ampuminen annettiin Lennart Hohenthalin tehtäväksi prokuraattorin asunnossa Helsingin keskustassa Bulevardin varrella.

Lennart on päiväkirjassaan avoimesti kertonut kohtalokkaan tapahtuman klo 10.10 seuraavasti:

”Hetken kuluttua kuului viereisestä huoneesta reippaita askeleita, jotka lähenivät. Prokuraattori tuli huoneeseen. Samassa silmänräpäyksessä minä vedin esiin browningpistoolini, joka oli ollut oikeassa housuntaskussani, ja ammuin häntä kohti kahdeksan laukausta aivan peräkkäin. Prokuraattori horjui ja vaipui sen jälkeen lattialle.”

Ampuja pidätettiin tapahtumapaikalla sinne nopeasti hälytetyn poliisipartion toimesta ja alkoi pitkään kestänyt oikeudenkäyntiprosessi.

P. E. Svinhufvudin pitkä puolustuspuhe

Hohenthalin puolustusasianajajana oli nuori juristi, myöhemmin tasavallan presidentti P. E. Svinhufvud, joka oikeuden istunnossa esitti erittäin selkeän katsauksen ensimmäisen sortokauden laittomuuksista. Huomiota herättävin kohta Svinhufvudin puheessa on se, jossa hän vertaa Lennert Hohenthalia Eugen Schaumaniin.

Kun puolustusasianajaja kohdisti oikeudenistunnossa huomion helmikuun manifestin jälkeisiin laittomiin menettelytapoihin, niin hän hyvin rohkeasti arvosteli myös senaatin päätöksiä. Seuraavat lainaukset Svinhufvudin puheesta todistivat, että nuori lakimies paljasti peittelemättömästi silloisen vallankäytön luonteen:

”… saamme huomata monien virkamiesten ja kansalaisten alistuvan tähän järjestelmään. Etunenässä kulki senaatti, joka sen jälkeen kun vuonna 1901 viimeiset lainkuuliaiset jäsenet oli erotettu, yksimielisesti mukautui laittomuuksiin.

Olemme nyt nähneet, millainen se hallintojärjestelmä oli, jota Bobrikoff koetti tuoda maahan. Olemme nähneet millainen prokuraattori Johnssonin suhde tähän järjestelmään oli.

Kun ajattelee tätä kaikkea, kaikkea mitä maassa on tapahtunut viimeisinä vuosina, niin voi ymmärtää Lennart Hohenthalin teon. Hän tahtoi panna vastalauseensa järjestelmää vastaan ja pyrkeissään sitä kukistamaan hän ojensi aseensa prokuraattori Johnssonia kohti.

Pyydän erityisesti saada huomauttaa eräästä teosta, joka on Lennart Hohenthalin tekoa hyvin lähellä, joka periaatteellisesti on samanlaatuinen, mutta joka nyt jo kuuluu historialle, minä tarkoitan Eugen Schaumanin tekoa.

… Halu suojella maatansa ja kukistaa sen sortajia, ovat saattaneet muutamia nuoria toimintaan. Rakkaudesta kansaansa, vapauden kaipauksesta he toimivat, sillä he tietävät itse kulkevansa perikatoonsa.”

Juttua käsiteltiin O. Hj. Granfeldin puheenjohdolla viidessä istunnossa. Lopullinen tuomio julistettiin rikoslain 3 ja 4 pykälien perusteella ja sen loppuosa kuului seuraavasti: ”ensin ilmoitettujen kahden lainpaikan mukaisesti tuomitsee Karl Lennert Hohenthalin rikoslain 21 luvun ensimmäisessä pykälässä määrättyyn lievempään rangaistukseen elinkautiseen kuritushuoneeseen sekä kansalaisluottamuksen menettämiseen.”

Avustajien tuella maanpakolaisuuteen

Lennart Hohenthalin päiväkirjaa tutkiessa tulee hyvin selkeästi näkösälle se ristiriitojen repimä mieliala, joka helmikuun manifestin jälkeisinä vaikeina vuosina maassamme vallitsi. Kansa jakautui kahteen leiriin ja kummallakin suunnalla esitettiin mielipide-erot erittäin kärjekkäästi. Seuraukset näkyivät monenlaisissa murhenäytelmissä ja niiden aiheuttamissa jälkiselvittelyissä. Yksi kaikkien järkyttävimmissä oli tapaus Lennart Hohenthal. Kukaan ei kyennyt asettamaan kyseenalaiseksi hänen palavaa isänmaanrakkauttansa, mutta sen sijaa prokuraattorin asunnossa tapahtunut murhenäytelmä herätti runsaasti kriittisiä kysymyksiä ja sen seurauksia pidettiin yleisesti melko arveluttavina.

Vain noin puoli vuotta ehti Lennart Hohenthal kärsiä Helsingin lääninvankilassa elinkautisesta tuomiostaan. Ystävien ja avustajien joukko oli lukumäärältään huomattavan suuri ja heidän joukossaan oli arvovaltaisia kansalaisia. Yön hiljaisina tunteina kalterit katkottiin ja köyden varassa vanki pääsi laskeutumaan ensin vankilan pihalle ja sitten muurin yli vapauteen, ei kuitenkaan omaan isänmaahan, vaan muukalaisena vieraan kansan keskuuteen maanpakoon.

Traagista tunnelmaa on Nivalan pappilan vanhimman pojan päiväkirjassa, kun hän tilittää tuon pimeän, syksyisen yön vaiheita seuraavasti:

”Tultuamme ulos kadulle, kohtasimme pari toveria, joiden asiana oli ollut pitää silmällä, että tie oli vapaa, ja juosten me jatkoimme matkaamme alas rannalle, jossa vene soutajineen oli meidän käytettävissämme. Kuu paistoi leppoisasti, kuvastuen selän tyyneen veteen. Halkojaalat lepäsivät öisessä hiljaisuudessa ja sotalaivojen valonheittäjät huikaisivat silmiämme voimakkaalla valollaan, kun se suunnattiin meidän pientä venettämme kohti, joka tasaisin aironvedoin kulki toista rantaa kohti.

Miten minun pakoani jatkettiin kunnes lopuksi olin turvassa, sitä en voi tässä kertoa.”