Oslon MM-kisojen aattotunnelmissa lienee aiheellista palauttaa mieliin, että suomalaisen hiihtourheilun kehto on Pohjois-Pohjanmaalla. Hiihtäminen tosin on ollut käytössä oleva liikkumismuoto maassamme jo ennen suomalaisten tänne muuttoa, mutta kilpailulajina sitä on harrastettu vasta vähän yli 100 vuotta.

Hiihtourheilun historiallisista tietolähteistä selviää, että ensimmäiset varsinaiset hiihtokilpailut on järjestetty Tyrnävällä maaliskuun 23 päivänä 1879. Seuraavan kymmenen vuoden aikana pidettiin vähäisiä hiihtokilpailuja maamme eri paikkakunnilla, mutta hiihdon varsinaisina suurkilpailuina voidaan pitää Oulun hiihtoja, joiden sarja alkoi 1889.

Ne pysyivät Suomen keskeisimpänä hiihtokilpailutapahtumana yli kahdenkymmenen vuoden ajan.

Hiihdossa on selvemmin kuin missään muussa urheilulajissa ollut näkösällä maakuntien kilvoittelu keskinäisestä paremmuudesta. Varsinkin alkuvuosikymmeninä taistelu hiihtovaltikan sijoittumisesta määrätylle alueelle tuli hyvinkin korostetusti esille. Nykyisin tätä maakunnallista hiihtoherruutta ei enää kovin huomattavasti pidetä esillä, vaan kilpailu on siirtynyt kuntakohtaiseksi, josta ovat todistuksena vuosittain järjestettävät maakuntaviestit.

Hiihdon historiaa tutkiessa on myönnettävä, että Pohjois-Pohjanmaa oli kilpahiihdon alkuaikoina useiden vuosikymmenien ajan jopa ylivoimaisesti paras. Aappo Luomajoen Oulun hiihdoissa vuonna 1889 saavuttaman voiton jälkeen hiihtovaltikka säilyi maakunnassamme aina vuoteen 1926 saakka, jolloin Haapaveden Tapani Niku voitti kotiladuillaan Suomen mestaruuden sekä 10 että 30 kilometrin matkoilla ja Säräisniemen (nyk. Vaala) Johannes Seppänen 60 kilometrin mestaruuden. Viimeksi mainittu matka hiihdettiin silloin Kajaanissa.

Hyviä hiihtäjiä oli muissakin maakunnissa

Kilpailutuloksia katsellessa joutuu kyllä myöntämään, että hiihtoherruuden säilyminen Pohjois-Pohjanmaalla ei ollut itsestään selvä asia, vaan kamppailu voitosta oli alusta alkaen kova. Hyviä hiihtäjiä, jotka saavuttivat kansainvälisiä voittoja ja menestyivät muun muassa Oulun hiihdoissa, oli muissakin maakunnissa. Heistä mainittakoon Kymenlaakson Harjun, Mäkelän, Niskan ja Tanin veljekset, Keski-Suomen Autiot, Pohjois-Hämeen Vesat, Pohjois-Savon Eskeliset, Keski-Pohjanmaan Hagströmit, Kainuun Härköset ja niin edelleen. Kuitenkin voidaan pitää tosiasiana, että erityisesti hämmästyttävän monilukuinen Haapaveden suurhiihtäjien joukko, mutta myös Utajärven Aitamurron veljekset, Iin Jussila ja Räihä, Säräisniemen Lämsä (toisissa palkintoluetteloissa esiintyy nimi Peltola) ja Seppänen, Kärsämäen Hepoaho sekä Piippolan Haudanlampi ja Huttunen pitivät huolen siitä, että hiihtokuninkuus säilyi sen syntysijoilla.

Eniten kansainvälisiä voittoja

Hiihto on se urheilulaji, jossa on saavutettu ensimmäiseksi huomattavia kansainvälisiä voittoja ja niitä on lukumäärältään kautta aikojen enemmän kuin painissa ja yleisurheilussa, joita pidetään yleisesti Suomen merkittävimpinä urheilumuotoina.

Useimmat ovat tietoisia siitä, että Hannes Kolehmainen juoksi 1912 Tukholman olympialaisissa Suomen maailmankartalle, mutta vain vähän lienee niitä, jotka ovat kuulleet tai lukeneet, että jo 20 vuotta aikaisemmin eli 1892 vietettiin samaisessa Tukholman kaupungissa Suomen suurta hiihtojuhlaa. Vaikka paras suomalainen Aappo Luomajoki ei sairauden vuoksi voinut osallistuakaan tähän kuuluisaan kilpahiihtoon, niin siitä huolimatta Suomi saavutti kolmoisvoiton. Haapaveden Jussi Ritola oli ylivoimainen voittaja, Iin J. Räihä sai hopeamitalin ja Etelä-Suomesta kotoisin oleva Fredrik Liljeberg pronssin. Paras norjalainen I. Svendsen hävisi lähes 13 minuuttia ja ”ruotsalaiset eivät tulleet kuuloonkaan palkintojen jaossa, vaan jäivät jälkeen kilometrikaupalla.”

Haapaveden nuorukainen oli silloin todellinen sankari. Kerrotaan, että Ritolan sulavaa hiihtotyyliä ylistettiin ja kehuttiin hänen komeaa rintaansa, ”jonka veroista ei löydy koko Ruotsin valtakunnassa.” Silloinen kruununprinssi, myöhemmin kuningas Kustaa V jakoi palkinnot ja maljakot olivat suuria kuin pesuvadit.

Hiihtourheilun voimahahmoja

Maineikkaita voittoja saavuttaneiden henkilöiden nimet säilyvät urheiluhistorian lehdillä, mutta innostajat, kannustajat, valmentajat, tukijat, kilpailujen toimeenpanijat jäävät unohduksiin. Tämä pitää paikkansa myös hiihdon osalta.

Seuraavassa esittelen lyhyesti kolme Pohjois-Pohjanmaan miestä, joiden epäitsekäs, palkaton työ on ratkaisevalla tavalla vaikuttanut maakuntamme hiihtourheilun kehittymiseen. Rohkenen väittää, että ilman heitä hiihtosaavutukset täällä olisivat jääneet paljon vaatimattomimmiksi.

Sakari Vesterlund. Hän on tässä katsauksessa mainittujen Oulun hiihtojen aikaansaamisen keskeisin henkilö. On hyvin todennäköistä, että Vesterlundin tarmokkaan työn ansiosta näistä hiihdoista muodostui Suomen huomattavin talviurheilutapahtuma useiden vuosikymmenien ajaksi. Sakari Vesterlund oli huomattava koulumies, Oulun lyseon rehtori, mutta hänelle on annettu sellainen kunnianimi kuin Suomen hiihtourheilun isä.

Rito-Ukko. Haapaveden ainutlaatuisen suurhiihtäjäkaartin esiintymisessä on Vatjusjärven Ritolan talon isäntä Matti Ritolalla keskeinen osuus. Hänestä on sanottu, että hän oli valmis kaikkeen, mikä vain haiskahti urheilulle. Rito-Ukko oli paitsi omien poikiensa Jussi ja Niku Ritolan, myös monien muiden kotipitäjänsä hiihtäjien innostaja ja rohkaisija.

Kuvaavina esimerkkeinä Ritolan isännän tehokkaista valmennusmenetelmistä mainittakoon seuraavat:

– Kun Jussi Ritola oli 5-vuotias, teki isä hänelle sukset pärepölkyn kyljestä repäisemästään palasta ja sanoi: ”Tuossa on, ala huilata, äläkä marnua.” Kuten tiedetään Jussista tuli viime vuosisadan hiihtokuningas.

– Rito-Ukolla oli tuvassaan niin sanottu ”miehen mittapuu”. Vuonna 1896 Haapaveden Karsikkaalta kotoisin oleva nuorukainen Matti Mäkikangas meni käymään kylässä Ritolassa. Rito-Ukko talutti Matin mittapuunsa eteen ja kohta totesi: ”Ei muuta kuin mene hiihtämään. Olet suunnilleen Jussin mittainen.” Seuraavana vuonna eli 1897 Matti Mäkikangas oli ylivoimainen Oulun hiihtojen Voittaja.

– Tapani Niku, hänkin Haapaveden Karsikkaalta ja 1920-luvun ehdoton hiihtokuningas, joka oli sukua sekä Luomajoelle että Ritolalle, meni kylään Vatjusjärvelle. Hänetkin Rito-Ukko talutti saman mittapuun alle, jossa Haapaveden hiihtäjät Aappo Luomajoesta lähtien oli ”syynätty”. Mittauksen tulos oli Tapani Nikulle hyvin rohkaiseva: ”Ai-jai, kun on sopiva mies. Sääret on suorat ja pää ulottuu just’ Koskenkorvan piiruun.” Todettakoon, että Jussi Kirjavaisen kokoamassa suurhiihtäjien tilastossa sekä Koskenkorvan että Nikun pituudeksi on merkitty 171 cm.

Pasi Jääskeläinen. Toinen tunnettu haapaveteläinen, joka on asetettava Rito-Ukon rinnalle, kun muistellaan Haapaveden hiihtourheilun suuruudenaikoja, on laulajana, näyttelijänä, näytelmäkirjailijana, kanteleensoittajana jne. mainetta niittänyt Basilius (Pasi) Jääskeläinen.

Pasista on sanottu, että hän kolmattakymmenen vuoden ajan vei kotikuntansa hiihtourheilua eteenpäin kynän, sanan, työn, jopa rahankin voimalla.

Jääskeläinen niitti taiteilijana mainetta kiertäessään johtamansa teatterin kanssa ympäri Suomea ja tehdessään konserttimatkoja Euroopan maihin jopa Amerikkaan asti. Sukusiteet (Karhukankaan Koskela) olivat kuitenkin niin lujat, että hän niin paljon kuin mahdollista asui Haapaveden Veikkosessa ja teki itseään säästämättä työtä kotikuntansa hyväksi. Hiihtourheilun eteenpäinvieminen oli asia, jota hän piti erikoisen tärkeänä.

Pasi sai monta kertaa iloita kotipitäjänsä hiihtäjien menestyksestä, olihan Oulun hiihtojen palkintomiesten joukossa usein peräkkäin haapavetisiä, Matti Koskenkorvakin 7 kertaa, neljästi voittajana kahdesti toisena ja kerran kolmantena. Siksi on ymmärrettävää hänen pettymyksen hetken reaktionsa vuoden 1914 Oulun hiihtojen päättyessä: Kolme Pohjois-Savon ja kaksi Kymenlaakson hiihtäjää oli kärjessä ja heidän jäljessään vasta Koskenkorva ja muut haapavetiset. Tämä tuntui Pasista uskomattomalta ja hän huudahti suojateilleen: ”Tulittepas sentään iisalmelaisten jälkeen.” Sen sanottuaan hyppäsi ”vosikkaan” ja ajoi asemalle niin lujaa kuin pääsi.