Talvisodan jälkeen luovutetun Karjalan maataloussiirtoväen sijoittamista varten säädettiin ns. pika-asutuslaki. Sen toimeenpano kuitenkin keskeytettiin jatkosodan alettua. Syksyn 1944 välirauhan jälkeen oli uudelleen nopeasti ratkaistava evakkojen tulevaisuus. Nopeassa tahdissa keväällä 1945 säädettiin maanhankintalaki. Toukokuussa 1945 vahvistettu laki antoi maansaantioikeuden siirtoväen lisäksi myös perheellisille rintamamiehille. Huomattava osa Pohjois-Suomen asutustiloista oli ns. kylmiä tiloja, eli viljelykset piti raivata ja niille oli rakennettava asuinrakennukset ja tuotantorakennukset sekä tieyhteydet.

Siirtoväen sijoittamisessa kanta-Suomeen maanhankintalain (MHL) lähtökohtana oli kyläyhteisöjen säilyttäminen kokonaisuuksina. MHL:n 91 §:ssä säädettiin:

”Siirtoväkeen kuuluvat hakijat on uskontonsa, kielensä ja etnisten asuinpaikkojensa yhteisyyden perusteella pyrittävä sijoittamaan samoihin kuntiin, samoihin asutusryhmiin ja sellaisille alueille, jotka luonnonolosuhteittensa sekä liikenne- ja taloudellisten edellytyksensä puolesta lähinnä vastaavat niitä alueita, missä he aikaisemmin asuivat.”

Oulujokilaaksoon tulleista noin tuhannesta siirtoväkeen kuuluneesta henkilöstä sijoittui eniten Muhokselle. Muhos valittiin siirtoväen asuttamisalueeksi osittain voimalaitostöiden tarjoamien työmahdollisuuksien vuoksi. Karjalaisten Muhokselle sijoittamiseen vaikuttivat myös hyvät liikenneyhteydet ja se, että kunnassa oli saatavissa maataloussiirtoväelle soveltuvaa viljelysmaata. Muhokselle tullut maataloussiirtoväki oli pääasiassa Salmin pitäjän Käsnäselän kylästä, mutta evakkoja tuli muualtakin Laatokan Karjalasta ja Kannakselta. Utajärvelle asettuneista karjalaisista suurin osa oli Salmin Koveron kylästä. Vaikka Säräisniemi ei kuulunutkaan maataloussiirtoväen varsinaiseen sijoitusalueeseen, hakeutui myös sinne maataloussiirtoväkeä.

Salmin Käsnäjärven rannalla sijainneesta Käsnäselän kylästä on suorinta tietä Salmin kirkonkylään noin 40 kilometriä. Kyläläiset saivat toimeentulonsa metsästä, kalaisesta Käsnäjärvestä ja pienimuotoisesta maanviljelystä. Myös kaupankäynnillä oli vankat perinteet, kulkihan vanha kauppatie Kairinojalta Itä-Karjalaan kylän läpi. Karjalaiset kauppiassuvut toivatkin Oulujokilaakson sodanjälkeiseen elinkeinoelämään merkittävän panoksen. Käsnäselkäläisten enemmistön jokapäiväinen leipä irtosi Muhoksella joko voimalaitostöistä tai viljelemällä suoviljelyksiä. Henkinen ja fyysinen muutos elinympäristössä oli kuitenkin suuri.

Muhosella oli siirtokarjalaisia kaikkiaan 36 kunnasta vuonna 1967. Luovutetun alueen kunnista karjalaisia oli Viipurista, Viipurin maalaiskunnasta, Sortavalasta, Sortavalan maalaiskunnasta, Koivistosta, Antreasta, Harlusta, Hiitolasta, Impilahdella, Jaakkimasta, Johanneksesta, Kannejärveltä, Kirvusta, Kurkijoelta, Lumivaarasta, Metsäpirtistä, Muolaasta, Pyhäjärveltä, Pälkjärveltä, Raudusta, Ruskealasta, Sakkolasta, Salmista, Soanlahdelta, Suistamolta, Suojärveltä, Säkkijärveltä, Terijoelta, Uusikirkolta ja Vuoksenrannalta sekä muualta Karjalasta kuudesta pitäjästä. Karjalaista siirtoväkeä tuli kaikkiaan Muhokselle 800 henkilöä. Säräisniemelle muutti parisataa siirtoväkeen kuulunutta. Säräisniemen siirtoväestä suurin osa oli Suistamolta; yksittäisiä perheitä oli useista luovutetun Karjalan pitäjistä. Evakkoja tuli myös Petsamosta. Osa Oulujokilaaksoon tulleista karjalaisista hakeutui muutaman vuoden jälkeen Imatran seudulle.

Suurin osa maataloussiirtoväestä sai uuden tilan Kanta-Suomesta 1940-luvun loppuun mennessä. Esimerkiksi Muhoksella kesäkuuhun 1947 mennessä siirtoväelle oli muodostettu 81 tilaa, joista viljelystiloja oli 52. Utajärvellä oli siirtoväen tiloja tuossa vaiheessa yhdeksän. Maanhankintalain toimeenpano kuitenkin jatkui 1950-luvun lopulle saakka. Muhoksella merkittävä maanluovuttaja sodan jälkeiseen asutustoimintaan oli Koivikon koulutila, jolta maanlunastuslautakunta otti maata 662 hehtaaria. Säräisniemellä Pelson varavankila luovutti maata toista tuhatta hehtaaria asutustilojen perustamiseen. Utajärvellä muun muassa kunnan omistamasta Laitilan tilasta lohkottiin asutustiloja. Yksityisetkin joutuivat luovuttamaan maata, mutta pääosa maasta oli valtion, kuntien ja seurakuntien maata. Esimerkiksi Vaalassa yksityisten osuus oli noin 6 %.

Muhoksen suurimmat yhtenäiset maanhankintalain perusteella syntyneet asutusalueet olivat rautatien varressa sijaitseva Laninsoso sekä Henttula ja Maantieholapan maat Muhos–Kestilä-maantien varrella. Karjalaisia asutettiin myös Muhoksen puoleiselle Pelsolle. Länsi-Pelson valtionmaalta Muhoksen asutustilat saivat myös lisämaita. Salmista muuttaneet Vilho Marjanen ja Nikolai Mensio perheineen saivat Kantokanavan varresta asutustilat. Pelsolle muuttaneista asutustilallisista tai heidän perheenjäsenistään useat hakeutuivat töihin vanginvartijoiksi.

Oulujoki Oy:n työllistävä vaikutus Oulujokilaaksossa oli karjalaisevakoille mittasuhteiltaan merkittävä. Maanhankintalaki mahdollisti myös asuntotilojen ja -tonttien muodostamisen. Vuoden 1949 alkupuolelle Muhoksella tällaisia hallintasopimuksia oli 16 ja Utajärvellä 1. Lisäksi siirtoväki oli vapaaehtoisilla kaupoilla hankkinut Muhokselta ja Utajärveltä yhteensä 27 tilaa.

Karjalaisista jatkoivat Muhoksella maataloudessa muun muassa Hattarat, Hiltuset, Homilat, Huoviset, Hämäläiset, Jukat, Kestit, Kinnulat, Kontiot, Kortelaiset, Kotikankaat, Käsnäset, Leppäset, Maaniset, Marjaset, Marttiset, Mensoset, Metsäpellot, Myllyselät, Mäkipellot, Niemet, Onatsut, Onniselät, Plaketit, Pulliaiset, Retsut, Salorannat, Saukkoset, Sepät, Suvelat, Tiepuolet ja Vuoriot. Muhoksen Laninsosolle eli arkikielessä Sosolle, Tyrnävälle johtavan maantien molemmin puolin, asutettiin kaksitoista karjalaisperhettä. Yksi Sosolle asutetuista oli Martta Onatsu. Martta Onatsu (o.s. Paretskoi, s. 1890) oli kotoisin Salmin Lunkulansaaresta Laatokan rannalta. Hän oli jäänyt leskeksi sota-aikana, ja Laatokan Karjalasta tie toi Muhokselle. Salmin Käsnäkylästä Sosolle asettui myös Retsujen perhe. Ivan (s. 1886) ja Maria Retsun (s. 1888) siirtoviljelijänä saaman tilan pitoa jatkoivat vuodesta 1949 Vilho (Vasili) ja Siiri Retsu. Soson asutustilojen arkisena huolena oli kelvollisen veden saantiongelma. Vesiongelmat olivat riesana muillakin suoviljelysalueille perustetuilla asutuskylillä 1960-luvulle saakka.

MHL-tilat Oulujokilaaksossa maaliskuussa 1959 (voimassa olevat hallintasopimukset /myydyt)
Kunta Viljelystila Asunto-viljelystila Asuntotila Asuntotontti Lisäalueet Yhteensä
Muhos 49 24 41 19 89 222
Oulujoki 47 14 46 2 33 142
Utajärvi 33 11 4 4 104 156
Vaala 101 21 9 1 110 242
OMA, Oulun läänin Talousseuran asutustoiminnanjohtaja. HIII:7. Laari 1995. Kalastustiloja ei ollut.

Utajärvellä pika-asutus- ja maanhankintalain perusteella muodostettuja tiloja oli 159 vuonna 1959. Niistä siirtoväen tiloja oli 17. Vastaavasti Muhoksella muodostettiin vuoteen 1959 mennessä 90 siirtoväen tilaa ja muita tiloja yhteensä 149. Oulujoella siirtoväen tiloja syntyi 39 ja muita yhteensä 49. Maanhankintalain perustella vuosina 1945–1961 Säräisniemellä/Vaalassa muodostettiin kaikkiaan satakunta viljelystilaa, joista suurin osa perheellisille rintamamiehille. Karjalan evakoista muuttivat Salmin Koverasta Utajärvelle muun muassa Mikko Inkisen, Vilho Inkisen, Nikolai Lahtisen ja Mikko Lahtisen perheet. Koverosta olivat kotoisin niin ikään Mensoset ja Nuojualle asettuneet Sumiloffit. Koverolaisia asettui myös Muhokselle. Salmilaisessa siirtoväessä oli myös Kosken-, Pajaston- ja Rovion-sukua. Nikolai Shemeikan perhe oli Suistamolta niin kuin Aleksanteri Salonen. Karjalaisia tuli myös Vuokselasta, Lumivaarasta ja Kuolemajärveltä. Säräisniemen Pelsolle muuttivat maanviljelijöiksi Suistamolta Juho Haimakaisen, Aleksi Kannisen, Nikolai Malassun, Santeri Maskosen, Paavo Merkkilän, Onni Nevalaisen, Juho Onoilan, Väinö Pariviaisen ja Ensio Väänäsen perheet. Salmin Miinalasta muuttivat Aleksi Ipatin ja Heikki Rovion perheet. Ruskealan Matkaselästä tuli Juho Ikonen perheineen ja Suojärven Vegaruksesta Mikko Puuronen sekä Kirvusta Mikko Heino.

Pelson karjalaisten vaellus uusille asuinsijoilleen kulki osalla Pohjanmaan ja osalla Savon kautta. Erikoinen kohtalo oli Suojärven Vegaruksen kylän Puurosten perheellä, jonka isä ja moni sukulainen joutuivat talvisodan aikana siviilisotavangeiksi Neuvostoliittoon Kaimaojan metsätyöleirille. Sodan päättymisen jälkeen siviilisotavangit pääsivät palaamaan kotimaahansa, mutta vuorossa oli karanteenileiri Helsingissä ja vasta sitten saattoi uuden elämän rakentaminen välirauhan Suomessa alkaa. Alahärmästä Puuroset palasivat jatkosodan aikana Suojärvelle. Kesällä 1944 alkoi jälleen evakkotie – Karttulasta perhe muutti Paltaniemelle ja sieltä Säräisniemen Pelsolle vuonna 1947.

Oulujokilaaksoon niin kuin muuallekin asettuneiden karjalaisten vaellus ei ollut suoraviivaista, vaan väliaikaisia asuinpaikkoja ennen omalle tilalle asettumista oli useita. Evakkomatkallaan karjalaiset saivat osakseen ymmärrystä, mutta myös ”ryssittelyä” ja kylmäkiskoista suhtautumista. Karjalan evakkojen kieli ja tavat herättivät valtaväestössä oudoksuntaa. Siirtoväessä olikin ns. piilokarjalaisia, eli he pyrkivät ympäristön paineessa kätkemään karjalaista identiteettiään. Lähemmän kommunikoinnin esteenä saattoivat olla ennakkoluulot puolin ja toisin. Karjalaiset saattoivat pitää paikallisia ylpeinä. Nopeapuheisten karjalaismummojen ymmärtäminen saattoi olla hankalaa. Oulujoen ympäristö eli voimakasta demografista muutosta 1940-luvulla voimalaitosrakentamisen aiheuttaman muuttoliikkeen vaikutuksesta, joten karjalaiset muuttivat sosiaalisesti muutostilassa olevalle alueelle, mikä osaltaan madalsi tulokkaiden ja paikallisten ihmisten sopeutumista. Paikalleen asettuneet karjalaiset perustivat omia yhdistyksiään. Muhoksen Karjalaiset ry perustettiin vuonna 1948 ja Utajärven Karjalaiset ry vuonna 1951. Ortodoksisuus oli ja on ollut tärkeä Karjalan evakkoja yhdistävä tekijä.

Maanhankintalaki antoi maansaantioikeuden myös perheellisille rintamamiehille. Rintamamiesten maansaanti oli sekä maatalouspoliittinen että yhteiskuntapoliittinen ratkaisu, jolla turvattiin yleistä olojen vakauttamista.

Asutustiloille rakennettiin asuin- ja tuotantorakennukset tyyppipiirustusten mukaan. Jälleenrakennuskauden tyyppitalot yhdenmukaistivat maaseudun rakentamista. 1950-luvulla maaseudun rakentamista alettiin valvoa rakennuslupajärjestelmällä. Suurimmalla osalla Muhoksen, Utajärven ja Säräisniemen maatiloja jälleenrakennuskausi ei tuonut välitöntä muutosta rakennuskulttuuriin. Sähköt alkoivat yleistyä 1950-luvun lopulla. Elintason nousu, kaupunkimaisen rakennussuunnittelun tyylit ja maatalouden tuotantorakennusten uudet vaatimukset muuttivat maatilojen rakennuskantaa ja tilojen pihapiiriä samalla kun autiotilojen määrät kylillä lisääntyivät.