Lempi ja Laine, ensimmäiset laivat Oulujoella

Nämä muistelmat Oulujoen laivaliikenteestä 1800–1900-lukujen vaihteessa on kirjoittanut Maria Laukka (Mäkelä) sairasvuoteellaan kymmeniä vuosia sitten.

”Luettuani Kalevasta kirjoituksen ”Lempi ja Laine”, oli kuin vanha ystävä olisi minua pukannut kylkeen ja sanonut: ”Elä kuole vielä, kirjoita viimeisillä voimillasi meistä”.

Näillä sanoilla aloittaa kirjeensä Muhoksen Jokirinteellä sairasvuoteellaan makaava talonemäntä Maria Laukka. Kirje sisältää muistelmia kirjoittajan nuoruusvuosilta, jolloin ensimmäiset höyrylaivat välittivät Oulujoen liikennettä. Vanhus on elänyt muistoissaan uudelleen kukkivan nuoruutensa iloiset päivät ja pannut itse paperille ajatukset ihmeen selkeään muotoon.

”Niinpä minä, lähes 70-vuotias, sairasvuoteellani liikuntakyvyttömänä, kolmen taudin vaivaama, sain yliluonnollisen voiman kirjoittaa ja tässä se nyt on:

”Isäni Matti Mäkelä syntyi ja kasvoi Roinilan poikana Utajärvellä. Isä oli Roinilan Esko ja äiti Postilan Liisa. Talo joutui jaettavaksi veljesten kesken. Silloin Roinilan Esko osti Ala-Mäkelän tilan Muhoksen Laitasaaresta ja muutti nimensä Mäkeläksi. Isän kuoltua annettiin koko suuri talo vanhimmalle pojalle, äitinsä elatusta vastaan. Vanha laki oli sellainen, että vanhin poika sai talon yksinään. Toiset joutuivat lähtemään onneaan koittamaan (heitä oli kaikkiaan kuusi). Sen ajan nuoret miehet menivät merille ja niin lähti Mäkelän Mattikin muiden mukana. Viisi vuotta hän kulki kaikilla merillä ja hänellä oli tarkoitus jäädä ainaiseksi sinne. Isälläni oli präntätty vihreän valkoinen Merikirja, joka sisälsi todistuksia. Ikävä tuli pojalle omaisia ja hänellä kait oli mielitietty eli sydämen syrjä jäänyt kotimaahan. Niin poika osti sen ajan tavan mukaan silkit ja kullat merituliaisiksi tytölleen.

Kaikki näytti menevän suunnitelmien mukaisesti. Vaan kohtalo pisti sormensa peliin. Sattumalta hän tapasi toisen tyttären, Oulun myllynhoitajan 18-vuotiaan Kathariina Kristiina Sankilammen. Siihenpä se merille meno sitten jäikin. Tämä nuori tyttö mieltyi kymmenen vuotta vanhempaan meripoikaan. Niin vedettiin umpisolmu, joka kesti kuukautta vaille 50 vuotta.

Oulujoessa oli aluksi pieni siiven avulla kulkeva ”Kaima” -niminen laiva. Tottapa sen katsottiin kannattavan, kun ostettiin vanha, mutta kyllä vielä käyttökelpoinen Laine ja perustettiin Oulujoen Höyryvene Osakeyhtiö -niminen osuuskunta. Nyt tuli esille kysymys, mistä saadaan perämies ja niin pyydettiin tätä merillä ollutta Mäkelän Mattia merimiehen kokelaaksi. Viiden kuukauden perästä annettiin hänelle todistus, joka on vielä tallella (museossa).

Tällainen oli todistus: Matti Mäkelä (perämies) kulkenut Oulun ja Muhoksen väliä 5 kuukauden ja neljäntoista päivän ajan. Silloin hän on osoittanut olevansa perän pidossa hyvä. Kuuliaisuudessa nöyrä. Elämässä moitteeton. 115 markkaa kuukaudessa, josta tämä todistukseksi annetaan. Oulussa 8. p. lokakuuta 1884. Oulujoen Höyryveneosakeyhtiön puolesta G.H. Stenman.

Samoihin aikoihin hän osti Onteron talon Muhoksen Laitasaaresta, jossa vieläkin sama suku asuu.

Keväisin oli isäni Madekoskea perkauttamassa, mikä merkitsi kivien poistamista laivaväylältä. ”Laineella” oli usein tervaveneitä perässä, joskus 17–18 kappaletta odottamassa ”Pakettia”, kuten silloin sanottiin. Veneestä oli maksua kaksi markkaa kappaleelta Muhoksen kirkolle asti. Hitaasti, mutta varmasti ”Laine” saapui päätesatamaansa tunninkin myöhässä. Mutta siihen aikaan ei ollut kiirettä. Olivat tyytyväisiä, kun joskus perille pääsivät.

Kun liikenne kasvoi, niin hankittiin uusi laiva vuonna 1899. Sen nimeksi pantiin ”Lempi”. Isäni pyydettiin tähän uuteen laivaan perämieheksi. Isälleni oli annettu oikeus harjoittaa kahvi- ja virvoketarjoilua. Silloin minua kutsuttiin sen ajan sanonnan mukaan ”Puffettineidiksi”, mutta pian tuli käytetyksi lisänimekseni ”Lemmen tyttö”.

Esittelen teille arvoisat lukijat Lempi-laivan. Perässä oli hieno salonki, ruskeat plyysitoppaukset istuimissa, samanväriset verhot ikkunoissa, korkkimatto lattialla, pyöreä pöytä keskellä lattiaa, peili seinässä. Perässä oli ahteri, jossa nuoret herrat ja neidit varsin hyvin viihtyivät.

Etuosassa oli keittiö, WC, koneet keskellä. Istuimet kiersivät laivan ympäri, keulassa oli perämiehen hytti, jonka ovessa oli kirjoitus ”Perämiehen häiritseminen kielletty”. Hytin edessä oli pitkä pöytä, kahvi kannettiin tilauksesta salonkiin herrasväelle kannulla, se maksoi 10 penniä kuppi, 25 penniä leivän kanssa. Keulassa olevassa pöydässä saatiin samaa kahvia viidellä pennillä kuppi. Limonadipullo maksoi 25 penniä.

Laivamaksua perittiin salongissa matkasta kaksi markkaa ja etuosassa 130 penniä Muhokselle asti. Kaikkein köyhimmät matkustivat ilmaiseksi isäni luvalla. Lempi-laivan ensimmäinen koneenkäyttäjä oli Juho Mämmi Oulusta. Valitettavasti Lempi-laivasta ei ole otettu yhtään kuvaa. Muuten se oli samanmallinen kuin iso Laine, vain päätykansi puuttui. Pyydän teitä arvoisat lukijat vielä kerran lähtemään ”Lempi”-laivassa Muhokselle.

Lempin matkassa Oulusta Muhokselle

Kello kolme lähdettiin Kurkelan rannasta. Ensimmäinen silta eli ryky, kuten sitä silloin sanottiin, oli Pura. Siihen ei ollut menijöitä, joten ajoimme ohi. Toinen silta oli Koistinen, johon jätämme tehtailija Otto Lindgrenin (Karhi). Aamulla otamme hänet taas sieltä, sillä hän menee konttoriinsa Ouluun.

Seuraava silta on Maikkula. Siellä viettää kesäänsä kapteeni Laurin ja asemapäällikkö Oller perheineen ja kasin kauniine tyttärineen. Heidän vierainaan olivat usein veljekset Huugo ja Harry Frey, toinen kapteeni, toinen luutnantti. Samalle sillalle nousevat myös kapteenit Cock ja Löfgren mennäkseen Maikkulan reservikasarmilla oleviin kesäasuntoihinsa.

Eteen kuuluu styyrmannin ääni torvea myöten masinistin korvaan. Kontion sillassa ei näy ketään olevan. Heitämme tuon lupsakkaan Korhosen isännän Madekosken alla olevaan Korhosen siltaan. Siitä alkoi kova kamppailu, jossa kysyttiin koneen voimia ja perämiehen taitoa, sillä laivan piti pysyä reimarien välissä kovassa koskessa. Hitaasti, mutta varmasti aina tultiin kosken päälle, eikä koskaan mitään vahinkoa tapahtunut.

Kovimman kuohun kohdalla oli Koivuniemen kaunis huvila, jossa asui asessori Hasseblan perheineen. Jopa päästiin tyyneen veteen ja laskettiin Marttilan siltaan. Jatkamme matkaa Sanginsuun Kinnusen siltaan, jossa hymyilevä Kinnusen pappa istuu veneessä pyydystäen kaloja, milloin ongella, milloin uistellen, aina sään mukaan.

Laivamme lipuu eteenpäin, tulemme Määtän siltaan. Siellä asuu konsuli Fredrik Borg perheineen kauniissa huvilassaan. Pitkä koivukuja johtaa tämän hienon perheen havupuiden ympäröimälle asunnolle.

Seuraava on Pukin silta. Siellä on taasen Pukin talossa majaileva punatukkainen Huppa Tiina ainaista hyvääpäiväänsä toivottamassa styyrmannille. Pukissa olevassa huvilassa asui rehtori Dahlström rouvineen ja apteekkari poikineen. He tulivat tänne Helsingistä joka vuosi kesäänsä viettämään. Sivuutamme Tervaojan sillan. Heitämme Lapinsiltaan opettaja Bergin, hän asuu Lapin talossa. Ei näy olevan Kestin sillassa ketään. Annamme laivan huilata pitemmän välin ja saavumme Muhoksen puolelle Onteron siltaan. Tämä on puiden ottopaikka. Viivymme siinä 10–15 minuuttia. ”Joka mies halon kantoon”, kuului perämiehen komento. Onteron rantaan oli kokoontunut pyhäiltoina kylän nuoria ja vanhempaakin väkeä katsomaan laivan tuloa ja samalla tapaamaan toisiaan. Arkisin siinä oli pieniä poikia ja tyttöjä marjankaupalla. Mustikoita, mesimarjoja ja vaaraimia he tarjosivat 10 penniä ropponen. Kilvan ostettiin silloin marjoja. Toisinaan oli leipäjuuston kauppiaitakin. Eteen! kuului perämiehen hytistä. Eipä näy ketään Apajan sillassa. Alamme lähestyä Laukan siltaa. Heitimme siihen sanginjokiset.

Tuossa heti tulee Hakkaraisen silta. Salongista astelevat insinööri Sjöholm ylioppilaspoikansa ja Laina-tyttärensä, vävynsä, tuomari Martikaisen ja hänen herttaisen Jenny-rouvansa kanssa. Niin he nousevat sillalle mennäkseen hyvin hoidetun puutarhansa läpi valkoiseksi maalattuun, pitkällä lasiverannalla varustettuun, ihanilla kukilla ympäröityyn kotiinsa. Katsoin pitkään heidän peräänsä ja ajattelin: ”Nuo kait ovat onnellisia ihmisiä”.

Käännämme laivamme toiselle puolen jokea Rönkön siltaan. Siellä viettää kesää leipuri Katri Antell’in nuoret. Sieltä ne jo huiskuttavat meille. Tietävät, että Katri-äiti on laittanut hyvää tulemaan heille. Ja olihan sitä! Oli ankkastukkia, öhrviilaa, ässiä, tipoja ja rinkilöitä, olipa baakelsiakin. Ei ollut ihme, jos ne tytöt olivat nauravia ja laulavia, olihan heillä elämän ihanuus ympärillään.

Eteen! kuului taas ääni torvesta, laiva lipuu hiljaa eteenpäin. Eteen tulee kuin pysty aita ”Muhoksen lohipato”, poikki joen Kekkolan talon kohdalta. Aukkoa on vain sen verran, että laiva pääsee siitä lävitse. Tässä patolaitteessa oli pöhniä, joihin lohet menivät. Kaikki muu väli oli tukittu, joten lohen oli pakko mennä siihen loukkuun. Joka aamu miehet hyppäsivät sinne sisään puunuijalla lohia tappamaan. Rannassa oli lohikellari ja venäläisen ostajan asunto. Vierasmaalainen osti lohet ja lähetti ne Venäjälle. Joka kymmenes lohi kuului papille (ja se sattui aina olemaan pienin). Lohenpyyntiin tuli aina paljon ihmisiä katsomaan, varsinkin pyhäpäivisin.

Nyt liukuu laivamme patorykyyn. Hilja – seis – takaisin – kuuluu kapteenin komento masinistille. Mitä ihmettä? Täällä on koko ylioppilasosakunta. Muhoksen kirkolla olivat Rosendalin ja Grostenin huvilat. Kirkonkylän herskapi, fröökynät ja nuoret herrat olivat lähteneet pappilan nuorille vieraiksi ja ookasivat laivassa kirkolle. Oli siinä kukkahattuisia, valkolakkisia ja valkokenkäisiä hienoine rimpsuineen nähtävänä. Vieraita saattamassa oli Kalle Strömmer ja hänen kaksi pitkäpalmikkoista sisartaan, Veera ja Bertta. Siinä oli ylioppilas Lauri Rosendal, elämäniloa täynnä oleva herra ja hänen sisarensa Aili, pitkä, kaunis neiti. Ylioppilas Väinö Valkola. Ruotsin kieli soi ja solisi heidän suussaan, ajattelin: ”Näille kai on Luoja antanut etuoikeuden täällä maailmassa”.

Poikkesimme toiselle puolelle jokea Suvelan rantaan, siellä asuu hienon hieno herrasväki, professori Arthur Snellman perheineen kauniissa huvilassaan. Viemme heidän vieraakseen Helsingissä asuvan veljensä, Paul Snellmanin (Paavo Virkkunen), kylän kesken lempinimi rovastin Pauli, ja kuvankauniin rouvansa. Vihdoin tulee viimeinen solmunväli ja päästään kirkkoniemen taakse. Laiva päästää pitkän piipauksen ja niin päästiin päälaituriin Valkolan rantaan.

Kuten lukijani huomasivat, oli laiva täynnä herrasväkeä ja siksi siihen ei sopinut se Pohjolan jätkäparvi, joka jäi Kurkelan rantaan odottamaan ylimääräistä reissua. Markat pois, oli isälläni tapana sanoa. Lempi kääntää kauniissa kaaressa kokkansa takaisin Oulua kohti. ”Ananias, anna sie sen kankuttoa”, kuului kehoitus koneenkäyttäjälle. Isäni oli saanut huumorinlahjan, jota ei jättänyt vakan alle.

Ei siihen ollut vapaapäiviä eikä vapaatunteja. Ylimääräiset reissutkin oli tehtävä samaan kuukausimaksuun. Toukokuusta lokakuuhun ei isäni päässyt käymään kotona ollenkaan, vaikka kulki kotirannan ohi kaksi kertaa päivässä. Äitini hoiti taloa nais- ja miespalvelijain kanssa käyden aina laivarannassa isältäni määräyksiä ja neuvoja ottamassa.

Lukijani kai muistavat, että sitä ollaan menossa sitä jätkäsakkia noutamaan. Lemmen kone käy mainiosti myötävirran ja hyvän ja huolellisen koneenhoitajan ansiosta. Perille Kurkelan rantaan päästiin kahdessa tunnissa. Eltari nakkasi köyden silmukan paaluun ja niin oltiin laiturissa.

Pohjolan jätkä, joka syksyn tullen painuu etelään kuin muuttolintu. Heille kaikille oli yhteistä samalla tavalla pukeutuminen. Lapikaskengät jaloissa, pusero pääosin punainen tai kirjava, silkkisaletti kaulassa, helapää puukkorustikki vyöllä, harmaa lätsä pitkän tukan painona, nahkainen laukku selässä. Siellä näkyi viinapullo ja limppu.

Laivaan tullessaan jätkät olivat hiukan tuutingissa ollakseen rohkeampia. Alamme matkan Muhosta kohden. Kaikki rauhallista. Seison Lemmen kannella ja katselen kuinka laivan keula halkoo vettä, tehden isot laineet sivulle. Vesi pärskyy kuohun ympärillä. Silloin kuuluu ääni: ”Tyttö, onkos sulla kahvia?” Silloin herään karuun jokapäiväisyyteen. ”Onhan minulla kahvia, moneenko kuppiin kaadetaan?” ”Niin moneen kuin sinulla vaan on kuppeja”. Jokainen kuppi tiesi viiden pennin tuloa, joten mielelläni kaatelin kaikki kupit täyteen. Mies ottaa pullon povestaan ja kaataa joihinkin kuppeihin. Minä käsken panna pullon pois. ”Oohan tyttö vaiti, jätkä on herra kesällä”. Isäni laski hyttinsä ikkunan alas ja sanoi, että tyttö on oikeassa, ei täällä panna sekaan. ”Tuki äijä turpasi”, mies vastaa. Vaan kun se meni tovereitaan käskeen kahville, silloin minä otin pullon pöydältä ja hilpaisin laidan yli jokeen. Jätkä palaa, katselee ja killistelee pulloaan ja huomaa tekoni. Silloin Lemmen tytölle, joksi minua kutsuttiin, tuli kiire, kun pohjolan jätkä lähti perään. Niin me päästelimme moneen kertaan ympäri laivan. Kun isäni huomasi tilanteen, laski hän laivan törmälle ja jätkä maihin. Laivassa oli sellainen laki, että jos joku teki haittaa kanssamatkustajilleen, laskettiin laiva rantaan missä hyvänsä ja mies ajettiin maihin.

Oulujoen laivaliikenteessä ei tapahtunut onnettomuuksia

Isälläni oli postinkuljetus kesäisin Oulun ja Muhoksen välillä. Palkka oli 50 markkaa kesältä. Minulle kuului postilaukun vieminen postiin, joka oli Valkolan talossa. Postinhoitajana oli neiti Maikki Valkola. Ei siinä laukussa ollut montakaan kirjettä eikä sanomalehteä. Palasin laivalle, kahvipannu nostettiin pöydälle, sen ympärillä pohdittiin päivän tapahtumat. Laiva pukattiin hautausmaan puolelle ja ankkuri laskettiin. Siellä me sitten ilomme iloittiin ja surumme surtiin, ei kait niitä suruja vielä paljon ollutkaan.

Kauniina kesäiltoina nousin Lemmen ahterille. Sitä näkyä, jonka sieltä näin, ei voi sanoin kuvata, se täytyy jokaisen itse kokea. Ajattelin – itsekseni –, että Jumala on antanut meille ihanan maailman. Miksi pieni ihminen, maan tomu, on tehnyt sen murheen laaksoksi!

Isäni oli Lemmen perämiehenä vuoteen 1907 saakka. Vanha Laine myytiin ja tilalle ostettiin uusi, iso laiva, jolle myös pantiin nimeksi Laine. Isäni siirtyi tämän laivan perämieheksi, kuljettaen tätä laivaa vuoteen 1912, jolloin hän vanhuuden ja silmäsairauden takia jätti toimensa. Hän ehti olla perämiehenä 29 vuotta. Tällä ajalla ei mitään vahinkoa tapahtunut. Isäni jälkeen tuli Laineen perämieheksi Antti Kropsu Haukiputaalta, asuu nykyään Muhoksella. Hän oli Laineen perämiehenä niin kauan kuin laivaliikenne kokonaan loppui, rautatien ja autojen takia.

Niin jäi unholaan Laine ja Lempi. Niistä nykypolvi ei enää tiedä paljon mitään. Valitettavasti se romantiikka jäi näin heikon ja puutteellisen kirjoituksen varaan.

Isäni kuoli vuonna 1929 syyskuun 7. päivänä ollen kuukautta vailla 80 vuoden ikäinen. Siunattu olkoon isäni muisto.

Ne kolme kesää, jotka kohtalo oli minut suonut olla runollisessa Lempi-laivassa, luonnonkauniilla Oulujoella, ovat ikuisessa muistossani. Ne nuoruuden kulta-ajat haluaisin elää vielä uudestaan.

Joku ehkä haluaa tietää, missä minä olen. – Siellä, missä mäntymetsä huokaa, soipi soitto luonnonkantelon. Missä salo soittaa rauhaa. Siellä ”Lemmentytön” koti on.