Pyhäjokea maankohoamisrannikolta Suomenselälle

[Kuvassa Pyhäjoen mutkia]
Pyhäjoen mutkia Haapaveden Kuljunsaaressa 1985. Kuva Sauli Saastamoinen.

Pyhäjokilaaksosta löytää toisistaan suuresti poikkeavat luonnon ääripäät, kun nousee maankohoamisrannikolta jokilatvoille Suomenselän vedenjakaja-alueelle.

Myös jokivarren ja siitä etäämpänä olevien metsä- ja suovaltaisten alueiden luonnon välillä on suuri ero. Pyhäjokilaakso on tunnusomaista Pohjanmaata: eläminen ja toiminta keskittyy jokeen ja sen varren kulttuurimaisemiin. Pohjanmaalla osa-alueita tarkastellaankin yleensä jokilaaksoittain. Eri jokilaaksojen luonto on suurissa piirteissä samankaltaista, mutta silti voidaan havaita myös kiintoisaa jokilaaksokohtaista omaleimaisuutta.

Luonnonarvoja kapealla rannikkovyöhykkeellä

Maankohoamisilmiötä koetaan maapallolla vain harvoilla seuduin. Pyhäjoen kunnan rannikkokaistalla esiintyy siten luonnonarvoja, jotka ovat eurooppalaisittain harvinaisia. Rannikon kasvillisuuden vyöhykkeisyys on hyvin lyhyellä matkalla selvästi havaittavissa: vesirajaa lähinnä ovat rantaniittyjen kapeat vyöt, ylempänä pensaikot ja harmaaleppävaltaiset lehtomaiset metsät. Kauempana rannasta alkaa havupuiden valta – tavanomaiset karut kangasmetsät.

Rannikolla on pieniä merenlahtia, jotka ovat arvokkaita lintuvesiä ja monipuolisen vesikasvilajiston tyyssijoja. Maan kohotessa ne kuroutuvat erillisiksi pikkujärviksi tai lammiksi, joita kutsutaan kluuvijärviksi (glo-järviksi). Näistäkin maankohoamisrannikon luonnon erikoisuuksista on esimerkkejä Pyhäjoella merenrannan tuntumassa.

Pyhäjoen merenrantojen niittyvyöt ovat luonnostaan olleet useimmin paikoin kapeita. Parhalahden-Syölätinlahden alue on esimerkki laajemmasta niittyalueesta. Aiemmin niityt pysyivät avoimina laiduntamisen ja osin niitonkin ansiosta. Sittemmin merenrantaniityt ovat pajuttuneet, ja järviruoko eli ryti on vallannut matalakasvuisia niittyjä.

Hiekkaiset merenrannat keskittyvät Perämeren piirissä melko harvoille rantaosuuksille. Pyhäjoella vaikutelman niistä pystyy saamaan Yppärissä.

Joki on maiseman valtasuoni

Itse Pyhäjoki rantoineen ja niitä reunustavine harmonisine viljelymaisemineen on Pyhäjokilaakson ydin. Pyhäjoki on, lukuun ottamatta koskiensuojelulailla suojeltua alajuoksua, rakennettu voimatalouden tarpeisiin. Haapaveden Haapakosken voimalaan ulottuvalla suojellulla alajuoksulla on säilynyt vielä useita pikkukoskia omine maisemineen ja luonnonarvoineen; Merijärven Pyhänkoski on näistä kohteista ainakin nähtävyytenä arvokkain.

Jokirannan kasvipeitteessä on tulvalietteen tuomien ravinteiden ansiosta löydettävissä reheviä tulvaniittyjä ja -metsiä vaateliaine kasvilajeineen. Voimalaitosrakentamisen myötä tulvarytmi on kuitenkin muuttunut, joten luonnontilaisten tulvarantojen kaltaiset piirteet ovat vähentyneet.

Pyhäjokirantojen viljelymaisemaa luonnehtivat pienipiirteiset korkeuserot ja maastokuviot. Tämä on luonut maisemaan omaa viehättävyyttään. Mahtipontinen lakeuden tuntu ei kuulu Pyhäjokivarren kuvaan.

Suon ja metsän valtaa

Pyhäjokilaakson luonnon kolme keskeistä elementtiä ovat rannikko, jokivarsi ja suot; etäämpänä joesta soiden ja karujen kangasmetsien valta on selkeä. Haapavedellä aukeavat laajimmat suot.

Pyhäjokilaakso sijaitsee alueellisesti kiintoisalla vaihettumisalueella, jossa sekä eteläiset keidassuot että pohjoiselle Suomelle ominaisemmat aapasuot esiintyvät tasapäisesti rinnan. Hyviä lintusoita ovat etenkin allikkoiset keidassuot.

Vaikka metsät kattavat huomattavan osan Pyhäjokilaakson alasta, ei metsäluonto tarjoa kovin mittavia luonnonarvoja. Metsien karuus ja vanhojen luonnonmetsäkuvioiden vähäisyys luovat yksitoikkoisen yleiskuvan. Paikallisesti löytää silti kiintoisia metsäluonnon yksityiskohtia.

Juuri suo- ja metsäluonto on Pyhäjokilaaksossa kokenut laajimmat muutokset. Metsätalouden tehostamisen vaatimat ojitukset ovat muuttaneet täällä luontoa läpikotaisemmin kuin missään muualla maassamme. Luonnontilaisia suoyhdistymiä on enää vähän, ja jopa useimpia suojelusoita reunaavat ojat. Ojitusinnossa menetettiin samalla valtaosa pienvesien luonnontilasta. Myös turvetuotanto on vaikuttanut Pyhäjokilaakson suoluontoon, mutta mittasuhteet ovat metsätalouden aikaansaannoksiin nähden kuitenkin pienet.

Sisämaan lintuvesiä ja muita järviä

Pyhäjokilaakson luonnon helmiin kuuluvat epäilemättä muutamat sisämaan rehevät lintujärvet. Niitä on keskittynyt erityisesti Haapavedelle, nimekkäimpänä kohteenaan Ainali. Kärsämäen Nurmesjärvi on myös huomattavan tärkeä lintuvesi. Valtaosa näistä lintukosteikoista on järviä, joiden pintaa on aiemmin laskettu.

[Kuva Lehtoniemestä]
Pyhäjärven Lehtoniemi. Kuva Pekka Raudaskoski.

Pyhäjärvi on alueen ainoa suurjärvi laajoine selkineen, monine sankkapuustoisine saarineen ja pienine luotoineen. Aavistus järvi-Suomea tulee siten vastaan Pyhäjokialueen latvaseuduilla. Vaikutelmaa lisää Pyhäjärven etelä- ja kaakkoisosan pinnanmuotojen vaihtelevuus: siirrytään savolais-keskisuomalaiseen mäkimaisemaan.

Sekä etelää että pohjoista

Etelä ja pohjoinen lyövät Pyhäjokilaakson luonnossa kättä toisilleen. Tämä havainnollistuu hyvin vaikkapa eläin- ja kasvilajistossa. Haapaveden ja Kärsämäen lintujärvillä pesivät pohjoiset uivelo ja mustalintu ja samalla eteläiset nokikana ja ruskosuohaukka.

Kasvilajistossa selvintä eteläisyyttä edustavat vaikkapa Pyhäjärven lehmusesiintymä ja Kärsämäen Vuohtojokivarren valkovuokot. Kuitenkin metsäkasvillisuus on koko Pyhäjokilaaksossa jo selvästi pohjoisvoittoisempaa (keskiboreaalista) kuin Järvi-Suomen puolella.

Niukasti suojelukohteita

Pyhäjokilaaksossa on melko niukasti suojelukohteita. Tärkeimmät kohteet ja erityispiirteet on pystytty kohtuullisesti sisällyttämään valtakunnallisten suojeluohjelmien ja Natura 2000 -verkoston suojelukohteisiin. Pyhäjokilaakso on kuitenkin suojelukohteiden määrässä ja laajuudessa Kalajokilaakson ohella Pohjois-Pohjanmaan niukinta aluetta.

Pyhäjokilaakson luonnon omimpien piirteiden säilyminen edellyttää paitsi suojelualueita, myös luonnonarvojen, maiseman ja kulttuuriperinnön vaalimista tavanomaisessa talouskäytössä olevilla alueilla. Nouseva ympäristötietoisuus sekä oman elinympäristön ja kotiseudun erityispiirteiden kasvava arvostus näyttäisi antavan tässä suhteessa aihetta toiveikkuuteen. Luonnonarvojen vaaliminen on seudun monipuolisen kehityksen tae.