Lapsuuden muistoja

Kun ihminen tulee vanhaksi, siirtyy ajatus elettyyn elämään. Varsinkin lapsuus ja sen aikaiset tapahtumat piirtyvät silloin selvinä mieleen.

Minun kotini, Virkkulan Niemelä, oli kohtalaisen suuri maalaistalo. Kotini avaraan pirttiin kokoontui varsinkin talvi-iltoina ja erikoisesti lauantai-iltoina suuri joukko naapureita tarinoimaan ajan tapahtumista ja menneistäkin. Siinä oli Kalli-Aappo, jo kankeajalkainen vanha ukko, joka aina muisteli renkinä oloaan Rantapappilassa. Oli Hällin Mikko, joka puhui harvakseen lumitalvista seuraavaan tapaan: ”Silloin se oli lumitalvi, kun tuo Jutilan Matti meni Aholle (Paavolaan), kun Rantapappilan hirsiä vedettiin, ja kun tuo tämän talon Iikka tehtiin” (1888). Ja monia muitakin muistoja sen ajan ukkeleista on. – Erikoisesti on jäänyt mieleen Tokolainen eli Toko-ukko, joka oli suuri tietäjä. Tokolainen osasi laittaa myös susille aidat, etteivät ne päässeet raatelemaan kylän karjoja. Tästä työstään hän kantoi karjojen omistajilta erikoiset jyväkapat. Kun kerran eräs karjan omistaja ei suostunut kappoja maksamaan, sanoi Tokolainen, ”minäpä jätän sinun laitumesi aitaamatta”.

Tietäjä oli myös Kuukkalainen, oikealta nimeltään Juho Blom eli Lummin Jussi, samoin kuin hänen vaimonsakin, joka elätti käärmeitä lämpimällä maidolla navetassa.

Kun emäntä laski lehmät keväällä ensi kerran laitumelle, niin hän asettui navetan oven päälle istumaan ja jokaisen lehmän kulkiessa hänen jalkahaarojensa välitse. Tämä siksi, etteivät lehmät jäisi yöksi metsään, vaan tulisivat kotiin. Siihen aikaan nimittäin kaikkien mökkiläisten lehmät kulkivat metsälaitumilla.

Hauska tyyppi oli Hymy-Jaako, joka ei kylläkään ollut tietäjä, vaan kalamies. Kun hän tuli talvella meille pyytämään leipää tai muuta ruuanpuolta, oli hänellä tapana sanoa ”kunhan se tuo jääkansi aukiaa, niin kyllä se haukikeitto porisee sinun niin kuin minunkin paassa”, tarkoittaen meren vapautumista jääpeitteestä.

Ja minä itse, kun minut pantiin esim. paimeneksi, en suurestikaan välittänyt missä karja kulki, vaan elin omaa eristettyä haave-elämääni. Olen koko ikäni ollut suuri haaveilija, jolle jokapäiväinen arkielämä on ollut melko vierasta. Niinpä sopiikin minun sitten tämän maallisen vaelluksen päätyttyä suuren tuntemattomuuden portilla lausahtaa: ”Olen katsonut silmäni sokeiks’ unelmieni kirkkauteen, en onnea pyydä, mutt’ unet, suo nähdä mun uudelleen”.