Pitkät, kolmipäiväiset joulujuhlat on jälleen onnellisesti ohitettu, sillä noin pitkät pyhät ilman kultaista ajankulukkia, työtä, tuntuvat aivan toivottomilta ohittaa. Eihän toki normaali-ihminen voi aina syödä, juoda (kahvia nimittäin), eikä nukkua, jotka ovat kylläkin hyvin yleisiä joulunpyhien viettotapoja varsinkin maaseudulla. Lukeminen kuuluu myöskin vanhoihin jouluviettotapoihin, erikoisesti joululehtien ym. jouluaiheinen lukeminen, mutta aikamiestä ei sellainenkaan enää huvita ja harvoin enää saa muutakaan sellaista kirjallisuutta, jonka ääressä voisi monta joulunpyhää, kuten niitä nytkin oli kolme, kuluttaa. Mutta työ, kultainen työ, on sellainen ajankulukki ja ystävä, että sen kanssa kuluvat yhtä hyvin niin arki- kuin juhlapäivätkin.

Nyt kuluneeksi jouluksi me järjestimme niin, että meillä oli työtä kahdeksi ensimmäiseksi juhlapäiväksi, aatoksi, joka oli sunnuntai ja varsinaiseksi joulupäiväksi. Käväsimme vielä muutamia päiviä ennen joulua Pyhännän Tavastkengällä ja Muhoksen Kylmälänkylässä, joista molemmista löysimme niin paljon kirjoittamisen aiheita, että niiden puhtaaksi kirjoittamisessa, joka tapahtui tällä kertaa kotilakeudella, vanhimman sisaremme poikien talossa Limingan Ylipään isossa Laurissa, kului aatto ja itse joulupäivä. Aikomuksena oli kyllä lähteä jouluaamuna kirkkoon, jota varten nousimme jo sängystä puolikuudelta – joulujumalanpalvelus alkaa maallakin jo klo seitsemältä – mutta kun joulujumalanpalvelus pidettiin tällä kertaa Lakeuden kylmässä kirkossa, joka on talvella kylmempi kuin kulloinenkin ulkoilma, niin emme muistaen monen monia lapsuuden aikaisia kylmässä kärvistelemisiä kyseellisen kirkon joulujumalanpalveluksissa, uskaltanutkaan tällä kertaa lähteä joulukirkkoon, sillä olimme jo saaneet yskänromuskaa Kylmälänkylän ja Tavastkengän matkallamme. Mukavaa ja asiallistahan olisi tietenkin ollut kuulla ”Einari-sedän” alias rovasti Einari Borg’in hyvän ihmisen ja papin joulusaarna, joka luultavasti oli hänen viimeinen joulusaarnansa Limingan kirkkoherrana. Hän nimittäin asettuu ensi vapulta vanhuuden lepoon. Hänen virkansa on jo ollut haettavana ja on nytkin, sillä ensi kerralla haki virkaa ainoastaan kaksi pappia, joten virka oli julistettava uudelleen haettavaksi ja on nyt parhaillaan haettavana. Saadaanpa nähdä, saadaanko Lakeudelle nyt ensimmäinen suomalaisniminen kirkkoherra, sillä sellaista ei tässä asutuskuntamme vanhimmassa seurakunnassa – Liminka erotettiin Saloisista omaksi seurakunnaksi 1477 – ole vielä toistaiseksi ollut. Siellä on ollut mm. seitsemän tai kahdeksan Lithovius-nimistä kirkkoherraa sekä miltei kaikkien vanhojen, varsinkin pohjalaisten pappissukujen jäseniä pappeina, kuten Gummeruksia, Strömmereitä, Schroderuksia, Aemeluksia, Hällforsseja, Forsmanneja, Wiehmanneja, Bergh’ejä, Borgeja, Mustelineja, Åströmejä, Calamniuksia ym., mutta kaikkia tähänastiset kirkkoherrat ja kappalaiset ovat olleet sukunimeltään vieraskielisiä. Nyt kirkkoherran viran ollessa ensi kerran auki, haki sitä kaksi nuorta pappia, Niva ja Pyy, siis molemmat sukunimiltään suomenkielisiä. Jos nyt toisessa haussa saadaan kolmannellekin tilalle suomalaisniminen pappi, niin silloin tulee Lakeuden vanhaan seurakuntaan väkisinkin ensimmäinen suomalaisniminen kirkkoherra.

Viimevuotisen joulumme vietimme osaksi Ilveskorven Erkkilässä, osaksi Haapajärvellä, matkustajakoti Säteessä. Siinä joulussa oli kaksi valoa että varjoa. Mutta kaiken sen, mikä silloin tuntui varjolta, synkältä ja surulliselta, on maailman paras lääkäri, aika, muuttanut jälleen valoisaksi niin, että sekin nyt jälestäpäin on mielessä vain valoisana mieluisana muistona.

Tänäkin jouluna, kuten niin usein ennenkin totesimme sen tosiasian, että työ, aika ja unohtamisen lahja ovat ihmisen parhaat ystävät. Jos ei ihmisellä olisi esim. unohtamisen lahjaa, tuntuisi elämä hyvin synkältä ja tukalalta.

On tapana jouluna muistaa myös vainajia. Jouluaattona viedään läheisten vainajien haudoille kukkia ja usein myös kynttilä tai lamppu palamaan. Me emme tällä kertaa muistaneet tällä tavoin läheisiä vainajiamme, vaan muistimme heitä ajatuksissamme. – Tuonen viikatemies on nyt kohta loppuun kuluneena vuotena liikkunut ahkerasti Lakeudella, varsinkin syyspuolella. Olemme muutamista jo muutaman muistosanan kirjoittanut, mutta vielä sen jälkeen, kun sen teimme, on kolme meille läheistä henkilöä muuttanut majaa. Ensimmäisenä heistä lähti emäntä Maria tai Maikki, kuten häntä kutsuttiin, Tuorila. Hän oli tyttönimeltään Maikki Kylmänen, lähtöisin Lakeuden Heinijärveltä ja allepainetun kansanopistotoveri. Maikki Kylmäsen muistamme punaposkisena, vaatimattomana, herttaisena tyttönä, joka sitten solmi avioliiton komean maalari Juho Tuorilan kanssa. Juho Tuorila, joka oli vanhaa liminkalaista talonpoikais- ja maalarisukua – ainakin hänen isänsä oli jo maalari – kuoli varsin nuorena, mutta Maikki-emäntä kasvatti puolikymmentä pulskaa poikaa, joista heistäkin on ainakin osa maalareita. Maikki Tuorila oli niitä ns. maanhiljaisia, joka ei koskaan tehnyt numeroa itsestään, vaan omisti kaiken työnsä kodille ja perheelle.

Maikki Tuorilan jälkeen meni muutaman viikon perästä manalle Martti Lampi, taiteilija Vilho Lammen toiseksi vanhin veli, sairastettuaan useita vuosia. Hän oli kuten kaikkia Lammet erinomainen tekomies, mutta kohdisti hän erikoisesti taitonsa erilaisiin koneisiin, kuten traktoreihin ja sahoihin, jolla kummallakin alalla hän oli tavallaan uranuurtajana Lakeudella. Erittäin ystävällisenä ja huumorintajuisena miehenä oli Martti Lampi Lakeudella hyvin pidetty henkilö.

Toimittaja Antti Kylmäsen, joka aivan joulunkielessä muutti parempaan joulujuhlaan, vanhemmat Anna ja Antti Kylmänen, joka viime mainittu on jo kauvan sitten kuollut, olivat myös Lakeuden lapsia, Anna, tyttönimeltään Hagberg, Virkkulasta ja allepainetun kansakoulutoveri. – Antti Kylmänen aloitti toimittajantyönsä tässä meidän Kalevassamme, johon Oulunsalon Ollina ym. nimimerkeillä varustettuja virkeitä maaseutupakinoita hän kirjoitti vuosikausia. Vaikka Antti toimikin viimeiset vuotensa naapurilehden Liiton toimittajana, oli meillä aina hänen kanssaan mitä parhaat suhteet. Kun oltiin juhlissa tai kilpailuissa olivat asiat aina yhteisiä, koskaan ei keskenämme ollut mitään kateellista kilpailua, kuten tällaisissa tilaisuuksissa eri lehtien edustajilla on. Jos oli esim. nuorisoseurain jokakesäisissä juhlissa, maatalous- ym. juhlissa yhtäaikaisesti useampia tilaisuuksia, kuten niitä aina oli ja on, teimme Antin kanssa aina työnjaon. Toinen meni toiseen, toinen toiseen tilaisuuteen ja sitten vaihdoimme tiedot keskenämme.

Antti Kylmästä muistelemme aina yhtenä parhaimmista ystävistämme. Hän oli erikoisen lahjakas ja hyvä ihminen.