Laulajan elämää toden ja tarun valokeilassa

Lakeuden laulajan, Abraham Ojanperän elämästä viime kesän aikana Suomifilmin toimesta valmistettu filmi ”Ruusu ja kulkuri”, jonka tekstin on laatinut kirjailija Lauri Lamminmäki, on löytänyt tiensä Ouluunkin, jossa sitä nyt on jo esitetty kahteenkin otteeseen, kahdessa eri elokuvateatterissa, ensimmäiseen otteeseen jopa kaksi viikkoa, mikä todistaa, että filmillä on ollut täällä, kuten kaikkialla muuallakin, missä sitä on esitetty, suuri menestys. Ensimmäiseen otteeseen filmiä esitettäessä oli pääsylippuja jopa jonotettava.

Onkin heti sanottava, että Ruusu ja kulkuri kuuluu kotimaisen filmituotantomme parhaisiin saavutuksiin. Siinä on kaunista musiikkia, jonka on sovittanut eräs nuoren säveltäjäpolvemme etevimmistä, Ahti Sonninen, luonnon kuvailua, romanttista rakkautta, vieläpä huumoriakin, siis kaikkea, mitä hyvältä elokuvalta vaaditaan. Kun tästä elokuvasta on kirjoitettu yhtä ja toista, niin saanee allepainettukin, jolle kuvan päähenkilöt olivat elämässään hyvin läheisiä ja joka tunsi miltei kaikki muutkin elokuvan henkilöt, siitä sanansa sanoa.

On hyvä, että Lauri Lamminmäki on varustanut elokuvansa alaotsikolla ”Laulajan elämää toden ja tarun valokeilassa”, sillä joskin kuvan aihe ja tapahtumat – muuten allepainetulta pääosin saatua – ovat totta, on joukossa paljon taruakin, kirjoittajan omaa mielikuvituksen tuotetta. Tästähän ei ole mitään pahaa sanottavaa. vaan päinvastoin se on ja sen tulee olla kirjailijan oikeus. Mutta toiselta puolen, kun ovat kyseessä sellaiset henkilöt kuin Abr. Ojanperä, Katri Foudila, Aurora Hanneborg ym., joista suurin osa elokuvan katsojista ei mitään tiedä ja muodostaa heistä siis käsityksensä kyseellisen elokuvan perusteella siis erinäisissä suhteissa erheellisen kuvan, niin lienee paikallaan, että heistä kerrotaan myös yksistään ”toden valokeilassa”, kuten seuraavassa tehdään.

Ruusu ja kulkuri alkaa kohtauksella vuodelta 1858, joka oli seitsenvuotisten nälkävuosien viimeinen vuosi – kesä 1858 oli jo erinomainen viljakesä –. Limingan kirkon vaiheille, rappusille ym. on kokoontunut leipää anovia kerjäläisiä. Ojanperän Munnu ja Vaarikin ovat kirkossa ja Maria-emäntä, joka on hiljattain jäänyt leskeksi, on yksinään lastensa kanssa kotona – Maria oli kahdesti naimisissa, ensimmäinen mies oli Heikki Näppä, jolta jäi vain yksi lapsi, äidin kaima Maria, toinen mies oli tyrnäväläinen Antti Mällinen, jonka nimi Ojanperään vävyksi tultua muuttui Ojanperäksi, oli kuuden lapsen isä, joista nuorin oli Aappi. Antti Ojanperä kuoli lavantautiin, jota silloin ”kuumaksi taudiksi” sanottiin, 25.5.1858 ja Maria Ojanperä päivälleen kuukautta myöhemmin.

Maria Ojanperä, jonka järjen ovat kärsimykset ja köyhyys himmentäneet, on lukenut Saara Vacklinin kirjasta ”Satanen muistelmia Pohjanmaalta” kertomuksen Moniuksen Liisasta, joka kovana aikana on surmannut lapsensa. Ojanperän Maria päättää nyt vanhempiensa kirkossa ollessa tehdä samoin nuorimmille lapsilleen, kätkyessä makaavalle, vasta toisella vuodella olevalle Aapille – Aappi syntyi 16.9.1856 –, Annalle ja Heikille – vanhempia oli, paitsi ensimmäisestä avioliitosta syntynyttä Mariaa, Briitta, Juho ja Antti. Mutta kun Maria sitten ottaa kuopuksensa Aapin syliinsä, ei hän voikaan julmaa aiettaan toteuttaa, vaan hänen mielensä valtaa ihmeellinen rauha. Tämä seikka ei tule elokuvassa esille, vaan sen mukaan julman aikeen estäjiksi saapuvat kirkosta Munnu ja Vaari, joista Vaari sanoo: ”Oletko sä tullut hulluksi likka”, mikä on tämän seudun murteelle outoa puhetta. Ei täällä sanota ”sä” eikä ”likka”, vaan sinä ja tyttö. – Muuten Aapin isoisä, Juho Ojanperä, oli arvokas talonpoika, joka ruotsinverkaisessa takissaan kävi joka sunnuntai kirkossa, veisaten siellä komealla äänellään. Ja Munnu, isoäiti, Maria Ojanperä oli itse hyvyys, joka oli hellin sitein erikoisesti juuri Aappiin kiintynyt. Niin – oikaistakoon tässä sekin elokuvan erheellinen tieto, että Aappi – kuten häntä lapsena kutsuttiin ja miehenä Abrahamiksi, ei koskaan Aapoksi, kuten elokuvassa – olisi ollut huutolaispoika. Aappi ei ollut koskaan huutolaispoikana ja se oli hänen Munnunsa ansiota. Munnu vei kyllä Aapin kahdestikin hoidettavaksi sukulaistaloon, Kokkolaan, hoidettavaksi, mutta kun Aappi sieltä kahdesti karkasi, niin Munnu hoiti hänet sitten kotona Ojanperässä, josta hänelle ja Vaarille oli elinkautinen eläke.

Lapsena paimenteli Aappi Ojanperä, jonka haltijat Maria Ojanperän kuoltua 25.6.1858, muuttuivat, lehmiä. Ratsastiko hän lehmällä, kuten kuvassa tapahtuu, sitä en tiedä, mutta iloinen poika Aappi oli ja niin taitava lintujen liverryksen matkija, että linnut hänen liverrystensä houkuttelemina lensivät hänen olkapäälleen ja söivät leivänmuruja hänen kädestään.

Kirjalle opettivat Aappia, paitsi Munnu, rovasti Julius Immanuel Bergh’in tyttäret ns. mampsellin koulussaan siihen asti, kun syyskuun 7. p:nä 1871 aloitti toimintansa Lakeuden ja koko Oulun seudun ensimmäinen kansakoulu, jonka ensimmäisiksi oppilaiksi silloin jo 15-vuotias Ojanperän Aappikin, serkkunsa Juhana Kokko, Antti Ylielsilä (myös hyvä laulumies) ym. sekä ainoana tyttöoppilaana Foudilan Katri, kirjoitettiin. Edellisenä keväänä Jyväskylän seminaarista päästötodistuksen saanut Kaarlo Kokkonen (elokuvassa liiaksi karrikoitu) oli etevä musiikkimies ja taitava kasvattaja, joka perusti Limingan ensimmäisen sekakuoron. Hän muutti myöhemmin Kajaaniin, jossa oli kanttorina, sanomalehden toimittajana ja säätyvaltiopäivien jäsenenä talonpoikaissäädyssä.

Koulukohtauksessa, joka on kuvattu Limingan ensimmäisellä kansakoululla, on koko joukko kirjailijan hauskaa mielikuvitusta.

Rovasti Bergh’in, J. H. Foudilan, Jaakko Mustosen, Iikka Kaiteran ym. Limingan isäntien avustamana pääsi Aappi Ojanperä syksyllä 1874 Jyväskylän seminaariin, jossa lapsuuden aikainen Aappi-nimi muutettiin raamatulliseksi Abrahamiksi. Seminaarin johtajana oli silloin jumaluusopin tohtori K. G. Leinberg ja musiikin lehtorina tohtori A. E. Hagfors, joka on säveltänyt monta kaunista kuorolauluakin, mm. Vuokselle. Hagforsin mielestä ei Ojanperä tarpeeksi harjoitellut koulutehtäviä – tapahtuiko tämä laiminlyönti juuri naisten vuoksi, kuten elokuvassa, siitä ei ole tietoa, mutta tiedossa on, että kaupunkilaiset tarvitsivat Ojanperää näytelmä- ja laulutehtäviinsä ja siitä johtui, ettei hän tarpeeksi ”harjoitellut, harjoitellut”, kuten Hagfors sanoi, mutta myönsi kuitenkin sitten, kun O. Saksasta palattuaan antoi konsertin Jyväskylässäkin ”nyt on poika harjoitellut, harjoitellut”. Seminaarikohtauksessakin on paljon karrikoitua.

Totta on, että Ojanperälle tarjottiin yhdistettyä opettajan ja kanttorin virkaa Lohtajalla, mutta hän ei ottanut sitä vastaan, vaan johtaja Leinbergin sekä musiikin ja piirustuksen opettajan Edla Soldanin kehoittamana ja avustamanakin läksi syksyllä 1878 Helsinkiin, käytyään sitä edellisenä kesänä kuitenkin Limingassa. Tällöin ne oli ”kivetkin Liminkaan saapuessa pehmeämpiä kuin muualla”. Matka tapahtui hevosella ja kärryillä ja tällöin tapahtui Ojanperän kosintakin – jos tapahtui. Katri Foudila-Tuori ja Abraham Ojanperä olivat elinikäiset ystävät ja nuorena heidän välillään on ollut rakkaussuhdekin, mutta sellaista kosintaa kuin elokuvassa esitetään, ei ole koskaan tapahtunut. Juho Heikki Foudila, joka edusti Oulun tuomiokunnan talonpoikia kolmilla säätyvaltiopäivillä säädyssään, oli viisas, harkitseva ja arvokasotteinen mies, eikä sellainen sällityyppi kuin elokuvassa esiintyvä. Hän ei hyväksynyt Ojanperän elämäntien valintaa, laulajaksi rupeamista, se on totta ja siitä johtui hänen ivallinen sanontansa ”kyllä siitä sitten hyvä tulee, kun Aappi vääntää posetiivia ja Katri myy onnenlehtiä”. Muuta hän ei ole Katrin ja Aapin avioliiton estämiseksi tehnytkään, eikä luonnollisesti voinutkaan tehdä. Ei ole ollut mitään Perälää, jota Foudila olisi tyttärelleen toimittanut, kuten elokuvassa tapahtuu. Suhteestaan Katri Foudilaan ei Ojanperä juuri puhunut, mutta sen sijaan Katri Tuori kylläkin. Monta kertaa hän allepainetulle sanoi, että Abr. Ojanperä on ollut hänen ainoa miesihanteensa, mutta oli parempi, ettei siitä avioliittoa rakentunut, sillä he ovat molemmat lian särmikkäitä, itsenäisiä ja ylpeitä avioliiton kahleisiin sopeutuakseen. Ruusu- ja nenäliinajutut ovat mielikuvitusta, mutta kaunista sellaista samaten kuin iso koivukin Isolla niityllä. Todellisuudessa lempiväisten kohtauspaikka Lakeudella on aina ollut Värminkosken seudut, joilla Kiltti-tamma kuljetteli vielä vanhanakin Katria ja Abrahamia.

Dresdenin ajasta saa melko selvän kuvan Aappolassa säilytettävästä Ojanperän muistikirjasta ”Ilon ja surun päivinä Dresdenissä 1882–85”. Siitäkin selviää, että hänellä oli siellä Gipliensä, kreivitär Giplie von Waldenburg, jonka kanssa lämmin ystävyyssuhde jatkui halki vuosien elämäniltaan asti, kuten myös O:n ja kreivittären laajasta kirjeenvaihdosta selviää. Kuvasta päättäen kreivitär Waldenburg on ollut hyvin kaunis nainen. – Kaikki muukin Dresdenin aikaa elokuvassa esittävä on totta. Ojanperä esiintyi siellä monissa laulutehtävissä, opettajansa Eugen Hildach hommasi hänelle sitoumuksen oopperaan, johon menon senaattori Yrjö-Koskinen – muuten elokuvan miltei ainoa esikuvansa näköinen henkilö – käynti keskeytti ja tutustuminen Aurora Hanneborgiin.

Martin Wegeliuksen perustaman ja johtaman Helsingin Musiikkiopiston opettajaksi Ojanperä tuli 1885, ollen siinä täsmälleen 30 vuotta, marraskuun 15. p:n 1915. Opetustyönsä ohella hän piti paljon konsertteja, etupäässä kuitenkin kotimaassa, ulkomailla ainoastaan Berliinissä, Kristianiassa (Oslossa) ja Pietarissa, ei siis Leipzigissä, Dresdenissä ja Wienissä, kuten elokuvassa esitetään. Niistä saadut hyvät arvostelut ovat tallessa Aappolassa. – Ei tapahtunut Häggriminkään kosintaa. On totta, että Aurora Hanneborgin isä otti Helsingissä olevan Norjan konsulin välityksellä selkoa Ojanperän sukuperästä, eikä sen vuoksi pitänyt häntä tarpeeksi arvokkaana rikkaan ja kauniin tyttärensä aviomieheksi. Eikä hänen tiedetä koskaan tähän avioliittoon suostumustaan – lieköpä sitä häneltä kysyttykään – antaneen. Ojanperä ei koskaan itse tästäkään suhteestaan puhunut, mutta sen sijaan Eino Leino kertoi allepainetulle, että kun Aurora Hanneborgin isä oli kuollut, oli Aurora kirjoittanut Ojanperälle, että ”nyt se passaisi”, nimittäin se avioliitto. O. oli silloin jo vanha, yli 50-vuotias ja hän oli kysynyt Leinolta neuvoa ”mitä sinä tekisit minun tilallani, siellä tulisi Auroran lisäksi suuri Häggrimin maatila sekä suuret sahat ja tehtaat hoidettaviksi”. Leino oli vastannut ”hyvähän sinun on näin, en minä sinuna enää vanhana miehenä ottaisi sellaisia huolia kantaakseen”. O. oli silloin lyönyt käsiään yhteen, kuten hän innostuessaan teki ja huudahtanut ”Sinäpä sen sanoit, hyvähän minun on näin, minä kirjoitan Aurooralle, että ollaan niin kuin ennenkin”. Ja niin myös tapahtui.

Sokeritautia sairasti Ojanperä vuosikymmeniä. Hänen lääkärinään oli Julius Frisk, jota pidettiin yhtenä sen ajan parhaimmista helsinkiläisistä lääkäreistä. Mutta kun silloin vielä tunnettu insuliinia, ainoata tehokasta sokeritaudin lääkettä, ei tautia saatu paranemaan. Lopulta sokeritautiin yhtyivät sydän- ja munuaistauti. Syksyllä 1915 oli O. Helsinkiin lähtiessään huonossa kunnossa ja Katri Tuori, kuten muutkin hänen liminkalaiset ystävänsä kehoittivat häntä jäämään Liminkaan, mutta O. ei neuvoja totellut. Lokakuussa 1915 hän sai halvauskohtauksen ja teki testamenttinsa, jossa kirjailija Heikki Toppila ja allepainettu ovat todistajina ja joka vahvistettiin Helsingin raastuvanoikeudessa. Seuraavan marraskuun alussa halvauskohtaus uusiintui ja O:n valtasi sellainen pelko, ettei hän uskaltanut olla öitä kotonaan Unioninkatu 14:sta palvelijansa Janne Putkosen kanssa. Heikki Toppilan tai minun tai molempien piti olla aina hänen luonaan öisin. Hän sanoi meille aina aamuisin ”tulkaa pojat sitten taasen illalla, niin aamulla keitetään sitten hyvät kahvit”. Eivät Eino Leino ja Oskari Merikanto hänen terveydestään huolehtineet, tai mikseivät huolehtineet, mutta eivät hänen luonaan olleet, kuten elokuvassa esitetään. Ei myöskään käynyt Katri häntä Helsingistä hakemassa. Yhä paheneva tauti pakotti hänet Helsingistä lähtemään, johon lähtöön Heikki Toppila ja minä sekä ehkäpä eräät muutkin hänen läheisensä (Leino, Merikanto, Katila, Kotilainen ym.) ja oppilaansa, kuten Alfred Hihlmann, nykyinen Johanneksen kirkon kanttori, tirehtööri Hiilimies, kehoittivat. Marraskuun 15. pnä 1915 hän sitten lähti, aivan uuteen vaaleanharmaaseen lammasnahkaturkkiin ja samanväriseen lakkiin pukeutuneena. Asemalle saattamassa olimme häntä Toppilan Heikin kanssa ja oli joitakin hänen naisoppilaitaankin mm. Naimi Nyberg, joka sitten yhdessä Hihlmannin kanssa edusti O:n oppilaita tuoden heidän seppeleensä maaliskuun 4 pnä 1916 tapahtuneissa Ojanperän hautajaisissa.

Elokuvassa esitetään Ojanperän viimeisenä oppilaana Olga Tavanne, jonka konsertin hän viimeisenä työnään valmisti. Ei Ojanperällä sen nimistä naisoppilasta ole ollut, vaan olivat hänen oppilaitaan kuuluisat laulajattaret Maikki Pakarinen-Järnefelt, Ida Morduch-Ekman, Rosina Tengen ym., vanhemmilta ajoilta sekä nuoremmalta mm. Annikki Uimonen ja Elli Suokas, joka viimeksi mainittu opiskeli Ojanperän luona Limingassakin ja oli viimeisimpiä, jonka Helsingin konserttiohjelman hän valmisti, mutta sekin tapahtui ainakin pari vuotta ennen hänen kuolemaansa. Aivan viimeisiä naisoppilaita olivat Aino Nurminen – antoi hänkin menestyksellisen konsertin Helsingissä, mutta mentyään naimisiin ei enää esiintynyt, Hilja Vilkko, Aino Kankaanrinta – kehittyi suurenmoisesti, mutta meni hänkin naimisiin ja laulaminen jäi, torniolainen kaunisääninen ja muutenkin kaunis Jennikki Haapaoja, jota O. kuitenkin torui, että hän kääntää ”tuen väärinpäin”, Rosa Arvonen ja Beatrice Hallen, joiden duettokonsertin ohjelman valmistus oli myös O:n viimeisimpiä aikaansaannoksia ja mainittu Naimi Nyberg. Viimeisiä miesoppilaita olivat mm. Alfred Hihlmann-Hiilimies, Yrjö Somersalmi, tunnettu kansallisteatterin näyttelijä ja oopperalaulaja, jolla oli komea basso ja mieskin pitkä ja komea, mutta kuoli nuorena, Paavo Paloheimo, loistobarytooni, mutta rupesi liikemieheksi ja allepainettu, joka oli kaikista viimeisin O:n oppilas. Harjoittelin silloin Helsingin ensikonsertin ohjelmaa, joka konsertti oli määrätty pidettäväksi huhtikuun 11. pnä 1916. Ojanperä parani Limingassa ja kehoitti minua ottamaan opettajatoimestani Helsingissä ja jäämään Liminkaan ensikonsertin ohjelmaa harjoittamaan, kuten sitten teinkin. O:lla oli ikävä Helsinkiä ja tarkoitus oli, että hän lähtisi mukaan konserttiini. Viimeinen laulutunti oli helmikuun 25. pnä, päivää ennen O:n kuolemaa. Sinä päivänä olivat Ojanperää käyneet tervehtimässä hänen entinen oppilaansa Ida Lagus, kuvernööri Enehjelm ym. oululaisia musiikkihenkilöitä. Tämän käynnin johdosta oli O. vähän väsynyt ja sanoi minulle ”jos saisin uudelleen elämäni elää, en tahtoisi olla kuvernööri, enempää kuin mikään muukaan mahtava herra, laulaja vain”. Seuraavana päivänäkin piti olla laulutunti, mutta kun klo 11 perjantaina helmikuun 26. pnä tulin Aappolaan, tapasin opettajani ja isällisen ystäväni Abraham Ojanperän kuolleena. Kolmas halvauskohtaus oli sattunut ja sammuttanut suuren elämän. Tällainen oli totuuden valokeilasta katsottuna Lakeuden laulajan, Abraham Ojanperän elämäntarina kaikessa lyhykäisyydessään.

Mitä elokuvan ”Ruusu ja kulkuri” henkilökuvauksiin tulee, on siinä Katri Foudilan ja Abr. Ojanperän luonteiden päättäväisyys hyvin tavattu ja Hilkka Helinä muistuttaa ulkomuodoltaankin nuorta Katri Foudilaa. Hyvin esittää osansa Unto Salminenkin, vaikka hänen Ojanperänsä ei ole se, minkä minä ja laulajan monet muut ystävät tunsivat. Muissakaan henkilökuvissa ei ole esikuviensa näköisiä muita kuin senaattori Yrjö-Koskinen, vaikka olisi luullut valokuvien perusteellakin voivan esim. Eino Leinosta ja Oskari Merikannosta sellaiset saada.

Ahti Sonninen on laatinut kauniin ja tapahtumia hyvin kuvailevan musiikin. Erikoisesti on mainittava Sulo Saaritsin laulu, joka on yhtä komeaa ja teknillisestikin miltei yhtä valmista kuin Abr. Ojanperän laulukin aikanaan.

Elokuvassa Ojanperän esittämät laulut eivät ole suinkaan hänen ohjelmistonsa edustavimpia, eipä hän ole niistä kaikkia edes esittänytkään, kuten esim. lehmän selässä laulamaansa ”Härmän kankaanpäästä”. Elokuvan punaisena lankana kulkevaa laulua ”Yksi ruusu on kukkinut laaksossa” en kuullut Ojanperän koskaan konserteissaan enempää kuin yksityistilaisuuksissakaan laulavan. Kansanlauluista oli hänen mielilaulunsa ”Voi äiti parka ja raukka” sekä muista lauluista mm. ”Sotilaspoika”, Griegin ”Vanha äiti”, Schumannin ”Kaksi krenatööriä”, O. Merikannon ”Merellä” ja ”Myrskylintu”, jotka kaksi viimeksi mainittua elokuvassakin esitetään sekä hyvin monet Schubertin ja Schumannin laulut.

Kaiken kaikkiaan on Ruusu ja kulkuri viehättävä filmikuva, joskin sitä tehdessä olisi ollut syytä käyttää enemmän filmin henkilöitä tunteneiden apua, ettei jälkimaailma saisi väärää kuvaa näistä edesmenneistä kunnioitetuista persoonallisuuksista. Mutta näinkin ollen on syytä onnitella tekstin tekijää, kirjailija Lauri Lamminmäkeä, ohjaajaa, näyttelijää Ilmari Unhoa, kaikkia näyttelijöitä ja ennen kaikkea Suomi Filmiä. Lakeudella ainakin hartaasti toivotaan, että Ruusu ja kulkuri tulisi sinne vielä toisenkin kerran.