”He eivät ole suinkaan tyhmiä, vaan ymmärtäväisiä ja harkitsevia toimissaan ja talonpidossaan.” Noin luonnehti Kuusamon kirkkoherran apulainen, sittemmin kuulu virsirunoilija ja professori Elias Lagus toimekkaita seurakuntalaisiaan 1772.

Valtaelinkeinot ja elämänmenon pääpiirteet

[Kuva: Poroja Oulankajoen hiekkarannalla]
Poroja Oulankajoen hiekkarannalla. Kuva vuodelta 1935. Kuvalähde: Esko Suomalaisen kuvakokoelma.

Varhaiskantaiselle talonpoikaiselämälle on luonteenomaista ns. sekatalous, mikä merkitsee elinkeinojen monipuolisuutta. Kuusamonkin talonpoikaiselinkeinoihin kuuluivat n. 1670–1870 huuhdanpolton, peltoviljelyn, karjanhoidon ja niittytalouden ohella poronhoito, metsästys ja kalastus. Lisäksi talonpoikainen rahtiliikenne ja kaupankäynti ulottuivat esim. 1800-luvun jälkipuoliskolla ”merestä mereen”: Pohjan- ja Vienanlahden sekä Jäämeren rannoille asti. Samoin 1800-luvun jälkipuolella tulevat kuvaan vielä sesonkikalastuksessa eli viskuussa käynti Jäämerellä eli Ryssänrannalla, Norjanmerellä, Kalamerellä, sekä 1880-luvulta alkaen tukkisavotat ja keväiset tukinlaskut eli uitot omassa pitäjässä mutta paljolti naapuripitäjissäkin sekä Vienan Karjalassa. I maailmansodan aikana kuusamolaisia kulki joukoittain myös Muurmannin ratatyömaalla rajan takana.

Onkin vaikeata sanoa, mikä noista elinkeinoista oli pää- ja mikä sivuelinkeino; mieluummin puhuisi useasta valtaelinkeinosta. Sellaiseksi voisi hyvin luonnehtia esim. kalastusta tai poronhoitoa, huuhdanviljelyä yhtä hyvin kuin niitty- ja karjatalouttakin. Nämä elinkeinot olivat lisäksi kausiluontoisia, eri vuodenaikoihin liittyviä.

Kuusamon koko talonpoikaiselämälle ja elinkeinoille olivat talonpoikaisasutuksen alusta 1600-luvun lopulta aina 1940-luvulla saakka leimaa antavana piirteenä monipuolinen selkostalous ja laajasäteinen liikkuvuus, harva asutus sekä pitkät välimatkat. Samat piirteet olivat vallalla myös lähimmässä naapuristossa eli muissakin Koillis-Pohjanmaan pitäjissä, Kainuussa, Pohjois-Vienassa ja Peräpohjassa. Nämä muodostivat maatalouden kannalta katsottuna ns. Pohjoisen suuralueen, jolle oli ominaista, ettei täällä muun Suomen tapaan voida erottaa maataloudellisesti yhtenäisiä kokonaisuuksia: täällä oli yhteistä vain maatalouden kehittymättömyys ja sivuelinkeinojen – kalastuksen, tervanpolton, poronhoidon ym. – suuri merkitys. Muu Suomihan voidaan jakaa suhteellisen selväpiirteisiin suuralueisiin:

  1. Etelä- ja Länsi-Suomen peltoviljelyalue
  2. Itä-Suomen kaskiviljelyalue
  3. Etelä- ja Keski-Pohjanmaan pelto- ja kytöviljelyalue.

Mainittakoon vielä, että Kuusamo kuului 1700–1800-luvulla pohjoisimpana ulokkeena itäsuomalaiseen huuhta-alueeseen, oli ja on yhä pohjoisen talonpoikaisporonhoitoalueen huomattavimpia poropitäjiä, mutta kuului kuljetusvaikeuksien vuoksi vain eteläkaistaltaan (Kurvinen–Teeriranta) kainuulaiseen myyntitervanpolttoalueeseen. Huuhtaviljely oli siis itäinen, poronhoito pohjoinen elementti Kuusamon talonpoikaiselämässä. – Kun isojakokin toteutui vasta 1950-luvulla, voitaneen sanoa, että kokonaisuutena kuusamolaiseen talonpoikaiselämään sisältyi paljolti keskiaikaisia piirteitä vielä 1940-luvulle asti.

Kaikki kaukana

[Kuva: Tukinuittoa]
Tukinuittoa. Kuva n. 1920-luvulta. Kuvalähde: Matti Määtän kuvakokoelma.

Selkostaloudesta johtui, että kuusamolaiseen elämänmenoon kuului 1940-luvulle asti keskeisenä piirteenä laajasäteinen liikkuvuus: elannon hankkimiseksi oli tehtävä sekä lyhyitä että pitkiä metsästys-, kalastus-, huuhta-, niitty- ja poronhakumatkoja kotivainion ulkopuolelle, laajoille selekosille (selkonen) eli syvämmaille (sydänmaa). Päiväseltään kuljettiin muutaman kilometrin säteellä paitsi niityllä ja poroissa myös nuotalla, heinän- ja puunajossa, lehtimetässä ja ansoilla. Esim. talon ansatie ulottui 5–10, jopa 15 km:n päähän kotoa; kauimmaiset niityt ja huuhdat saattoivat olla joskus 50 km:n päässä, mikä merkitsi pitkiä taipaleita paitsi heinän- ja huuhdantekoaikana myös heiniä ja viljaa talvella kotiin ajettaessa. Välistä myös poroja haettaessa ja paimennettaessa jouduttiin monen peninkulman päähän kotitienoilta. Kuului tavalliseen elämänmenoon, että aika ajoin vuoden mittaan jouduttiin olemaan selkosissa, poissa kotoa, - ja viikkokunnissa, metänkilivellä. Mutta matkat vain pitenivät ja vaikeutuivat, kun lähdettiin metsätöihin ulkopitäjiin, rahdinajoon Kuusamon ja merenrantojen välille tai ansiokalastukseen Jäämeren puuttomille rannoille myrskyyn ja pakkaseen. Vanhassa Kuusamossa olikin sananpartena: ”Rannoella on rahanhakiet, koessa koen eläjät.” Vielä 1915 kirjoitettiin Liitto-lehdessä erään pitäjäläisen toteamuksena, että kuusamolaisilla on ”kaikki kaukana”.

Elinkeinojen moninaisuuden, liikkuvuuden ja kausiluonteisen rytmisyyden ansiosta Kuusamon, kuten yleensäkin Pohjois-Suomen ja Pohjois-Vienan, selkostalonpojan elämänmeno muodostui epäilemättä vaihtelevammaksi kuin esim. jonkin länsisuomalaisen savitalonpojan, joka tyynnä kynti aurallansa. Toisaalta asutuksen harvuus aiheutti sen, että esim. yhteisöllinen perinne (juhlat, pidot, talkoot, kylätappelut, säätyerot, ammattilaiset yms.) pysyi suhteellisen harvasyisenä verrattuna rintamaiden tiheiden kylien ja vuosisataisen kanta-asutuksen rikkaaseen perinteeseen. Elämä oli tältä kannalta yksitoikkoisempaa: ”Sitä elettiin siinä yhessä toekkuuvessaan.” Kuitenkin yksinäistalojenkin usein runsas väkiluku ja suurperhelaitos korvasivat osittain tiheän kyläasutuksen edut: suurperhe tyydytti taloudellisen turvallisuuden ja seurustelun tarpeen sekä mahdollisti välttämättömän ja tarkoituksenmukaisen työnjaon ja varallisuudenkin kartunnan. Lisäksi vielä 1700-luvulla kosketukset kanta-asujaimistoon, Kitkan ja Maanselän metsälappalaisiin, olivat tuoreet ja tuntuvat (mm. seka-avioliitot, peuran- ja majavanpyynti), ja etenkin Itä-Kuusamon elämänmenoa sävyttivät n. 250 vuotta (rajansulkuun n. 1920 asti) omalla eksoottisella tavallaan monipuoliset kosketukset Vienan Karjalaan: puoleen ja toiseen liikuttiin vilkkaasti, käytiin kauppaa, ajettiin rahtikuormia, kyläiltiin toisissaan ja osoitettiin kestiystävyyttä, solmittiinpa välistä avioliittojakin rajantakaisten toisuskoisten kanssa, mutta myös riideltiin ja käräjöitiin rajoista, niityistä, huuhtamaista ja poroista. Voipa sanoa, että Kuusamon rajakylissä esim. Vienan Karjalan murre oli suorastaan ”toinen kotimainen kieli”: niin hyvin osattiin matkia karjalaisten Kuusamon murteesta vahvasti poikkeavaa puheenpartta.

Elämänmeno ja työvuosi 1830-luvulla

Sangen arvokas ja monipuolinen kuvaus Kuusamon entisaikaisesta talonpoikaiselämästä sisältyy Kuusamon pitäjänkertomukseen vuodelta 1834.

Miesten toimet ovat pääasiassa seuraavat: Niin pian kuin sataa lumen ja järvet jäätyvät, alkaa ainakin puolet 15–50-vuotiaista miehistä hakea metsistä porojaan, joiden kanssa on työtä helmikuun loppuun. Kokoon saaduista poroista kukin omistaja teurastaa niin paljon kuin hänen laumansa sallii. Muita pidetään paimennuksessa ja vasat merkitään emän merkkiin. Osa täysi-ikäisistä poroista otetaan ajoihin, erityisesti heinänvedätykseen, jota kestää myöhäiseen kevääseen asti. Kun lumi vahvoo ja kovoo, niin etteivät porot saa jäkälää, hakataan niille naavaisia kuusia ja mäntyjä. Kesällä porot saavat kulkea paimentamattomina, vapaasti metsissä, seuraavaan syksyyn asti.

Muut miehet ajavat kotiin polttopuita ja heiniä, sekä hevosilla että poroilla, kaukaisilta niityiltä, tekevät 1–2 matkaa kaupunkiin, jossa he viipyvät 2–3 viikkoa, sekä askartelevat kotitöissä: etupäässä kiskovat päreitä, kutovat nuottaa ja hakkaavat halkoja.

Kevätpuoleen ryhdytään huuhtatöihin, nimittäin metsänkaatoon. Sulan maan tultua ruvetaan pelto- ja huuhtatöihin. Jäidenlähdön aikaan – tavallisesti kesäkuun alussa – aloitetaan kalastus, jota harjoitetaan eniten nuotilla ja verkoilla; vain muutamilla harvoilla on hauki- ja ahvenrysiä.

Heinäkuun alussa leikataan lehtiä, enimmäkseen koivuista, sekä kylvetään ruis. Heinäkuun jälkipuolella alkaa heinänteko ja elokuun lopulla viljanleikkuu. Usein heinätöitä jatketaan elonkorjuun päätyttyä, aina myöhäiseen syksyyn.

Niin kauan kuin tarpeellinen heinä pitää hankkia kokoon erämaasta, jonne ei ole lainkaan teitä, on mahdotonta tulla toimeen ilman poroja. Nyt talonpoika kuluttaa aikansa kesällä korjatakseen heinänsä sieltä täältä, peninkuormien päässä toisistaan sijaitsevilta niittytilkuilta, joiden väliä hänen on kuljettava useita kertoja. Talvi menee porojen paimennuksessa ja heinäin ajossa, niin ettei hän kertaakaan ehtisi muuhun, jos olisi tilaisuutta ansaita. Mutta jos talonpojalla olisi niittynsä talon lähellä, niin että riittävä karja voitaisiin ruokkia, hän voisi käyttää enimmän ajan tuottavampiin toimiin. Naiset tekevät tavallisia talousaskareitaan. He osallistuvat harvoin peltotöihin paitsi leikkuuseen, mutta kyllä huuhtatyöhön ja heinäntekoon.

Jäkäläniemen talon elämä n. 1890

Siitä, että kuusamolaisen talonpoikaiselämän perusrakenteen valtapiirteet vielä 1800–1900-luvun vaihteessa olivat pääosin samat kuin esim. 1830-luvulla (huuhtaviljelyä lukuun ottamatta), antaa selvän ja tyypillisen kuvan vaikkapa Kitkan Jäkäläniemen talon (Määttä) elämänmeno noin v. 1890:

Jäkäläniemessä eli Jäkäläisessä ”kulettiin kesällä alavari metässä” kunnes lumen satoi, nimittäin metsäniityillä, joista pääosa oli Kitka-järven takana, ainakin 10 km:n päässä talosta. Siellä kuljettiin viikkomoissa. Veneellä soudettiin ensin Kitkan poikki ja ”loppuja käveltiin”. Kun pellot joutuivat, ne leikattiin sirpillä. Sitten osa talon väestä ryhtyi puimaan eloja riihessä, osa jatkoi niityillä kulkua. Lehmät kulkivat metsälaitumilla, ja niitäkin oli väliin käytävä selkosista haeskelemassa, milloin ne eivät itsestään tulleet iltasella kotiin. Metsissä kulku ei kuitenkaan rajoittunut vain sulan aikaan, ei ainakaan talon miesväellä, sillä lumen tultua oli lähdettävä poronhakuun. Poroja oli kolmatta sataa, vasojakin merkittiin vuosittain toista sataa. Joka vuosi teurastettiin 50–60 poroa.

Talossa kasvatettiin omasta takaa kaikki vilja, ostoleipää ei juuri syöty, sillä viljelykset olivat riittävän isot. Lisäksi kasvatettiin teuraiksi sonni ja lehmä. Lintuja ammuttiin suuret määrät keväin syksyin. Myös oravia ammuttiin syystalvisin satamitalla. ”Ja kaloja säe rannasta niim palejo kun ottoa halusi.” Niitä pyydettiin pääasiassa nuotalla, jonkin verran verkoillakin.

Talossa oli kaksi isäntää. Toinen kulki talvisin pororaidolla, jossa oli kolmattakymmentä vetohärkää, mm. Venäjän puolella rahdinajossa. Rahtimatkoilta tuotiin suoloja ja joskus jokunen jauhosäkki. Keväällä hankiaikana poroille hakattiin naavapuita ja veätettiin vetoporoilla heiniä ja puita, koska silloin oli kova ja hyvä keli. Hevosilla ajettiin vain likimmäiset heinät.

”Keseä kekriin, syystä jouluun” – Talonpoikaiselämän vuotuiskierto

Kun tulemme 1830-luvulta 1900-luvun vaihteeseen, havaitsemme, että Kuusamon selkostalonpoikaiselämän vuotuinen kiertokulku oli säilynyt kaikessa olennaisessa jotakuinkin entisellään. Seuraavassa kuvataan, millainen se oli pääkohdiltaan noin 1890–1940. Tärkeä seikka vanhakantaisessa talonpoikaiselämässä, jollaisena Kuusamonkin maalaisoloja n. 1890–1940 voi vielä pitää, oli työvuosi. Erityisesti kesä oli kiireistä aikaa selkosen eläjälle: luonto oli muutamiksi kuukausiksi vironnut kohmeestaan, ja tuo sulan aika oli hyödynnettävä mahdollisimman tehokkaasti. Mutta muinakin vuodenaikoina vanhakantaisen luontaistalouden näkökohdat ratkaisivat töiden ja vapaa-ajan järjestelyn ilmojen, kelien, valoisuuden, etäisyyksien ja ylipäänsä ympäristöolosuhteiden pohjalta. Erityisesti ilmat ja kelit (kesän tulo, talven tulo, kelirikot) vaikuttivat töiden alkamiseen ja päättymiseen ratkaisevasti, joten esim. kalenterin merkkipäivillä oli tähän verrattuna paljon vähäisempi merkitys. Yhtenä piirteenä työvuoteen tuli kuitenkin sidoksissa olo yhteisöön, naapureihin: oli olemassa eräänlainen naapuritarkkailu, sosiaalinen kontrolli ja kilpailuhenki: meillä ei saanut jäädä naapuria huonommaksi töiden alkamisessa ja ajoissa loppuun suorittamisessa.

Hangen ja pälven aika

Matin päivältä (24.2.) katsottiin alettavan kulkea kevättä kohti; silloin alkoi tulla valoisampaa. Kevättalvea kesti Matista päiviin ja sulaan asti. Huhti- ja toukokuu laskettiin kevätkuukausiksi.

Kun huhtikuulla suvesi ja kylymi vuoron perään, oli aamuisin kova hankijainen, jolloin oli hyvä keli ajaa esim. poroilla ja hevosella honkia ja kuivajaisia polttopuiksi sekä viimeiset heinät selkosista. Kun halkoja paloi keskikokoisessa talossa vuosittain 20–30 syltä (asuin- ja karjapuoli, sauna, riihi), oli polttopuiden hankinta suuri urakka, joka jakautui sekä kevään että syksyn osalle. Keväällä oli hangen tai pälven aikana kaadettava kuusikosta polttopuukasket, jotka kesän yli kuivuttuaan olivat hyväpaloista halkopuuta seuraavana talvena. Kasket piti hakata ylikuulla; jos kaatoi alakuulla, eivät puut kuivaneet vaan olivat syksyllä raskaat ja hakeutuneet. Hankiaamuina karsittiin myös pystöaidan seipäitä, ja tiheässä aidasnäreikössä olikin hyvä liikkua jalan, koska hanki kesti. Samoin hankiaamuina kylvettiin pelloille tuhkaa ja multaa, joka sulatti lumen pelloilta nopeammin ja pidensi kesän kasvukautta viikolla parilla. Yrjön eli Jyrin päivä (23.4.) oli ”potunsiementen nostoaika”, perunat nostettiin pirttiin itämään.

Kevätaikana työpäivä oli pitkä: ylös noustiin aamuneljän–viiden maissa – heinään jopa kahdelta, kun vähänkin alkoi sarastaa – ja työt lopetettiin iltakahdeksan aikoihin. Työjaksot olivat aterioiden välisiä ruppeamie. Aamuruppeama oli eineeltä murkinaan, päiväruppeama murkinasta puoliseen ja iltaruppeama puolisesta iltaseen. Siis neljästi päivässä syötiin. Seuraavassa kuvataan Ala-Kitkan Virranniemen suuren talon kevätpuolen elämää n. 1910–15:

Kevätaikaan noustiin jo neljältä, ja varsinkin hankiaamuina oltiin menossa ulkotöihin jo viideltä. Päivä jakautui ulkotöiden osalta kolmia. Aamurupeamalla käytiin puumetsässä tai lyhyt heinänajomatka. Päivärupeamalla ajettiin hevosella lantaa pelloille tai puita ja heiniä. Iltarupeamalla oli myös samoja keväisiä ulkotöitä. Viimein iltapuhteella tehtiin pirtissä koreja, kiskottiin päreitä, korjailtiin ja neulottiin kenkiä ja kinttaita sekä paikkailtiin ja kunnostettiin nuottia ja verkkoja.

Naisväellä työt alkoivat myös varhain. Emäntä pani kahven tulelle jo neljältä, ja karjapuolesta vastaava nainen vei tulen karjapadan alle. Muut naiset nousivat myös jalkeille: kuka villoja karstaamaan, kuka kehräämään, kuka kutomaan sukkaa vantutta, kuka parsimaan ja paikkaamaan. Päivän mittaan olivat myös lakaisut ja ruuanlaitot, lastenhoito ym. naistentyöt. Lypsyjen aikana oli navetassa parikin naista, jotka lypsivät, loivat sonnan sekä ruokkivat ja juottivat karjan päivä- ja yökuntoon.

Kun kevättalvella tuli valoa enempi, laittoivat talon naiset maalis–huhtikuulla väävin ja ryhtyivät kankaankudontaan; voitiin kutsua myös sukulainen tai muu apuvaimo kutojaksi. Miehet puolestaan näkivät paremmin korjata nuottia ja verkkoja. Seuraavassa kuvataan Posion Tolvankylän Vainion talon 15-henkisen suurperheen keväisiä sisätöitä 1910-luvulta:

Vainiossa kankaankudonta aloitettiin tavallisesti Maarialta (25.3.) sen jälkeen, kun villojen kehruu oli loppunut. Emäntä itse kutoi. Kotona kudottiin raanuja, jotka olivat täysivillaisia tai villoihin oli lisätty nyköksie (vanttuista ja villatikkureista nykittyjä villoja). Raanujen pohjaväri oli tavallisesti harmaa tai musta; raitalangat värjättiin kotona. Lisäksi kudottiin pumpulista pohjavaatetta ja nuoruvaa eli toimikasta. Miesten paitavaatteeksi kudottiin kaksivartista pumpulikangasta. Pumpulilangat ostettiin valmiiksi värjättyinä; tavallisesti käytettiin valkoista, sinistä ja joskus punaista pumpulilankaa. Puolivillasta kudottiin sekä miesten että naisten vaatteeksi. Kankaankudonta yritettiin saada loppuun peltotöiden alkuun mennessä.

Heti keväällä sen jälkeen, kun ilmat rupesivat kuivumaan, värjäsivät talon miehet nuotan. Väri keitettiin ostoväreistä 200 litran tynnyrissä. Keitettäessä väriveteen lisättiin kuusipuista valunutta pihkaa, jota oli tätä varten kerätty. Pihka vei nuotan kovaksi ja esti lahomista.

Kiehuva värivesi kaadettiin ammeeseen nuotan päälle ja annettiin olla kunnes nuotta oli halutun värinen. Siitä nuotta levitettiin uluille kuivumaan. Pihkavärjäystä ei suoritettu kuitenkaan joka kevät.

Pälven aikana alkoi maalintujen ammunta ja ansapyynti soitimesta sekä vesilintujen ammunta kevätsulista. Samoin ruvettiin kalastelemaan rysillä ja verkoilla poreista ja viriävistä sulapaikoista; kalastelu jatkui jäiden lähdettyä eriasteisena pyyntinä muiden töiden lomassa läpi koko sulan ajan. Ne joilla oli telkän uuttuja, korjailivat ne munituskautta varten.

Kevätkelirikko, saarihautuumaat

Ennen keväisen kelirikon eli rospuuton alkua oli ajettava kaikki tarpeelliset hevosajot, oli ehdittävä ”jäältä pois”: järvitaivalten takaiset heinät ja puut oli saatava kotiin jo ennen jäiden löyhtymistä, samoin kesän varalle tarvittavat suolat, jauhot ja muut tarpeet.

Rospuuttoa kesti muutamia viikkoja. Kelirikkojen ja kesän aikana kuolleita vainajiakaan ei vanhaan aikaan lähdetty kuljettamaan pitkien tietönten matkojen takaa selkoskylistä kirkkomaahan, vaan ruumiit haudattiin tavallisesti saariin tai niemiin väliaikaisesti, kesän ja syyskelirikon yli, ja vasta hyvän kulun aikana talvikelillä kuljetettiin hevosella kirkolle ”Erkin-Lassin kiekeröön”, joksi hautuumaata haudankaivajan mukaan hirtehisesti nimitettiin.

Esim. Ala-Kitkassa ja Joukamojärvessä on kummassakin Hautasaari, Yli-Kitkassa on Ruumissaari ja -selkä. Samoin esim. Muojärven Ahosaaressa ja Suurenjärven Peltosaaressa on pidetty ruumiita väliaikaisesti haudattuina. Esim. Joukamojärven Marinsaari sai nimen Marista, joka sinne oli väliaikaisesti haudattuna.

Ala-Kitkan Kivilahden seudulla vainajat haudattiin kesällä ja kelirikon aikana Kutkusaareen ja vietiin talvella hevosella kirkolle. Virranniemellä Kärppäsaari oli tällainen väliaikainen hautuumaa. Talven tultua arkku kaivettiin ylös ja vietiin kirkolle. Nämä olivat säilytyshautoja, melko syviä. Kun vainaja oli laskettu hautaan, sen päälle pantiin laudat, tuohia ja vähän maata. – ”Niitä on itekkullai kylällä ollu.” Pitkin Kitkajärviä on aina kyläryhmän kohdalla sellainen saari, johon vainajia on haudattu väliaikaisesti. ”Eihän niitä kesän aikana maha kulettaa minnekään sieltä”, kertoo esim. kunnallisneuvos U. A. Virranniemi.

Purnuvaaralla vietiin aikuiset vainajat kesälläkin kirkolle, mutta lapsivainajat haudattiin pariin Purnujärven niemeen väliaikaisesti, kertoi herastuomari Juho Ronkainen. Purnujärven Ellanniemessä on joku Ella (Elias) ollut haudattuna kesän yli; Takalammin Eevanniemessä on joku Eeva ollut väliaikaisessa kesähaudassa.

Suininkijärvessäkin on Ruumissaari. Siihen haudattiin vainaja kesällä kiireisenä työaikana (heinäaikana) ja rospuuttoaikana väliaikaisesti.

Väliaikaisia saarihautausmaita on ollut ”aika runsaasti, miltei joka kylällä”, kertoi kirkkoherra Antti Poukkula.

Mutta jos syrjäkylältä, kuten esim. Paanajärveltä, oli maantie kirkolle, vietiin vainajat kesälläkin kirkkomaahan.

Väliaikaisten hautausmaiden lisäksi oli ainakin Posiolla Sarvisaaressa vakituinen hautuumaa. Pappi kulki kahdesti vuodessa kinkereitä pitämässä ja siunasi samalla vainajat.

Sulan aika

”Lintu lenti siivitön ja istu puuhun jaloton, neito tuli suuton ja söi sen linnun jalottoman.” Näin kuvaa kuusamolainen arvuutus lumen keräytymistä tykyksi puihin ja auringon sulatustyötä.

Vesien avautumisella oli suuri merkitys sekä kalastukselle että liikenteelle. Kevättulvaa (ja syystulvaakin) täytyi käyttää hyväksi myös pikkupurojen härkinmyllyissä, joihin oli joko jäisellä viety hevospelissä jyvät tai sitten veneellä vesien aukeiltua. Mutta isohkojen jokien koskiin rakennetuissa myllyissä jauhatus ei ollut tulviin sidottu: niissä riitti vettä.

Tukinlaskuun eli uittoon pantiin talosta mahdollisesti joutava liikamies muutamaksi viikoksi silloin, kun uittoja oli pitäjässä tai naapuristossa; kuusamolaisia kävi tukinlaskussa mm. Sallassa ja rajan takana Oulangassa (Tuntsajoella) sekä Pistojärvellä (Ponselilla). Uitot aloitettiin varhain keväällä pikku puroilta, joita tammettiin veden säännöstelemiseksi. Työ oli tukinlaskussa rasittavaa, sillä hyvillä ilmoilla oltiin rannoilla läpi vuorokaudet. Monet tukkilaistermit – ohjeet, otvot, kaplastukset, kossat, korvaukset, puomit, ponttuut, vorokit, varpit, ankkurit, paakat, kelat, vonkamiehet, kympit, tulipiiput, hartsuherrat, sohoveneet – ovat tuttuja keskipolvenkin miesten puheessa. Pelimannikin välistä soitteli vorokin nenässä miesten ratoksi, ja rannalla oli kokintuli, jossa keiteltiin uittomiehille kahvia. Uittojen päätyttyä miehet palailivat kotiin sulan ajan töihin.

Kun lumi suli mailta, vaihdettiin reet kärryihin, mutta tietönten taivalten takaisissa soiden ja järvien saartamissa selkostaloissa ei kärryjäkään voitu käyttää paljon muualla kuin pelloilla sonnanajossa. Siksipä sulankin aikana ajettiin rekipelissä kotivainioiden heinät ja elot sekä suurimmat kalansaaliit rannasta kartanolle. Vankkureita alkoi tulla käyttöön vasta sitä mukaa kuin maantiet alkoivat näihin selkostaloihin ulottua.

Kesän katsottiin alkavan lumen ja jäiden lähdettyä sekä toukotöiden alettua. Siitä heinäkuun alkuun oli keväkkesä. Keskikesää riitti elokuun lopulle, josta jatkui syyskesä lumiin asti. Jaakon päivä (25.7.) oli merkkipäivä: niihin aikoihin piti kylvää ruis. Jaakolta lähdettiin myös paiseniityille. Reetan (20.7.) viikko oli kusiviikko: silloin useinkin satoi. Myös Ollin viikkoa (29.7.) sanottiin sadeviikoksi, silloin varottiin lähtemästä niitylle selkosiin. Laurin viikko (10.8.) oli hallaviikko. ”Laurilta linnut laumoihin, Perttulilta peräti pois”, oli hokema. Työpäivä oli kesällä pitkä: se alkoi aamuneljältä–viideltä, heinäaikana jopa kolmelta, ja jatkui iltakahdeksaan–yhdeksään. Neljästi päivässä syötiin. Sadepäivinä tehtiin kotosalla minkä mitäkin sisätöitä.

Tärkeitä sulan ajan kevättöitä olivat sonnanajo ja pellonpano heti roudan lähdettyä. Alkukesällä miesten askareita olivat myös talviajokalujen – kelkkojen ja rekien – korjailu sekä niiden samoin kuin veneiden ja suksienkin tervailu poutailmoilla. Nämä olivat tavallisesti enää vain keveihin töihin pystyvien vanhojen miesten toimia. Suksenpohjiin pantiin kalan sisälmysrasvoja kesällä auringonpaisteessa räytymään, joten pohja kovoi ja tuli liukkaaksi. Verkkojen värjäys oli jokakeväinen tehtävä. Nilan aikana taas haettiin ja väännettiin vitsaksia sekä kiskottiin kontti-, virsu- ja kattotuohet sekä koivun parkit nahkojen parkihtuo varten. Oli myös korjailtava kuja- ja pellonaidat kotona ja niitynaidat, joita oli parhailla metsäniityillä. Aitatöitä kestikin keskisuuressa talossa 1–2 viikkoa parilla miehellä. Piti myös käydä tukkimassa niittytammet ja -tukokset sekä oli ohjailtava vesilaskuja (kasvuvettä) niityille; talven alle tammetut niityt oli taas laskettava kuiviksi ennen heinäntekoa.

[Kuva: Sonni ja hevonen vetävät auraa 1910-luvulla]
Sonni ja hevonen vetävät auraa. Kuva 1910-luvulta. Kuvalähde: Matti Määtän kuvakokoelma.

Kuusamossa ruukattiin (poltettiin) monissa taloissa kotitarpeiksi tervaakin ja välistä naapureillekin myytäväksi, Teerirannan–Kurvisen seudulla myös vientitervoiksi Ouluun. Tervaspuut oli kolottu jo edelliskesinä juhannuksen maissa kun mänty oli nilallaan. Kun kolonta kiellettiin, oli tyytyminen luonnonhonkiin ja sittemmin tervasjuurikoihin. Tervahauta tehtiin usein varsin lähelle taloa mäenrinteeseen. Kuivat tervashalot poltettiin kevätkesällä tyynellä ilmalla. Tervaa ei kotikäyttöön tarvinnut polttaa joka vuosi.

Naisilla oli omat kevätkiireensä. Ilmojen lämmittyä vietiin talvivaatteet vaateaittaan. Sitten alkoi keväinen suursiivous. Uuninperät oli tyhjennettävä halkojen jättämästä mouhusta, ja paikoin laitettiin jopa tellingit seinäinpesua varten. Pirtin maalaamattomat lattiat ja seinät hangattiin hiekalla, varpuluudalla ja tuohitollerolla veden kanssa. ”Se oli hirveä touhu se kesäpesu!” Vettäkin käytettiin niin paljon, että ”järvenään oli lattiet”. Seuraavassa kuvataan Posion Hämeen talon yli 20-henkisen suurperheen kevätsiivousta n. 1900–1910:

Huoneiden pesuun ryhdyttiin Hämeessä sen jälkeen, kun oli päästy pellonteosta, ts. toukotöiden jälkeen. Kevätsiivoukseen osallistuivat talon kaikki naiset, jotka suinkin ehtivät, sekä palkolliset (2) että miniät (2). Usein pidettiin vielä kylästä vierasta pesunaista, joten joskus oli viisikin naista huoneiden pesussa. Kevätpesu oli aina ennen suurta kevätpyykkiä ja saattoi kestää viikon pari. Silloin pestiin sekä varsinainen asuinrakennus että ulkorakennukset: navetta, kesäkeittiö, karjakeittiö, talli ja puojit tyhjine kalapuolikkoineen kaikkineen. Lattioiden pesuun käytettiin luudantynkää ja santaa.

Kun jäät olivat järvistä lähteneet ja naiset päässeet muista töistään, pestiin suurpyykki omatekoisella soopalla, jota tehtiin tuhkalipeästä ja eläinten rasvoista ja luista. Soopaa tehtiin keväällä yleensä koko vuodeksi. Kevätpyykissä pestiin tavallisesti kaikki mahdollinen pyykki, olipa se pitokuntoista tai ei, ja pyykillä olivat yleensä kaikki talon työkuntoiset naiset. Seuraavassa palaan jälleen Tolvankylän Vainion suurperheen pariin 1910-luvulle:

Vainiossa tehtiin tavallisesti joka kevät saavillinen soopaa sen jälkeen kun muut kevättyöt alkoivat väistyä, mutta ennen kesäpyykkiä. Jo syysteurastuksen aikana oli kerätty talteen lehmän- ja lampaanluita ja kierrätetty suolista kuita (rasvoja). Samoin kerättiin pitkin talvea aterioilta jääneitä luita ja rasvankappaleita. Talven mittaan oli koottu sekä pirtin liedestä että karjakeittiöstä hyvin tarkkaan etenkin koivuntuhkat.

Lipeän valmistusta varten vietiin Kitkan rantaan turvutettu kaksipohjainen rapuliamme, jossa tulikuuman veden avulla saatiin tuhkista lipeä erilleen. Amme oli syksyyn asti rannassa. Toisinaan amme vietiin talveksi navettaan, niin että oli talvellakin lipeää lattianpesuveteen.

Keväällä soopan keittoon ryhdyttäessä pantiin rantapataan talvella kerätyt luut ja vettä sekä höystöksi pieniksi hakattuja kuita ja seosta ruvettiin keittämään. Jos lisänä käytetty lipeä oli vahvaa, keitos sakosi nopeammin. Keittäminen kesti kuitenkin tavallisesti melkein vuorokauden ennen kuin seos rupesi sinkumaan (venymään). Sen jälkeen se oli valmista ja sai jäähtyä. Soopa säilytettiin puusaavissa, mistä sitä tarvittaessa otettiin.

Vainiossa miniät pesivät pienempiä pyykkejä pitkin vuotta tarpeen mukaan, mutta kevään peltotöiden ja huoneiden pesun jälkeen pidettiin iso pyykki, jolloin pestiin ”kaikki järkijään”, myös makuuvaatteet. Pyykki pestiin Kitkan rannassa, jossa oli rantapata. Ensin pantiin likoon pumpuliset pariksi vuorokaudeksi. Näistä pestiin ensiksi valakeat ja sitten rantuset. Ensimmäiseksi vaatteet sotkettiin sotkinpuulla, jona oli usein vanha huopari. Sen jälkeen ne väännettiin pois uuteen veteen, jossa ne hierottiin käsin. Hierottaessa käytettiin vain kaikkein parhaimpiin vaatteisiin ostosaiputta, muihin kelpasi kotitekolipu. Hieronnan jälkeen vaatteet väännettiin kiehumaan kuumaan veteen, jossa oli soopaa ja lipeää. Pumpulisten jälkeen pestiin villaiset. Vaatteet virutettiin useassa eri vedessä kiehuttamisen jälkeen, väännettiin ja ripustettiin sen jälkeen kuivumaan.

Myös ns. kasoon leipomista harrastettiin kevätkesästä ennen heinäntekoa, sillä pitkille niittymatkoille tarvittiin kevyttä ja kuivaa muonaa. Niittyeväiksi erotettiin ensi uunin ruisleivät, jotka läpi kuivattuina olivat myös helpot purra. Paikoin niittyleivät – hapan ohut reikäleipä eli hieno leipä – leivottiin jo kevättalvella. Pirtin laipiessa oli rinkat, joihin leipätanko pantiin ja leivät kuivivat siinä, minkä jälkeen ne vietiin kesäksi aittaan laariin tai koppaan. Kuitenkaan ei kaikissa taloissa tehty keväisin suurleipomuksia, vaan leivottiin vain kerran viikossa ohutta ruisleipää ja ohrarieskaa. Mutta jo tulipalojenkin välttämiseksi oli edullisempaa leipoa kevätkesästä ainakin sen verran kasoon, ettei tarvinnut leipoa keskikesän helleaikoina. Mikäli helteillä leivottiin, tämä tapahtui yöllä, jotteivät säkäät olisi sytyttäneet tuohi- ja pärekattoja palamaan. Jos hellepäivänä jouduttiin leipomaan, kasteltiin talon katto kaiken varalta. Sadepäivät olivat myös omiaan leipomapäiviksi.

Näihin päiviin on paikoin säilynyt se vanha ja esim. vielä 1930- ja 1940-luvulla elinvoimainen tapa, että kesäksi siirryttiin syöpäläisiä vilisevistä asuinhuoneista nukkumaan ulkorakennuksiin: aittoihin, puojeihin ja jopa talleihin sekä asuinrakennuksen verannonvintille ja kylmiin asuinhuoneisiin (esim. kylmä kamari, kylmillään pidetty vanha asuinrakennus eli vanha puoli). Nämä huoneethan oli kevätsiivouksen aikana pesty. Esim. talliin ja puojiin mentiin nukkumaan kesäkuun alkupuolella kylvötöiden loputtua, kesän tulosta riippuen, kuitenkin jo ennen juhannusta, jolloin alkoi tarjeta. Ulkorakennuksissa nukuttiin syyspuolelle saakka niin kauan kuin tarjettiin, ainakin lähelle mikkeliä (29.9.), joskus siitä sivukin, tallissa taas siihen saakka kunnes hevoset haettiin selkoslaitumilta kotiin. Lammasnahkaveltin alla oli lämmin nukkua koleillakin ilmoilla, ja helteillä taas tällainen kylmä huone oli varsinkin varjon puolella raitis nukkumapaikka. Kuitenkin ulkosuojissa nukkui yleensä vain talon nuorempi väki: nuorimmat avioparit, piiat ja rengit sekä tilapäiset työmiehet eli jätkät; vanha väki pysytteli kesälläkin asuinjaksossa. Tämän vuoksi naimaikäisten nuorukaisten olikin mukava käydä aitoissa ja muissa ulkosuojissa tytärten ja piikojen luona tyttärissä eli luuhalla.

Karjanhoitovuoden merkkivaihe oli karjan keväinen uloslasku. Lehmät ja lampaat päästettiin laitumelle kesän tulon mukaan, kun ruohoa alkoi olla metsälaitumilla syötäväksi, ja myös talvirehutilanteen mukaan. Tavallisin laskuaika oli 2–3 viikkoa ennen juhannusta. Navetta pestiin tämän jälkeen hyvin. Karjan uloslaskuun liittyi eräitä taianomaisia tapoja, kuten paimenen kastelu. Ensi päivinä lehmäin mukaan pantiin paimen, ja muulloinkin, jopa läpi kesän, jos oli petoja liikkeellä. Syksyllä sienen aikana lehmiä oli haeskeltava laitumilta, koska ne tahtoivat jäädä metsään yöksi makaamaan. Lampaat päästettiin metsiin paimenetta; niitä pidettiin myös saarissa. Nais- ja lapsiväki keräili kesällä lehdeksiä, horsmia ja rytejä lehmien hauteiksi ja lisäherkuiksi. Navetta laitettiin jo aikaisin syksyllä talvikuntoon: miehet korjailivat parsia, ikkunoita ym. vetoisia paikkoja. Lehmät otettiin sisäruokintaan syys–lokakuulla ilmojen kylmettyä ja luonnonrehun ehdyttyä. Lampaat saivat olla ulkona niin kauan kuin maa pysyi sulana. – Hevoset vietiin metsälaitumille keväisten peltotöiden jälkeen, kun metsissä alkoi olla tarpeeksi syömistä. Ne haettiin juhannukselta välikyntöihin, päästettiin niiden jälkeen taas irti ja noudettiin syksyllä elojen ajoon ja muihin peltotöihin. Jos talossa oli ori, se pidettiin yleensä kesällä kotosalla, joten sillä voitiin käydä maantienkorjuussa ja tehdä jopa Oulun-matkakin.

Kalastus sekä verkoilla että nuotilla jatkui pitkin kesää muiden töiden lomassa. Esim. kesänuottaa vedettiin kiireisinä pelto- ja heinäaikoina paikoin öisinkin, sillä verestä kaloa oli saatava pöytään.

Juhannukselta tulivat välikynnöt; silloin kynnettiin kesannot eli mahopellot. Kun lehti oli täyteen kokoon ehdittyään parhaimmillaan eikä sen pihkakaan enää tarttunut käsiin, alkoi juhannuksen jälkeen noin viikon kestävä lehenleikkuu ja vastojen teko. Sitten laitettiin haravat, viikatteet ja muut niittykamppeet kuntoon, ja niin alkoi heinäkuun keskipaikkeilla puolisentoista kuukautta kestävä heinänteko, konnunteko, hajallaan olevilta mehtäniityiltä: jängiltä, korvilta, luhdilta, paiseilta, joki- ja puronvarsilta, lammen- ja järvenrannoilta – usein pitkien matkojen takana - ja viikkokunsissa. Erittäin kiusallisia olivat lehtimetsässä ja korpiniityillä sääsket, mäkärät, polttajaiset ja paarmat, joita pikiöljyn ja savun voimalla yritettiin pitää loitolla. Heinätöitä kesti tavallisesti perttuliin (24.8.), mutta monin paikoin heinää tehtiin vielä jäisinkin. Välissä olivat kuitenkin marjanpoiminta (hillat, mustikat, puolukat) joka oli naisten ja lasten huolena (sieniä eivät ihmiset syöneet Kuusamossa) sekä rukiinpano (kylvö) Jaakon päivän (25.7.) jälkeen ylikuulla, elonleikkuu sirpillä ja lyhteiden kuivuttua puinti. Hyvinvoivassa talossa puitiin 30–50 riihtä syksyssä, ja puintia, joka oli naisväen työtä, riitti mikkeliinkin asti (29.9.). Uutisviljaa oli heti saatava jonkin verran jauhatettavaksi myllyyn, mutta jyviä jäi myös talvella ja keväällä jauhatettaviksi. Syyskynnöt aloitettiin heti, kun elot oli saatu pelloilta. Viimeisiä korjuutöitä oli potunkaivu. Syksyllä miehet kävivät tukkimassa myös niittytammet sellaisilla paiseniityillä jotka pantiin talavipaiseeseen.

Elo-, syys- ja lokakuulla – järvien jäätymiseen asti – oli käynnissä syyskalastus, etupäässä hautanuotilla, joilla vedettiin muikkua ja siikaa talveksi ja myyntiinkin. Nuotalla kulku vaati yhtä nuottaa kohti neljä henkeä. Järven jäädyttyä nuotta vietiin talveksi riiheen. Verkoilla pyydettiin etenkin kutusiikaa. Tyyninä pimeinä elo–syyskuun öinä lähtivät usein myös tuohusmiehet veneineen, arinoineen, pariloineen ja tervastulineen matalille rannoille ja virtapaikkoihinkin arvokalaa pistämään.

Perttulilta (24.8.) alkoi jo maalintujen pyynti ansoilla ja satimilla, ja sitä kesti vielä alkulumillakin, sillä kaupanlinnut pyydettiin vasta mikkeliltä (29.9.) lähtien. Pyydykset oli koettava kahdesti viikossa, ja ansajuonnoilla meni kerrallaan päivä, parikin.

Syksyn jaksoja luonnonilmiöiden perusteella olivat mm. lehtipuiden muutokset. Lehti alkoi elo–syyskuulla muuttuo. Ensin se meni revonkinttaalle, niin tuli täysi kilon aika (lehenkilo = Peräpohjan ruska) ja lehtien varistua varvan aika.

Syysrospuutto ja kierän aika

Syksyn kelirikko oli usein vielä vaikeampi kuin kevään, sillä syksyllä kesti monesti useita viikkoja ennen kuin Kuusamon suuret järvenselät jäätyivät hevosen kantaviksi. Tällöin oli heiniä (esim. Kitkalla) haettava veneillä tai vetämällä hienon jään aikana ihmisvoimin kelkalla. Myös syysrospuuton ajaksi oli tietönten taivalten takaisiin taloihin varattava ennalta riittävästi suoloja, jauhoja, kahvia, sokeria ja tupakkia, koska hienon jään aikana ei päässyt minnekään, ei veneellä eikä hevosella. Mutta poro oli edullinen vetojuhta sellaisissa tilanteissa joissa kelit tai maastot eivät hevosta suosineet.

Varvan aikana maa routiusi, vaikka isot järvenselät vielä höyrysivät sulana. Ensimmäisten lumien sadettua routiuneeseen maahan alkoi kierän aika. Syystalven laskettiin kestävän lumen tulosta, tavallisesti marraskuun alkupuolelta, jouluun. Kuusamolaisen talonpojan sulan ja kierän ajan työelämän intensiivisyyttä kuvaa ytimekkäästi ja tosipohjaisesti sanonta: ”Keseä kekriin, syystä jouluun.”

Syksyllä työpäivä oli pimeyden vuoksi ulkosalla lyhempi kuin kesällä. Puhettyöt aloitettiin syyspuoleen sen jälkeen kun piisissä oli ruvettava pitämään tulta. Piisivalolla perkattiin suuret muikkusaaliit koko talon voimin. Naiset aloittelivat käsitöitään: villojen karttausta ja kehruuta, jota jatkui pitkin talvea. Miehet taas kävivät puu- ja nahkatöihin: astiat, ajokalut, valjaat, poronhiihnat, kengät yms. Lapset viereskentelivät ympärillä ja oppivat aikuisilta satuja, arvuutuksia ja käsitöiden aakkosia.

Yhtä tärkeätä kuin kesäliikenteelle oli keväällä vesien aukeaminen, yhtä tärkeää oli talviliikenteelle – moninaisille kuljetuksille – järvien ja soiden jäätyminen kantaviksi eli kierän aika ja hyvän pohjan tulo, ts. että lumi satoi routiutuneeseen eikä sulaan maahan. Äkkinäinen lumen tulo sulaan maahan vaikeutti ja viivästytti melkoisesti alkutalven hevostöitä: puiden ja heinien ajoa. Tällöin oli poletettava poroilla tai ihmisvoimin talviteitä, jolloin lumen pinta särkyi ja tien kohta jäädyttyään kantoi jo hevostakin.

Syys–lokakuulla oli jo ennen lumen tuloa ja vielä kierän aikanakin karsittu lähimetsissä aidas- ja polttopuita, nim. edellisen kevättalven polttopuukasket ja kesälliset lehtikasket ja talojen lähistöillä olevat poromiestenkin kevättalviset hakkuumurrokot, joista kaikista saatiin siis halkopuuta. Karsitut puut katkottiin reellä ajettaviksi rangoiksi ja läjättiin. Kierän tultua niitä alettiin ajaa hevosella kotiin rantteelle sahattaviksi ja halottaviksi. Metsästä tuotiin myös reenjalaskoivuja ym. tarvepuita. Seuraavassa kuvataan Lämsänkylän Kortesalmen Alatalon puunhankintaa ja -käyttöä 1910–1940:

Polttopuut hankittiin siten, että keväällä hakattiin polttopuukaskia kesäksi kuivumaan, joten ne olivat hyväpaloisia. Toisinaan karsittiin myös poromiesten kaatamia porokaskia ja katkottiin ne, kuten muutkin polttopuukasket, ”yhen rein rangoiksi”. Rangat ajettiin kotirantteelle ja sahatiin siellä pölkyiksi ja halottiin haloiksi. Honkia sen sijaan ajettiin parireillä kuten tukkejakin.

Riihipuiksi varattiin aina koivuhalkoja, koska ne hyvin lämmittivät riihen uunin ja koska niistä ei tullut niin pihkainen savukaan kuin havupuuhaloista. Saunapuut sahattiin havupuista. Keittopuut keittiöön ja piisipuut pirttiin sahattiin hongista lyhyiksi pölkyiksi, samoin kakluunipuut kamareihin. Pirtinuuni- ja kotahalot (karjakeittiöön) sahattiin pitemmiksi pölkyiksi. Halkoja meni vuoden mittaan 25–30 syltä; esim. karjakeittiössä eli kovassa (kota) paloi paljon halkoja, koska karjalle keitettiin talvisin iltaa aamua haudetta. Välistä hakattiin halkoja myös pystöpuista ns. kasahaloiksi, joita vasta seuraavana vuonna alettiin polttaa. Joskus halkoja myytiin kansakoululle.

Aidaspuut eli aijakset katkottiin 5-kyynäräisiksi rangoiksi ja halottiin metsässä aidaksiksi. Talvikelillä ajettiin kotiin myös sahatukkeja, nurmilatojen hirsiä ja muita rakennuspuita. Lankkuja ja lautoja sahattiin vain omiksi tarpeiksi käsisahalla.

Kun lunta oli tullut rekikeliksi asti, ajettiin hevosella likaa eli suomutaa tunkion pohjalle ja laiteltiin tunkiota. Kierän aikana alkoi myös heinien ajo hevosilla ja poroilla ja juuri tällöin heiniä ja puita ajettiin vähän lumen ja hyvän kulkupohjan vuoksi enemmältikin, varsinkin jos talosta oli tiedossa savotaan tai pororaidolle lähtö. (Toinen puiden ja heinäin ajon sesonki oli kevättalvella hangen aika.)

Kun ilmat syyspuolella jäähtyivät ja alettiin tarvita tuoretta lihaa, teurastettiin ensin tavallisesti joku lammas. Myöhemmin, jäätymisen aikoihin, oli muu syysteurastus koko vuoden tarpeiksi. Tavallisesti keskivarakkaassa talossa lyötiin lihoiksi 3-kesäinen raavas sonni tai jokin vanha ja vaivainen lehmä – jopa sonni ja lehmä oikein väkitalossa –, 10–20 lammasta ja porotaloissa 6–7 poroa. Poroista kuitenkin vain päät, koivet, sisukset ja punonen eli leppä (veri) jäivät kotitalouteen, sillä poron ropit myötiin. Syysteurastuksen aikana keitettiin vereslihakeittoa ja paistettiin punasmämmeä (veripalttua). Kun lihat myöhäissyksyllä kylmettyivät, ei kaikkia tarvinnut heti suolata. Kuitenkin suolattiin tulevan kesän niittylihat (esim. lampaan lavat ja paistit). Ne nostettiin helmikuulla asuinrakennuksen seinälle räystään alle puunaulojen varaan pakkasen purtavaksi ja kevätauringossa ja -tuulessa ahvettumaan; linnuilta ne suojattiin vanhoilla nuotanperäverkoilla. Näin saatiin maukasta kuivaa suolalihaa, joka oli kevyttä kantaa selkosillekin evääksi. Nahkat pantiin ulkorakennukseen orrelle odottamaan keväällä tapahtuvaa parkihtuo. Tolvankylän Vainion talossa tapahtui teurastus 1910-luvulla seuraavasti:

Vainiossa oli syyslahinteho useinkin marraskuulla ilmojen kylmettyä. Silloin teurastettiin usein lehmä tai raavas sonni ja 7–8 lammasta. Poroja teurastettiin syystalvesta sen mukaan kuinka niitä poronhakuaikana saatiin käsiin. Miehet teurastivat, naiset kierrättelivät suolista rasvoja ja siivosivat mahoja. Punonen laskettiin astiaan, jossa se hämmennettiin ja jossa se jäähtyi. Punaseen lisättiin hiukan suolaa ja sitä säilytettiin yli 10 litran vetoisessa pöntössä puojissa. Täällä se pian jäätyi, ja siitä koverrettiin aina tarvittaessa sopiva määrä. Osa suolatuista lihoista, lehmän, sonnin tai lampaan lihaa, pantiin seinälle kuivamaan Marian päivän aikoihin (25.3.) ja nostettiin pois vasta kun alkoi tulla pääskösie (pääskysiä).

Kun orava alkoi puhistuo talvikarvalle, alkoi jo marraskuussa oravanmehtyy. Ensi lumilla kierrettiin myös karhuja jälkien perusteella pesiinsä. Talvi oli myös mehtikanojen ansapyynnin ja petojen hiihdon aikaa.

Kirkkaan jään aikana käytiin välistä kolkkaamassa mateita matalilta kirveenhamaralla. Paikoin vedettiin jään alitse talvinuottaakin syystalvesta hienomman jään aikana. Tämä oli raheella vetoa. Verrattain tavallista oli juomuksella käynti eli verkkopyynti jään alta sekä mateiden pyynti koukuilla ja rysillä.

Kun sulan ajan töistä oli selvitty ja oli tullut kantava kierän aika, niin että metsissä pääsi liikkumaan ja poron jälki hyvin näkyi, alkoi porotalouden kausi. Silloin porotalojen miehet lähtivät paliskunnissaan poronhakuun, jota kesti muutamia viikkoja. Alkutalvesta poroilla ajettiin – vielä 1910-luvulla melko yleisesti – viikko pari heiniä ja puita. Sitten suuresta porotalosta lähti mies, jopa kaksi, Anteruksen (30.11.) aikoihin raijolle (vielä n. 1890–1905) eli rahdin ajoon Ouluun, Tornioon, Rovaniemelle, jopa Vienanlahden ja Jäämerenkin kauppapaikkoihin. Kotiin jääneet miehet hoitivat, paimensivat eli kiekeröivät jäljelle jäänyttä porokarjaa kotipalkisella tai jopa Vienan puolella rajan takana aina koviin hankiin asti. Hankipaanan aikana poroille hakattiin hätäravinnoksi naavapuita, etenkin kuusia. Kun poroja kovilla hangilla oli enää vaikeata pitää koossa, ne päästettiin omiin oloihinsa, mutta vetoporoja pidettiin kotiajoissa viimeisille keväthölseille saakka: käytiin puita ja heiniä, jopa soitimissa ja kaukojärvillä kevätkalassa.

Keskitalvi, ”Kaksi hämärätä vastakkain”

Keskitalvi kesti joulusta Mattiin (24.2.). Kun sulan aika ja kierän aika olivat monien välttämättömien ja kiireisten kausiluonteisten töiden aikaa – ”keseä kekriin, syystä jouluun!” – olivat joulu-, tammi- ja helmikuu lyhven päivän aikoa, jolloin monessa talossa, etenkin porottomissa, eivät kotisalla olevat miehet tehneet useinkaan liioin muita töitä kuin välttämättömiä hevosajoja: poltto- ja rakennuspuita sekä heinäkuormia veätettiin selkosesta kotikartanolle. Heinähäkki hevosineen miehineen oli tavallinen näky esim. järvenselän viittatiellä. Tästä oli arvuutuskin: ”Hyyty tietä myöten menöö, moata villat vetää.” Myös tunkioon ajettiin höystöksi metsästä muurajaismättäitä ja soilta rahkamättäitä. Koska talvinen päivä on lyhyt, ”kaksi hämärätä vastakkain”, ei ulkotyöaika ollut kovin pitkä. Kuitenkin hevostöitä jouduttiin tekemään punteillakin, jos oli kaukaa heinänajoa; silloin lähdettiin aamuhämärissä ja palattiin iltapimeällä. Keskitalven aikana miesväki pääsi yleensä vähemmällä. Kun hevoset ruokitiin ja oli käyty halkorantteella käpsehtimässä, voitiin luppoilla: makoilla pirtin penkillä tai uunilla. Myös tuiskuilla päivätettiin kotosalla. Käsitöinä miehet nikartelivat puuastioita, vuoleskentelivat kirvesvarsia yms. piisivalolla. Kylän nuoret hakeutuivat pitkinä syys- ja talvi-iltoina isoimpien talojen pirtteihin etsimään seuraa toisistaan.

Mutta naisilla oli jatkuvasti ympärivuotiset karja- ja sisätyönsä. Miehet eivät työjelleet karjapuolella muuta kuin lammaskarsinaa (sontaa) purkamassa ja parsia korjailemassa. Talvisin naiset pesivät pyykin tavallisesti noin kerran kuussa karjapuolella. Saaveja saattoi olla seitsemänkin, ja kun pyykit virutettiin 3–5 vedessä avennolla, ei pyykkärillä ollut lämmin; hameenhelmatkin kastuttuaan kylmettyivät jäykiksi pakkasessa. Pyykki kuivattiin asuinrakennuksen vintillä, porstuassa tms. kylmässä huoneessa. Tarpeen mukaan kylmetyksissä olevat vaatteet kannettiin pirtin orsille lopullisesti kuivumaan. Jouluksi järjestettiin paikoin suursiivous, jolloin taas seinätkin pestiin pirtistä. Käsitöinä naiset kehräsivät ja karttasivat villoja sekä kutoivat sukkia, vanttuita ja tikkureita (villapaitoja) piisin ympärillä. Rukista, karttajaksesta ja kehruusta oli arvuutuskin: ”Karvanen kakkara pyöreä kum makkara tyttären polovella pötköttää ja reikään mennä ötköttää.” Posion suuressa Aholan talossa, yli 20-henkisessä suurperheessä, kehruutyöt tapahtuivat n. 1906–1916 seuraavasti:

Aholassa ruvettiin kehräämään marras–joulukuulla, kun oli muista kiireisimmistä syystöistä päästy. Silloin kehrättiin villat. Sekä palkolliset (3–4) että miniät (2) kehräsivät. Toisinaan saattoi olla 3–4 rukkia pyörimässä yhtä aikaa. Osa naisista karttasi villoja, ja alussa kartattiin monissa hengin, kun villoja sekoitettiin. Sen jälkeen pari naisista rupesi tekemään karttajaksie, muut kehräsivät. Kun piisissä paloi tuli, saatettiin kehrätä ”yökauvetki”. Villoista kehrättiin tavallisesti vahvaa 3-säistä sukanterälankaa, ohuempaa 3-säistä varsilankaa ja hyvin ohutta puolivillaisen kudetta, jossa oli vain yksi sää. Villankehruuta kesti läpi syksyn ja pitkin talvea kevätpuolelle asti, jos oli tarve. – Kehrättiin myös hamppuja, joita ostettiin Oulusta. Niistä tehtiin nuottalankaa, johon käytettiin tavallisesti tappurat; syömmet sen sijaan voitiin kehrätä virpilangaksi, jolla suutarit neuloivat kenkiä. Kevättalvella Aholassa oli usein nuottaukkona Hermanni Arola parantamassa (korjaamassa) nuottaa, jolloin hamppulankoja tarvittiin. Niistä tehtiin nuottalankaa, johon käytettiin tavallisesti tappurat; syömmet sen sijaan voitiin kehrätä virpilangaksi, jolla suutarit neuloivat kenkiä. Kevättalvella Aholassa oli usein nuottaukkona Hermanni Arola parantamassa (korjaamassa) nuottaa, jolloin hamppulankoja tarvittiin.

Talvisaikaan kulki taloissa myös ammattikäsityöläisiä: suutari suutaroimassa, räätäli neulomassa, seppä kevätpuoleen viikatteita kallihtemassa, jos nimittäin talossa ei omasta takaa ollut kyllin hyviä ammattimiehiä. Murto- ja Meskus-seppä, Purnun seppä ja Mustanniemen seppä tunnettiin yli pitäjän.

Savotoissa käytiin monesta talosta jos tällaista tienestie pitäjässä tai naapuristossa oli (paitsi suurista porotaloista n. 1890–1920 ”ei ikinä tarvinnu savotassa käyvä!” eikä olisi joudettukaan 200–300-päiseltä porokarjalta). Savotoihin menijöitä kuitenkin riitti suuresta pitäjästä, ja niinpä kun kuusamolaiset joukolla ja pitkinä hevosraitoina kulkivat esim. Sallan (Kuolajärven) puolella savotoissa, saivat sallalaiset tästä aiheen yleiseen sananparteen: ”On lössissään ku kuusamolaiset.” Kateellisena saattoi sallalainen vielä naukua: ”Joko sieltä kirkkoherra lähtee savotoita kohti kulkemahan kun kaikki muut ovat jo tullehet?”

Moni lähti jo 13–14-vuotiaana poikasena ensi kertaa savotaan. Usein jouduttiin yöpymään rakotulilla ja kaksipuolisessa kodassa (laavussa), kun ei ollut taloja lähellä. 1910–20-luvuilla tukkiyhtiöt alkoivat rakentaa piisi- tai kamiinilämmitteisiä tukkikämppiä majapaikoiksi. Hevoset seisoivat havukatoksessa ilman sen parempaa suojaa.

Ennen metsään lähtöä syötiin aamulla perunoita ja omatekoista poronliha-amerikanläskikäristystä. Ensi alkuun puut kaadettiin yksinomaan kirveellä, mutta 1910–20-luvuilla alkoi jo justeerisaha tulla käyttöön. Tukit otettiin täyspitkinä runkoina, jopa 14-metrisinä ja 6 tuuman latvamittaan, ja ajettiin sellaisina kokorunkoina palstosta purojen ja jokien varsille. Rekeen sopi kerralla vain kolme runkoa, sillä puut olivat paitsi pitkiä myös valtavan vahvoja, tanssipaikoissa oli erityiset mittamiehet, jotka justeerasivat tukit lyhemmiksi. Välillä oli vaatimus, että puut piti kuoriakin petkeleellä, mikä oli raskasta työtä.

Vanhimpaan aikaan tukkityömailla oli vain lumiteitä, jotka tasaantuivat ajettaessa. Helppoa oli sittemmin ajella jääteitä myöten, jollaisia olivat myöhemmin ainakin kaikki varsitiet. Entiset vititiet höylättiin ja vesitettiin vesipasan (laatikon) avulla. Ankarasti oli kielletty palaamasta tyhjin rein jäätietä; oli ajettava erityistä paluutietä myöten.

Tämä oli vihtasaverikon aikakautta, jolloin jokaisella hevosmiehellä oli reen sevässä vihtakimppu, josta saattoi ottaa uuden saverikon vanhan katkettua. 1910–20-luvuilla alkoivat tulla käyttöön rautaiset linkku- ja linnunkaulasaverikot.

Talvikauteen kuuluivat myös pitkät kaupunkimatkat (Ouluun, Tornioon, Rovaniemelle, Vienan Kemiin, Kierettiin, Koutaan ja Kannanlahteen, jopa Jäämeren rannoille 1800-luvun jälkipuolella (pummankimiehet). Rahtia ajettiin sekä poroilla (n. vuoteen 1907) että hevosilla. Tavallisesti pitkälle matkalle lähdettiin seurueena, esim. 2–5 naapurusta pororaitoineen tai hevosineen porukassa, jolloin matkanteko oli turvallisempaa ja hupaisampaakin. Esim. Oulun-matkalle varattiin hevosen eväiksi 6–7 silppusäkkiä ja 150 kiloa heiniä, joita mennessä jätettiin sopiviin syöttötaloihin paluumatkaa varten. Oulussa kortteerattiin 2–3 vuorokautta sen kauppiaan luona, jolta tavaratkin otettiin, esim. Loukkolalla, jossa oli iso talli ja lämmin pirtti. Muita porvareita ja kortteeripaikkoja olivat Ensio, Riekki, Illikainen, ”Ravanteri” ja Pakaslahti. Oulun-matkaan meni hevospelissä 2–3 viikkoa, pororaidoilla oltiin ansioajoissa kuukausimääriä välillä kotona käymättä, jopa Anterukselta (30.11.) pääsiäiseen. Kaupungista alamatkoilta tuotiin sekä kirkonkylän kauppiaille että omaan talouteen jauhoja (kesäjauhot), suoloja, rautatavaraa ja erilaista pientä rihkamaa. Kaupungissa kävijöitä sanottiin alamiehiksi, ja näiden palaamista koko talonväki ja erityisesti lapset odottivat hartaasti alatuliaisten toivossa.

Jokapäiväinen leipä

Talonpojan ruokalajeilla ja päivittäisillä aterioilla oli oma vakiintunut perinteensä arkena ja juhlapäivinä. Tyypillisiä kuusamolaisia arkiruokia olivat piimä, viili, kuivattu ohut ruisreikäleipä, suolakalat, keitetyt kalat, joita syötiin myös kylmiltään, kalapotut (tuoreet tai suolakalat keitettiin perunan päällä) sipuli-voisulakastikkeen kanssa, tuoreista kaloista keitetty ja ruisjauhoilla suurustettu kalavelli, seinällä kuivattu liha siltään ja myös lihavelliksi perunain kanssa keitettynä. Kuivaliha ja kuiva leipä olivat keveytensä vuoksi myös kätevää eväsmuonaa. Tuoretta leipää syötiin aivan vähän; se oli vain huonohampaisten syötävää. Yleinen oli myös avonainen kalakukko. Se leivottiin ohrarieskataikinaan ja siinä käytettiin tuimia kaloja (suolattomia) joiden sisään ja pinnalle kuitenkin ennen uuniin panoa ripoteltiin suoloja. Kaloina kelpasivat siiat, muikut ja hauit, joskus pantiin lohia ja ahveniakin. Muikkukukko voitiin leipoa myös umpikuoreen, mutta esim. sian- tai muuta lihaa ei pantu kalojen joukkoon. Kalatäytteen mukaan puhuttiin muikku-, siika-, lohikukosta jne. Myös kukkoja lyötiin konttiin tai laukkuun eväsmuonaksi. Jauhoista ja ryyneistä keitettiin puuroa, johon pantiin voita silmäksi. Maito ja siitä tehdyt valmisteet olivat lehmänantie ja karjanvilijoa. Voita syötiin säästeliäästi, etupäässä vain pyhäisin, sillä sitä kerättiin myytäväksi: ”voista piti rahamarkka soaha”. Sen sijaan pehmeätä vähän vaivattua ja pesemätöntä höppö- eli koppavoita syötiin kotonakin. Suolakaloja taas ”ruukasi olla joka kerta eholla”. Teurastusaikana otettiin nautojen, lampaiden ja porojen veri eli punanen talteen. Siitä keitettiin rasvojen kanssa punaspuuroa tai paistettiin ohrajauhoihin sekoitettuna punasmämmeä eli punasleipeä (eräänlaista veripalttua) tai punaslättyjä.

Pyhä- ja juhlapäiviksi leivottiin lauantaina pyhärieskat, joita syötiin usein höppävoin kanssa. Myös keitettiin pyhäaamuna maetovelli maidosta ja ohra- tai riisiryyneistä. Kesällä voitiin jo lauantai-iltana käydä nuotalla ”nykäsemässä maetovellikalat”, muikut ja siiat, joita sitten keitettyinä syötiin maitovellin ja rieskan kanssa.

[Kuva: Juustolautoja]
Juustolautoja, joiden päällä juustot paistettiin.

Yleinen oli Kuusamossa myös juusto, nimittäin ns. pohjalainen leipäjuusto. Siihen tarvittiin 6–7 litraa maitoa, joka juoksutettiin vasikan ”juomakohusta” saadulla juoksuttimella (myöhemmin apteekista ostetulla juustonjuoksuttimella), taputeltiin litteäksi ja paistettiin molemmilta puolin uuninhiilloksen loisteella pyöreän juustolauvan tai päreisen juustoritilän päällä. Leipäjuustolla oli Kuusamossa monta tärkeää tehtävää kansanelämän eri tilanteissa. Se oli yleinen pyhä- ja juhlaherkku, samoin kirkkomatkojen eväspuolen huipennus, jota käytettiin ennen kuin nisuleivonnaiset alkoivat tulla muotiin. Juusto oli yleinen myös lahja-antina: sitä saatiin tuomisina ja vietiin viemisinä käytäessä vuosittain sukulaisissa eli atimoissa – juustonvajeuksessa!, kuten kuvaavasti sanottiinkin – sekä hyvien tuttavien luona kyläiltäessä. Juusto oli lahja ja vastalahja. Juusto paistettiin myös harvinaiselle ja arvostetulle vieraalle, jopa hyvälle sepälle tai muulle ammattimiehelle. Kun seppä sai ison juuston, hän teki sitä parempaa työtä. Sirniön seppä ei lähtenyt ollenkaan pajaan ennen kuin sai juuston. Juustoa syötiin hautajaisissa (lähtijäesissä) ja kihlajaisissa (ratuloissa) sekä kinkereissä ja seuroissa. Juusto vietiin papille ja papin emännälle lahjana tai palkkiona. Heinäaikana leivottiin talon jokaiselle heinäntekijälle, omalle ja vieraalle työmiehelle, oma osajuusto eli heinäjuusto. Myös sirpinkampiaisissa tarjottiin talon leikkuuväelle juustokahvet. Juusto nautittiin tavallisesti kahven kanssa siten, että se sipullettiin sormin palasiksi kuumaan kahvikuppiin ja syötiin kahvilusikalla; jotkut leikkasivat palaset puukolla, mutta makeammalta juusto tiettävästi maistui sormin palasteltuna.

[Kuva: Kahvimylly]
Kahvimylly.

Kahvea alettiin Kuusamossa juoda sanomalehti Liiton tallentaman perimätiedon mukaan 1840-luvulla. Aluksi sitä varattiin vain herrasvieraille, papille ja nimismiehelle, ja keitettiin avonaisessa padassa kuten muutkin keitokset. Ensimmäisen n. 5 kupin kahvipannun toi Posiolle Timisjärven isäntä. Yksi naula [n. 425 grammaa] riitti alussa koko vuodeksi. 1870-luvulla kahvia alettiin käyttää yleisemminkin perheen juomana, ensin vain pyhäaamuina. Sitten alettiin keittää arkisinkin, mutta ei ihan kaikkina arkipäivinäkään; toisinaan vain vieraalle keitettiin kahvi, mutta ei talon omalle väelle. Kotiväelle keitetyn kahvin jatkona käytettiin ohran- tai rukiinjyviä. Kun tukkisavotoita alkoi tulla pitäjään 1800–1900-lukujen vaihteessa, niin ”nehän ne toe sitä kahven juontie”. Savotoissa näet ”yönseuvut juotiin kahvea”. Vuonna 1915 kerrotaan, että kahvia oli jo ”opittu valmistamaan ja juomaan yli tarpeenkin”.

Teetä eli säijyö juotiin suhteellisen harvoin. Etupäässä sitä kuljetettiin kalamatkoilla ja sellaisille niityille, joille matkan pituuden vuoksi oli hankala kuljettaa piimää.

Seuraavassa esitetään otoksena vuosilta n. 1906–1916 Posion Aholan suurperheen ruokatalouden käytänteet, jotka edustavat tyypillistä perinnettä tuon ajan Kuusamossa.

Aholan suurperheessä oli vanhaemäntä, 6 poikaa, joista kaksi naimisissa, ja siis myös kaksi miniää, joilla oli lapsia. Lisäksi tarvittiin 3–4 naispalkollista ja yksi renki. Väliaikaisia työmiehiä eli jätkie pidettiin tarvittaessa: oli esim. halontekijä ja keväisin nuottaukko. Naisten kesken työnjako oli sellainen, että vanhaemäntä oli keittäjänä, miniät sisätöissä ja palkolliset karjanhoitajina ym. töissä.

Aholassa syötiin tavallisesti neljästi päivässä. Varhaisin ateria oli eine 7–8 maissa aamulla. Se oli kuiva ateria: leipää, suolakalaa, piimää. Seuraava ateria oli murkina ”kahta käyvessä” iltapäivällä. Se oli lämmin ateria: leivän, suolakalan tai kuivanlihan ohella oli jotakin keittoruokaa, usein liha- tai kalavelli tai perunapuuro. Neljän maissa oli puolinen joka oli kuiva ateria: leipää, kalaa, piimää. Viimeksi 8–9 aikaan syötiin iltanen, jolloin taas oli leipää, kalaa ja piimää.

Maitoa aterioilla ei ollut, piimää oli. Voita saatiin vain pyhäaamuina. Kullekin syöjälle pantiin silloin puulautaselle oma annoksensa, jonka sai syödä kerralla tai päivän mittaan. Leipä oli hapanta ohutta kuivattua ruisreikäleipää, jota leivottiin tarpeen mukaan. Suurleipomuksia ei enää ollut edes ennen heinäntekoa, vaan leivottiin aina viikolla tarpeen mukaan. Rieskaa leivottiin joka lauantai useita kymmeniä leipiä. Lauantaisin vanhaemäntä leipoi pyhäksi juustoleivän.

Sieniä ei käytetty ollenkaan, kuten ei muuallakaan Kuusamossa, eikä marjojakaan kerätty talveksi. Kesällä kyllä keitettiin mustikoista ja ruisjauhoista marjapuuroa.

Kahvin juonti oli opittu etelästä tulleilta savottalaisilta. Sitä ennen lienee kuitenkin keitetty jyväkahvea ”rinneppellon pöönistä”. Aamukahvi juotiin heti ylösnousun jälkeen viiden maissa. Sekä miehet että naiset saivat sitä silloin kukin kaksi kupillista. Päiväkahvi juotiin kymmenen maissa aamupäivällä (kymmenkahve). Sitä tarjottiin aluksi vain miesväelle; myöhemmin naisetkin rupesivat keittämään itselleen päiväkahvin.

Seinällä kuivattua lihaa käytettiin ”vuosista ympäri”. Se oli kuitenkin aivan erityisesti niittyevästä. Poronlihat suolattiin helmi–maaliskuulla ja pidettiin suolassa muutamia vuorokausia. Sitten ne ripustettiin seinälle ja annettiin kuivua siihen asti, kunnes ruoho alkoi kasvaa. Lisäksi kuivattiin syksyllä suolattua mullin-, naudan- tai lampaanlihaa. Kesäkuulla kuivaliha otettiin syötäväksi, ja joskus sitä riitti toiseksikin vuodeksi.

Vielä 1910-luvulla elettiin varsinkin syrjäkylissä etupäässä puun, tuohen, päreen ja vihtasaverikon aikakautta. Pöytä- ym. talouskalusto oli tuolloin rautaisia keittopatoja ja metallisia niitty- ja kalakattiloita lukuunottamatta pääasiassa puusta ja kotona tehtyä. Koivun pahkasta oli koverrettu vellikupit, pottuvati ja kalavati. Puusta olivat vellikapustat ja pottutöötit (-survoimet), hierimet ja suolasalakkarit. Kimmestä tehtiin viilipytyt, kaksikorvaiset piimätoopit, maito-, piimä- ja voipöntöt, vesi- ja maitosaavit, kiulut ja karjan juottimet, kalapuolikot, liha-ammeet ja nahkojen parkihtuammeet. Varvusta oli vispilät. Eväsvoi pantiin voerasijaan ja evässuolat tuohesta punottuun suolakopsaan. Niitylle lähdettäessä otettiin selkään vielä tuohesta tehdyt kontit ja puiset piimäleilit.

[Kuva: Voirasia]
Voirasia.
[Kuva: Kontteja]
Kontteja.
[Kuva: Puinen kauha]
Puinen kauha.

Pöydässä ryyppäsivät tai ryystivät miehet piimeä tai huituo yhteisestä kaksikorvaisesta puisesta lööpistä eli kiposta ja naiset samoin omastaan. Viiliä syötiin puulusikalla puisesta viilipytystä. Vellikuppi oli kullakin erikseen. Veitsiä, haarukoita ja juomalaseja ei ollut; tuppipuukkoa sen sijaan miehet käyttivät pöydässä. Lusikkoina olivat usein venäläiset puiset värilusikat eli kuirit. Perunat kuorittiin kynsin ja kasteltiin sormin voikastikkeeseen, ns. suolaveteen. Kalat ruodittiin ja syötiin käsin ja lihat myös pisteltiin sormin puiselta vadilta suuhun. Velli lusikoitiin tai ryypittiin kupin reunalta. Leivät tuotiin pöytään kokonaisina, ja niistä kukin sai taittaa tai leikata mieleisiään kappaleita. Pöytäliinoja ei ollut. Ruuantähteet, ruodot, luut ja perunankuoret pantiin syönnin aikana pöydälle, josta ne syötyä siivottiin pois. Aterian jälkeen sormet nuoltiin puhtaiksi, samoin välistä puulusikat, jollei niitä sillä kertaa pesty. Vanhat miehet pyyhkivät usein puukkonsa voista tukkaansa tai kengänvarteen syönnin jälkeen.

[Kuva: Ruokailuvälineitä]
Ruokailuvälineitä.

Juomalasit, metallilusikat, pöytäveitset (pöytäpuukot), haarukat (kahvelit), posliinilautaset (talteriikit), posliiniset pöytäkannut sekä läkkipeltiset litrat (litran mukit) alkoivat tehdä tuloaan jo 1910-luvulla, ensiksi vilkkaiden kulkuteiden varsilla oleviin taloihin, joissa vakituisesti kävi matkalaesie. Saman tien ruokailutavatkin alkoivat nykyaikaistua.

Talonpoika selkosessa

Elias Lagus mainitsee 1760-luvulta, että suuren osan vuotta työkykyinen väki ja erityisesti miehet olivat ulkona metsissä, joissa he myös yöpyivät joko honkatulilla paljaan taivaan alla tai karkeavaatteisen katoksen suojassa. ”Iso Karhu ja Pikku Karhu sekä Väinämöisen viikate ovat heidän kompassinaan ja kellonaan, pitkinä talviöinä.” Miehet sauvoivat koskisia jokia ylös 8 (vanhaa) peninkulmaa päivässä tai hiihtivät hangen aikana 10 (vanhaa) peninkulmaa vuorokaudessa.

Talonpoika oppi jo pienestä pitäen tuntemaan selkosensa ja tuli karaistuneena toimeen kovissakin olosuhteissa. Jo alun toiselta kymmeneltä nuori väkikin alkoi harjaantua aikuisten töihin kotona ja selkosessa. ”Mehtäasioita ei kotona muistella” oli eräelämän normi: jos selkosessa oli sattunut keskinäisiä pikku ikävyyksiä tai kommelluksia, ei niitä pitänyt kerroskella koti- eikä kylänväelle.

Entisestä eräelämästä kertoo monin tavoin paikannimistökin, esim. Itä-Kuusamosta näin: Vitankatkasema (vaara ja järvi), Pirunhuutamavaara, Akanpalamajärvi, Päivänpaistamalampi, Asumajärvi, Eksymäjärvi ja Pahansäänlampi (hyvä tuulensuoja vaarain kolossa).

Liikkuva ja erätalousvaltainen elämä vaati talonpojalta paitsi monia erämiestaitoja ja karaistunutta kuntoa myös tarkkaa ilmansuuntien, maastojen, kelien ja säiden, siis yleensä luonnon, tuntemusta. Vielä 1900-luvun alussa, kun esim. poromiehet kulkivat poronpaimennuksessa, ei heillä ollut muuta kelloa kuin porolla kello kaulassa. Luonto näytti ajan kuten Laguksenkin aikana. Ja esim. selkosissa olevat hetteet ja lähteet olivat hyvin tiedossa, jotta osattiin hyvävetisille juomapaikoille.

Luonnon tuntemuksesta ja sen suuresta jokapäiväisestä merkityksestä kertoo myös se sangen monipuolinen selkostalouden sanasto, jonka vielä nytkin erityisesti vanhat kokeneet poro-, mehti- ja nuottamiehet hallitsevat. Talonpoika joutui lähes joka päivä eri toimissaan kotona ja selkosissa, maalla ja vesillä vaarinottamaan säiden muutokset, ilmansuunnat ja maastot. Niinpä esim. talvisia hiihto- ja rekikelejä tarkoittavia murresanoja on useita. Viti, uppu, rapa, ravanne, sipsit, takkala, (pakkas)kitju, kaatama, mäystänne, rouste, roustanne, karstanne, kuorranne, nivanne, palanne, lavanne, jäätäjäs, sose, hölse ja losokeli tarkoittavat epäedullisia kelejä. Siite, paana, kiisi ja hankikeli ilmaisevat hyvää kulkupohjaa. Tärkeätähän olikin jo syystalvella, millainen pohja tuli: se ratkaisi viikkokausiksi selkosissa kulun ja kuljetuksen suotuisuuden tai vaikeuden. Vastaavasti oli sulan aikana huuhta-, pelto- ja heinätöiden eri vaiheissa sekä kalastuksessa pidettävä silmällä ilmoja. Erilaatuisilla poutailmoilla ja tuulilla, sateilla ja vedenkäynneillä oli omat vivahteikkaat erityisnimensä. Esim. konto, upetto ja tumanto tarkoittavat sumuista ilmaa; sateissa oli viikottaisia moavunnaissateita, lyhytaikaisia kuuroja, ja välistä vain karjankynteen rippasi vettä; hapla oli paras pouta, huono sää oli nöyrä ilima. Eri luonnonmerkeistä oli osattava ennustaa säitä ja kelejä. Elias Lagus on merkinnyt 1760-luvulta seuraavia kuusamolaisia sääennustuksia:

  • Tulee pitkä lumisade, jos porot eivät pudistele lunta selästään ja päinvastoin.
  • Tulee pitkä vesisade, jos hiiret tallaavat maahan rantaheinikkoja.
  • Sadetta ylimalkaan, kun kiilloitettu metalli näyttää tummuvan.
  • Tuuli kääntyy pian sinne, mistä eräät vesikasvit edeltä päin alkavat ojentua.

1900-luvun sääprofeettoina ovat esiintyneet Vanha Kuusamo kertoo -kirjassani Kustu Pulkkanen ja Janne Törmänen. – Mutta oli toisenlaisiakin, aivan paikallisia varmoja ennusmerkkejä. Kun esim. suurehkon Joukamojärven kyljessä olevasta Patolammista jäät lähtivät, tiedettiin että tasan viikon kuluttua ne lähtevät Joukamostakin. Näin osattiin jo etukäteen laittaa kuntoon pyydykset, tervata veneitä ja järjestellä muitakin töitä ja asioita, jotka liittyivät jäidenlähtöön ja avoveden alkuvaiheisiin.

Kuusamolaiset ilmansuunnat ovat seuraavat: pohjanen, itäpohjanen (= koillinen), itä, vesietelä (= kaakko, josta usein tuli tuulella sateita), etelä eli puolipäivä, lounas-nimitystä ei käytetty, sen sijaan luve (= luode) oli laaja käsite ja tarkoitti lounasta ja yleensä läntistä ilmansuuntaa; oli myös länsi ja viimeisenä luveppohjanen (= luode).

Selkosen liikenne kulki kesäisin naapureihin, niityille ja kalapaikoille kinttu- ja karjanpolokuja ja hieman parempia kesäteitä myöten sekä vesiä pitkin. Pahimpien suopaikkojen yli oli laitettu porrastukset; porraspuiksi eli portaiksi oli pantu kaksi ylipuolelta päläkittiyö eli lauvistettuo hirttä rinnakkain pyöreä puoli suota vasten, porraspuupareja pantiin peräkkäin tarpeen mukaan. Karjanteiden suoporrastukset olivat leveämpiä: 4 porraspuuta rinnan tai peräti kapulasilta. Purojen yli johti 2–3 porraspuuta, karjalle tehtiin karjansillat. Otoksena mainitsen Purnuvaaran kesäisen kirkkotien kulun:

Purnuvaara – Isosuo – Saunavaara – Soilujärvi jossa vene huudettiin vastarannalta Lompsin talosta – Kalettoman-lammin länsipuolitse – Kurkijärven Majavan talo, josta lompsilaisten 15 henkeä vetävällä kirkkoveneellä Kurkijärven itäpäähän Kangasniemen taloon – tästä maanteitse kävellen kirkolle. Kirkkokangas oli tullut sen maan nimeksi, jonka rantaan kirkkoveneillä soudettiin.

Aivan asumattomiin selkosiin piti tehdä osaamista helpottamaan pilikotukset: vestettiin kirveellä pilkkoja puiden kylkiin näköetäisyyden päähän. Tästä kertoo esim. J. H. Karvonen v. 1900 kulkiessaan Tava- ja Enojärven selkosessa: ”Tällä matkalla tulin huomaamaan pilkkain merkityksen tienviittana. Tie oli usein melkein näkymätön, vaan pilkan avulla sillä kyllä kesti. Niiden opastamana kulin yksin tuon 15 km pitkän taipaleen. Loppupuolella taivalta alkoi vähä peloittaa, jos…, sillä oli vaan yksi silta Karhuperän joessa ja jos minä en osaisikaan. Mutta minä osasin.”

Vesiliikenne on jättänyt paikannimistöönkin runsaasti jälkiä (mm. Taival- ja Huutonimistö). Esim. Vienan Karjalan Pistojoen–Lämsänkylän–kirkonkylän ikivanhalla vesireitillä tapaamme Pistojoessa kaksi Taivalkoskea (maitse taivallettava vene vetäen kosken kohta, tai vene laskettiin ”nuorissa”), Joukamojärven länsipäässä Taivalperän (josta maataival sekä Ii- että Kuusamojärveen) ja Kuusamojärven länsipäässä Taivallahden (maataival Torankijärveen). Kapeiden maakannasten poikki veneitä vedettiin pyöreitä puuteloja myöten vesistöstä toiseen. Pistojoen Reppanajärvessä on Veneperä, jonne Lämsänkylän niittymiehet soutivat ja jättivät veneensä ja jatkoivat siitä kävellen kaukoniityilleen. Penninkiluomajärven Huutoniemestä huudettiin kesällä venettä järven yli Konttisen talosta. Huutoniemi on myös Vata- ja Suuressajärvessä, samoin Närängän Hoikanjärven pohjoisrannalla: ”Siitä kulukiet venettä huutavat.”

Talvitiet kulkivat niin paljon kuin mahdollista järviä, lampia, soita ja suonsolukoita myöten, mieluimmin tasaisia maita ja pitkinmaiseen. Manttaalitalojen oli viitoitettava kunkin oma osuutensa aukeista järvi- ja suotaipaleista. Otoksena mainitsen kirkonkylän–Lämsänkylän–Vienan Karjalan ahkerasti liikennöidyn talvitien kulun:

Kirkonkylä – Tolpannieminen – (Kuusamojärven) Hanhilahti – Haaposelkä – Teiliniemi – Raatesalmi – Kulasselkä – Kantolahti – Tikkala ym. Kantoniemen talot – Tumperin ranta – Kantosalmi – Rijoniemi – Haukilahti – Haukiniemen talo – Jokelan talo – rämettä Jokilahteen – Lamposelkä – Sirolan talo – maitse Marjolammille – suota ja Likolammin eteläpuolitse Hemminsuolle – Vaajasuo – Taivalperän talo – Taivallampi – suokannaksen yli Talvilahteen (nimi johtuu juuri talvitiestä) – Joukamojärveä Taivalperää ja Huttuselkää pitkin – Kortesalmen talon rantaan – suota Vähäänlahteen – Niskaselkää – Multilan rantaan – Multilan ja Maikun välistä peltoa – Vuolajärvelle jonka yli – Matkalahteen (nimi talviliikenteestä) – suota Multijärvelle – Heikkisensuota – Konttisen taloon – Penninkiluomanjärveä–maakannasta Pistojoen Karikaarteelle – Pistojoen Karikosken kuvetta soita myöten ensimmäiseen karjalaiskylään Kiimasvaaraan – soita ja lampia myöten Suvannon kylään, josta erkanivat tiet Kiestinkiin – Kierrettiin ja Uhtualle – Venäjän Kemiin.

Suksia käyttivät erityisesti poro- ja mehtimiehet. Sukset oli tehty ummen hiihtoa varten, ja siksi ne olivat leveät, pitkät ja kantavat (nykyiset ”kilipahiihtosukset” olisivat olleet aivan epätarkoituksenmukaiset entisoloissa): ne eivät kaatamallakaan vajonneet kovin syvälle lumeen. Hiihdettäessä pyrittiin yleensä kulkemaan tasaisia ja aukeita maita. Poromiesten suksissa oli vielä nahkaremmistä tehdyt kannantakaset ja rauta- tai messinkipellillä päällystetyt päläät; näin sukset pysyivät hyvin jalassa vaikeissakin maastoissa eivätkä tieratkaan asustaneet kenkien alla. Poromiessukset olivat 2,7–3 m pitkät ja n. 9 senttiä leveät. Uudenaikaisemmat sukset olivat yhtä pitkät (tasapariset) ja koivupuusta. Vanhempaan aikaan olivat käytössä epäpariset eli eri pitkät sukset: koivuinen sivakka oli potkaisusuksi, ja se oli lyhempi (n. 2,3 m), männyn kovasta lylystä tehty suksi oli liukumasuksi, ja se oli pitempi (n. 2,5 m).

Sivakan pohjassa saattoi olla apuna vielä poronkoipinahka; suksi oli olasniekka (ura pohjassa). Epäparisilla suksilla hiihdettiin ”yksisauvassa”; näin liikkuivat vielä 1920-luvulla Mattilan Olli-ukko ja Tyvelässä Tyvi-Simo. Vanhan kansan hankisukset olivat lylymännystä, eikä niitä tarvinnut tervata. Suksikepit olivat koivua, pihlajaa tai tuonta, ja niissä oli nahka- tai vihtasompa; toisen yläpäässä saattoi olla kolmi- tai nelisulkainen keihäs, jolla kokeiltiin jään kantavuutta, kaavittiin suksenpohjia hileestä jäätäjäskelillä (kun suksivoiteita ei ollut), aukaistiin kiekerössä jäätynyt poronlihan solmu ja pistettiin väkiajosalla petojakin kuoliaaksi. Pororaitomiehillä oli suksikepin päässä rautakoukku, jolla otettiin valjastettaessa poroja sarvesta tai hihnasta kiinni. – Puukko, kirves, tulineuvot ja eväslaukku (kesällä myös kontti) olivat tavanomaisia varusteita selkosessa kulkijalla. Ennen oli ”joka miehellä” myös lakissa äimä ja punottua hamppulankaa varusteiden korjailua varten. Talvipakkasella käyttivät poro- ja hevosmiehetkin usein poron koipinahkoista tehtyjä lämpimiä säärystimiä, säpikkäitä eli polovuksie, sekä paulakenkien että pieksujen kanssa; oli myös poronkoipikenkie ja kallokkaita.

Erätalousvaltaiseen elämään kuului olennaisena selkosissa yöpyminen ja majailu sekä tähän liittyvä oma tekniikkansa: tulenteko, keittäminen ja selkosasumukset. Kuten 1700-luvulla niin myös vielä 1940-luvulla jouduttiin aterioimaan ja yöpymäänkin kala-, niitty- ja poromatkoilla metsässä, milloin ihmisasumuksia ei ollut lähistöllä. Silloin oltiin tulihtalla, joka tarkoitti yleensä tulisijaa metsässä. Vanha uskomus oli, että metsässä oli joka keittosijassa, jossa kolme kertaa oli keitetty, haltie; se ilmausi kolmannella kerralla ja oli sen näköinen, joka kolmannella kerralla oli tulen sytyttänyt.

Paras lämpö saatiin, kun oltiin hongalla eli rakotulilla. Se takasi varman lämpimän koko yöksi ja samalla hyvän keittotulen. Kansantarinan mukaan se olikin Laiskan Jaakon keksimä: Jaakko teki kerralla sellaisen nuotion, ettei siihen tarvinnut vähän väliä olla puita lisäilemässä.

Rakotulet tehtiin siten, että kaadettiin kuiva kelohonka, josta katkaistiin henkilöluvun mukaan sopivan pituiset, sylen tai puolentoista mittaiset pölökytpeällipuu ja aluspuu – jotka asetettiin päällekkäin. Sitä ennen vestettiin vastakkain tulevat pinnat lastulle. Päällipuun keskelle lyötiin kirveellä lovi ja tähän iskettiin tuore teroitettu seiväs, perkkanaula. Sen yläpää halkaistiin ja siihen kiinnitettiin pitkä riuku, selekoin eli perkka, pitämään päällipuuta kohdallaan. Rakopölkkyjen väliin kumpaankin päähän pantiin tuoreesta puusta tehdyt kantapalukat eli tulukkumet pitämään pölkkyjä paikoillaan ja antamaan tulelle ilmatilaa. Tervaskannosta vestettiin vielä syttöjä pölkkyjen väliin, pienimmät syttölastut vuoltiin puukolla.

Kun ei viitsitty tai ehditty honkaa hakata, voitiin olla juurikalla tulella: vestettiin sälöjä pystyssä olevaan honka- tai tervasjuurikkaan, ja lisäksi pantiin katkottuja oksia ja pienittyjä halkoja. Rompsinuotie eli rompsitulet oli tavallinen isohkoista puista tehty nuotio, jossa rankoja ja oksia poltettiin vierekkäin, päällekkäin ja ristikkäin. Sellainen tehtiin kesällä monesti nuotta- ja niittymatkoilla päiväsaikaan. Viimein oli käsitulet, pieni nuotio, jossa lämmiteltiin käsiä ja voitiin jotain keittääkin.

Keittoastiana oli kätevä esim. pyöreäpohjainen varsikauha tai sitten kevyt kattila, joka pantiin sangastaan kiikkumaan keittistangon varaan. Talvella sulateltiin juomavedeksi lunta tulen loisteessa tykkyvartaan nenässä: otettiin kannon nokasta tai kuusen oksalta tykky eli lumipaakku, joka pantiin kepin nenään; tykystä tippuivat vesipisarat alla olevaan astiaan, esim. voirasian kanteen. Kesällä voitiin tulen loisteella paistaa vartaaseen pistettyjä kaloja, mutta vaati kärsivällisyyttä odottaa niiden kypsymistä.

Monesti oltiin tulilla ilman mitään keinotekoista tuulensuojaa, metsän suojassa, kuusempersiessä tai esim. suuren kiven tuulensuojaisella puolella. Talvella rakotulilla oltaessa kaivettiin tulen lähelle lumeen kolo ja alle pantiin paksusti havuja. Mutta mukana saattoi olla myös jokin suojavaate, ressu eli ripona, joka pingotettiin asentokatokseksi seipäiden varaan selän taakse; nuotio paloi etupuolella, ja alla oli kuusenhavuja. Paljon käytetyissä vakituisissa tulihtoissa, joita oli esim. kaukoniityillä ja hyvillä kalapaikoilla ja joissa jouduttiin olemaan pitempään oikein yökunsissa, oli kuitenkin usein laavun mallinen viistokatos eli kota, jopa kaksikin kotaa vastakkain, jolloin tulisija oli niiden välissä. (Kuusamolaista kotaa ei pidä sekoittaa tunturilappalaisten keilamaiseen vaate- tai taljakotaan.)

Kuusamolaisessa kodassa oli maapohja, ja nukkuma-alustana voitiin käyttää havuja, heiniä, sammalia tai jotain vaatetta. Kodan etuosa oli täysin avoin, takaseinänä oli 2–3 ladonhirren vahvuista hirsikertaa tappiparien tukemana, sivuseinät oli tehty usein halkaistuista kelleksistä, näreistä tai havuista, ja lomalautakatto oli särkylaudoista. Kattolaudat nojasivat alhaalta yläviistoon etupuolen ohtapuuhun, joka oli pystyseipäiden varassa. Kodan katto voitiin tehdä myös ruoteiden päälle myötäsuomukseen ladotuista kuusenhavuista tai tuohista. Kotaan mahtui nukkumaan 3–7 henkeä rinnan eli yhteen loitoon. Kodan edessä oli einneppuu, johon jalat vastasivat ja joka esti tulta ryöstäytymästä kodan sisäpuolelle.

Esim. Kortesalmen Ala- ja Välitalolla oli 1920-luvulla käytössä yksipuolisia niittykotia seitsemän: Kattila- ja Kortesuolla, Pöleiköllä (niittysuo), Hete- ja Juurikkasuolla, Karikankaan takana ja Pihlajapurolla. Kalastettaessa yövyttiin kahdessa kodassa: Kopatin Kirnun (lahden) laidalla ja Piiksitammella.

Kolmannen yöpymissuojan tarjosivat niitty- ja kalasaunat eli mehtäsaunat sekä poropirtit – 1910-luvulta alkaen myös puutavarayhtiöiden rakennuttamat tukkikämpät. Näitä kaukoasuntoja tehtiin silloin, kun jouduttiin olemaan pitkähköjä aikoja viikkokunsissa eli viikkomoissa metänkilivellä ja kun lähimpiin taloihin oli työmaalta ylivoimaisen pitkä matka kulkea yöpymään (esim. yli 4 km). Myös syrjäisten purojen ja jokien varsille rakennettujen härkinmyllyjen vieressä oli monesti myllysauna, jossa yövyttiin ja asuttiin jauhatusmatkoilla. Kansanuskon mukaan jokaisessa myllyssä tai myllysaunassa oli ennen vanhaan myllyhaltie eli myllyämmi. Jos jauhattaja oli nukahtanut liian pitkään, reuhtaisi myllyhaltia oven auki ja rankaisi: ”Mylly tyhjeä pyörii!”, ”Mylly silikkie jauhaa!” tai ”Viimeset on porsaassa!” – näin jauhattaja tiesi lähteä panemaan uusia jyviä. Ratasmyllyihin rakennettiin usein yläkertaan myllykamari asustelua varten.

Metsäsaunoja ja poropirttejä oli erityisesti harvaan asutuissa osissa pitäjää, kuten Itä-Kuusamossa, ja luonnollisesti muuallakin, missä kylien ja talojen väliä oli peninkulmankaan verran. Valtakunnanrajaan rajoittuvilla asumattomilla Kätkö-, Kentti- ja Kormasen-selkosilla oli 1930-luvulla ainakin 14 kaukoasumusta. Paanajärven itäpään ja Sallan rajan välisellä selkosella oli 1920-luvulla käytössä neljä selkospirttiä, joita käyttivät kala-, niitty- ja poromiehet sekä petojen hiihtajat: Pienellä ja Isolla Nuupajärvellä, Vitankatkasemassa ja Latvajärvellä. Rukajärven ja Vuotungin välisillä selkosilla oli 1920-luvulla niitty- ja kalasaunoja seuraavasti: Rukajärvenselkosella Iljansuolla 2 saunaa, Kuusinginniemellä Tikkusuon ja Särkijärven sauna, Juumanselkosella Eli- ja Saarijärven sauna, Virkkulansydänmaalla Erkinpuron ja Vuosselin sauna. Purnuvaaran Hyvänjärven kuivausniityn laiteilla oli ainakin kymmenkunta niittysaunaa. Myös Etelä-Kuusamossa, ”Närängän etelässä”, Ölkyn-, Luoman-, Karsikon- ja Somerselkosella, oli useita niittysaunoja. Posiolla sen sijaan muistetaan niittysaunoja olleen vähän: täällä käytettiin syvämmailla etupäässä kotia yöpymistarkoituksiin, esim. Kouvan-, Ouvon- ja Jaksamonselkosella; poropirttejä kyllä oli: esim. Livon paliskunnan alueella Kerkkämännikön, Kuumankankaan ja Vatisuon poropirtit. Enemmän kuin Posiolla ja Kuusamossa oli muistitiedon mukaan Vienan Karjalan selkosissa mettsäpirttejä (”melekein joka kilometrin peässä niityn laijassa ja jokiin rannalla”), ja niissäkin erityisesti rajakuusamolaiset mehti- ja poromiehet joutuivat yöpymään samoin kuin tietysti karjalaisissa rajakylissäkin (Tiiro, Ölkky, Kiimasvaara, Tuhkala, Suvanto, Laitasalmi, Kormua, Taavo, Vartiolampi).

Niitty- ja kalasaunoissa sekä poropirteissä oli vanhaan aikaan vain maalattia. Lämmintä saatiin nurkassa olevasta kiukaasta; asumus oli siis sisäänlämpiävä, joten lämpiysaikana piti olla ulkosalla tai maata piikanaan lattialla savukerroksen alapuolella. Niitty- ja kalapirtit olivat kooltaan n. 3 × 3 metriä, mutta poropirtit olivat kookkaampia: 4 × 4, 5 × 6, jopa 7 × 8 m, joten suurimpiin mahtui poronhaku- ja erotusaikana kolmisenkymmentäkin miestä. Vanhaan aikaan ei näissä asumuksissa ollut edes makuulavereita, nukuttiin vain maalattialla heinien ja sammalten päällä; ikkunaakaan ei ollut, sen korvasi heinillä tukittava räppänä periseinässä. Tärkeätä oli, että asumuksen lähellä oli vesipaikka: hete, puro, lampi tai järvi. Kaukoasumuksia, olivatpa ne poropirttejä, niitty-, kala- tai myllysaunoja, käyttivät erotuksetta kaikki selkosissa liikkujat. Usein esim. niittysauna palveli kalastajien ja poropirtti metsästäjien yöpaikkana jne. Kuului hyviin tapoihin, että lähtijä jätti jälkeensä kuivia halkoja tai syttöjä ja jopa suoloja ja tulitikkuja toisia yöpyjiä varten. – Kuvaan nyt erästä vanhakantaista kuusamolaista eräpirttiä Paanajärven selkosilta:

Ison-Nuupajärven etelärannalle mäentöyräälle n. 5 metrin päähän rannasta olivat Paanajärven poromiehet tehneet 1800-luvun jälkipuoliskolla poro- ja kalapirtin: 3 × 3 m ja korkeus n. 2 m, maalattia ja hirret koirankaulaan salvettu ja saumat tiivistetty sammalilla. Laipio oli halkaistuista rangoista eli kelleksistä, ja sen päälle oli pantu sammalia ja multaa. Vesikatto oli tuohi-malkokatto. Periseinässä oli räppänä (n. 20 × 20 senttiä), tosin niin korkealla, että lämpiysaikana saattoi istua lattialla savulta suojassa. Kiuas oli etelään antavan oviseinän vasemmassa nurkassa. Makuulavoja ei ollut; nukuttiin siis maalattialla havujen tai heinien päällä. Yhdellä seinällä oli pieni lautahylly puutappien varassa. Ovi oli vestetyistä laudoista, jotka oli kiinnitetty toisiinsa rautanauloilla kahden poikkipienan avulla. Ovi liikkui puutangon varassa, joka siis toimi saranana. Tangon alapää oli kololaudassa ja ylipää seinään isketyssä oksanhaarukassa. Ovenripana oli oven läpi menevä tappi. Kamppeet, ts. laukut yms., ripustettiin ulkoseinälle räystään alle iskettyihin puutappeihin.

Ison-Nuupajärven poropirttiä käyttivät syksyllä Paanajärven poromiehet poronhakuaikana noin viikon verran. Joskus talvella siinä yöpyivät myös ilveksen ja ahman hiihtäjät ajon sattuessa tälle seudulle. Talvella Nuupajärvessä kalastelevat Paanajärven Leinosen miehet yöpyivät siinä, samoin kesällä Leinosen niittyväki.

Pirtti oli käytössä talvisodan alueluovutukseen saakka; lopulla se kuitenkin kävi vanhuuttaan kylmäksi, ja jo n. 1922 oli Pienen-Nuupajärven etelärantaan rakennettukin toinen kala-, niitty- ja poropirtti (n. 4 × 4 m), jota myös käytettiin talvisotaan saakka. Nuupajärvien välimaalla oli poroaitakin, jonka käyttö kuitenkin loppui n. 1910, jolloin porotalouden painopiste siirtyi täältä Paanajärven eteläpuolelle.

Uudemmat selkospirtit olivat uloslämpiäviä, niissä oli piisi. Sivuille ja perälle oli tehty makuulaverit: ritsit eli peskat. 1930-luvulla alettiin laittaa jo neliruutuisia ikkunoitakin ja käyttää lämmön lähteenä kamiinaa. Samoin niiden nimikin muuttui: alettiin puhua kämpästä. Kämppä asuntona ja nimenä tuli pitäjään suurten tukkisavottojen myötä 1920-luvulla. – Seuraavassa kuvataan erästä 1920-luvun savotaa majoituksen kannalta:

Kun Uleå-yhtiö 1924–26 hakkautti Lämsänkylässä Multijärvi–Lusmingin lohkolta ostamansa 100 000 runkoa järeää sahatavaraa, se rakennutti Naamangan–Lusmingin–Joukamojärven väliselle alueelle itä–länsi-juontoon pitkin varsitietä neljä tukkikämppää. Kalliolammilla oli pää- eli ruukinpirtti; siellä oli työnjohto piisillä varustetussa pirtissään toimistoineen, samoin muonitusvarastot sekä yksi ajurienkin kämppä sekä hevosille talli, lisäksi sinne tuli kaksi paikallista kauppiasta asumaan omaan pirttiinsä. Muut kämpät olivat Pääjoen, Hukkalammin ja Kuusijärven kämppä, joissa kussakin oli hellakamiini. Kooltaan ne olivat n. 6 × 8–9 m, joten kuhunkin mahtui 15–20 miestä. Kämpät tehtiin pyöreistä hirsistä koirankaulaan salvamalla, lattia ja riisit olivat sahalaudasta. Ikkunoita oli 1–2. Vesikatto oli lomalaudoista ja välikatto halotuista ja kuorituista kelleksistä. Tallit olivat 4–6 hevoselle, pyöreistä pikkuhirsistä koirankaulaan salvettuja, ja kattona oli vain havuja ja turpeita.

Puut ajettiin lanssiin jäälle Naamankajarven päähän. Miehiä tähän 2-talviseen savotaan tuli Lämsän-, Heikkilän-, Poussun- ja kirkonkylästä. Kaikkiaan savota työllisti n. 200 miestä ja 60 hevosta. Savotaa kesti 3–4 kuukautta talvessa. Osa työporukoista oli koko ajan, osa muutaman viikon. Lähitalojen miehet asuivat tietenkin kotonaan, ja näissä kortteerasi myös osa muualta tulleita savotalaisie. Noin puolet miehistä siis asui kämpissä.

Selkosen yöpymiskäytänteisiin vaikuttivat myös vuodenajat. Kesällä ei viitsitty yöpymistä varten kävellä taloon yöksi edes 4–5 km:n päästä, vaan oltiin yötä saunalla, kodassa tai pelkästään tulilla. Sen sijaan talvella ei mielellään jääty hongalle, jollei ollut paha ilma tai huono keli, edes peninkulman päähän, vaan 10-kilometrinenkin taival hiihdettiin yöpymään saunalle tai pirtille tai taloon: kuljettiin selkosissa siis ”pirtiltä jalon” tai ”talosta jalon”. Hätätilassa yöpaikaksi kelpasi niin kesällä kuin talvellakin niittylato: painuttiin heinien sisään nukkumaan.

Eri puolilla Kuusamoa on sikäli runsaasti Kota-, Sauna- ja Pirtti-alkuista paikannimistöä, että siitä ei kannata ruveta luettelemaan muuta kuin muutama muistitiedon säilyttämä esimerkki, joka kertoo miten paikka on saanut nimensä juuri kaukoasumuksesta:

Tammelankylässä on Kotalammin ympärillä niittyjä, ja siellä on ollut Lusmingin talon niittykota; samoin Telkkäsuossa on Kotaniemi, jossa on ollut ”kota kaiken aikaa”.

Kemilän kylän Koppelosuolla on Saunaniemessä ollut ”kemiläisten niittysauna maaliman ajan”. Naamankajärven ja Saunapuron välillä on Saunakangas, ja puronsuussa niemekkeessä olikin Kemilän kyläläisillä niittysauna. Toinen Saunakangas on Tammelankylässä Yli-Säynäjäluomasta 2 km länteen: kankaan etelälaidassa oli Vihtalan ja Penikanniemen talojen niittysauna. Kuorinkijärven itäpäässä on Saunasalmi, ja siellä on jäljellä vielä rakennuksen pohja ja kiukaan sija.

Pirtti-Kormasen rannalla on ylimuistoisista ajoista talvisotaan asti ollut käytössä kala-, poro- ja niittymiesten selkospirtti. Tammelankylän Suurenjärven pohjoisrannalla on oikea Pirttipesye: Pirtti-aho (jossa ollut ennen vanhaan metsäpirtti), -vaara, -lahti, -puro, -saari. Närängän Ala-Kaarron itäpäässä on Pirttilampi, jonka rannalla on ollut kalapirtti.

On vaikeata ratkaista, onko Pirtti- ja Sauna-alkuisiin paikkoihin liittynyt joissakin tapauksissa kenties pitempiaikaistakin pysyvää asutusta vai kuvastavatko ne kaikki vain kausiluonteista, itse selkostaloista tapahtunutta kaukoasumusten käyttöä.

Eräpirttien luona ja muuallakin selkosissa mahdollisesti sijainneista riista- ja kala-aitoista ei ole paljon tietoja. Pohjois-Kuusamosta on kuitenkin pari perimätiedon säilyttämää esimerkkiä. Ollilan talolla oli selkosella niittyeväiden säilyttämiseksi patsaiden päälle rakennettu eräaitta, josta käytettiin nimitystä (liha)purnu. Myös Suorajärvellä on ollut ”ennen vanhaan” purnuja, neljän tolpan varaan n. 2 metrin korkeuteen rakennettuja kala-aittoja. Yksi sellainen on ollut Suorajärven itäpäässä Purnuniemessä. Paikannimistöön sisältyy kyllä useita Purnu-nimiä: Purnujärvet Sallan–Kuusamon rajalla, Purnujärvi ja -vaara Kuoliolla, Purnujärvi Virkkulassa, Purnulampi kirkolta 10 km itään ja toinen Pukarilta 13 km kaakkoon, Purnu(n) saari Ruka-, Kuoringin- ja Joukamojärvessä. Nämä nimet saattavat tosin osittain periytyä jo metsälappalaisajoilta (vrt. inarinlapin puorna = maan pinnalle tai sisään rakennettu puukehikko kalan tai riistan säilyttämiseksi). Huomio kiintyy siihen, että Kuusamon Purnu-nimet ovat vesistönimiä (Purnuvaarakin on ollut aikaisemmin Sänkivaara), joten kyseessä lienevät olleet kalapurnut (joko maa- tai patsaspurnut). – On myös jokunen Aitta-nimi: Aittolampi Juumassa, Aittanoro Kurvisenvaaralla, Aittakumpu Tavajärvellä, Aittolahti Vasaraperällä, Aittaniemi Posion Suolijärvellä, Aittakari Purnuvaaralla. Aitta- ja Purnu-nimistö voi osittain viitata myös huuhdanviljelijöiden mahdollisiin vilja-aittoihin ja -purnuihin (vrt. Pohjois-Savon ja Kainuun murteessa purnu = hinkalo, laari).

Selkosilta traktorin istuimelle

[Kuva: Traktori peltotöissä]
Kuva vuodelta 1942. Kuvalähde: Kauko Honkaniemen kuvakokoelma.

Kun tulemme 1950- ja 1960-luvuille, ovat Kuusamon useimmat selkostalonpoikaiselämän piirteet kadonneet tai muuntuneet. Jo 1900-luvun alussa lakkasivat pitkät Jäämeren-kalastusmatkat ja rahdinajo pororaidoilla. Noin 1920 katkesivat valtiollisten mullistusten vuoksi vuosisataiset monipuoliset taloudelliset suhteet Vienan Karjalaan – yhtäkkisesti ja rajusti. Pitkät niitty- ja heinänajomatkat ovat loppuneet metsäniittyjen hylkäämisen ja suoviljelyn valtaanpääsyn myötä 1940-luvulla. Tuolloin päättyi myös metsälintujen pyynti ansoilla. Jopa nuotanveto on monissa taloissa loppunut II maailmansodan jälkeen. Porojen talvipaimennus lakkasi vähittäin 1930–50-luvuilla, ja poronhoidon painopiste siirtyi yksinomaan lihantuotantoon samalla kun pääosa porotöistä keskittyy nyt kesään ja syystalveen – aikaisemminhan poroista ei välitetty sulan aikana juuri ollenkaan. Selkosten kaukoasumukset, kodat ja saunat, ovat jääneet 1940-luvun jälkeen vaille säännöllistä käyttöä ja siten sortumaan sijoilleen ja jopa puolivillaisten kulkijoiden repimiksi. Tiestö on tihentynyt valtavasti ja liikenneolot kehittyneet mullistavasti. Tästä huolimatta talonpojan jokapäiväinen liikkumasäde on entisestään huomattavasti supistunut ja keskittyy nyt pienemmälle alalle talouskeskuksen ympäristöön, seikka jonka ovat aiheuttaneet isojako ja maatilatalouden koneistus ja uudenaikaistaminen. Karja ei käy enää metsälaitumilla vaan syö laidunnurmea ja väkirehuja. Metsästyksen taloudellisesta merkityksestä ei voi enää juuri puhua; siitä on tullut lähinnä harrastus. Suurperhelaitos on hävinnyt, ja koneistus on korvannut työnjaon ja entisen työvoiman paljouden. Tässä vain keskeisimmät muutosilmiöt.

Selkostalonpoikaiselämän ”klassinen kultakausi” päättyi siis varsin dramaattisesti ja rajusti II maailmansodan jälkeen. Sota poltti ja tuhosi useita kyliä ja valtavan määrän rakennuksia ja talonpoikaisesineistöä. Yli viidesosa pitäjää menetettiin Neuvostoliitolle. Yhdessä vuosikymmenessä – 1945–1955 – tapahtui Kuusamossa mullistava harppaus monelta osin lähes keskiaikaisesta elämäntavasta konekulttuurin maailmaan. Kun vielä vuonna 1939 piti esim. Kenttijärvelle kantaa 30 kilometriä kinttupolkua kesällä eväs, jauhot ym. tarpeet – usein 30 kilon takka miehellä selässä –, niin vuonna 1969 kuljettaa myymäläauto näille luovutetun alueen siirtolaisille ja muuallekin lähes joka paikkaan suodatinsavukkeet, keksi- ja vakuumipakkaukset, lenkkimakkarat, keskioluet ja valmiiksi pussitetut jauhot suoraan kotiveräjälle. Usein leipäkin ostetaan valmiina kauppa-autosta. Ja kaikki tämä on tapahtunut puolessa mieheniässä!