Saksalaiset sotilaat, eri puolilta Eurooppaa tulleet työvelvolliset ja venäläiset sotavangit vaikuttivat läsnäolollaan ja toiminnallaan Kuusamon elämään vuosina 1941–1944. Tässä yhteydessä on tarkastelun kohteena kolme erityyppistä paikallisyhteisöä. Kurkijärven sairaala-alue, Sänkikankaan tukikohta ja Penttilänvaara, joihin he saapuivat vuonna 1942.

Missään näistä he eivät muodostaneet omaa erillistä yhteisöään, vaan olivat aina jossain määrin tekemisissä paikallisten asukkaiden tai joissakin tapauksissa muualta tulleiden suomalaisten kanssa. Näin oli myös silloin, kun he toimivat itse perustamassaan ja rakentamassaan Sänkikankaan tukikohdassa.

He olivat siis osa paikallista kulttuuria, johon he sopeutuivat parhaaksi katsomallaan tavalla.

Kurkijärven sotilassairaala

Kuusamon Kurkijärvelle oli perustettu välirauhan aikaan suomalainen varuskunta, jota varten oli rakennettu jonkin verran parakkeja sekä kantahenkilökunnan asuntoja. Parakit sijaitsivat Kurkijärven pohjoisrannalla, kirkonkylästä tulevan tien oikealla puolella olevalla harjulla. Kantahenkilökunnan asunnot sijaitsivat maantien vasemmalla puolella kahdessa Kurkijärven niemessä, joita paikallinen väki kutsui asukkaidensa mukaan Aliupseerikyläksi ja Upseerikyläksi.

Tilanne Kurkijärvellä muuttui kesällä 1941, kun suomalaiset perustivat sinne III AK:n sairaalan. Se oli tarkoitettu lievästi haavoittuneille potilaille ja sen tehtäväksi määriteltiin potilaiden vastaanotto ja käsittely jatkokuljetusta varten sekä mahdollisimman suuren potilasmäärän hoitaminen uudelleen rintamakelpoiseen kuntoon.

Ensimmäiset potilaat saapuivat Kurkijärvelle 1. elokuuta 1941, jolloin siellä oli 500 potilaspaikkaa. Myöhemmin noita paikkoja lisättiin niin, että niitä oli parhaimmillaan 700. Lisäksi rakennettiin kaksi ruokailuparakkia ja yksi miehistöparakki. Sairaalan henkilökuntaan kuului päällikkölääkäri, komendantti, yhteensä kuusi osastolääkäriä, talouspäällikkö, ylihoitaja, 13 sairaanhoitajaa, 54 lääkintälottaa, koulutuksen saanut hieroja, 25 miehen toimitusjoukkue, 12 miehen sotavankijoukkue sekä toipilasjoukkue, jonka kokoonpano vaihteli.

Marraskuussa 1941 tämä III AK:n lievästi haavoittuneiden hoitopaikka muutettiin 40. Sotasairaalaan kuuluvaksi osastoksi, jona se toimi lopettamiseensa 31. lokakuuta 1942 saakka. Tästä alkaen sairaala kuului saksalaisille ja sinne otettiin ainoastaan saksalaisia potilaita.

On huomattava, että jo tätä ennen Kurkijärvelle oli väliaikaisesti sijoitettu sellaisia saksalaisia potilaita, jotka oli evakuoitu sieltä eteenpäin, esimerkiksi Ouluun. Tilanne eteni kesällä 1942 niin, että Kurkijärven suomalainen osasto sitoutui virallisesti hoitamaan saksalaisia potilaita. Ensimmäiset heistä saapuivat sairaalaan elokuun 8. päivänä ja samoihin aikoihin saksalaiset saivat oman lääkärin sekä omaa hoitohenkilökuntaa.

Heidän lisäkseen saksalaisten palvelukseen tuli suomalaisia hoitajia ja lääkintälottia. Lisäksi saksalaisten käyttöön luovutettiin yksi toimistoparakki ja kahdeksan potilasparakkia, yksi keittiöparakki, yksi kenttäkeittiö ja kaksi kaminapataa.

Tämä suomalais-saksalainen sairaala toimi niin, että saksalaiset potilaat otti vastaan saksalaisen osaston Aufnahme, joka jakoi potilaat osastoille yhteistyössä suomalaisen poliklinikan kanssa.

Suomalainen sairaala piti saksalaisista potilaista toimistossaan sairaskirjaa ja potilaskortistoa. Sairaskertomukset kirjoitettiin suomeksi ja luovutettiin potilaan poistuessa saksalaiselle sairaalalle.

Kurkijärven sairaalan käytössä olleet parakit olivat suorakaiteen muotoisia, laudoilla vuorattuja rakennuksia. Syksyllä 1941 parakit kunnostettiin talviasuttaviksi, niiden lattiat vahvistettiin ja sisälle muurattiin lämmityslaitteiksi tiiliuunit.

Parakeissa oli aluksi huopakatot, jotka uusittiin myöhemmin siten, että harja hieman korotettiin entisestään ja kateaine vaihdettiin huovasta päreeseen. Alun perin kussakin parakissa oli yhden potilashuoneen lisäksi pieni hoitajan huone.

Myöhemmin, kun sairaala oli siirtynyt saksalaisille, rakennettiin joidenkin parakkien yhteyteen lisäksi isohko, noin kymmenen hengen pesuhuone. Näistä rakennustöistä vastasivat kuusamolaiset kirvesmiehet, jotka olivat Polar-yhtiön palveluksessa.

Kaiken kaikkiaan Kurkijärvellä työskenteli saksalaisten palveluksessa kymmenkunta kirvesmiestä, jotka työaikoinaan saivat asua Upseerikylässä. Heidän etuihinsa kuului myös saksalainen ruoka, joka sisälsi päivittäin yhden lämpimän aterian ja annoksen kuivaa muonaa. Koska näistä töistä maksettiin yleiseen tasoon verrattuna huomattavasti isompi palkka, olivat nämä työt paikallisten keskuudessa hyvin haluttuja.

Kun tätä kurkijärven kylää tarkastellaan paikallisyhteisönä, on huomattava, että sille oli ominaista tilapäisyys. Se oli myös hyvin pitkälle juljettu yhteisö. Vuosina 1941-1944 toiminut sotilassairaala henkilökuntineen ja potilaineen oli olemassa väliaikaista tarkoitusta varten.

Vakituisia asukkaita tässä yhteisössä olivat ne Upseeri- ja Aliupseerikylissä asuneet perheet, jotka olivat tulleet sinne jo siinä vaiheessa, kun alueella toimi suomalainen varuskunta. Heidän määränsä oli kuitenkin sota-aikana vähäinen. Kurkijärven sairaalayhteisön väkeen kuului edellä mainittujen ryhmien lisäksi suomalainen keittiöhenkilökunta, jonka tehtävänä oli huolehtia sairaalan elin tarvikehuollosta ja ruokailusta. Myös pyykinpesua ja prässäystä varten oli palkattu suomalaista työvoimaa.

Sairaalassa toimivat rinnakkain suomalainen ja saksalainen puhelinkeskus, joita hoidettiin suomalaisen henkilökunnan voimin. Kanttiini oli yhteinen koko sairaalan väelle ja sen toiminnasta vastasivat suomalaiset lotat sekä tilapäisesti palkatut työntekijät. Lisäksi tässä kanttiinissa toimi erillinen myyntipiste, joka kuului saksalaisille.

Kurkijärvellä toimineet saksalaiset muistetaan ystävällisestä ja korrektista käytöksestään, mutta sen lisäksi heidän keskuudessaan vallitsi tiukka järjestys, joka tulee esille esimerkiksi seuraavassa lainauksessa haastattelusta: ”Heillä oli hirveä kuri. Suomalaisille oli suorastaan ällistyttävää nähdä niitä ”Verboten”-kylttejä joka puolella. Tuntui, että lähes kaikki oli kiellettyä. Hirvittävä kuri. Esimerkiksi uinti oli siinä rannalla kiellettyä. Niitä kylttejä oli joka puolella.”

Kurkijärven sairaalayhteisön sisäinen vuorovaikutus oli toisaalta henkilökunnan keskeistä ammattiin ja vähäiseen vapaa-ajanviettoon liittynyttä kanssakäymistä. Toisaalta potilaiden ja hoitohenkilökunnan välillä oli oma vuorovaikutuksensa, joka suomalaisten hoitajien näkökulmasta katsoen toimi erittäin hyvin.

Saksalaiset potilaat olivat ystävällisiä, seurallisia ja he sopeutuivat vaivatta paikallisiin olosuhteisiin. He osasivat kiittää saamastaan hoidosta ja muistivat hoitajiaan monin eri tavoin. Näihin muistamisiin kuuluivat luonnollisesti tietyt herkut, erityisesti suklaa. Myös kotiseudulta yllättäen saaduista paketeista liikeni aina jotain hyvää omalle Schwesterille.

Sairaalan toimesta järjestettiin silloin tällöin yhteistä vapaa-ajan viettoa ja tilaisuuksia, joihin kuului erityyppisiä kilpailuja, pussijuoksua, onnenpyörä ja taikuriesityksiä. Tätä kautta pyrittiin saamaan vaihtelua jokapäiväiseen elämään.

Sairaalahenkilökunnan vapaa-ajanvietto keskittyi tiettyihin ryhmiin. Tätä kanssakäymistä tarkastellaan tässä yhteydessä erään Kurkijärvellä asuneen ja toimineen lotan kautta. Kyseinen henkilö kuului Aliupseerikylän vakituisiin asukkaisiin ja hän työskenteli sairaalassa erityyppisissä lottatöissä syksyyn 1944 saakka. Hänet tunnettiin ystävällisenä ja vieraanvaraisena ihmisenä, joka mielellään otti vastaan niin suomalaisia kuin myös saksalaisia vieraita.

Vähitellen muodostui ryhmä, johon kuuluivat lähes säännöllisesti tietyt henkilöt. Heidän mukanaan saattoi käydä lisäksi satunnaisia vieraita. Tämä tuttavapiiri edusti sairaalan ylempää sosiaalista luokkaa: he toimivat erityyppisissä hoitotehtävissä ja olivat yleensä myös siviilissä pitkälle koulutettuja.

Talon emäntä hallitsi saksan kieltä niukasti, mutta vieraiden joukossa oli yleensä henkilöitä, joilla oli kielitaito. Lisäksi on huomattava, että saksalaiset tuttavat opettelivat suomea ja jotkut heistä puhuivatkin sitä varsin hyvin. Tämä kanssakäyminen oli sujuvaa ja luontevaa, mutta samalla tarkasti tietyn kaavan mukaista. Yhteiseen illanviettoon kuului yleensä kahvin tai korvikkeen juontia, keskustelua ja ehkä hieman musiikkia.

Ohjelmaan ei kuulunut tanssia, ja alkoholia oli tarjolla harvoin ja niukasti. Mikäli paikalla oli lapsia tai nuoria, he osallistuivat muiden mukana illanviettoon. Tämä kanssakäyminen vastasi hyvin pitkälle kirkonkylässä asuneiden kuusamolaisten perheiden ja saksalaisten sotilaiden välistä vuorovaikutusta. Se oli täysin avointa, hyväksyttyä ja noudatti ehdottomasti yhteisön sisäistä sosiaalista kontrollia. Tämäntyyppinen kanssakäyminen oli ilmeisesti myös näkyvin osa suomalaisten ja saksalaisten välistä vapaa-ajanviettoa.

Sen lisäksi on kuitenkin erikseen mainittava saksalaisten ja suomalaisten välinen seurustelu, jota esiintyi kaikilla saksalaisalueilla. Kurkijärvi oli erillään oleva tilapäinen yhteisö, jonka sisällä seurustelusuhteita ei katsottu niin kielteisesti kuin ehkä jossain muualla Kuusamossa. Seurustelu ei kuitenkaan ollut yleisesti hyväksyttyä, mutta toisaalta se ei myöskään ollut täysin kiellettyä. Se oli asia, joka tiedettiin ja tiedostettiin, mutta hyväksymisen ja paheksumisen aste määräytyi useimmiten tapauskohtaisesti ja saattoi näin ollen vaihdella yhteisön sisällä.

Sänkikankaan tukikohta

Hyrynsalmen-Kuusamon kenttärata on yksi olennainen osa tämän aikakauden paikallishistoriaa. VTL Matti Haron mukaan kapearaiteisista rautateistä oli kokemuksia sekä Saksassa että Suomessa jo ennen toista maailmansotaa.

Kun saksalaiset aloittivat radan rakennuksen Kuusamossa vuonna 1942, oli heillä takanaan vuosikymmenien perinteet. Heidän kenttäratojensa päävarikko toimi Rehagen-Klausdorfissa. Wehrmacht rakennutti toisen maailmansodan aikana yhteensä 2.550 kilometriä kenttäratoja, joista saatiin valmiiksi liikennöitävään kuntoon noin 1.900 kilometriä. Suomessa oli jatkosodan aikaan yhdeksän kapearaiteista rautatietä, jotka olivat yleisen liikenteen käytössä. Näiden lisäksi oli vielä noin 40 teollisuus- ja metsärataa, joiden veturit olivat kenttäratojen käytettävissä silloin kun tarve vaati.

Kuusamossa kenttäradan rakentamiseen vaikutti lähinnä se, että huoltokuljetusmatkat Kiestingin suuntaan olivat pitkät. Lisäksi autokuljetukset olivat rajoitettuja, sillä muun muassa polttoainepula vaikeutti liikennöintiä maanteitse. Päätös Hyrynsalmen-Kuusamon kenttäradan rakentamisesta tehtiin keväällä 1942 ennen kuin suomalainen III AK oli vaihdettu saksalaiseen 18. AK:aan. Virallinen sopimus radan rakentamisesta allekirjoitettiin Saksan ja Suomen välillä 3. syyskuuta 1942.

Rakennustyöt aloitettiin kuitenkin jo tätä ennen ja niistä vastasivat Saksan Lapin Armeijan pioneerijoukot. Lisäksi työvoimaan kuului Organisation Todtin (OT) jäseniä, venäläisiä sotavankeja, saksalaisten omia rangaistusvankeja sekä suomalaisia ammattimiehiä.

OT oli puolisotilaallinen järjestö, joka koostui valloitettujen maiden työvelvollisista. Heihin kuului muun muassa tsekkejä, belgialaisia ja erityisesti puolalaisia, joiden osuus kenttäratatyömaalla kesäkuussa 1944 oli 381. Kuusamossa heitä oli tuolloin 256. Venäläisiä sotavankeja oli tässä vaiheessa yhteensä 1.821, joista Kuusamossa oli 580.

Tärkein kenttärata-alue Kuusamossa sijaitsi Sänkikankaalla, noin seitsemän kilometrin päässä kirkonkylästä Kajaaniin päin. Saksalaisten nähtiin käyvän tuolla alueella jo kesällä 1941, vaikka varsinaiset ratatyöt aloitettiin vasta seuraavana vuonna.

Myös kontakteja paikalliseen väestöön alettiin solmia kesästä 1941 alkaen, jolloin saksalaiset upseerit tekivät tuttavuutta muun muassa onkireissullaan Sänkikankaalle tulleiden poikien kanssa. Pojat saivat osakseen päänsilityksiä, heitä taputeltiin olkapäille ja vieraasta kielestä huolimatta he ymmärsivät heti, että heihin suhtauduttiin varsin myönteisesti. Myös ensimmäiset saksan kielen sanat opittiin tuolloin – ”Guter Junge, hyvä poika” – jäi jo tässä vaiheessa mieleen.

Pojille annettiin myös suklaata ja samalla heille selitettiin, ettei heidän tulisi syödä itse sitä kaikkea, vaan sitä olisi vietävä kotiinkin. Tämä tapaaminen oli noin 10-vuotiaille pojille erikoinen ja myönteisenä mieliin jäänyt kokemus; heihin teki vaikutuksen komea auto, upseerin univormut, ystävällinen käytös sekä tietysti suklaa. Tältä pohjalta oli hyvä lähteä rakentamaan tuttavuutta jatkossa.

Vuonna 1942 Sänkikankaan alueelle saapui saksalaisia sekä eri puolilta Eurooppaa tulleita OT:n työvelvollisia. He ryhtyivät rakentamaan parakkeja sekä itselleen että vankileirin alueelle, johon hieman myöhemmin sijoitettiin venäläisiä sotavankeja. Vuonna 1944 heitä oli Sänkikankaalla 258. Heitä varten oli oma aidattu leirialueensa, joka sijaitsi Lämsänkylän tien ja vanhan Kajaanintien risteyksessä.

Ratatyöt käynnistettiin täysipainoisesti siinä vaiheessa, kun vangit saapuivat Sänkikankaalle. He olivat huonokuntoisia ja paikalliset asukkaat suhtautuivat heihin alusta alkaen hyvin myötämielisesti. Varsinkin lapsia järkytti heidän kurja asemansa ja raaka kohtelunsa, jota ei millään lailla pyritty peittelemään siviileiltä. Kaikesta tuosta lapsena nähdystä on jäänyt mieleen muun muassa seuraavaa:

”Heillä oli vangin olemus. Kun he olivat töissä, ja jos he rupesivat kesken kaiken seisomaan tai levähtämään, niin se tuli komento heti. Se heidän liikkumatapansa oli hyvin verkkainen. He olivat aina liikkeessä, aina tekivät sitä työtänsä. Olemus oli kumaraan painunut ja apea. Hyvin harvoin me nähtiin kuoleman tapauksia, ei sitä tapahtunut meidän nähden. Mutta me nähtiin, kun työmailta vievät joskus ruumiita. Ne vetämällä veivät niitä, Hautausmaa oli siinä kankaalla.”

Rautatietyömaa eteni kohti Vanttajaa ja sieltä edelleen kohti Kiestinkiä. Samalla tehtiin pistorataa kirkonkylän suuntaan ja Sänkikankaan asema-aluetta rakennettiin kuin pientä kaupunkia. Syksyllä 1995 tehdyssä inventoinnissa Sänkikankaan maastosta molemmin puolin nykyistä Kajaanin tietä löytyi yhteensä 57 erillistä kohdetta, jotka ovat rakennusten ja parakkien pohjia, juoksuhautoja ja korsuja.

Tästä rakennustyöstä vastasivat saksalaisten johdolla OT:n miehet, joihin muistitiedon mukaan kuului ainakin puolalaisia, belgialaisia, tshekkejä ja ranskalaisia. Rakennustöitä teki myös 10–15 suomalaista miestä, jotka olivat vuonna 1942 perustetun Polar-yhtiön palveluksessa. Tämä oli suomalainen yhtiö, jonka pääkonttori sijaitsi Rovaniemellä. Yhtiö otti rakennusurakan vastaan saksalaisilta ja maksoi palkan suoraan suomalaisille rakennusmiehille.

Saksalaisten palveluksessa olivat sitä vastoin ne Kuusamolaiset naiset, jotka tekivät töitä Sänkikankaan keittiössä, pesulassa, silittämössä ja vaatekorjaamossa. Parhaimmillaan Sänkikankaalla työskenteli noin 50 kuusamolaista naista. Koska saksalaiset maksoivat hyvän palkan verrattuna yleiseen palkkatasoon Kuusamossa, olivat nämä työpaikat hyvin haluttuja. Työpäivät vaihtelivat tehtävien mukaan, ja esimerkiksi keittiöllä ne olivat kymmenen tunnin mittaisia.

Työt aloitettiin kello seitsemän tai kahdeksan aikaan aamulla, kello 12–14 oli ruokatauko ja työpäivä päättyi noin kello 20. Keittiöllä palkkaan sisältyi saksalaisilta saatu ruoka, mutta esimerkiksi vaatekorjaamon työntekijöillä oli omat eväät mukanaan. Koska kysymyksessä oli sotatoimialue, oli liikkuminen siellä tarkasti rajoitettu. Näin kuusamolaiset siviilit eivät päässeet tutustumaan tuohon alueeseen muuten kuin oma työmaaparakkinsa ja sen lähitienoon osalta.

Kokonaisuudessaan Sänkikankaan yhteisö oli hyvin suljettu ja kanssakäyminen saksalaisten tai työvelvollisten ja siviilien välillä ei ollut sillä lailla vapaata kuin se oli esimerkiksi Kurkijärvellä.

Kuitenkin lähiseudun taloissa pistäytyi Sänkikankaalla joitakin nuoria miehiä sekä varsinkin pikku poikia, jotka otettiin siellä ystävällisesti vastaan.

Heidän liikkumisensa oli huomattavasti vapaampaa kuin niillä siviileillä, jotka olivat saksalaisten töissä tällä alueella. Pojat pääsivät muun muassa elokuviin ja saattoivat pistäytyä miehistön parakeissa. Jälkeen päin heille jäi vaikutelma, että heitä ei kielletty juuri mistään.

Vankileirille heillä ei kuitenkaan ollut asiaa, mutta aidan takaa he saattoivat nähdä vieri viereen pystytettyjä telttoja ja parakkeja sekä ruokajonossa seisovia vankeja.

Parakit ja teltat oli yleensä valmistettu pahvista ja ne olivat pohjakaavaltaan pyöreähköjä tai suorakaiteen muotoisia. Leirin ulkopuolella sijainneet työvelvollisten parakit olivat samanmallisia, mutta rakenteeltaan vahvempia ja yleensä laudalla vuorattuja.

Sänkikankaalla asuneet saksalaiset pyrkivät alusta alkaen solmimaan kontakteja lähiympäristön asukkaisiin. He kävivät taloissa ja kutsuivat puolestaan paikallisia tuttaviaan vierailulle joitakin kertoja vuodessa, kuten esimerkiksi jouluna. He suhtautuivat lähitienoon asukkaisiin ystävällisesti ja halusivat olla tekemisissä heidän kanssaan.

Tämä ilmeni muun muassa siten, että he jakoivat koululaisille ruokaa, toivat taloon tullessaan tuliaisia ja pitivät huolen esimerkiksi siitä, että eräässä lähiseudun talossa oli aina jauhoja leivottavaksi. Tämä kanssakäyminen vastasi hyvin pitkälle esitettyä kurkijärveläistä käytäntöä. Siitä kertoo seuraava haastattelulainaus.

”Tämä keskinäinen vierailu oli oma asiansa. Minä muistan, kun tämä vankilanjohtaja tuli meille. Hän oli saksalainen, ja hänellä oli mukanaan ehkä neljä miestä. Heillä oli mukanaan konjakkia ja viiniä, ja he kysyivät, saavatko he tulla taloon. Lupa annettiin, ja he pitivät siinä sitten jonkunlaista juhlaa ja nauttivat näitä juomia jonkin verran. Isällekin antoivat täysinäisiä pulloja. He lähtivät sitten illalla hyvissä ajoin ja kysyivät, että saavatko he toistekin tulla. Äiti sanoi, että saa tulla, mutta alkoholia ei sovi tuoda. Heistä tuli jatkuvat kävijät meillä eivätkä he sen jälkeen koskaan tuoneet alkoholia.

Kun he tulivat meille sen ensimmäisen kerran, niin silloin soittivat ja lauloivat.

Äiti antoi sen ensimmäisen illan olla niin, mutta se sitten tuli selväksi, että sitä juomista ei tarvita. Se soitto ja laulukin jäivät sitten pois. Mutta he tulivat siitäkin huolimatta.

Hehän olisivat pystyneet istumaan iltaa omassakin seurassaan, mutta ehkä he hakivat itselleen jonkinlaista vastapainoa tästä kyläilystä. Kyllä he kävivät ainakin kerran viikossa.

Isä ja äiti kävivät sitten vuorostaan kylässä heillä, näiden upseerien luona. Nuorin sisko ja minä oltiin aika usein mukana. Usein joulunakin käytiin siellä.”

Penttilänvaara

Etelä-Kuusamossa, noin 33 kilometriä kirkonkylästä sijaitseva Penttilänvaara eroaa Kurkijärvestä ja Sänkikankaasta sikäli, että se oli vakituisesti asuttu kuusamolainen kylä, jonne saksalaiset, eurooppalaiset työvelvolliset ja venäläiset sotavangit asettuivat asumaan vuonna 1942.

Heidän oleskelunsa tarkoitus oli sama kuin Sänkikankaalla eli kenttäradan rakentaminen. Ensimmäisen kerran saksalaiset upseerit tulivat kylään kesällä 1942. Heitä oli kymmenkunta miestä, joista ainakin osa oli siviiliammatiltaan rautatieinsinöörejä. Heidän tehtävänään oli tulevan rautatien taakoittaminen. Toisin sanoen he mittasivat ja merkitsivät sen maastoon.

[Kuva: Saksalaisia sotilaita]
Saksalaisia sotilaita Alatalon pihalla 1943. Kuva: Taimi Pitkäsen kuvakokoelma/KS, KKSA.

Miehet viipyivät kylässä muutaman viikon ja asuivat tuona aikana Alatalossa, missä heidän käyttöönsä luovutettiin pirtti. Tätä ryhmää johti Hans Jacobi -niminen aliupseeri, joka ystävystyi isäntäväen kanssa niin, että kävi talossa säännöllisesti siihen saakka kun saksalaiset olivat Kuusamossa.

Syksyllä 1942 tulivat sitten rautatien varsinaiset rakentajat paikalle. Tästä kertoo muistitieto seuraavaa: ”Oli syksyinen päivä, kun joku pojista tuli sanomaan, että nyt tuli autoja kylälle. Me mentiin sinne. Siellä autoista purettiin tavaraa ja teltan pystytys alkoi. Ensimmäiset miehet tulivat paikalle. Se oli kielten sekamelska. He kuuluivat OT:n joukkoihin, ranskalaisia, belgialaisia ja saksalaisia työvelvollisia. Sitten tuli puolalaisia, esimerkiksi eräs kaivinkoneenkuljettaja oli puolalainen. Heitä oli kuitenkin vähemmän. Se joukko vähitellen lisääntyi.

He asettuivat tuohon kenttäradan risteykseen, missä nyt on Oskari Karjalaisen talo. Kun ne saivat teltan pystyyn ja kaminan päälle, niin ne toivat siihen tuoreita kuusihalkoja, mutta eivät saaneet niitä palamaan. Teltat pystytettiin tietysti ensin, ja se meni syksy pitkälle ennen kuin saatiin parakit pystyyn.

Nämä OT:n miehet rakensivat myös sen vankileirin, ja vangit tulivat sitten pakkasten aikana. Samalla siihen rupesi tulemaan ratakiskoja, työkaluja ja maansiirtovaunuja. Kun vangit tulivat, niin aloitettiin ensimmäisen maaleikkauksen teko Penttilän lähelle.”

Rautatien rakentaminen aloitettiin maaleikkauksella eli harjusta otettiin lapioimalla maata rautatien pohjarakenteeksi. Rata valmistui näin vähitellen pieninä pätkinä, ja maa-aines kuljetettiin valmiita kiskoja myöten kohteeseensa junavaunuilla. Tämän jälkeen pohja tasoitettiin ja päällystettiin soralla. Lopuksi asetettiin penkalle ratapölkyt ja kiinnitettiin kiskot pölkkyihin.

Maa-aineksen saanti nopeutui keväällä 1943, kun Penttilään tuli kaivinkone. Talvella 1943 rataosuudet olivat vielä yksittäisinä ja erillisinä pätkinä, mutta myöhemmin samana vuonna rautatie oli jo liikennöitävässä kunnossa. Vuoden 1944 alussa se vihittiin virallisesti käyttöön ja kesään 1944 mennessä oli saatu valmiiksi 208 kilometriä kiskotettua rataa.

Hyrynsalmen ja Kuusamon välillä oli tuolloin yhteensä 25 liikennepaikkaa, joilla oli yksi tai useampia kohtausraiteita. Penttilänvaarasta Kuusamoon mentäessä seuraava varsinainen asema oli Sänkikankaalla, kun taas Taivalkosken suunnassa oli ensimmäisenä asemana Penttilän jälkeen Isokumpu.

Rautatietä käyttivät myös siviilit ja oli hyvin tavallista, että Penttilänvaarastakin matkattiin junalla Sänkikankaalle ja sieltä edelleen autolla kirkonkylään. Matkustajavaunut tulivat käyttöön vasta vuoden 1944 puolella, joten ne eivät ehtineet olla käytössä kovin kauan.

Penttilänvaaran vankileiri sijaitsi noin kilometrin päässä parakkialueesta Kuolion suuntaan, Ponnottomanjoen varressa, nykyisen maantien kohdalla. Kesäkuussa 1944 vankeja oli 322, ja paikalliset asukkaat suhtautuivat heihin samalla tavoin kuin Sänkikankaalla. Vankeja kohtaan tunnettiin sääliä ja heille pyrittiin viemään leipää ja muuta syötävää mahdollisuuksien mukaan.

Vastineeksi he antoivat leirillä tekemiään käsitöitä, kuten esimerkiksi pieniä puurasioita tai lasten leluja, joihin tarvittavan materiaalin he kuljettivat yleensä mukanaan ratatyömaalta. Raskasta työtä ja epätoivoa lieventääkseen vangit pyrkivät keventämään oloaan muun muassa laulamalla. He jopa kyhäsivät itselleen mandoliinin ja järjestivät sunnuntaisin musiikkiesityksiä.

Penttilänvaaralaisten suhtautuminen saksalaisia ja eurooppalaisia työvelvollisia kohtaan oli alusta alkaen myötämielistä. Heidät otettiin vastaan taloissa ja varsinkin kylän nuoriso oli tekemisissä heidän kanssaan. Parakkialueen väestä tulivat tutuiksi muun muassa seuraavat henkilöt: Wolf, kapteeni ja osaston päällikkö, Kurt, rakennustöiden johtaja, Hans Ponge, veturinkuljettaja, ”Hullu-Fritz”, aliupseeri, Rikhard, puolalainen varastonhoitaja, belgialaiset työvelvolliset Remu ja Jani, itävaltalainen Wili, puolalainen veturinkuljettaja Pojei sekä ranskalainen parturi.

Eri puolilta Eurooppaa tulleita työvelvollisia oli 40–50 miestä ja saksalaisia noin 30 miestä. Heidän ja kyläläisten välisestä kanssakäymisestä muistetaan seuraavaa: ”Siellä muutamat ihmiset tutustuivat kyläläisiin, tulivat toimeen keskenään, tekivät kauppaa. Sitten saattoi kulua päiviä, ettei nähty ja sitten taas nähtiin. Kuitenkin opittiin tuntemaan. Meillä kävi Hans ja Fritz ja muutama muu, yhteensä puolikymmentä saksalaista kävi meillä melko säännöllisesti. Nämä ruuanlaittajat muistivat meidän ruohosipulin ja puutarhan. He toivat tupakkaa ja saivat sitten vihanneksia.

Nämä vanhemmat miehet eivät kovin aktiivisesti hakeutuneet suomalaisten seuraan. Nuoremmat olivat sitten aktiivisempia ottamaan yhteyksiä meihin. Se oli yksi niitä kaikkein hauskimpia toimituksia, kun belgialainen opetteli meidän mukana hiihtämään. He ihailivat meidän mäenlaskua tuossa rinteessä ja joskus lainasuksilla kokeilivat. Sitten yhtenä päivänä nämä herrat saivat sukset itselleen, ja me päätettiin taas laskea mäkeä. Me mentiin edellä ja tehtiin malliksi latua. Nämä herrat tulivat perässä, mutta yksikään ei tullut järvelle saakka. Kyllä he todella halusivat oppia sitä hiihtämistä.”

Ilmeisesti kanssakäyminen kyläläisten kanssa oli näille työvelvollisille erittäin tärkeää, sillä vaikka he eivät olleetkaan vankeja, olivat he kuitenkin jatkuvan kontrollin alaisia. Osa heistä oli nuoria 17–18 -vuotiaita, joten ei ole ihme, että noissa olosuhteissa heidän henkinen tasapainonsa saattoi järkkyä. Tämänkaltaisessa tilanteessa kyläläiset toimivat niin, että he suojelivat henkilöä, jonka kokivat tuttavakseen tai ystäväkseen.

Käytännössä tämä tarkoitti esimerkiksi sitä, että kun eräs työvelvollinen karkasi parakkialueelta, pidettiin häntä piilossa jossakin kylän talossa tietyn aikaa. Toisin sanoen kyläläiset antoivat hänelle turvapaikan. He eivät siis toimineet tässä tilanteessa niin, että olisivat jättäytyneet ulkopuolelle ja katsoneet että asia ei kuulu heille. Heidän myötätuntonsa oli niin suuri, että he omalla aktiivisuudellaan päättivät vaikuttaa asiaan.

Eräs paikallinen on muistellut tätä tapausta seuraavasti: ”Ensimmäinen mies pääsi lomalle Belgiaan, mutta ei tullut takaisin. Toinen mies pääsi lomalle eikä tullut takaisin. Kolmannen vuoro oli päästä lomalle, mutta lomia ei myönnetty, kun entiset miehet eivät tulleet takaisin. Tämä kolmas mies karkasi lähes kymmenen kertaa tuolta työmaalta, oli aina yön pois ja parhaassa tapauksessa oli viikon pois. Hänet tunnettiin ja tiedettiin. Koko Kuolion kylä tunsi sen kaverin. Ilmeisesti hänen psyykkinen tasapainonsa järkkyi tai ehkä se ei ollutkaan niin vakaa kuin olisi voinut kuvitella nuorella miehellä olevan. Se ei kaikkea kestänyt. Se kavereiden lomalle pääsy ja hänen oman lomansa kieltäminen oli yksi painajainen. Hän oli nuori, ehkä 17–18 -vuotias. Äidistään hän puhui jatkuvasti.

Myötämielisestä suhtautumisesta huolimatta kylässä oli kuitenkin erittäin tarkka sosiaalinen kontrolli, joka sääteli kanssakäymistä saksalaisten ja eurooppalaisten työvelvollisten kanssa. Kaikille oli selvää, mitä sopii tehdä ja mitä ei.

Erityisesti kylän naisväkeä pidettiin silmällä, sillä seurustelu saksalaisten tai työvelvollisten kanssa ei ollut hyväksyttyä. Kuitenkin oli suotavaa, että heidän kanssaan oltiin jossain määrin tekemisissä. Nuoret saattoivat käyttää jopa lievää painostusta sellaisia ikätovereita kohtaan, jotka jostain syystä eivät tahtoneet olla missään tekemisissä saksalaisten kanssa. Jos esimerkiksi järjestettiin jokin yhteinen illanvietto, toivottiin, että kaikki kylän nuoret olisivat olleet mukana.

Aseveljeys keskinäistä kanssakäymistä määrittävänä tekijänä

Kun saksalaiset tulivat Kuusamoon kesällä 1941, he tulivat sinne aseveljinä ja he olivat sitä syksyyn 1944 saakka. Tämä oli myös keskinäisen kanssakäymisen perusta. Sen merkitys ei kuitenkaan ollut yksiselitteinen, vaan sitä säätelivät useat eri tekijät.

Ensiksikin tämä aseveljeys merkitsi rajapitäjässä turvallisuuden tunnetta. ”Rajan kirot” oli tuohon aikaan kuusamolaisille tuttu käsite ja saksalaisten saavuttua ihmiset tunsivat, etteivät he olleet enää yksin ja turvattomia omalla kotiseudullaan. Tähän turvallisuuden tunteeseen liittyi läheisesti se konkreettinen tuki ja apu, jota saksalaiset tarjosivat. Se merkitsi monelle kuusamolaiselle leipää ja työtä.

Vuorovaikutus oli luontevaa ja helppoa, sillä paikalliset asukkaat eivät juuri vierastaneet näitä ulkomaalaisia. Kuusamossa oli totuttu vieraisiin, sillä turistit olivat tuttuja jo kymmenien vuosien takaa ja kaupankäynti venäläisten kanssa oli vanha elinkeino ajalta, jolloin raja vielä oli auki.

Kanssakäymistä helpotti omalta osaltaan saksalaisten ystävällinen ja korrekti käytös. He tunsivat koti-ikävää ja hakeutuivat paikallisiin koteihin istumaan iltaa. Lapset viehättivät heitä ja tätä kautta solmittiin nopeasti kontakteja myös vanhempaan väkeen. Saksalaisella kurilla oli niin ikään oma osuutensa keskinäisen kanssakäymisen säätelyssä, sillä väkivaltaisuudet olivat hyvin harvinaisia eikä siviiliväen yleensä tarvinnut pelätä saksalaisia tai eurooppalaisia työvelvollisia.

Koska monet heistä viipyivät kuusamolaisissa kohteissaan yhtäjaksoisesti muutaman vuoden, oli selvää, että tuona aikana heille syntyi oma ystävä- ja tuttavapiirinsä. Kuusamolaisille tämä vuorovaikutuksen pysyvyys ja jatkuvuus oli sikäli merkityksellistä, että heidän käsityksensä saksalaisista perustui käsityksiin niistä tietyistä, yksittäisistä henkilöistä, joiden kanssa he olivat tekemisissä noina vuosina.

Keskinäinen kanssakäymisen laatu ja määrä olivat kuitenkin aina jossain määrin myös paikallisen yhteisön säätelemiä, kuten tässä yhteydessä selvitetyt esimerkit Kurkijärven sotilassairaalasta, Sänkikankaan tukikohdasta ja Penttilänvaarasta osoittavat. Myös suhtautuminen eurooppalaisiin työvelvollisiin vaihteli paljolti paikallisen yhteisön ja ympäristön mukaan.

Saksalainen kuri ja vankien huono kohtelu pahoinpitelyineen oli yleisessä tiedossa ja sitä paheksuttiin suuresti, mutta viime kädessä vangit olivat kuitenkin ulkopuolinen ja epämääräinen ryhmä, josta ainoastaan joskus erottui joku tietty henkilö. Silloinkaan ei kysymyksessä ollut jatkuvaan kanssakäymiseen perustunut vuorovaikutus, vaan satunnainen kohtaaminen, joka ei mitenkään ollut rinnastettavissa henkilö- tai perhekohtaisiin ystäviin ja tuttaviin.

Nämä ystävät ja tuttavat nähtiin vankien tavoin omana erillisenä ryhmänään, mutta päinvastoin kuin vangit, heidät liitettiin lähelle omaa yhteisöä. Tällöin heidät tavallaan asetettiin myös sodan ulkopuolelle, sillä ”eiväthän ihmiset keskenään sotineet, se oli tämä politiikka, maailman valloitus” ja ”kaikki se, mitä sodan lait säätelivät ja miten sitten lopulta kävi, ei johtunut kenestäkään yksittäisestä ihmisestä.”