Elämää luonnon ehdoilla

”Jokainen paikka on nähtävä sen omassa, sille sopivassa valaistuksessa. Minä luulen, että Paanajärvi on mahtavimmillaan sateen jälestä, kun päivä sumusta selkiää.”

Näin kuvaa Santeri Ivalo tunnelmiaan Paanajärvellä vuonna 1892 ilmestyneessä kirjassa Tuokiokuvia matkan varrelta.

Neljäkymmentä vuotta Ivalon matkan jälkeen elettiin 1930-lukua, ja Paanajärvi oli yksi Kuusamon vauraimpia kyliä. Järvi, sitä ympäröivät vaarat, luonnon niityt, rantavainiot sekä järven rantoja kiertävä asutus olivat oma kulttuuriekologinen kokonaisuutensa. Tuolle kokonaisuudelle oli ominaista ihmisen ja luonnon välinen tasapaino, luontosidonnainen elämäntapa, jossa työ sitoi ihmiset luontoon ja sen kiertokulkuun.

[Kuva: Paanajärvi. Mutkatunturin edusta.]
Paanajärvi. Mutkatunturin edusta, vaaralta kuvattuna. 1935. Kuva: Esko Suomalaisen kuvakokoelma. KKSA.

Oulangan laaksossa sijaitseva vuonomainen Paanajärvi on noin 23,5 kilometriä pitkä, parhaimmillaan 128 metriä syvä ja pinta-alaltaan 22,75 km². Maisemaa hallitsevat järven rantoja kiertävät jyrkät vaarat, joilla on ollut oma vaikutuksensa kylän asutukseen, liikenteeseen ja elinkeinoelämään.

Vaarojen lisäksi maisemaa hallitsee vesi: pitkä, kapea ja syvä järvi, joka länsipäässä yhtyy Oulankajokeen. 1930-luvulla järven länsipään kautta kulki maantie, joka päättyi Mannisen taloryhmän kohdalla. Tästä Paanajärvelle matkaavat kuljetettiin lossilla joen yli Kauppilaan. Kylän sisällä ei ollut varsinaisia teitä, vaan talojen välillä oli ainoastaan polkuja. Vaivattominta ja yleisintä olikin liikkua vesitse: kesäisin paanajärveläiset soutivat tai ajoivat moottoriveneillään, ja talvisin turvauduttiin hevoskyytiin tai hiihdettiin pitkin järven selkää.

Alueen ekologisten olosuhteiden muovaama kylä muistutti 1930-luvulla rakenteeltaan paljolti länsisuomalaista rivikylää. Järven rannoille keskittyneet taloryppäät muodostivat kokonaisuudessaan harvahkon, mutta paikoitellen hyvinkin tiiviin, 88 tilaa käsittäneen ketjun. Tältä osin Paanajärvi erosi selvästi muista kuusamolaisista kylistä, joille oli ominaista hajanainen vaara-asutus.

Sukupiha ja suurperhe

Paanajärven asutukselle tyypilliset sukupihat ovat olleet yleisiä koko Kuusamon alueella. Kansantieteellisenä käsitteenä sukupiha tarkoittaa kokonaisuutta, joka on syntynyt silloin, kun kantatalo eli maarekisteriin omalla numerollaan merkitty tila on jaettu sukulaisten kesken. Jaon tuloksena on syntynyt vähintään kaksi uutta taloa, joita ovat jääneet asumaan esimerkiksi veljekset perheineen. Kullakin talolla on ollut omat asuinrakennuksensa sekä navettansa, tallinsa, puojinsa ja aittansa. Sen sijaan sauna ja riihi sekä osa aitoista on saattanut olla koko pihan yhteisessä käytössä. Periaatteena on ollut, että kukin talo elää omaa elämäänsä, mutta siitä huolimatta samassa pihassa eläneet taloudet ovat olleet keskenään tiiviissä kanssakäynnissä, mikä on näkynyt mm. taloudellisessa yhteistoiminnassa.

Edellä esitetty määritelmä on pääpiirteissään sovellettavissa myös paanajärveläiseen sukupihaan. Se ei kuitenkaan sellaisenaan selvitä sukupihan kokonaisuutta, jolle tällä alueella on ollut ominaista myös suurperhelaitos. Sukupiha ja suurperhelaitos ovat kuuluneet niin olennaisesti yhteen, että niitä voidaan pitää koko yhteisön sosiaalisen ja taloudellisen rakenteen ytimenä. Suurperheessä asui usein kolme sukupolvea, ja siihen kuului aina vähintään kaksi ydinperhettä – esimerkiksi kaksi veljestä vaimoineen, lapsineen ja vanhempineen. Perheen kanssa samassa taloudessa asui tavallisesti myös palkollisia – esimerkiksi renki ja piika – jotka oli pestattu taloon määräajaksi.

[Kuva: Paanajärvi, Rajalan talon pihaa]
Paanajärvi, Rajalan talon ”pihaa”. 1935. Kuva: Esko Suomalaisen kuvakokoelma. KKSA.

Paanajärven Rajalassa oli 1930-luvulla kaksi suurperhettä, yhteensä 21–25 henkeä, joiden lisäksi pihassa asui myös vuokralaisia sekä vuodesta 1935 alkaen turisteja. Tässä sukupihassa oli kaksi erillistä taloryhmää, yhteensä 24 rakennusta, jotka sijaitsivat toistensa välittömässä läheisyydessä siten, että kummallakin taloryhmällä (Rajala I ja Rajala II) oli oma suorakaiteenmuotoinen keskuksensa. Kumpaankin keskukseen kuului kaksi asuinrakennusta sekä navetta-, talli- ja puojirakennukset. Näiden ulkopuolelle – varsinaisen keskuksen takana ja rannassa – oli vielä joukko aittoja ja latoja, yhteinen sauna, kaksi riihtä sekä vanha venäläisten leipomatupa. Niin asuin- kuin ulkorakennuksissakin oli paanajärveläiseen tapaan tuohi- eli malkakatot ja maalaamattomat hirsiseinät. Ainoa maalattu yksityiskohta asuinrakennuksissa olivat kuusiruutuisten ikkunoiden valkoiset puitteet.

Omavarainen monitoimitalous

Paanajärveläisten toimeentulon perusteena oli 1930-luvulla maatalous, jonka lisäksi jokaisella tilalla harjoitettiin erilaisia sivuelinkeinoja. Yhdessä maatalouden kanssa ne muodostivat vuotuista rytmiä seuraavan, tarkoituksenmukaisen ja toimivan kokonaisuuden, jota voidaan kutsua monitoimitaloudeksi.

Tärkeimpiä sivuelinkeinoja olivat metsätyöt, poronhoito ja sipulin kasvatus, joiden lisäksi elantoa hankittiin metsästämällä, kalastamalla, rahdinajolla ja voinmyynnillä. Toimeentulon kannalta näiden elinkeinojen merkitys oli kaksijakoinen, sillä toisaalta ne lisäsivät tilan omavaraisuutta, toisaalta toivat käteistä rahaa, jolla pystyttiin ostamaan erilaisia hyödykkeitä. Sivuelinkeinot ja niistä saatu käteinen raha olivat välttämättömyys, mutta merkitsivät kuitenkin vain osittaista siirtymistä rahatalouteen, sillä pyrkimyksenä oli mahdollisimman pitkälle viety omavaraisuus.

1930-luvun omavaraisuus jatkoi Paanajärvellä niin kuin muuallakin Kuusamossa selväpiirteisesti vanhakantaisen varastotalouden perinnettä. Oman tilan tuotteilla pärjättiinkin pitkälle, sillä esimerkiksi Rajalan sukupihassa oli tuolloin 24 lehmää, 32 lammasta, neljä hevosta sekä noin 200 poroa. Tilalla kasvatettiin ohraa, ruista ja vehnää sekä jonkin verran sipulia myyntiin. Rajala oli kylän isoimpia tiloja, joten se ei edusta paanajärveläistä keskitasoa, mutta on hyvä esimerkki paanajärveläisestä suurperheestä ja sen harjoittamasta monitoimitaloudesta.

Paanajärvi oli siis 1930-luvulla yksi Kuusamon vauraimpia kyliä, ja koko maata ajatellen sitä voidaan pitää sosiaaliselta ja taloudelliselta rakenteeltaan jokseenkin tasajakoisena. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että asukkaiden välillä ei olisi ollut taloudellisia tai sosiaalisia eroja. Valtaosa tiloista tuli toimeen omillaan ja joukossa oli jopa Kuusamon isoimpia tiloja, mutta yhtä lailla kuuluivat myös mökkiläiset kylän asujamistoon. Paanajärveläisistä tiloista oli pientilojen (alle 0.0500 manttaalia) osuus 30 prosenttia. Suurin yksittäinen manttaalimäärä oli Heikkalassa, 0,2850, ja esimerkiksi Rajalassa se oli 0,1570. Keskikokoinen tila Kuusamon luovutetulla alueella käsitti vuonna 1939 0,0767 manttaalia.

Yhteisön rakenne tuki omavaraisuutta työvoiman osalta. Yleensä tilalla ja sen asukkailla oli valmiudet kaikkiin siellä tehtäviin töihin sekä lähes kaikkien jokapäiväisessä elämässä tarvittavien hyödykkeiden valmistamiseen. Suurperheen sisällä oli tarkka työnjako ja työvoiman suhteen oltiin pitkälti omavaraisia. Vakituiset palkolliset pestattiin usein omalta kylältä tai lähistöltä. Heidän lisäkseen käytettiin tilapäistä työvoimaa kiireellisimpinä aikoina, esimerkiksi heinänteossa ja viljanleikkuussa. Poro- ja lehmipaimenet samoin kuin savotoilla tarvitut hakkurit palkattiin niin ikään mielellään omalta kylältä. Tämä työvoima tuli useimmiten pienistä taloista ja mökeistä, joilla työvoiman tarve ei ollut välttämättä suuri, mutta rahana tai elintarvikkeina saatu palkka sitäkin tervetulleempi.

Tätä kautta omavaraisuuden käsitettä voidaan laajentaa yhteisöön päin. Koko Oulun lääniä ajatellen tämä tarjoaa mielenkiintoisen vertailukohdan läntisille ryhmäkyläalueille, jotka ovat turvanneet omavaraisuutensa pitkälti vanhakantaisen talkooperinteen avulla. Paanajärveläinen suurperhe ja mahdollisesti kylältä palkattu työvoima muodostivat yhdessä sosiaalisen kokonaisuuden, jota Pohjanmaan ryhmäkyläalueella vastasi talkoolaitos sekä siihen perustuvat kylien sisäiset työliitot ja osuuskunnat. Kysymys on siis itäisen ja läntisen kulttuurin välisestä erosta: molemmissa tapauksissa oli tavoitteena omavaraisuuden turvaaminen – Paanajärvellä se tapahtui ensisijaisesti tilan sisäisen organisaation kautta, kun taas Pohjanmaalla painottuivat yhteisön sisäiset organisaatiot.

Elämää vuoden ympäri

[Kuva: Mäntyniemen talo Paanajärven itäpäässä]
Mäntyniemen talo Paanajärven itäpäässä. 1935. Kuva: Esko Suomalaisen kuvakokoelma. KKSA.

Paanajärveläiselle työvuodelle oli 1930-luvulla ominaista sesonkiluonteisuus sekä jakaantuminen rahallisten ansioiden hankintaan ja omavaraiseen luontaistalouteen. Merkittävimpänä käteisen rahan ansiolähteenä olivat metsätyöt – talvisavotat ja uitot – jotka kuuluivat säännöllisesti työvuoden kiertoon. Toinen huomattava toimeentulon lähde oli rahdinajo. 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa se suuntautui Venäjälle, mutta rajan sulkeuduttua rahtia ruvettiin ajamaan talvisin Paanajärven sekä Oulun ja Kuusamon välillä.

1930-luvun tärkeimpiä työllistäjiä olivat Pohjois-Suomen suuret savotat, jotka sijaitsivat mm. Sallassa, Savukoskella ja Inarissa. Tavallisesti talon joutilaat miehet lähtivät savotoille heti joulun jälkeen ja palasivat Paanajärvelle maalis–huhtikuussa. Mikäli talossa oli riittävästi työvoimaa, oli osa miehistä uitossa kesäkuun lopulle saakka, ja alkukesän maanviljelystyöt tehtiin kotona olevan työvoiman turvin.

Keväinen kalastus aloitettiin heti, kun jäät sulivat. Esimerkiksi Mäntyjoen suusta pyydettiin pienillä katajaisilla koukuilla eli nokkasilla mateita. Noin yhdeksän vuorokautta jäiden lähdön jälkeen saapui kellokaskuore kutemaan Paanajärveen, ja järven länsipäässä pidettiin ”kuoremarkkinat”. Kylän asukkaat kokoontuivat pyytämään kuoretta, jota he nostivat haaveillaan järvestä suoraan veneeseen. Markkinat kestivät kolme päivää ja kalastuksen lisäksi ohjelmaan kuului istuskelua nuotiolla, piirin pyörintää, erilaisia seuraleikkejä sekä yhteislaulua. Kuoreenpyynnin jälkeen kalastusta jatkettiin pitkällä siimalla, joka laskettiin järven yli. Tällä kertaa pyynnin kohteena oli lohi, jota tavoiteltiin heinäkuulle asti.

Juhannuksen jälkeen keskityttiin talvirehun hankintaa. Lehdesmetsässä käytiin noin viikon verran muutaman kilometrin päässä kotoa, ja mukana oli tavallisesti koko talonväki. Tämän jälkeen olivat vuorossa niittyviikot, joiden aikana tehtiin heinää jopa 18 kilometrin päässä selkosessa tiettömän taipaleen takana. Heinätöihin osallistuivat yleensä talon miehet sekä työikäiset nuoret. Niittyviikkojen aikana asuttiin laavussa tai sisäänlämpiävässä hirsikämpässä, jonne saatettiin viedä kuivaa ruisleipää jo talven aikana tulevan kesän evääksi. Jotkut veivät myös leileillä piimää niittyjen lähellä olleisiin hetteisiin, missä juoma säilyi tuoreena kesään saakka.

1930-luvulla heinä saatiin vielä useimmilla tiloilla metsä. tai paiseniityiltä. Timotein viljely oli kuitenkin aloitettu jo 1920-luvulla, josta alkaen soita ruvettiin ojittamaan heinämaiksi. Paanajärvi ja Vuotunki olivat kirkonkylän ohella Kuusamon ensimmäisiä kyliä, joissa siirryttiin kylvöheinän viljelyyn. Tässä suhteessa pitäjän kylien ja tilojen välillä oli suuria eroja, sillä esimerkiksi Käylässä oli tiloja, joilla ensimmäiset timotein siemenet kylvettiin vasta sotien jälkeen.

Syksyllä oli vuorossa sadonkorjuu. 1930-luvulla paanajärveläiset olivat jo siirtynet riihipuinnista konepuintiin. Sirpin käytöstäkin luovuttiin 1930-luvun aikana, ja vähitellen vilja alettiin leikata viikatteella. Kylällä toimi kolme puimaosuuskuntaa. Yleinen käytäntö oli, että osuuskunnan tai kunkin sukupihan talot puivat viljansa yhteisesti, ja osuuskunnan sisällä kone kiersi joko sopimuksen mukaisessa järjestyksessä tai pitkin järven rantaa talosta taloon.

Tämän kaltaiset osuuskunnat ovat maataloudessa toteutetun rahatalouden selvimpiä ilmauksia. Niitä voidaan pitää kansanomaisen ko-operatiivis-kapitalistisen yhtiön muotona, joka rahatalouteen siirrettynä on jatkanut vanhakantaista perinnettä. Lisäksi nämä yhtiöt heijastavat maatalouden koneellistumista, sillä ne ovat yleistyneet rinta rinnan koneiden kanssa.

Paanajärveläistä monitoimitaloutta tarkasteltaessa on syytä mainita poronhoito, joka oli oma vuotuista rytmiä seuraava kokonaisuutensa. Sen lisäksi omavaraisuutta tuettiin kalastamalla, marjastamalla ja metsästämällä. Vuotuinen kalastus vaihteli jonkin verran tiloittain, mutta painottui kuitenkin aina syyskesään, jolloin Paanajärvestä vedettiin nuotalla muikkua ja siikaa jäiden tuloon saakka. Samanaikaisesti pyydettiin verkoilla selkosen pienistä järvistä ja lammista siikaa ja nieriäistä. Myöhemmin tätä siian verkkopyyntiä saatettiin jatkaa jäiden tuloon saakka, joskus vieläkin pitempään. Suurin osa saadusta saaliista suolattiin ja käytettiin kotitaloudessa, mutta joissakin taloissa suolakalaa ja jään alta saatua ”kapulasiikaa” liikeni myös myyntiin.

Koko elämäntapa kertoo perinteen jatkuvuutta

Paanajärveläisen elämäntavan luontosidonnaisuus näkyy selvästi työvuoden kierrossa, jossa luonto ja sen tarjoamat toimeentulon mahdollisuuden muodostivat tarkoituksenmukaisen kokonaisuuden. Elinkeinot seurasivat toisiaan luonnon määräämän rytmin mukaisesti niin, että ne sopivasti täydensivät toisiaan ja olivat harjoittajilleen kaikki yhtä tärkeitä.

Jokainen toimeentulonlähde oli jaettavissa ekologisiin, teknisiin, sosiaalisiin ja taloudellisiin tekijöihin, joiden lisäksi vanhakantainen perinne sääteli aina tavalla tai soisella elinkeinon harjoitusta. Sen lisäksi, että kysymyksessä oli luontaiselinkeinoja harjoittava yhteisö, oli se monessa suhteessa myös perinneyhteisö; jonka koko elämäntapa kertoo perinteen jatkuvuudesta.

Tässä suhteessa Paanajärvi oli harvinaisen ehyt kokonaisuus, jolle oli ominaista ympäristön, yhteisön rakenteen ja toiminnan kautta saavutettu tasapaino. Erittäin hyvä esimerkki perinteen säilymisestä on juuri edellä kuvattu sukupiha ja erityisesti suurperhelaitos, joka Paanajärvellä oli voimissaan vielä 1930-luvulla. Yhtä hyvin tähän perinteeseen sisältyi kunkin elinkeinon harjoittamiseen liittyvä tekniikka, sen oppiminen ja ammattitaito, jotka siirtyivät suoraan sukupolvelta toiselle. Myös sukupuolten välinen työnjako noudatti 1930-luvulla tiukasti perinteistä mallia, mikä näkyi selvimmin suurperhelaitoksen sisäisessä työnjaossa. Niin ikään vanhakantainen varasto- ja omavaraistalous olivat kokonaisuudessaan osoitus elävästä perinteestä.


Jokainen tiesi oman paikkansa

Paanajärvi ja sitä reunustavat vaarat olivat 1930-luvulla luonnon muovaama kehys kylälle, jonka elämää sääteli omavaraisen monitoimitalouden lisäksi kylän sisäinen vuorovaikutusjärjestelmä. Tämän järjestelmän kautta tuota kokonaisuutta voidaan hahmottaa niin, että tarkastelun lähtökohtana on paikallinen sisäryhmäasenne. Tällöin on kysymys paanajärveläisestä kylätunteesta, jota säätelivät kylän fyysinen, sosiaalinen ja taloudellinen rakenne. Yhdessä ne loivat edellytykset paanajärveläisen kulttuurin olemassaololle ja jatkuvuudelle.

Yksi kylän sisäiseen kiinteyteen vaikuttanut tekijä oli asukkaiden samaistuminen omaan yhteisöönsä. 1930-luvulla se näkyi selvästi paikallisessa identiteetissä, paanajärveläisyydessä, joka yksinkertaisesti muodostui ihmisten henkilökohtaisesti eletyistä kokemuksista omassa yhteisössään. Kotikylänsä sisällä ihmiset tiesivät oman asemansa sekä suhteensa muihin kyläläisiin. Lisäksi he olivat selvillä yhteisössä vallitsevista vuorovaikutussäännöistä, tavoista, traditioista, arvoista ja asenteista.

Ainutlaatuisuudestaan huolimatta paanajärveläinen elämäntapa vastasi monessa suhteessa koillismaalaista elämäntapaa yleensä. Erityisen lähellä se oli rajakylien elämää, joiden yhteisen sisältö on kiteytettynä Tavajärveltä kotoisin olevan opettaja Maija Alajuuman runossa ”Kirkkaista ikkunoista”.

Lapsuudessa minun juureni,
katselin pienistä, kirkkaista ikkunoista.
Väsymättä kuuntelin isäni ääntä
Jumalasta ja Suomesta.
Äiti leipoi ruisleipää ja
risti käteni
ennen lampun sammuttamista.
Näin evästettynä lähdin.
Näistä kehyksistä
kirjoitan päiväni
taivaan ja maan välille.

Talot järven ympärillä

[Kuva: Paanajärven länsipää]
Paanajärven länsipää. 1935. Kuva: Esko Suomalaisen kuvakokoelma. KKSA.

Paanajärveläisen kyläkuvan olennaisin piirre oli järven rantoja kiertävä asutus, joka keskittyi järven länsipäähän. Siellä olivat osuuskauppa, Homasen ja Otson kaupat, lottien kioski sekä hotelli. Kirkolta Paanajärvelle tuleva maantie päättyi niin ikään länsipäässä olevan Oulankajoen suuhun. Kylän sisäinen liikenne sujui enimmäkseen vesitse, sillä vaikeakulkuisessa maastossa ei ollut teitä, vaan ainoastaan polkuja.

1930-luvulla Paanajärvellä asui tilallisia, mäkitupalaisia ja torppareita sekä ns. irtainta väkeä. Heidän lisäkseen siellä asui käsityöläisiä, kauppiaita, opettajia, pappi, sairaanhoitajia sekä rajamiehiä.

Kylässä oli kaiken kaikkiaan 88 tilaa, ja sen runkona olivat vanhat kantatalot, jotka parhaimmillaan saattoivat sisältää jäseniä kaikista väestön pääryhmistä. Ytimenä oli tila ja sitä asuva talollinen suurperhe. Perheenjäsenten lisäksi samassa taloudessa asui palkollisia ja mahdollisesti vielä muuta irtainta väkeä, esimerkiksi huonemies tai huutolaislapsia, jotka palkollisten tavoin osallistuivat talon töihin.

Joissakin tapauksissa kantatiloista oli lohkaistu erillisiä mäkitupia ja torppia, jotka olivat itsenäisiä pientiloja. Näillä pientiloilla oli omistuksessaan tietynsuuruinen osuus kylän maista, jotka isoon jakoon saakka olivat yhteisomistukseen kuuluvia ”lohkon maita”.

Talonpoikaisasutuksen lisäksi kyläkuvaan kuuluivat Mäntykosken koulu, Rajalassa toiminut osuuskassan sivukonttori, rajaseutukirkko, Punaisen ristin sairasmaja, rajavartiosto, hotelli, Leivon saha sekä Selkäkosken mylly ja saha, jotka kaikki vilkastuttivat omalla tavallaan kylän sisäistä elämää.

Posti tuotiin kesäisin autolla ja talvisin hiihtäen pari, kolme kertaa viikossa länsipäässä sijainneeseen Manniseen, mistä paikalliset kuljettajat – mm. Ivar Yltiö ja Antti Pesonen – hakivat sen ja veivät edelleen tiettyihin taloihin eri puolille kylää, mm. Rajalaan ja Mäntyniemeen. Ympäristön asukkaat kävivät sitten itse kukin noutamassa lehtensä näistä taloista. Useimpiin taloihin tilattiin Liittoa, jonka lisäksi paanajärveläiset lukivat myös Kalevaa, Kaikua, Pellervoa, Yhteishyvää, Hakkapeliittaa, Siionin lähetyslehteä, Rajamme vartiaa, Suomen kuvalehteä sekä Kansan kuvalehteä.

Isänmaallinen ja aatteeltaan yksimielinen

Koulu ja siellä toimineet opettajat olivat yhdessä merkittävä tekijä paanajärveläisten elämässä. Koululla pidettiin joka vuosi äitienpäivä-, kevät- ja joulujuhlat, joihin osallistui tavallisesti melkein koko kylä. Päivän teeman mukaisesta ohjelmasta vastasivat pääasiassa lapset ja useimmiten juhlaan kuului myös kahvitarjoilu.

Kalevala- ja itsenäisyysjuhlat pidettiin niin ikään koululla. Järjestäjinä olivat paikalliset suojeluskuntalaiset ja lotat. Näihinkin juhliin osallistuttiin aktiivisesti, sillä Paanajärvi oli poliittiselta ilmapiiriltään isänmaallinen ja aatteessaan jokseenkin yksimielinen kylä Asukkaiden joukossa oli tietysti myös jonkun verran vasemmistolaisia, mutta he olivat selvästi vähemmistönä, ja yleinen mielipide paheksui kaikkea ”vasemmalle viittaavaa”.

Suojeluskuntalaisen ja lottien toimintaan kuului mm. erilaisia harjoituksia, hiihtokilpailuja, retkiä, opintokerhoja, ompeluiltoja sekä illanviettoja. Mukana oli taas suurin osa kyläläisiä, varsinkin nuoria, jotka näin saivat mahdollisuuden tavata toisiaan.

Kylällä oli myös maamiesseura, jonka jäsenet osallistuivat mm. neuvontatyöhön; esimerkiksi naisille järjestettiin joka syksy ruuanlaittokurssit, joiden päätteeksi kyläläisille tarjottiin maksullinen päivällinen. Koululaisetkin olivat kerhopalstoineen mukana maamiesseuran toiminnassa, joka sisälsi luonnollisesti myös ohjelmalliset iltamat.

Nuoret halusivat tanssia illan päätteeksi

Kaiken kaikkiaan kylän sosiaalinen elämä oli varsin vilkasta eikä ohjelmasta ollut puutetta. Itse asiassa eri seurojen ja yhdistysten nimissä pidetyt illanvietot, ompeluillat, kerhot, iltamat jne. eivät loppujen lopuksi poikenneet toisistaan kovinkaan paljon, vaan noudattivat ulkoisesti pitkälle samaa kaavaa, jonka mukaisesti alkuilta omistettiin kulloisenkin teeman mukaiselle ohjelmalle ja lopuksi oli kahvitarjoilu.

[Kuva: Paanajärven itäpää]
Paanajärven itäpää. 1935. Kuva: Esko Suomalaisen kuvakokoelma. KKSA.

Ainoa oleellinen ero tuossa kaavassa oli tanssi, josta joissakin tapauksissa saattoi muodostua melkoinen ongelma. Koska koolla oli paljon nuoria, oli selvää, että he halusivat illan päätteeksi tanssia. Tavallisesti paanajärveläiset kokoontuivat kylän taloissa, ja ihmiset antoivatkin pirttinsä auliisti yleiseen käyttöön. Tanssiminen oli kuitenkin sallittua vain tietyissä taloissa, sillä yleisen mielipiteen mukaisesti se ei ollut hyväksyttyä.

Vaikka ihmiset kokoontuivatkin yhteen jonkun tietyn aatteen nimissä, oli useimmille kuitenkin tärkeintä pelkkä yhdessäolo, johon tuo aate tarjosi sopivan mahdollisuuden. Varsinkin nuoret tulivat näihin tilaisuuksiin ensisijaisesti tavatakseen toisiaan, ja vasta toissijaisesti jostain muusta syystä. Tärkeintä ei siis ollut se, miksi oltiin yhdessä. Juuri tämä yhdessäolo oli paanajärveläisyyttä parhaimmillaan; sen kautta kuvastuu niin paikallinen sisäryhmäasenne, kylätunne kuin myös ihmisten samaistuminen omaan yhteisöönsä.

Luja keskinäinen yhteenkuuluvuus

Tuota kylätunnetta sääteli yhteisön fyysinen, sosiaalinen ja taloudellinen rakenne. Fyysiseltä rakenteeltaan kylä muistutti paljolti länsisuomalaista rivikylää – järven rantoja kiertävät sukupihat sijaitsivat paikoitellen lähekkäin ja olivat ”samoilla pelloilla”. On selvää, että siellä, missä ihmiset ovat lähellä toisiaan, heidän välilleen syntyy myös jonkinlaista vuorovaikutusta.

Toiseksi on huomattava pitkällinen asutus sekä kylän sisäiset sukulaisuussuhteet, jotka lujittivat asukkaiden keskinäistä yhteenkuuluvuutta. Kolmanneksi on otettava huomioon, että valtaosa paanajärveläisistä oli omillaan toimeentulevia tilallisia, ja kylä oli sosiaaliselta että taloudelliselta rakenteeltaan jokseenkin tasajakoinen. Esimerkiksi edellä mainittu poliittinen ajattelu ja toiminta heijastaa omalta osaltaan juuri tätä tasajakoisuutta. Neljänneksi on mainittava erityisesti rajaseutupapit Toivo ja Olavi Laitinen, jotka omalla aktiivisuudellaan vaikuttivat ratkaisevasti kylän sisäiseen elämään.

Seurat joka keskiviikko

Useimpien koillismaalaisten kylien tavoin Paanajärvi oli 1930-luvulla uskonnollinen yhteisö, jonka elämässä lestadiolaisuudella oli oma sijansa. Isänmaallisuuden lisäksi uskonnollinen maailmankuva oli olennainen osa paanajärveläisyyttä, ja kylän sisäisessä elämässä ne nivoutuivat jossain määrin toisiinsa.

Kylällä toimi vuodesta 1931 alkaen rajaseutupappi Toivo Laitinen, ja vuodesta 1935 lähtien hänen veljensä Olavi Laitinen. Rajaseutukirkon valmistuttua vuonna 1937 uskonnollinen elämä painottui suureksi osaksi kirkon ympärille. Papit vaikuttivatkin ratkaisevasti kyläläisten aktiivisuuteen, sillä he olivat mukana niin poliittisessa kuin myös uskonnollisessa toiminnassa. Kylän nuorille pidettiin opintokerhoa, ja miesväki kokoontui viikottain keskustelukerhoon, jossa käsiteltiin uskon asioiden lisäksi myös yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Merkittävin osa uskonnollisuutta oli kuitenkin vahva seuraperinne. Keskiviikkoisin oli tavallisesti seurailta, jolloin kyläläiset kokoontuivat vuoron perään toistensa luokse. Illan mittaan veisattiin virsiä sekä Siionin lauluja, kuunneltiin papin tai maallikkosaarnaajan puheita ja juotiin kahvia. Vuoden mittaan nämä tilaisuudet painottuivat kevääseen ja syksyyn, jolloin niitä saatettiin pitää useana päivänä viikossa taloittain järven länsipäästä itäpäähän. Yleensä seuraväki oli tervetullut suurimpaan osaan kylän taloista, ja 1930-luvulla seuroissa kävivät kaikki: nuoret ja vanhat, uskovaiset ja uskottomat.

Seuroihin liittyivät läheisesti kinkerit, jotka olivat kahdesti vuodessa, talvella helmi–maaliskuussa sekä kesällä juhannuksen jälkeen pidettyjen kirkollisten messujen yhteydessä. Kinkeripiirin mukainen järjestys määräsi, missä talossa tilaisuus kulloinkin pidettiin. Seurojen tapaan kinkereilläkin veisattiin virsiä ja kuunneltiin pappia, jonka tehtäviin kuului saarnaamisen lisäksi lasten ja nuorten lukutaidon sekä katekismuksen ja Raamatun historian testaaminen. Talvikinkerit kestivät ainoastaan yhden päivän, mutta messut olivat parhaimmillaan 1920-luvulla kaksipäiväiset. Niiden aikana ohjelma jakaantui siten, että ensimmäisenä päivänä pidettiin kinkerit ja toisena päivänä – joka oli varsinainen messupäivä – olivat vuorossa seurat ja niiden yhteydessä nautittu ehtoollinen. Vieraiden kestitseminen kuului asiaan, ja koska Paanajärven messuille tultiin kauempaakin, oli selvää, että osa vieraista majoitettiin kylän taloihin.

Ns. uskottomia ei suljettu ulkopuolelle

Seurat, messut ja kinkerit olivat edellä esitettyjen vuorovaikutustilanteiden tavoin yhdessäolomuoto, jonka kautta ihmiset saivat tavata toisiaan. Esimerkiksi seurojen tehtävä oli selvästi kaksijakoinen: toisaalta tultiin kuulemaan Jumalan sanaa, mutta yhtä lailla tultiin seurustelemaan muiden kyläläisten kanssa. Jo tilaisuuden nimitys ”seurat” kertoo osuvasti sen luonteesta.

”Siihen aikaan kävi kaikki kansa kuulemassa Jumalan sanaa. En tiijä, oliko se nyt tarkotus kuulla, mutta sitä kuitenkin mentiin isoissa tyttöparvissa sinne.”

Se, oliko keskinäinen seurustelu Jumalan sanaa tärkeämpi, jäi luonnollisesti kunkin vieraan yksityisasiaksi. Nuorten kohdalla saattoi käydä niin, että tärkeintä oli yhdessäolo, sillä esimerkiksi messujen yhteydessä oli tapana järjestää turvallisen välimatkan päässä tanssit. Esimerkki saattaa tuntua kärjistetyltä, mutta se kertoo kuitenkin omalla tavallaan paikallisesta kylätunteesta. Vaikka suurella osalla ihmisistä oli ilmeisesti henkilökohtainen uskonnollinen vakaumus, eivät he kuitenkaan sulkeneet ulkopuolelleen ns. uskottomia kyläläisiä. Kaikki paanajärveläiset olivat tervetulleita seuroihin; kysymys oli siis jälleen kerran yhteisön sisäisestä vuorovaikutustilanteesta ja yhteenkuuluvuudentunteesta.


Paanajärven luonto lumosi matkailijat

”Paanajärvi ei ole matkailijoille enää aivan outo paikka. Asukkaat siellä ovatkin jo tottuneet siihen, että siellä kerran tai pari kesässä käy nuorisoseurueita kirkolta näyttämässä kuljeskeleville vieraille sikäläistä alppimaista luontoa ja kauniita näköaloja. Siitäpä syystä he ovatkin kärkkäitä neuvomaan matkustajalle nähtäviä merkkipaikkoja, ja niiden neuvojen mukaan kävimme mekin jo illalla ennen auringon laskua katsomassa eteläisellä rannalla ”vaskivuorta”, jonka rikkaisiin vaskiaarteisiin luottaen kansa toivoo kerran ja ehkä piankin saavansa Paanajärven rannalle suurenmoisen tehdaspaikan”, kuvasi Santeri Ivalo vierailuaan Paanajärvellä 1892.

Aikoinaan Paanajärven maisema houkutteli alueelle matkailijoita, joista tunnetuimpia lienevät Akseli Gallen-Kallela, Emil Wikström, Louis Sparre, Santeri Ivalo, I.K. Inha, Erkki Tanttu, Arvo A. Nuutinen, Matilda Werde, Ester Ståhlberg ja Esko Suomalainen. Heillä kaikilla oli oma näkemyksensä järvestä, sitä ympäröivistä vaaroista sekä ihmisistä ja elämänmenosta tuon maiseman keskellä.

Luonto ei jättänyt ketään puhuttelematta

[Kuva: Paanajärven Ruskeakallio]
Paanajärven Ruskeakallio. 1935. Kuva: Esko Suomalaisen kuvakokoelma. KKSA.

On selvää, ettei taiteilija katsellut järvelle niin kuin tiedemies, eikä tiedemies kuvannut kohdettaan kuten kirjailija, joka puolestaan saattoi etsiä ympäristöstä täysin erilaisia virikkeitä kuin lomaansa viettävä turisti. Kaiken kaikkiaan heidän näkemyksensä saattoivat poiketa toisistaan suurestikin, mutta heillä kaikilla oli kuitenkin yhteinen lähtökohta, paikallinen luonto, jonka pohjalta kukin heistä ”loi” oman Paanajärvensä.

Toinen matkailijoita yhdistänyt tekijä oli heidän asemansa ulkokohtaisuus. Kaikki he tulivat Paanajärvelle muualta, joten on turha edellyttää, että he olisivat sisäistäneet tuon maiseman ihmisineen ja elämäntapoineen kokonaisvaltaisesti. Eivät he yrittäneet päästä sisälle kylän elämään, eikä heidän tavoitteenaan ollut paanajärveläisen elämäntavan omaksuminen. He eivät tulleet Paanajärvelle jäädäkseen, vaan vieraillakseen siellä.

Eräs heidän asemansa ulkokohtaisuuteen liittynyt tekijä oli valikointi – heillä todellakin oli, mistä valita, sillä erämaan luonto ei jättänyt puhuttelematta ketään Paanajärvelle tullutta. Ihanteellisuudessaan ja romanttisuudessaan tuon maiseman innoittamina syntyneet kuvaukset saattavat tuntua 1980-luvulla suorastaan hätkähdyttäviltä, joskus jopa naiiveilta. Silti kenelläkään ei ole oikeutta sanoa, etteivät ne olisi aitoja. Vaikka näiden kuvausten runsas kirjo kertoo kokemusten moninaisuudesta, on niillä kaikilla kuitenkin yhteinen tavoite: paanajärveläisen maiseman ja elämän ymmärtäminen.

”Herroja” vieraili kesäisin paljon

Paanajärvellä kävi turisteja jo 1800-luvun puolella, ja 1900-luvun alkuun mennessä matkailu oli vilkastunut siinä määrin, että esimerkiksi rautatien saamiseksi tehtyä esitystä perusteltiin mm. Paanajärven matkailunäkökohdilla.

1930-luvulla turistit kuuluivat itsestään selvästi kesäiseen kyläkuvaan, ja Paanajärveä tehtiin tunnetuksi Kuusamon ulkopuolella. Vuonna 1936 Suoman Matkailu -niminen julkaisu mainosti paikkakuntaa seuraavasti:

”Unohtumaton on se elämys, jonka matkailija saa kokea tämän reitin varrella. Tehdessään moottoriretken Paanajärvelle hän näkee korkeita rantakallioita ja niiltä alas syöksyviä putouksia.”

Paanajärveläisen turismin vilkkaudesta kertoo sekin, että järven länsipäässä oli hotelli, jonka lisäksi matkalaisia asui kesäisin jatkuvasti kylän taloissa, mm. Kauppilassa ja Rajalassa. Rajalassa vieraat majoitettiin pihan toiseen asuinrakennukseen, jossa heidän lisäkseen asui kylän pappi. Turistit neuvottiin taloon tavallisesti kirkonkylästä, useimmiten kansanopiston majalasta, josta huonevaraukset tehtiin puhelimitse. Paanajärvelle tullessaan ulkomaalaisella vieraalla saattoi olla kädessään lappu, jossa luki yksinkertaisesti: Rajalaan. Oikeaan osoitteeseen oli varmasti helppo löytää, sillä paikalliset asukkaat opastivat mielellään näitä ummikoita ja pitivät kaikin puolin hyvää huolta vieraistaan. Esimerkiksi Rajalaan palkattiin joka kesä yksi ylimääräinen palvelija, jonka tehtävänä oli yhdessä talon tyttärien kanssa huolehtia turistien hyvinvoinnista.

[Kuva: Paanajärvi, Nurmisaari]
Paanajärvi, Nurmisaari. Hietikolla tataarien kohokki (silene tatarica) ja jokipaju (salix triandra). 1935. Kuva: Esko Suomalaisen kuvakokoelma. KKSA.

Ilmeisesti matkalaiset ja seurustelu heidän kanssaan vaikuttivat kylän ilmapiiriin, joka muistitiedon mukaan oli välittömämpi ja vilkkaampi kuin muissa pitäjän kylissä. Yleisesti vieraisiin suhtauduttiin myönteisesti, sillä pitkän ja pimeän talven jälkeen he toivat jokapäiväiseen elämään tervetullutta vaihtelua ja uusia virikkeitä. Erityisesti ulkomaalaiset – lähinnä taiteilijat ja tiedemiehet – herättivät kunnioituksen sekaista uteliaisuutta. – ”Turistithan eivät olleet siihen aikaan turisteja. Ne olivat matkustajia taikka ne oli herroja. Oli naisia tai miehiä, niin sanottiin, että herroja tullee.”

Paanajärveläisten kesävieraat saivat aikansa kulumaan retkeilemällä mm. Nuorusen tunturilla, Tavajärvelle vievällä porrastuksella, Ruskeakalliolla sekä järven itäpäässä, jonne Ivar Yltiö kuljetti väkeä päivittäin rautapaatillaan. Mukana oli yleensä myös paikallisia asukkaita, joiden opastuksella patikoitiin kulloiseenkin määränpäähän. Helteisinä päivinä makailtiin Paanajärven hietikoilla, uitiin ja otettiin aurinkoa. Silloin tällöin saatettiin pistäytyä kylän taloissa, eikä sekään ollut harvinaista, että turistit ottivat osaa nuorten järjestämiin tansseihin.

Paimenpoika tunnetuin paanajärveläinen

Tunnetuimpia Paanajärvenkävijöitä lienee Akseli Gallen-Kallela, joka vieraili kylässä perheineen vuonna 1892. Tuolloin Gallen-Kallelat asuivat Rajalassa, josta he retkeilivät Paanajärven rannoilla ja vaaroilla. He kävivät mm. Mäntykoskella, missä Mary Gallen-Kallela paransi karhun raateleman miehen.

Tuon kesän aikana Gallen-Kallela maalasi Paanajärven paimenpojan. Taulun paimen lienee tunnetuin paanajärveläinen, eräänlainen paanajärvisyyden symboli, joka maalauksessa nuotion äärellä seisten puhaltelee torveensa taustanaan sininen järvi ja korkeat vaarat. Paanajärveläisyyden lisäksi hän edustaa suomalaisuutta, sillä realistisen mallin ja maiseman mukaan tehty maalaus on kansallisromanttinen. Jos taulussa oleva Paanan Antti voisi kertoa omasta elämästään ja paimenpojan arjesta, saattaisi kuvaus olla kokonaan toisenlainen. Tässä yhteydessä sillä ei kuitenkaan ole merkitystä, sillä keskeistä on nimenomaan se, miten Gallen-Kallela koko paanajärveläisen luonnon ja elämänmenon.

Varsinaista maalaustilannetta on taiteilija itse kuvannut seuraavasti: ”Maalaan kesäyössä paimenpoikaa ja takana olevaa erämaamaisemaa. – Tunnelma on kesäöisen salaperäinen ja romanttinen. – Kosken kohina soi lakkaamatta korvissa, valoisa yö kehitti omaa haavemieltään ja siitäkö lie valahtanut kuvaan sen romanttisuutta”.

Paanajärveläinen Elias Mäntyniemi on muistellut tuota samaa tunnelmaa 1930-luvulla Arvo A. Nuutiselle: ”Kalleenilla oli ollut maalatessaan pyssy vieressään karhujen varalla ja Kalleenin rouva oli keittänyt teevettä nuotiossa aholla ja polttiaisia oli ollut niin paljo, jotta Kalleenin piti aina vähän peästä keskeyttää moaloamisensa ja voijella pikiöljyllä ihtesä ja paimenpoijan kasvot ja käsiselät.”

Romanttisuudessaan ja realistisuudessaan nämä kuvaukset poikkeavat toisistaan suuresti, mutta ne molemmat ovat otaksuttavasti totta. Omalla tavallaan ne kertovat paikkakunnan sisäisen ja ulkoisen asenteen välisestä ristiriidasta – paanajärveläisen isännän ja muualta tulleen taiteilijan tavasta tarkastella suomalaista kesäyötä.