Luonnonnähtävyyksienkin katselemisessa taitaa usein pitää paikkansa se monilla muilla aloilla tehty havainto, että lähinnä oleva jää viimeiseksi. Merkillisen museon, kuuluisan tuomiokirkon tai muun ihmerakennuksen äärellä asuvat tavallisesti verraten harvoin tulevat varta vasten menneiksi katsomaan tuota merkillisyyttä, jota ehkä suuret matkailijajoukot kaukaisistakin maista rientävät ihailemaan. Sama on laita niiden, jotka asuvat jonkin uljaan vuoren juurella. Heistä monet ehkä verraten harvoin itse vaivautuvat kiipeämään tai edes ajamaan tuon vuoren huipulle, jolleivät he oppaina tai muuten ammattinsa takia ole siihen pakotetut.

Mainittu havainto pitää eräissä suhteissa hyvin paikkansa tämän kirjoittajaankin nähden. Oman kotiseudun tai ainakin oman läänin luonnon nähtävyydet ovat jääneet minullakin viimeisiksi, ovatpa osittain vielä kokonaan näkemättäkin. Vaikka olen käynyt kouluni Oulussa ja olen kotoisinkin tuosta samasta läänistä, olin kuitenkin ehtinyt jo käydä katsomassa melkein kaikki muut Euroopan maat, muutamia moneenkin kertaan, ennen kuin jouduin näkemään omaa maaherranlääniä – Toppilansalmea pohjoisempaa! Kajaanin puolen, Oulujärven, Oulujoen kosket ja Muhoksen näin ensi kerran vasta täytenä miehenä, oltuani jo yli vuosikymmenen poissa kotiseudulta. Läänin pohjoisimmat osat, Torniosta ylöspäin, ovat vielä tänäänkin näkemättä. Ja vasta viime kesänä jouduin ensi kerran käymään Kuusamossa ja Paanajärvellä.

Tämä oman kotiseudun nähtävyyksien syrjäyttäminen ei ole kuitenkaan allekirjoittaneen kohdalta tapahtunut tahallisesti eikä johtunut noiden läheisten nähtävyyksien halveksimisesta. Se on aiheutunut syistä, jotka eivät ole olleet muutettavissa.

Nimenomaan Kuusamoon ja Paanajärvelle on minulla jo kauan ollut harras halu. Olen vuosien kuluessa kuullut noiden seutujen luonnonkauneutta innostuneesti ylisteltävän. Tätä Kuusamon seutujen ylistystä ovat veisanneet sellaisetkin henkilöt, jotka itse verraten paljon ovat matkustelleet ulkomailla ja joilla senvuoksi olisi luullut olevan edellytyksiä oikein arvostella tällaisia asioita. Olen kuullut sellaistenkin henkilöiden rohkeasti asettavan Kuusamon seudut luonnonkauneudessa Sveitsin, Tyrolin tai Norjan rinnalle, jopa edellekin. Olihan todellakin nurinkurista ja hävettävää, jos tällaiset ihanuudet olivat aivan oman kotiseudun äärellä ja ne olivat jääneet näkemättä, samalla kun etäiset, ehkä näitä kotoisia vähemmänkin arvoiset merkillisyydet olivat jo aikoja ja osittain moneenkin kertaan tulleet nähdyiksi. Niin asia kuitenkin oli, että vasta viime kesänä sain tilaisuuden tehdä tuon jo kauan välttämättömäksi tuntemani Kuusamon matkan.

Matkan lähtökohtana oli tietysti Oulu, ja matka tehtiin autolla. Ei väki-autolla, millä sen Oulusta käsin myös varsin mukavasti voi tehdä, ei liioin omalla autolla, millä kai matkan teko on vieläkin melkoista mukavampi, kellä vain sattuu oma auto olemaan. Tämän kirjoittajalla ei sitä satu olemaan, ja senvuoksi teimme matkan vuokra-autolla. Erinomaisen mukava ja hauska se oli niinkin tehtynä, eikä tainnut tulla paljoa kalliimmaksikaan kuin se olisi tullut omalla autolla ajaen. Aivan satumaisen hauska ja mukava tuo matka autolla tehtynä oli varsinkin sille, jolla oli elävänä muistossaan, miten tuo matka oli ennen tehtävä ja kuinka paljon aikaa se silloin vaati. Nyt ajaa hurautetaan autolla Oulusta Kuusamoon ja Paanajärvelle melkein yhtä monessa tunnissa, kuin mitä samaan matkaan ennen tarvittiin vuorokausia. Suurenmoinen vehje todellakin tuo auto – oikein käytettynä ja järkeväin ihmisten käsissä! Vasta täällä rautatiettömän Peräpohjan laajoilla alueilla sen arvon tulee elävästi tuntemaan ja täysin tajuamaan. Nyt vasta käsitti myös, mitkä taipaleet oli takanaan ja edessään niillä Kuhmoniemen, Suomussalmen, Kuusamon, Paanajärven, Kuolajärven y. m. Oulun etäisten takamaiden ukoilla, joiden ennen koulupoikana niin usein näki pitkässä jonossa peräkkäin, niin kuin he olivat tottuneet metsäpolkujaan kulkemaan, saapastelevan Oulun katuja. Oulun matka oli heille monesti melkein yhtä paljon aikaa ja ponnistuksia kysyvä yritys, kuin on nykyjään matka esim. Euroopan yhdestä laidasta toiseen. Auton ansiosta ovat nämä ennen niin pitkät ja vaivalloiset taipaleet muuttuneet mitättömiksi, kutistuneet kokoon niin, että ne nyt suoritetaan yhdessä pyrähdyksessä vain. Etäisyydet ovat hävinneet tai ainakin menettäneet entisen aikaa ja vaivoja vaativan rasittavan merkityksensä. Nyt saa syödä aamiaisensa kaikessa rauhassa Oulussa, istua sitten autoon ja syödä varhaisen päivällisensä Kuusamon kirkonkylässä, niin kuin mekin teimme. Illaksi ehtii vielä ihan hätäilemättä ja hyvissä ajoin Paanajärvelle. Eikä tällöin tarvitse pitää minkäänlaista kiirettä eikä ensinkään ylittää kohtuullisia vauhtimääriä.

[Kuva: Kuusamon kirkko ja pappila]
Kuusamon kirkko ja pappila.

Siinä mukavasti loikoillessaan Pontiacin pehmeillä istuimilla ja kilometripaalujen virkkuna pisteviivana vilahtaessa silmien sivu johtui säälien ajattelemaan niitä entisaikojen Oulun soutajia ja muita näiden takamaiden Oulun kävijöitä, joista varmaan monet kuluttivat ehkä suuren osan parasta elinvoimaansa näihin Oulun retkiin kuljettaessaan tervaa, metsänriistaa ym. köyhän nälkämaansa tuotteita Oulun porvareille saadakseen näiltä tuomistensa vastikkeeksi jauhoja, suolaa ym. tarvikkeita, jotka oli kenties vielä suuremmalla vaivalla raahattava takaisin tuonne ylämaihin.

Tämä ero entisyyden ja nykyisyyden välillä, mitä tulee taivalten tekoon Oulun etäisissä takamaissa, tuli tämän kirjoittajalle erityisen eläväksi vielä erään satunnaisen seikan takia. Sattui nim. niin, että samana päivänä, jona mekin, vaikka tietysti eri autoissa, hyrräsi Oulusta Kuusamoon kolme nykyjään jo varsin täysikäistä ja tässä maassa sangen paljon toiminutta ja ansioitunutta miestä, kaikki Oulun ent. yksityislyseon kasvatteja, jotka ensimmäisenä ylioppilaskesänään tekivät matkan Oulusta Kuusamoon vesiteitse, Kemijokea ylös ja Iijokea alas. Nyt he olivat tulleet vartavasten Etelä-Suomesta Ouluun tehdäkseen tuon taannoisen matkan nuoruudessaan taivaltamilleen seuduille ja siten uudistaakseen 40 vuoden takaisia muistoja. He tekivät nyt tuon matkan nykyaikaisilla kulkuvälineillä. Silloin jokia myöten veneellä tehtynä tuo kolmen ylioppilaan matka poikki Suomen niemen vaati runsaasti viisi viikkoa. Nythän saman taipaleen suorittaa vaivattomasti kahdessa päivässä, jolloin jää vielä hyvin pyöreä yönseutu sekä pitkät rupeamat molemmista päivistäkin perilläoloon. Tästä jo huomaa, minkä valtavan mullistuksen auto on aiheuttanut varsinkin Oulun koillisten takamaiden tapaisten laajojen ja ennen vaikeakulkuisten alueiden liikenneoloissa.

Mutta vaikka autolla ajaen Oulun laajoilla takamaillakin nykyjään suhautetaan muutamissa tunneissa taipaleet, jotka ennen vaativat päiviä, jopa viikkojakin, niin ehtii sittenkin saada voimakkaan vaikutelman niiden valtavasta pituudesta. Varmaan myös noiden alueiden asumattomuus on omansa voimakkaasti korostamaan niiden tekemää laajuuden tuntua. Sillä lähempänä Oulua, missä vielä on tien varrella jonkin verran asutusta Kiiminkiin, vieläpä hiukkasen ja tosin hyvin harvassa aina Pudasjärvellekin asti, ei taival tunnu läheskään niin pitkältä kuin se tuntuu Pudasjärveltä eteenpäin. Täällä ja kenties vielä enemmän Taivalkosken, Puolangan ja Vaalan välisessä taipaleella, jota palasimme, autollakin ajava matkailija saa hyvin voimakkaana sen vaikutelman, että kyllä on Suomessa vielä tilaa. Varsinkin Kuusamosta Taivalkosken kautta Puolangalle ja Vaalaan johtava tie on niin toivottoman pitkä, ettei siitä tunnu tulevan loppua koskaan. Eikö lie tiedetty tai eikö ole uskallettu kartoissa ja tieoppaissakaan noitten taivalten pituutta oikein ilmoittaa pelosta, että silloin ei kukaan uskaltaisi noille taipalille lähteä. Joka tapauksessa ylittivät nuo taipaleet aivan valtavasti kaikki ne mitat, mitkä meidän oppaissamme oli ilmoitettu.

[Kuva: Sorvanharju. Kuusamo.]
Sorvanharju. Kuusamo.

Tämä saattoi kyllä ehkä osaksi johtua siitäkin, että maantie Taivalkoskelta Puolangalle, vieläpä osittain siitä Vaalaankin näyttää olevan verraten uutta, eikä noita viime aikoihin saakka enimmäkseen tiettömiä taipaleita liene aikaisemmin juuri paljon muuten mitattu kuin – sudenhännällä. Nyt ne kai kyllä on mitattu, mutta kilometripaalutus on vielä toistaiseksi laajoilla aloilla täyden mullistuksen ja sekasorron tilassa, niin että siitä ei ole helppo saada selkoa.

Kun päiväkauden autolla ajaa hyryyttelee näitä Oulujärven takaisia taipaleita ja ajaessaan katselee vähän ympärilleenkin, niin varmasti jo ainakin illansuussa selviää hidasjärkisellekin, miksi nämä alueet niin laajalti ovat jääneet asumattomiksi. Toivottomia nälkämaitahan nämä ovat, eihän sitä auta kierrellä eikä kaarrella. Lohduttoman harmaita, hedelmättömyyteensä ja surkeuteensa nääntyneitä soita ja rämeitä loppumattomiin ja niiden välissä karuja kankaita. Mistä täällä ihminen elatuksensa ottaisi? Täytyy enemmänkin ihmetellä sitä, että ne ihmiset, jotka ovat asettuneet asumaan tänne nälkämaahan, ovat voineet pysyä täällä hengissä, kuin sitä, että asutusta täällä on niin vähän. Asukasten parhaimpana toimeentulon turvana on epäilemättä viime aikoihin saakka ollut metsä. Mutta siitä ei taida enää nykyjään paljon turvaa olla. Metsänriista on kai jo hävitetty niin tarkkaan, että sillä vähällä, mitä sitä ehkä vielä on jäljellä, ei liene juuri mitään taloudellista, korkeintaan jonkinlainen tunnelmallinen ja urheilullinen merkitys. Niinpä on pohjoisten metsiemme entisellä valtaotuksella, karhulla, nykyjään kai etupäässä se merkitys, että ne muutamat kontiot, jotka vuosittain saadaan kierrokseen, myydään Helsingissä oleville ulkomaiden lähettiläille ynnä muille suurille herroille, jotka sitten tullessaan näitä kierrettyjä kontioita kaatamaan tutustuvat maamme pohjoisimpiinkin seutuihin. Näin edistävät siis kontion harvalukuiset jälkeläiset nykyjään osaltaan hekin Suomen ”tunnetuksi tekemistä” ja harjoittavat näin ollen tavallaan kansallista propagandaa, jota kai ei ole oikeus leimata ”karhunpalvelukseksi”, niin karhujen tekemää kuin se onkin.

Itse metsien, nim. yksityismetsien, laita lienee suurin piirtein sama. Ainakin mikäli maantieltä käsin katsoen voi päätellä, on metsistä yleensä vain muistot jäljellä. Kaikki arvopuut ovat kaadetut ja pystyssä on enimmäkseen vain vaivaista näreikköä tai jo luonnostaan kitukasvuista metsää, mikä häthätiin voi kelvata linnuille laulupuiksi, mutta ei ainakaan toistaiseksi juuri mihinkään muuhun. Pudasjärven ja Kuusamon välisellä taipaleella huomaa kuitenkin niistä mahtavista lahorungoista, jotka jo vuosikymmenien takaisina aikoina ovat vanhuuttaan kaatuneet ja nyt viruvat arvottomina maassa, että näissä metsissä on kyllä entisaikaan kasvanut oikeita jymypuitakin.

Aina Kuusamon rajoille saakka on maisema sellaista, ettei sen katselemisesta juuri paljon iloa lähde. Tämä luonto on joka suhteessa niin köyhää ja näivettynyttä, että se koko ajan ikään kuin hiljakseen vaikeroi omaa viheliäisyyttään. Kun näitä Oulujärven takaisia seutuja kai ikimuistoisista ajoista on nimitetty nälkämaiksi, Lapin raukoiksi rajoiksi, poloisiksi Pohjan maiksi ja niitten köyhyyttä ja kurjuutta muutenkin aina valiteltu, niin täytyy myöntää, että tämä valittelu ja nuo sitä ilmaisevat lauseparret eivät suinkaan ole olleet aiheettomia.

Mutta tämä kaikkihan oli jo etukäteen hyvin tunnettua, niin että sen toteaminen ei aiheuttanut minkäänlaista pettymystä. Sitä jännittyneempänä jäi odottamaan niitä ihanuuksia, joiden kuultujen ylistysten mukaan piti aueta eteen Kuusamoon tultua.

Miten kävi sitten todellisuudessa? Aukeavatko Kuusamossa tai sen ympäristössä matkailijan eteen Sveitsin, Tyrolin tai Norjan veroiset näköalat? Ehkä aukeavat niille, jotka ovat kansallisesti niin innostuneet ja haltioituneet, että he tahtovat nähdä omassa maassa kaiken ihanampana ja suurenmoisempana kuin missään muualla ja senvuoksi myöskin näkevät – huolimatta siitä, miten asiat todellisuudessa ovat. Haltioitunut innostus ja luja uskohan voivat tehdä, kuten hyvin tiedetään, melkein mitä ihmeitä tahansa. Joka tapauksessa ulkomaalaisetkin matkailijat voivat kovastikin ihastua Kuusamon maisemiin ja koko tähän pohjoiseen luontoomme. Tällä luonnolla on nim. kieltämättä oma aivan erikoinen viehätyksensä, mikä ehkä etupäässä perustuu siihen kaukopohjoisen, neitseellisen alkuluonnon ja erämaan tuntuun, joka niin väkevänä henkii tästä luonnosta. Kuusamon luonnossa on todellakin jo paljon tuntua niistä kuuluista ”Lapin lumoista”, joilla ainakin muutamiin ihmisiin kuuluu olevan suorastaan vastustamaton tenhovoima. Saattaa hyvin ymmärtää, että varsinkin moniin englantilaisiin tällä luonnolla on suuri viehätys.

[Kuva: Rukavaara. Kuusamo.]
Rukavaara. Kuusamo.

Huomattavin Kuusamon monista vaaroista lienee se, jota tavallisimmin käydään katsomassa, nim. Rukavaara. Se on Kuusamon kirkolta noin 25 km:n päässä pohjoisessa tai ehkä koillisessa. Sinne on tasainen ja varsin laadullinen autotie proosallisen, hietapohjaisen lakeuden halki, joka nousee niin hitaasti ja tasaisesti, ettei nousua juuri paljon ollenkaan huomaa, ennen kuin on Rukavaaran juurella. Siinä täytyy kuitenkin päätellä maan nousseen, koskapa Rukavaaran laki on lähes 500 m merenpinnan yläpuolella ja Kuusamon kirkonkylä lienee vain hiukan yli 200 m:n korkeudella. Eikä Rukavaaran juurelta sen laelle ole kuin muutama kukon askel, sillä noin neljännestunnissa hätiköimättä kiipeää maantieltä vaaran laelle. Juuri senvuoksi että Rukavaaran juurelta sen laelle on niin mitätön matka, ei täälläkään synny minkäänlaista vuoriston tuntua. Mutta näköala Rukavaaran laelta on kyllä laaja ja komea. Eniten se ehkä muistuttaa Kolin näköalaa, on vain vielä sitä totisempi ja tavallaan myös jylhempi, sillä Rukavaaran näköalassa on vähemmän vesistöjä ja paljoa vähemmän asutusta. Sitä paitsi näkyy Rukavaaran laelta avautuvassa maisemakuvassa jo tavallaan tuntureitakin, s. o. korkeuksia, joiden laella ei ole mitään kasvillisuutta. Nämä ovat tietysti omansa antamaan maisemalle voimakasta Lapin ja napapiirin tuntua. Tämä tuntu ynnä siihen liittyvä alkuluonnon ja erämaan vaikutelma epäilemättä on Kuusamon luonnon varsinaisena erikoisuutena ja sen pääviehätyksenä etenkin ulkomaalaisten silmissä. Järkiperäisessä matkailupropagandassa on senvuoksi myös juuri näitä seikkoja korostettava, jos ja kun tahdotaan houkutella ulkomaalaisia matkailuretkille Kuusamon kulmille päin.

Tässä sanottu pitää paikkansa Paanajärveenkin nähden. Se on sangen viehättävä nähtävyys, kun vain tulee sitä katsomaan oikein odotuksin. Se on kaukaisen napapiirin yksinäisyydessään uinuva, loppumattomien metsien keskelle kätketty, lumottu salojärvi, uneen uuvutettu metsäprinsessa, – salojärvi, jonka tyynessä kalvossa ei kuvastu Alppien lumi ja jää, vaan napapiirin ikitotisten metsien surumielinen, yksivakainen vihreys. Ken tällaisin odotuksin Paanajärvelle tulee, hänet voi helposti kiehtoa tämän metsien kätkössä salaperäisenä nukkuvan, surumielisen yksinäisen salojärven omalaatuinen kauneus ja lumo. Jo tie Kuusamosta Paanajärvelle on näkemisen arvoinen. Sen varrelta avautuu ehtimiseen laajoja, vaihtelevia ja viehättäviä näköaloja, jotka tosin eivät ole vuoristonäköaloja, mutta jotka varmasti tarjoavat ulkomaalaisillekin jotakin erikoista ja omalla tavallaan kiehtovaa.

Mutta ennen kuin voidaan ajatellakaan ryhtyä houkuttelemaan ulkomaalaisia matkailijoita Kuusamoon ja Paanajärvelle, täytyy näissä molemmissa paikoissa majoitusolot saattaa aivan toiseen kuntoon, kuin missä ne nyt ovat. Nyt ei ole tietääkseni ei Kuusamossa eikä liioin Paanajärvellä mitään sellaista majapaikkaa, mihin vaateliaita tai edes vaatimattomiakaan ulkomaalaisia matkailijoita voisi sijoittaa. Paras majapaikka Paanajärvellä lienee nykyjään Punaisen Ristin sairasmaja. Siellä ainakin itse asuimme. Se onkin luonnon puolesta ihanassa ympäristössä. Mutta sinne ei pääse muuten kuin henkilökohtaisten suositusten avulla. Eikä sinne voida sijoittaa kuin muutama matkustaja kerrallaan silloinkaan, kun majassa ei satu olemaan sairaita.