Kuusamo-nimellä eivät maantieteen tutkijat merkitse ainoastaan sennimellistä pitäjää, joka jo laajuudessaan kykenee kilpailemaan kokonaisten läänien kanssa Etelä-Suomessa, vaan maakuntaa, jonka salot ja tunturit ulottuvat ylhäältä Lapista alas Oulujärven latvareiteille ja Kemijoelta lännessä Venäjän rajalle idässä. Se on kuin tunturien muodostama malja, jonka yltäkylläisyydestä joka puolelle virtailee jokia, järvireittejä ja voimakkaita koskia; sieltäpä myös pakkastalvina susiparvi alas tasangolle ponnistaa tai laitumiltaan karannut porokarja kauas viljellyille seuduille eksyy. Silloin tasangolla puhutaan Kuusamosta, sen loppumattomista sydänmaista, hangista ja pakkasista, mutta muulloin se unhotetaan. Ja kenties on onnellisintakin, että unhotetaan – onnellisinta Kuusamolle.

Kuitenkin tahtoo kurkkuuni nousta aina nielemätön harmin pala, kun kuulen ulkomaille huvimatkaa puuhattavan. Tekisi silloin mieleni kysyä, oletteko jo oman maan nähneet, tunnetteko sen ja sen kansan sellaisena kuin se parhaimmillaan esiintyy – sellaisena kuin se Kuusamossa esiintyy, tekisi mieleni lisätä.

Ehkä pidetään matkaa Kuusamoon pitkänä. Kerran olen sen pyörällä tehnyt, 240 kilometriä Oulusta Pudasjärven ja Taivalkosken kautta. Yhden vuorokauden armoton työ! Mutta kun illan hämärtäessä lykkäsin pyörääni ylös Maanselän mahtavia harjuja ja viimeiseltä harjulta eteeni aukesi avara laakso kirkkaan järven rannalla ja laakson pohjalla kylä hyvin hoidettuine teineen, peltoineen ja ketoineen, tuntui minusta siltä kuin varmaan tuntui Hannibalista hänen seisoessaan Alppien harjanteilla, kun idässä ja etelässä aukesivat Lombardian viljavat vainiot ja rikkaudet. Kun olin odottanut tapaavani vain matalia majoja siellä täällä erämaan kohdussa metsäisten järvien rannoilla, tapasinkin kylän, kohta kauppalan veroisen, mistä kaivonvinnit tuttavallisesti viittasivat; ja nuo vanhat omituiset tuohikatot antoivat ikään kuin klassillisen leiman näköalalle. Siinä on Kuusamon kirkonkylä Kuusamojärven rannalla: matala ristikirkko, leveä kyläntie, kahden puolen hyvin rakennettuja taloja ja lopuksi majatalo.

Luonnontutkijoille on Kuusamo kauan ollut tunnettua maata. Tuon tuostakin on sinne poikennut joku kasvientutkija, vuorimies, maalaaja, mutta varsinaisia huvimatkailijoita on käynyt sangen vähän. Niinpä ei mitään vakituista matkalinjaakaan ole olemassa, joka käsittäisi seudun erikoisimmat paikat.

Jo Kuusamon kirkonkylästä näkyvät sinertävät tunturit taivaanrannalla. Lähimpänä, noin 1 ½ penink. kirkolta, on Iivaara, joka lienee kirkonkyläläisille tunnetuin. Mutta minä luulen, että Kuusamon luonnosta oikean käsityksen saamme, jos teemme retken Paanajärvelle Kitkajokea ja Oulankajokea myöten. Oulankajoki se kokoo vedet Kuusamon pohjoiselta puoliskolta, suurista Kitkajärvistä, ja laskee Paanajärven läpi rajan taakse Pääjärveen ja lopuksi Vienanmereen. Eteläisimmistä järvistä taas kuuluu osa Pistojoen vesistöön, joka sekin laskee Vienanmereen, osa taas Iijoen latvoihin.

Ihmeellinen on tuo kuusamolainen järvirikkaus, joka erottaa sen koko muusta Pohjanmaasta. Emme sitä metsien ja tunturien takia huomaa, ennenkuin nousemme jollekin vuorelle, josta näköala aukeaa yli laajan korven.

Häviämättä pysyy yhä mielessäni se hetki, jolloin ensi kerran nousin tunturille. Se oli Rukavaaralla Kitkajärven rannalla 30 p. kesäkuuta 1908.

Olimme ajaneet itsemme hikisiksi saapuessamme sille kohtaa tiestä, mistä tunturille piti poiketa. Notko, jonka loivaa sivua oli helpoin nousta, oli aluksi värikkään ja korkean jäkälän peittämää, niin että se täydellisesti kätki sinne piiloutuvat teerenpoikaset. Sammalikko rehevän korven pohjassa ja alhaalla rinteellä peitti mitä pehmeimpänä turkkina kovat kivet ja vastustamattomasti houkutteli hiukan lepuuttamaan uupuneita jäseniä. Mutta siihenkö olisi nyt aikaa! Korpi, jonka rehevyys meitä ihmetyttää, alkaa harveta ylempänä ja yks kaks paljastuu eteemme mahtava kivivyö, ikäänkuin meren ranta olisi vuoren rinnan huuhtonut, kun se siinä yläpuolella jyrkkänä kohoaa. Äkkijyrkkää rinnettä emme uskalla lähteä; kierretään hiukan; sitten ylös kallioista rinnettä, kunnes vaan pensaita, yrttejä ja sammalta lähellä lakea tapaamme maan verhona.

Täältä ylhäältä näyttää taivas käsittävän maailman suuremman puolen; maa alla on niin synkkä ja matala. Kaukana pohjoisessa erottuvat terävät Paanajärven vuoret taivaanrannasta, mutta Nuorunen idässä peittyy tummaan harsoon, joka myös peittää koko pohjoisen taivaan. Se on ikäänkuin verhona peikkojen ja satujen maalle, jonka läheisyyden nyt tunnemme. Iivaaran kaukainen huippu siintää taivaan rannalla ja siinä alla järviä ja lahtia tummien metsien keskessä, jotka jatkuvat länteen ja etelään kuin suunnaton pirstoiksi lyöty peili tunturien juurella, kuvastellen tummaa taivasta.

Värikkäät tunturien yrtit, paksut sammallaikat ja oudot jäkäliköt vaihettelevat paljaitten paikkojen kanssa. – Mutta miten ankarasti luoteinen raivoaa! Kaksin käsin täytyy lakkia pidellä ja sadetakin helmat uhkaavat yli pään lyödä, vaikka alhaalla maantiellä vastatuuli tuskin pyörämiestä vaivasi. Ainaisesta viimasta ovat koivut ja pihlajat mataloiksi pensaiksi kyyristyneet ja männytkin kääntävät latvansa alas määrättyyn korkeuteen päästyään.

Laskeudumme kuruun, jonka pohjalla tunturipuro lirisee lähteestä alas laaksoon. Toisessa rotkossa kohtaa valkoinen lumipälvi ja harmaa nukka sen ympärillä osottaa sen äsken vielä laajemman olleen. Porot ovat paikoitellen temmeltäneet maan mustalla nukalla ja jättäneet karvatukkoja merkiksi raivokkaista kamppailuista. Toisinaan saa nähdä aran kiirunan kiven takaa pelmahtavan, mutta muuten on tunturi autiota. Pienet kukkaset tunturin pinnalla kiinnittävät lopuksi huomiomme – mutta aika kuluu ja ilta lähenee ja taloihin on pitkälti, sillä yöksi aijomme Juumaan Juumajärven rannalle, mistä Kitkajokea alas kulkee tukkimiesten venetie.

Juuman tien varsilla vuorottelee sellainen korpi, jolle vertoja rehevyydessä etelämpääkin saa etsiä, sellaisen kankaan kanssa, jolle myös ei Etelä-Suomi vertaista aseta. Puiston tavoin valoisassa metsässä on maa tuuman korkuisen poronjäkälän peittämää, siellä täällä joku vanhuuttaan kaatunut honka. Milloin ovat ne 25 metriä, milloin vaan 6-10 metriä pitkiä, mutta niitten ikää arvailee outo turhaan. Puilla, joita arvelisi korkeitaan 40 vuoden vanhoiksi, sanotaan olevan parin sadan vuoden ikä. Siinä ne seisovat hiekkaisella kankaalla poron polkujen keskessä. Ja tätä jatkuu peninkulmittain kahden puolen.

Mutta mikä hirveä hirsipino tuo on, joka ulottuu oikealle ja vasemmalle niin kauas kuin metsässä näkee? Vasta kun sen yli pääsemme, huomaamme, kuinka mahdotonta poron on siitä yli mennä: poroaidaksi on se pinottu. Kesällä juoksentelevat porot täällä korvessa vapaina etsien niukkaa matalaa jäkäläänsä tai kasvavia koivun latvoja ja kuusen naavaa syöden; syksympänä nousevat ne tuntureille sääskiä pakoon, jotka silloin aivan maan vaivana täyttävät matalat korvet. Niin sanotaan, nyt emme sääskiä näekään. Karhuilla, susilla, ilveksillä ja ahmoilla on silloin kesän kultaiset päivät. Kuumalla kallionrinteellä ne loikovat pensaan alla yli päivän. Kun aurinko hipoo pohjoisten tunturien huippuja, niitten taakse laskeutumatta lähettäen punaista, kylmää valoaan vaan korkeimmille huipuille, silloin hiipivät nämät pohjolan pedot pitkin hämäriä rotkoja uinailevan poron kimppuun. Teeri ummistaa vain toisen silmänsä lyhyeksi yöksi, joutsen tuskin ehtii päätä siiven alle painaa, kun jo huutaa lapinharakka aamun tulleen. Joen varsilta ilmestyvät mustat pilkkasiivet ja kirjavat tavit ja telkän poikuukset.

Tuskin pitkää matkaa tarvitsee kulkea pitkin mutkaista joen uomaa, ettei sorsa- tai koskelopari tule häirityksi rauhaisilla tiloillaan. Kuikka huutaa niin että korpi kaikuu ja pienen kuovin tuttu ääni siirtyy pitkin aukeaa suon rantaa, ehket lintua näekkään. Täällä pesivät myös kurjet, sinne katoaa suopöllö mättäikköön, mutta aina vain kohoo lintuja, ehkä uteliaina oudoista vieraista, matkustajan näkyviin, ja nämät ne juuri antavat viehätyksen niin avaroille soille kuin kirkkaille, kylmille jokien ja järvien rannoille. Mutta pääskynen se näyttää olevan koko Suomen yhteinen. Se tervehtää tuloamme Juumaan.

– Se, joka haluaa tutustua omituisimpiin maisemanmuodostumiin Suomessa, käyköön Kitkajoella Juuman luona. Kitkajoki, joka juoksee lähes koilliseen suuntaan, tekee tässä polven, Jyrävän kosken ja mainiot vuomansa.

Noin parinkymmenen metrin levyiseksi, vieläpä ahtaammaksikin puristuu syvä virta. Jyrkät rannat ovat aina 20 m. korkeat, milloin suorat kuin seinä, milloin vyöryneet honkain, kantojen, risujen ja kivien hirmuiseksi sekamelskaksi. Tässä rotkossa kuohuu valkoisena Jyrävän koski. Se on noin 9 metriä korkea putous kovin rapautuneitten kvartsiittikallioitten välissä. Vain se, joka tuntee kvartsiitin, voi oikein käsittää maiseman. Kun esimerkiksi kiipeämme kosken alapuolella korkealla kalliossa olevaa luolaa kohden, saamme joka hetki olla varuillamme. Parasta on kaikkein pysyä lähellä toisiaan, etteivät käsistä ja jaloista irtautuvat kivat saisi suurta vauhtia ennenkuin kaikki ovat ne onnellisesti välttäneet. Se luola, Pirunpesä, niinkuin sitä sanotaan, on nähtävästi syntynyt sinne siten, että jokin löyhempi vuorilaatu on rapautunut pois siltä kohtaa, kun taas kovempi kvartsiitti on paremmin kulutusta kestänyt. Rukavaaran kaksi Pirunpesää ovat kuuluisammat kuin tämä, ja sieltäpä avara näköalakin yli korven aukenee. Nyt on allamme virtaavan joen laakso, edessämme toinen jyrkkä seinä, ympärillä kirjavia kiviä jäkälien, sammalten ja tunturiyrttien verhoamina ja yläpuolella matala, ikivanha metsä, erämaa.

Ehkä on joki ennen juossut noitten kolmen vuoman kautta. Nyt ovat ne monesta kohden tukkeutuneet alasvyöryneitten kivien vuoksi. Mutta yli 40 metriä korkeat seinät ovat monessa kohden pelottavan jyrkkinä pystyssä, varsinkin Jäkälävuomassa; ainoastaan valkeat lapinvuokot ja muualla harvoin tavattavat tunturiyrtit kykenevät pysytellä luoksepääsemättömillä jyrkänteillä, puista ei puhettakaan. Puroa, joka Hautaniityn vuomassa partaalta pohjalle putoaa ja usein kiviin peittyy, seuraamme Kitkajoen rantaan.

Tätä jokilaaksoa on verrattu saksalaiseen Sveitsiin. Tosin ovat rinteet värittömämmät, tummien havumetsien peittämät, laakson pohja, missä Aallokkokoski kuohuen ryntää milloin toiseen, milloin taas toiseen laakson seinään mutkitellen uomassaan, on tuuhean korpimetsän täyttämä. Jos heinäkuussa siellä lumipälven tapaamme, ei ole outoa. Mutta tuo kauniisti nouseva rinne, ihanan kirkas joki, Juhannuskukka- ja Kurjenpolviniittyä rannoillaan, kaikki tuo ylhäältä äyräältä nähtynä, missä porojen suorat polut juoksevat, antaa mitä elävimmän kuvan vuorimaasta ja vuorilaaksosta, jollaisia Suomessa harvoin tapaa. Päähkänän vuori l. Pääskykallio joen rannassa on lähes 90 metriä korkea, äkkijyrkkä laakso tuskin yli ½ km. leveä, hienosti mutkitteleva, juhlallinen.

Oulankajoen rantoja, ennenkuin se yhtyy Kitkajokeen, sanotaan yhdeksi Suomen kauneimmista seuduista. Jyrkät rotkot, jotka samoinkuin Amerikan kuuluisat kanjonit ovat sahaantuneet syvälle kankaisiin, muodostavat erittäin tuuheitten korpimetsien ja rikaskasvuisten penkereitten kanssa mitä viehättävimpiä vastakohtia. Mutta turhaan ei kulu aika, jos laskemme Oulankajokea alas Paanajärvelle.

Paanajärvi alkaa saada jo juhlallisen soinnun suomalaisen korvissa. Se on Suomen syvin järvi – ”Laatokkahan on meri” – kun siinä on mitattu aina 128 metrin syvä hauta. Ja toiseksi lienee se Suomen kaunein järvi. Oikeastaan on vaikea vertailla Paanajärveä muihin Suomen järviin, niin kokonaan erilainen se on. Kun laskemme alas Oulankajokea itään päin, seuraavat meitä korkeat rannat hitaasti edeten yhtämittaisesti kahden puolen. Törmillä on kaadettuja naavapuita, hätäapua poroille lumitalvina, sitten alapuolella ensin korpipenger ja matalampi niittypenger, jonka läpi joki mutkittelee. Viimein loppuvat niityt rannoilla, aallot käyvät korkeammiksi, tunturit ikäänkuin hajaantuvat ja meille sanotaan, että olemme Paanajärvellä.

Tunturien rinteillä on taloja ja pieniä peltotäpliä niitten ympärillä. Rajalassa laskemme olevan kolmisenkymmentä rakennusta, niistä kaksi asuinrakennusta. Taaskin huomaamme kuinka väärä käsitys Kuusamosta meillä ennen on ollut. Rajala näyttää tulleen kaikkien matkustavain majapaikaksi, ja hyvin se siksi sopiikin. Pirtissä on tilaa aikamoiselle hääväelle, vaikka uunikin nurkassa on tavaton. Täällä huomaamme muun muassa, ettemme ole tiilisiä uuninpiippuja vielä Kuusamossa nähneet; kaikki on noista mainioista liuskeista, joista muualla Suomessa niin turhaan etsii. Hauskannäköisiä tuohikattojakaan tuskin muualla usein tapaa; täällä ei juuri muita olekaan.

Pellot ovat pienet, mutta aitat suuret, ja pitkät verkot ja paljon veneitä rannassa.

Kuusamolaiset järvet ovat aina olleet hyvässä maineessa kalarikkaudestaan. Siihen aikaan kuin lappalaiset täällä porojahtiaan harjoittivat, olivat täällä liminkalaisten kalavedet, ja vielä nykyäänkin on Kuusamon siika Oulussa hyvin tunnettu kala. Paanajärvessä elää Jäämeren kaloja; aina syvimmistä haudoista pyytävät paanajärveläiset verkkoineen ja pitkine laskuköysineen nieriää. Mutta matkustajaa huvittaa enemmän uistella taimenta ja purolohta taikka onkia koskissa hyppeleviä harreja, sillä vieläkin lienevät nämät Kuusamon vedet anteliaimpia Suomen sisävesistä. Kuvaava on vastaus, jonka sain Kuusamon majatalossa kysyessäni, eikö lohta Kuusamossa saada, koska sitä ei majatalossa tarjota. ”Kyllähän sitäkin saadaan, vaan ei kannata tarjota, kun se on niin kallista – seitsemänkymmentäkin penniä maksaa kilo.”

Mitä rajan takaa kalansaaliista kerrottiin, en huoli tässä kertoa; minä kuuntelin sitä kuin viidensadan vuoden vanhaa satua, vaikka nyt kyllä uskon sen todenperäistä olevan.

Erehdynkö jos sanon, että lukija on saanut Kuusamosta sen käsityksen, että se on maa ”kylmä kuin Lappi?” Totta on, että saamme vielä heinäkuussa tilaisuuden olla lumisilla, jos nousemme jollekin korkealle tunturille. Mutta alhaalla laaksossa, minne tuuli harvoin tuntuu, saamme nauttia kesästä, lämpimämmästä kuin ehkä missään muualla Suomessa. Ruskeakalliota mainitaan usein Paanajärvellä, se on yli 60 metriä korkea äkkijyrkkä vuorenseinä järven pohjoisrannalla. Tornihaukat rakentavat pesiään omituisiin tapuleihin, joita rotkot erottavat. Kerran putosi eräs metsäherra, joka pesiä tavoitteli, täältä alas ja varmasti olisi turma tullut, ellei olisi sattunut putoamaan alla kasvavan kuusen latvaan, jonne kiinni jäi. Nimensä on kallio saanut ruskeasta väristään, mutta omituista on, että kuusten rungot, jotka halkeimissa kasvavat, ovat nekin järven puolelta ruskeat, kuin tervatut, kallion puolelta sitä vastoin hiiltyneet. Luulisi, että kulo on siinä käynyt, mutta ruoho on vihreää ympäriltä. Paanajärveläinen sanoo, että sen on päivä polttanut. Omituista on nähdä rakennusta, jonka pohjoinen sivu vanhuuttaan alas luhistuu, eteläinen kuin uudelta tervattuna vielä pystyssä seisoo. Sellainen rakennus on Korpelassa järven etelärannalla. Aina 40 asteeseen sanotaan lämmön toisinaan varjossa nousevan, ja Ruskeakallio käy silloin niin kuumaksi, ettei kärsi paljain jaloin sille astua. Muistettava on, että pariin viikkoon ei päivä laskeu tunturin huipuilta ja tuskin yön hetkeä on laaksoissakaan, vaan päivä seuraa toistaan nopeassa tahdissa. Mutta tätä ei kestä kauan. Yhdeksän viikkoa on ohralla aikaa kypsymiseensä; ruis joutuu vaan kerran kymmenessä vuodessa. Mutta minkä kesän lyhyys kadottaa, sen voittaa sen lämpimyys, ja todistuksena siitä on tuo rehevä luonto.

Voimme kuvitella mielessämme Kuusamon talvea. Lumi tuiskuttaa umpeen kesäiset kulkutiet ja kerää kinoksia neliönmuotoisten pihojen ympärille. Mutta mikä elämä nyt onkaan pihoilla? Reki reen vieressä on täynnä avara pihamaa, ja kuin viitametsää on poronsarvia, pororaidat kun levähtämään pihoihin pysähtyvät. Nyt ovat tungokseen täynnä kesällä niin avarat huoneet ja liikettä monin verroin enemmän kuin kesällä on nyt jäätyneillä järvenselillä. Vuoden säästöt viedään nyt vaihtoon, vaikka harvoin Ouluun asti tulee pororaita. Mutta tuttuja kaikille siellä ovat pitkät hevosjonot mataline pitkine rekineen, missä mies reuhkana makaa. Harvemmin käy matka toiseen suuntaan: alas Arkangeliin Vienanmeren rannalla, samoinkuin harvemmin rajan toiselta puolen heimolainen alas Pohjanlahden rannoille vaeltaa. Kysyy silloin kummastuneena Kuusamon köyhyydestä, nähdessään nuo kuormitetut reet, pitkät pororaidat ja korkeat rakennukset.

Rantaseudullakin vähän tiedetään Kuusamosta, mutta kuitenkin puhutaan siellä usein jonkunlaisella kateuden kaltaisella välinpitämättömyydellä siitä. Kun kuusamolaiset kuluneena syksynä kansanopistoa itselleen puuhasivat, ja siihen ympäriltä kannatusapua kerättiin, oli tavallinen vastaus: ”rikkaitapa ovat, jaksavat itsekin kustantaa!”

Ja kuitenkin, käyttämättä seisoo siellä Suomen rikkain kuparikaivos Paanajärvellä ja ainoastaan paikkakuntalaisten hyödyksi tulevat vielä ne arvokkaat kivet, joita siellä tavataan. Vaikka emme odotakaan Kuusamon kultalöydöistä sen enempää, emme voi kuitenkaan olla välinpitämättömiä maan luontaisesta rikkaudesta, mikä nyt käyttämättömänä makaa.

En tiedä, kuinka oikeimmin kiittäisin Kuusamoa, jotta se kokonaisuudessaan saisi sen tunnustuksen, jonka se ansaitsee. Sen erikoisuudet ovat niin monet, että vaikea on käydä niitä tässä luettelemaan.

Mutta me voimme kuitenkin johtaa sen omituisuudet eräistä syistä, jotka näyttävät olevan määrääviä. Kuusamo on nyt ainoa maa meillä Suomessa, missä jääkautta vanhempia pintamuotoja selvästi tavataan. Savikot ja moreenikankaat, jotka muualla Suomessa antavat maisemille muodon, sieltä joko puuttuvat taikka niitä tavataan vain vähän. Jokilaaksot ja purot ovat sitä vastoin syöneet uomansa syvälle vuoriperään, joka sekin on eri paikoilla eri lailla kulunut. Iivaara ja Nuorunen ovat kovaa nefeliini-syeniittiä, Rukavaara ynnä useat muut läntisemmät tunturit kvartsiittia, Paanajärven vuoret etupäässä graniittia ja diabaasia. Kuten kuluneessa lattiassa oksan tyvet nousevat koholle, samoin nämät kovat vuorilaadut ovat paremmin yleistä kulumista kestäneet kuin ympärillä olevat pehmeämmät vuorilajit. Niitä ovat m.m. savi-, kiille- ja kloriittiliuskeet ja vuolukivet. Näin on syntynyt tuntureita, jotka nousevat yli 400:kin metriä ympäristöstään ja usein mainittu Nuorunenhan on Suomen korkein vuori napapiirin alla: 644 metriä merenpinnasta.

Jos minun pitäisi sanoa, mikä minua Kuusamossa enin miellyttää, sanoisin: sen luonnonomaisuus. Kuitenkaan en saata olla julkilausumatta tuota Kuusamon suurta toivomusta, minkä se sai mieleeni istutettua viime kesänä. Kun maantieteellinen ylioppilasretkikunta hikoili tuolla 24 peninkulman maantietaipaleella Kuusamoon, oli luonnollisesti puhe myös Kuusamon rautatiestä, ja kovin jakaantuneet olivat siitä mielipiteet. Mutta hauska oli palatessa huomata, miten yksimielisiksi oltiin tultu siitä, ettei tuo ajatus ole vain tuulessa häilyvä unelma ja pyydetty laupeudentyö muulta Suomelta, vaan että rautatietoiveilla on aineellinenkin perustuksensa, jonka esittäminen tosin ei kuulu tähän.

En tiedä tokko rautatien valmistuttua onnellisempi aika Kuusamolle koittaisi – ehkä ei. Mutta kauaksi kantaisi varmaan tuulahdus lännestä hyviäkin siemeniä Maanselän toiselle puolen.