Kuusamo

Matkailun harrastuksen viritessä alettiin Kuusamon nimeä entistä useammin mainita. Siellä käyneet ylistivät pitäjän kauniita vesistöitä, tuntureita ja vaaroja. Paljon useampi olisi silloin halusta tutustunut syrjäiseen »Suomen Sveitsiin», ellei olisi pelottanut taipaleitten pituus ja matkain hankaluus.

[Kuva: Mäntyniemen talo]
Mäntyniemen talo Paanajärven itäpäässä.

Matkailijalla on valittavanaan kaksi pääreittiä Kuusamoon kulkiessaan, toinen on maantie Oulusta Ylä-Kiimingin, Pudasjärven ja Taivalkosken kautta, toinen vesitie Kajaanista. Edellinen on yksitoikkoinen, jälkimmäinen vaivalloinen. Jolla ei ole paljoa tavaroita, se mieluummin kulkee vesitse. Tervaveneen mukana hän pääsee nousemaan Ristijärven ja Hyrynsalmen kautta Kiannalle ja sieltä latvajokia, erämaan järvien ja kannaksien poikki Iivaaralle ja Kuusamon kirkolle. Lyhyeen saa hän nukahtaa tällä retkellä, sillä palaavilla tervamiehillä on kiire. Aikaisesta aamusta myöhään iltaan ollaan uutterassa menon puuhassa, tepastellaan koskissa ja virroilla, yösydän vain lyhyeen nukahdetaan nuotion ääressä. Seitenoikiat, Jalot, Aitot ja monet muut kovat kosket ovat tällä matkalla noustavat. Mutta kuta vaivalloisemmat ovat matkat, sitä syvemmät ovat vaikutukset.

[Kuva: Vaskikaivos]
Paanajärven entinen vaskikaivos.

Sydänmaihin sukeltaa kolea maantiekin, kun on kuljettu Oulusta monias penikulma. Puoliväliin kolmattakymmentä penikulmaa täytyy kyytirattailla rouskutella, ennenkuin vaaran päältä aukeaa Kuusamon kirkon seutu. Tie on vaivaantunutta, kuoppaista, sillä suvellakin on kuormaliike melkoinen. Tuon tuostakin tapaa rahtimiehiä, jotka tiukasti sidotuissa kuormissaan vievät ylämaahan jauhoja, suoloja, teollisuustuotteita ja siirtomaatavaroita, milloin verkalleen taivalta tekemässä, milloin syöttelemässä hevosiaan tien vieressä. Kruunun saran vierustat kasvavat monessa kohden hyvääkin nurmea pitkillä kylänväleillä, hevoset syötetään tien sivusta, vähävarainen rahtimies säästää syöttökustannukset. Maantie samoilee korpia, kankaita ja nevoja loppumattomiin, sääsket ja paarmat kilvan ahdistavat kulkijaa ja juhtaa. Kuljetaan lautalla leveän Iijoen poikki, nähdään jos miten monta sydänmaan jokea, mutta järviä vähän, ennenkuin Kuusamon ylängöllä. Harvassa on taloja, pitkät ovat kestikievarien väliset taipaleet, väsyksiin saa matkamies kiistellä hevosista, jos tahtoo kiireellä kulkea. Verkalleen kohoo maa kaiken aikaa ja viimeisellä taipaleella, vedenjakajalla, ollaan jo lähes 300 metriä Oulua ylempänä. Siitä tie jonkun verran laskee lakeille maille ja täällä, monilokeroisen Kuusamojärven rannalla, on vihdoin kirkko ja kirkonkylä.

»Suomen Sveitsi», näitä sanoja matkailija itsekseen toistaa, kun hän seudusta kokoo ensimmäisen yleisvaikutuksen. Suomen Sveitsi... siinä on totta, mutta on harhauttavaakin käsitystä. Tosin kohoo täällä vaaroja, minne vain katsoo, mutta aivan toisenlaista on tämä luonto kuin Sveitsin. Ei tämä ole vuoristoa; vaan samoin kuin Kemijoenkin varressa, samoin täälläkin kukkulat ovat ikäänkuin yksinäisiä vartiopaikkoja lakeitten metsämaitten keskellä, rinteet kohoavat alempana aivan hitaasti ja kukkulat ovat kaukana toisistaan. Toinen ei varjo toisen näköalaa. Ei näy jyrkkiä vuorenseiniä, ei edes rohkeita piirteitä, vaan epätasaisuuden luonne on rauhallista ja sulavaa. Ei edes järvien rannoilla näe korkeita äyräitä, vaan metsä alkaa melkein veden rajasta.

Kuusamon kirkolle tultuaan matkailija viipymättä valmistuu retkeään jatkamaan, jo ensi silmäyksellä hänelle selviää, että nähtävyydet ovat pitäjän syrjillä, mikä milläkin puolella. Pohjoista kohti hän saattaa matkustaa maanteitse Kitkajärvelle, jossa komeimmat tunturit ovat ja kauneimmat näköalat, kaakkoa kohti taas Iivaaralle, joka hallitsee pitäjän eteläkulmaa ja sekä näköalainsa että rakenteensa puolesta on mieltäkiinnittävä. Iivaara on harvinaista kalliota, jota ei muissa Suomen vuorissa tavata. Pitäjän koilliskulmalla taas on se järvi, jolle useimmat matkailijat suuntaavat, etenkin nyt kun sinnekin on maantie; se on Paanajärvi. Ja joka Paanajärvellä käy, se varmaan samalla matkalla poikkeaa Nuorusella, Kuusamon korkeimmalla, vaikkei kauneimmalla tunturilla. Nuorunen kohoo Tavajärven rannasta ja sen laelta on laaja näköala uusille aloille: Vienan Karjalaan. Tämä matka voidaan kuitenkin suurimmaksi osaksi kulkea veneelläkin. Nähdään silloin Kuusamon keskiset vedet, kirkonkylän selät, Muojärvi, Kirpisto ja Kiitämä. Niillä on erikoinen luonteensa. Matkailija tietää olevansa korkealla ylängöllä, josta vesi lähtee joka puolelle; ja rantainsa mataluuden vuoksi nuo järvet sen vuoksi ovat kuin täytettyjä astioita, joiden reunain yli vesi pyrkii vuotamaan joka lovesta.

[Kuva: Uunikivien otossa Paanajärvellä]
Uunikivien otossa Paanajärvellä.

Pitäjän pohjoinen puoli kuitenkin eroo melkoisesti muusta Kuusamosta. Kitkajärven rannat ovat vuoriset ja korkeat, Oulankajoki virtaa jylhässä rotkolaaksossa mitä vaikeimpia maita ja Paanajärvi on kerrassaan syvä maan halkeama. Kuusamon uhkeimmat maisemat ovat juuri Oulankajoen laaksossa. Mutta Kitkajärven ja Paanajärven väli myös on pitäjän luoksepääsemättömin kulma.

Kun sanomme, ettei Kuusamossa ole savea juuri ensinkään, niin selviää siitä heti, etteivät maanviljelyksen edellytykset voi siellä olla hyvät. Vainiot ovat vähäiset ja laihat, halla käy usein. Vesien varressa ovat parhaat heinämaat, mutta kuusamolaisenkin täytyy paisuttaa soita niiden avuksi. Karjan antimet ovat huonoina vuosina parempi turva kuin maan tuotteet. Missä voidaan, pidetään poroja, mutta poronhoito on jäkälämaitten puutteessa hankalaa, naavakuusta on kaadettava Kuusamossa, samoin kuin Sallankin eteläkulmilla. Ennen käytiin täältäkin ahkerasti kalassa Ruijan merellä, monella talolla oli siellä omat nuotat ja pyydykset, muytta tämä elinkeino oli huononnut – Suomella ei ollut osaa Jäämeren rannikosta. Kuusamon omissa järvissä on kuitenkin viljalti oivallisia kaloja.

Kansa on tervettä ja toimikykyistä. Siinä on pohjolaista jyrkkyyttä, jopa se on toisin paikoin tylyäkin. Mutta täälläkin on yleisenä piirteenä valpas halu vaarinottaa kaikkea, mistä vain voi olla toimeentulon apua.

Paanajärvi

Oli ilta, kolkon sateisen päivän tumma ilta, kun Sallasta tullen saavuin Paanajärvelle. Kun olimme laskeutuneet päättömän pitkät mäet Paanajärven syvänteeseen, kun oli ensimmäinen talo vastaamme tullut ja saattajani olivat uskovaisten tapaan olkapäähän koskettaen sepäilleet asukkaita, niin kajahti heti ensimmäiseksi vastaamme: »Karhu on tänään Kerkkälän talosta repinyt neljä lehmää.»

[Kuva: Paanajärvi, Ruskeakallion alta]
Paanajärvi, Ruskeakallion alta.

Synkeän tunteen herätti mielessä tämä tervehdys, kun hämärässä astuimme järven rantaan ja loimme silmäyksen vastarannan mahtavasti kohoaviin vaarametsiin. Salojärvi on Paanajärvi, kapea kuin vuono. Syvä kuin hauta. Tämä vesihauta säilyttää syystalvella lämpöään niin kauan, että Paanajärvi vasta joulun ajoissa jäähän menee. Pakkasilla se työntää vain usvaa. Lumituiskuilla se jäätyy.

Paanajärvi on muun Kuusamon tasapintaa paljon alempana. Rannat kohoavat aina tunturikorkeuteen saakka, mutta järvelle ei näy kuin rinteitten lieve. Täytyy nousta vastarannan vaaroille, jotta näkisi koko toisen rinteen aina ylimpiin selänteihin saakka. Varsinkin pohjoisrannalla, joka on päivärinne, on niin lämmintä ettei koko tällä kulmakunnalla eikä paljon etelämpänäkään ole paikkaa, joka Paanajärven pohjoisrannalle vertoja vetäisi. Missä vain on sillä puolella ollut otollista maata, siitä on metsä raivattu pois ja maa muokattu viljelykseksi. Melkein kaikki Paanajärven talot ovat pohjoispuolella. Eteläranta on vaarain kalveessa ja vilja huonosti kypsyy sillä puolen.

Vihantina loistivat nuo pienet vainiot salovuonon rannalla havumetsäin alla, kun aamulla astuin Rajalan pihasta. Harmaista taloista kohosivat aamusavut ilmaan, rinteiltä äänteli ahkeraan paimenien tuohiluikku. Siinä poikasten ainoa ase metsän kuningasta vastaan, ja tavallista ahkerammin he nyt törähyttelivät torviaan, eilispäivän kamala tapaus vereksessä muistossa. Torvi vähäväkisen soittajan puhaltamana kuului yhtä paljon rukoukselta kuin pelotukselta.

Mutta isäntä tarkkailee, punnitsee amerikkalaista repeteri-kivääriäni mielenkiinnolla ja ihastuksella.

Kontio kaataa täällä karjaa, harva se vuosi, ja monella Paanajärven miehellä on sen kynsistä ja hampaista kuolinpäiväänsä saakka arvet. Sinä samaisena kesänä, jona Paanajärven rannalla retkeilin, saatiin Mäntyniemen isäntä vain hädin tuskin pelastetuksi kontion kynsistä, ja etevän taiteilijan neulomistaitoa hän sai kiittää siitä, että arvellinen nahka jäi likimain oikeille paikoilleen.

[Kuva: Rajalan talo]
Rajalan talo.

Lienenkö istunut aamiaisen jälkeen eteisessä tupakoimassa, kun järven poikki souti valkoisia lakkeja ja pihaan tuota pikaa astui kolme reipasta Kuusamon nuorta miestä. He olivat minulle tuntemattomia, mutta nopeaan täällä sydänmaassa tutuiksi tultiin, ja kohta oltiin selvillä siitäkin, että matkamme sopivat mainiosti yhteen. He olivat ilman aikojaan retkeilemässä, aikoivat nähdä Paanajärven, Oulankajoen, Nuorusen, ja minulla oli aivan samat aikeet. Päivän lepo ystävällisessä talossa oli palauttanut matkalla hieman ränstyneet voimat ja seuraavana aamuna lähdettiin reippaalla mielellä matkaan. Koko talo, monet isännät, emännät, miniät, tyttäret ja lukematon joukko kasvavaa polvea, kaikki samaa perhettä, katseli lähtöämme Rajalan pihasta. Lyhyellä ajalla meistä oli ennättänyt tulla hyvät tuttavat ja valokuvauskone kaikkine vehkeineen, pimeine huoneineen, oli heitä suuresti huvittanut. Yleisellä mielihyvällä suostuttiin siihenkin, että otin perheestä suuren ryhmäkuvan, niin monesta nimittäin, kuin mahtui talon avaralle kuistille.

[Kuva: Mäntyniemi vastarannasta katsottuna]
Mäntyniemi vastarannasta katsottuna.

Ensimmäiseksi poikkesimme Mäntykoskelle, joka on pohjoisrannalla, vain muutaman kilometrin päässä Rajalasta.

Ylämaasta tulee pieni joki, joka nyt oli jotenkin vetevä. Lähellä järven rantaa se laski mäkeä monena koskena. Alimmissa oli myllyjä, mutta ylin kaatui aivan äkkijyrkkään, kauniina könkäänä pieneen kivialtaaseen. Kallioitten kaunis muotoilu, mehevät sammalet, halkeamaruohot ja pensaat, kirkas vaahtoinen vesi ja sen elähyttävä kohina, metsä könkään kahden puolen, muodostivat ihastuttavan pienen maiseman. Kivistä ladottu säteilevä malja, johon vesi ryöppyi, ei ollut sen suurempi, kuin että sen saattoi onkia ristiin rastiin, miten vain halutti. Heitin vain pilanpäin onkeni levottomaan aallokkoon ja valonvälkkeeseen, mutta melkein samassa silmänräpäyksessä vapa taipui luokiksi ja vedestä singahti pilkullinen punaeväinen forelli. Mistä olivat nämä kalat tähän tulleet? Tässä ne eivät ole voineet siitä, eivät ylhäältäkään tippua, ja maljan alapuolella oli vielä jyrkkää koskea ja myllynruuhta niin paljon, ettei olisi luullut kalan voivan siltäkään puolelta nousta. Mutta forellinpa sanotaankin kulkevan vaikka märkää ruohoa, ja varma asia on, että niitä oli tässä allikossa monta kymmentä ja kaikki yhtä vikkeliä onkeen käymään. Gallén-Kallela on kuvannut tämän viihdykkään paikan kauniiseen tauluun ja kultaisilla, maiseman poikki käyvillä kielillä tahtonut osoittaa, mitä ajatuksia sen rannalla mielessä viriää.

[Kuva: Paanajärven Mäntykoski]
Paanajärven Mäntykoski.

Myllyt olivat pienoiset ja vanhanaikaiset, mutta hyvä putous ja runsas vesi kieputtelivat hyvää kyytiä vanhoja kömpelöitä vesirattaita, puskien aina tuimalla vauhdilla edestään uuden siiven, kun se ilmestyi ruuhen suulle. Vakava, helpponen torpan mies jauhatteli siinä elojaan ja rakensi pihalla palavan valkean ääressä puuroa maisteeksi. Hauska näky, myllyn myristessä ja kosken soitellessa. Mutta vaaralta näimme kolotun pettumetsän irvistävän kylkiluitaan.

Sousimme edelleen pohjoista rantaa ja pysähdyimme Ruskeakallion alle, jota oli paljon mainittu. Paanajärven rannat yleensä suistuvat järveen väkevästi kallistuvin metsänrintein, muttä tässä oli muutaman rinteen otsa ikäänkuin poikki katkennut ja kukistunut syvään vesihautaan näkymättömiin, ja jäljelle oli jäänyt valtavan korkea, äkkijyrkkä kallioseinä. Kallio on vaalean ruskeata liuskekiveä, poimuista ja vielä niin pehmeätäkin, että sitä kädellään murtaa.

Itäpäästä Paanajärvi – kaikkiaan parin peninkulman mittainen – yhä kapenee ja rannat kohoavat jyrkemmin ja korkeammiksi. Pilvet uidessaan järven poikki verhosivat ylimmät rinteet poimuihinsa – siinä näkö, joka herätti minussa ihastusta. Missäpä olisi Etelä-Suomessa vaaroja, jotka noin kohosivat pilvienkin yläpuolelle!

[Kuva: Ruskea kallio]
Ruskea kallio.

Aivan Paanajärven itäpäässä on pohjoisrannalla Mäntyniemen talo, johon nyt asetuimme muutamaksi päiväksi. Tuulen tyyntyessä, taivaan seestyessä, näimme täältä vuonojärven pitkin pituuttaan. Vaarat loivat rantavesiin tummat varjonsa ja niiden välitse hohti järven pinta siintävään länsipäähän saakka valoisana peilinä, jolla nuottamiesten veneet hiljalleen soudellen tähystelivät muikkuparvien kihelmiä. Puhe ja nuotanvedon hiljainen kolina kuului selvään kaukaa selältä, kaikuvasti kuin suuressa huoneessa. Maan varjossa rikkoivat taimenet silloin tällöin pinnan potkuillaan. Vastarannasta kertoi kaiku pitkiä lauseita.

Luonto oli niin kaunista, että halusimme nähdä vielä enemmän. Ja pian olimme selvillä siitä, että meidän piti, näin lähellä rajaa ollessamme, käväistä Vienan Karjalan puolella, nähdä Oulankajoki, joka Paanajärven läpi suotauduttuaan jälleen itäpäästä jatkaa matkaa, nähdä varsinkin Kivakkakoski.

Oulankajoella

Kun aamulla ani varhain heräsimme ja ensi työksemme vilkaisimme säätä, niin valaisi vuoria kirkas päivänpaiste, rannasta rantaan kaartoi puhdas taivas.

[Kuva: Oulankajoen lähtö Paanajärvestä]
Oulankajoen lähtö Paanajärvestä.

Kahvit juotuamme ja viiliastiat kuorittuamme suoriusimme ripeästi matkaan. Onget kuntoon, eväät mukaan, mitä parasta talossa oli, ja molemmat isännät saattajiksi. Sanoimme jäähyväisetkin, sillä aikomuksemme oli matkustaa Oulangasta suoraa päätä Kuusamon kirkolle. Nuoret ja vanhat kokoontuivat ympärillemme, jakelimme heille muistoksi onkiperhosia ja uistimia ja saimme vastalahjaksi pivollisen vaappenaa ja Ruijan pikanellia tupakkivaraimme vahvistukseksi. Valokuvauslaatikot täytettiin levyillä talon tuvassa, jossa akkunat peitettiin vällyillä ja loimilla. Isäntä itse vartioi ovella, ettei uteliaita päässyt ovea aukaisemaan.

Rattoisalla mielellä sousimme järven poikki korkeata kalliorantaa kohti, laulatellen erinomaista kaikua. Alalliset poutapilvet kuvastivat hohtavia reunojaan järven pintaan.

Ei aikaakaan, kun edestämme harmaa kallioseinä jakautui ja näin auenneesta portista kuului kohinaa. Ensimmäinen koski oli heti järven laidassa. Ennenkuin vielä ennätimme paljon arvella, miten kuuden miehen painosta aika syvälle vaipunut vene koskessa suoriutuisi, oli väkevä virta jo temmannut meidät mukaansa, häikäisevät valkoiset aallot hyökyivät ympärillämme ja vilkas koski nakkasi meidät mäkensä alle. Nakkasi suoraa päätä toiseen koskeen, joka oli heti sen jatkona. Se antoi vielä paremman kyydin, loiskahuttipa veneeseemme täyden aallonharjankin ja sai meidät kiiruumman kautta kohottelemaan istuinpaikkojamme.

»Vieläkö laskemme nuo kaksi yhteen mittaan?»

Emme, vaan suvannossa heti maalle, sillä nyt oltiin keskellä ihmeen komeata maisemaa. Kallioportista näkyi takanamme Paanajärven ranta aina korkeimpiin selkosiin, tunturitasalle saakka, kallioniemien välissä kuohuvat vilkkaat kosket. Mutta kun myötävirtaan katsoimme, niin näimme vaihtelevan niitty- ja kukkulamaiseman, johon komea virta kierteli, nuorena ja vetreenä, vuolaana ja pyörteisenä. Kauniimmat kuin missään muualla ovat kukkaiset nurmet, upeat solakat puuryhmät pohjolan jokien rannoilla! Mutta mikä oli tuo leveä, puhtaaksi hakattu aukko, joka kohosi rannsasta suoraan mahtavasti paisuvaan vaaraan?... Sitähän se röyhenteli rintojaan tuo vaara, kun sillä oli kunnia kantaa Suomen rajaa!

Seuraavat kaksi koskea laskettiin tyhjänään, niissä oli liian tuima aalto ja jyrkkä pudoke kuormaiselle veneelle. Sitten seurasi monias virsta päilyviä, lehtorantaisia suvannoita, kunnes tuli Peurakoski, jossa koetettiin onkionnea. Ei saatu mitään korkean veden vuoksi, mutta maisema oli sitä ihanampaa. Kosken niskassa sileä suvanto, johon kuvastui valtava mäki ja uhkeat rantakuuset, jatkona rientoisa kuohuinen vesimylläkkä. Kasviston runsaus oli vallan hurmaava! Eipä olisi luullut olevansa parinkymmenen peninkulman päässä Vienan merestä.

[Kuva: Maisema Oulankajoelta]
Maisema Oulankajoelta.

Laskimme Peurakosken, annoimme solua edelleen ilman kiirettä, virran mukana, laskimme Pahan paikan kosken, tappelimme vähän aikaa hurjan harjuksen kanssa, kunnes saimme sen onnellisesti veneeseen.

Tuossa työntäysi tuuheasta rantaviidakosta joelle korkeakeltainen karjalainen vene, täynnään lehtikerpoja ja heiniä. Perässä istui punakirjaviin vaatteihin puettu pyylevä eukko, meloi joutuisaan myötävirtaan, eikä edes vastannut tervehdykseemme. Mitä mahtoi pelätä? Oliko tuo vielä entisiä rajavihoja? Sopu ei kuulu vieläkään olevan kehuttava heimolaisten kesken rajan kahden puolen. Porovarkaudet, salakalastukset ja muut rettelöt ylläpitävät vielä vanhaa kytevää vihaa. Mutta meistä matkailijoista tuntui, ikäänkuin olisi äkkiä ajan pyörä pyörähtänyt vuosisatoja taapäin ja olisimme lumouksen kautta siirtynyt vanhoihin runoaikoihin.

Pian näkyi virralla toinenkin vene. Siinä oli enemmän rahvasta, yhtä värikästä ja kirjavaa. Tervehdittiin ja tervehdykseen tästä veneestä vastattiin.

»Mitäpä kuuluu Ruotshista?»

Vastasi meistä muuan »Ruotshissa» olevan suuren sodan – se oli meidän puolen miesten tavallinen sukkeluus, pilkkasivat rajantakaisten tietämättömyyttä.

»A työ karkuh lähittä!»

Sukkela vastaus tukki suumme. Mutta kummalta tuntui kun peninkulman päässä Suomen rajasta maatamme vielä sanottiin Ruotsiksi ja taittiinpa luulla Ruotsin kuninkaankin sitä vielä hallitsevan. Niin ainakin väittivät saattajamme.

Vartiolammen kohdalla Oulankajoki laajenee pieneksi järveksi, jonka vihantain rantain takaa metsä kohoo jylhään Kivakkatunturiin. Lammen törmällä oli pienoinen kylä peltoineen ja Venäjän malliin rakennettuine taloineen, asuinhuoneet, navetat, ulkohuoneet, kaikki saman laajan katon alla. Pienien akkunain pitkä rivi ja korkea katto ulkonevine kurkihirsineen ja räystäslautoineen sai talon näyttämään kookkaammalta kuin se olikaan. Kylänvanhimman siistissä pirtissä kiehui tuota pikaa samovaara, isäntä itse valoi tsajua kuppeihin ja puhutteli vieraat, naisten pysyessä erillään ja ääneti omassa »tshupussaan». Pian alkoi kylältä lappaa enemmänkin rahvasta vieraita näkemään. Tarkasti tiedusteltiin matkamme määrä ja tarkoitus. Kotvasen istuttuamme lähdimme sitä jatkamaan Kivakkakoskelle.

Täällä oli maisema avonaisempaa. Lakeampien maitten takaa näkyi tuntureita monella suunnalla, etäällä pohjoisessa jalosti muodostunut Päänuorunen, joka kohoo Pääjärven sivussa, lähellä edessämme synkkä, louhinen Kivakkatunturi, maineen mukaan oikea karhun koti. Sieltä olivat vartiolammelaiset juuri edellisenä päivänä saaneet karhun loukulla, mutta poikasia he eivät viitsineet pyytää, vaikka ne olisi helposti saatu. Emäkarhukin oli jätetty metsään mätänemään, koskei nahka kesällä mihinkään kelvannut.

[Kuva: Kivakkakoski, taustassa Kivakkatunturi]
Kivakkakoski, taustassa Kivakkatunturi.

Soudettuamme pari virstaa laskimme maihin Iivanan kosken niskaan, johon toinen sattajista jäi onkimaan harjuksia. Kilometrin verran astuttuamme aavistimme jo olevamme lähellä Kivakkakoskea, koska joki äkkiä näytti taittuvan ja edesta päin näkyi vain latvoja. Kohinaa ei kuitenkaan kuulunut. Uteliaina kiiruhdimme kulkuamme. Jouduimme pienelle harjulle ja oikealla kädellä avautui sitten eteemme kaunein koskimaisema, mitä olen milloinkaan nähnyt. Joki hajaantuu Kivakkakosken laajoille kallioportaille kuohuiksi, aalloiksi ja kopruiksi, kiehuvaksi elämäksi, rikkaaksi pauhuksi, häikäiseväksi, kimmeltäväksi välkkeeksi, jonka maaemo on kylvänyt täyteen särmäisiä louhiaan, kosteita, kimottavia kallionpolviaan. Niskassa jakaa kosken pieni kalliosaari, jonka ulkopuolitse vesi vilkkaasti hyppeli portaalta portaalle, sisäpuolitse taas kaatui täytenä könkäänä kuin suuresta luonnon ruuhesta. Vettä oli nyt runsaasti, mahtava pauhina hukutti äänemme. Sanattomina seisoimme koskeen pistävällä rantakalliolla. Niskassa kasvava suippolatvainen kuusikko vaihtui alempana hauskoiksi lehdoiksi, joitten kautta vastarannalla kuohui pieniä vilkkaita, mitä viettelevämpiä onkikoskia. Kohoavaan maahan nousi kosken takana metsikkö metsikön jälkeen, muuttuen lehdosta havumetsäksi, yleten paisuvaan paljaspäiseen tunturiin, joka vihdoin louhisena, ikäänkuin valtava kivikypäri kaartoi koko vastaisen taivaan ja loi maisemaan mahtavan synkän taustan.

Harvoin on luonto käyttänyt joen vettä niin runsasmuotoisen, loisteliaan ja samalla suuripiirteisen koskimaiseman aikaansaamiseksi kuin tässä. Kivakkakoski on erämaan helmi, jos mikään. Ei ainoatakaan ihmisasuntoa näköpiirissä, ei savua millään taholla, yksinäisyyttä ja sydänmaata vain, koko laakso täynnänsä mahtavaa luonnonrunoa, johon ihminen voi vaipua hetkettömäksi ajaksi.

[Kuva: Kivakkakoski]
Kivakkakoski.

Harvoin olen niin suurella kaipauksella eronnut mistään maisemasta kuin tästä. Mutta päivä jo kallistui mailleen, täytyi ajatella paluumatkaa. Toverit jatkoivat karjalaisen saattajan keralla matkaa Oulankaan, Pääjärven rannalle, minä rettelöitä peläten palasin valokuva-aarteineni Mäntyniemen miesten mukana Paanajärvelle. Lupasimme määrätyllä hetkellä kokoontua Nuorusen kukkulalle, kukin omia teitään kulkien.

Vartiolammen rannassa viivähdin vähän aikaa, saattajain käydessä taloissa asioillaan. Aurinko valaisi maiseman iltaheleäksi. Pakinaa ja airojen kolketta alkoi kuulua monelta taholta ja veneitä ilmestyi niemien takaa, punaliekehtiviä pukuja tummalle suvannolle. Törmällä istui hyräillen impi, tuomet ja pihlajat kuvastuivat veteen, iltapaisteessa vielä itseäänkin vihannampina. Kalevalan runous kolkutti kovasti ovelle, ei etäisenä, hämäränä muistona, vaan ilmi elävänä ympärilläni. Tästäkö alkoi tarujen, sankariaikain ja taikain maa?... Se kietoi voimallisesti mieltäni.

Viehättävä oli paluumatka Paanajärvelle tyvenessä yössä. Miehet sauvoivat ripeästi virrat, minä haaveilin uinailevaa luontoa. Suvantojen alapäähän kuului kohina siitä koskesta, jonka olimme juuri nousseet. Sitä myöden kuin suvannolla etenimme, tämä kohina nukkui. Hetken oli hiljaista, sitten alkoi kuulua uusi kuohuttelija, joka oli edessä noustavana. Koskien ääni oli nyt yöllä ikäänkuin masennettua, koska ne kuuluivat etäämmälle. Lähellä ne kyllä pauhasivat hirveämmin. Kun luonnossa ei ollut kilpailua, erotti pauhusta nyt paremmin eri äänet, eri soittimet noin sanoakseni. Nyt yöllä kuului myös se kaikkein matalin bassokin, ikäänkuin nukkuvan vedenhaltijan kuorsaus, syvältä muitten äänien alta... Koskissa vene oli vedettävä. Kävelin kovemmissa virroissa maata pitkin venettä keventääkseni. Milloin hyvänsä olisi tässä voinut kohota eteeni metsän kuninkaan hahmo, kaalellen vastaani pitkin kasteista nurmea.

Aamuyöstä nousimme viimeisen kosken ja olimme jälleen Suomen puolella. Mieli aiheettakin keventyi, kun oltiin kotomaassa hyvässä turvassa. Lauhkeana tervehti meitä Paanajärven pinta, kultaisena, etäisyyteen vaalenevana peilinä varjorantain välissä. Muikkuparvia kihelmöi taajassa, kun yö oli niin kaunis, ja sitä katselivat hyvällä mielellä molemmat saattajat, lepuuttivat välillä airojaan ja arvelivat, olikohan kotoväki huomannut käydä nuotalla.

[Kuva: Nuottaveneitä Paanajärvellä]
Nuottaveneitä Paanajärvellä. Yösydännä.

Nuorunen

Paanajärven pohjoiselle rannalle näkyy, eikä tarvitse aivan korkealle kohotakaan, vastarannan takaa siintävä tunturihuippu. Se on Nuorunen. Pari peninkulmaa on sinne matkaa, tiettömiä korpia ja soita. Kaksi Mäntyniemen miestä oppaina läksin taipaleelle. Sousimme järven poikki, kohosimme vaaraan ja olimme melkoiset rinteet noustuamme muun Kuusamon tasalla.

[Kuva: Näköala Nuoruselta itään]
Näköala Nuoruselta itään.

Tällä alkutaipaleella oli eräs koivumetsä, jonka kaltaista en ole muualla nähnyt. Se oli vanhaa aarniometsää ja puhdasta koivikkoa. Mutta se oli kaikki kauttaaltaan naavoittunut. Vanhain puiden oksat riippuivat täynnään harmaata, pitkää naavaa, ikäänkuin hopeakudosta, koko metsä, yhdessä haalean lehväkaton kanssa, hohti hopealle. Maakin oli valkeata jäkälää ja sammalta. Se oli oikea sadun lumottu metsä, jonka kaarroksiin mielikuvitus haaveili Topeliuksen prinsessoja, hyviä haltijoita, avuliaita tonttuja, se oli rauhoitettu metsälinna, jossa uupunut saattoi pelotta heittäytyä puhtaalle pehmeälle sammalpatjalle ja kallistaa väsyneen päänsä marjamättäälle, päästyään pakoon synkän korven ilkimyksiä.

Mutta toinenkin luonnon ihme herätti tällä välillä huomiota, vaaran päälliset suot. Tavallisesti suot ovat lakeita maita ja lepäävät laaksojen pohjilla, entisten umpeen kasvaneitten järvien ympärillä. Mutta täällä ne kohosivat kalteviin vaarohin, ikäänkuin kotiseudullani ahot. Paikoilla, missä olisi pitänyt metsän kasvaa, taikka nurmen ja marjanvarren rehottaa, hyllyi vetinen jänkä, jolla piti kaatuneiden puiden runkoja astella, jotta pääsi kunnolla yli. Tämä on Pohjois-Suomen omituisuuksia. Ilmanala on täällä jo niin kolkkoa, että maa pyrkii rinteilläkin suottumaan ja metsä suon edestä vähitellen väistymään, missä sitä on ennen ollut.

Vettä tihkui joka vaara, suokin kuin märkä sieni – oli se suuri vesikesä – sitä lirisi soista pieninä puroina alas korpiin ja yhtyi siellä joeksi, joka korpien pohjia, jänkäin halki etsi yhä suurempaa jokea. Kaikkialla, missä suo näytti kyllin hyvältä ja paikka muutoin soveliaalta, oli joet alavampain soitten alta toettu ja siten paisutettu vettä suon päälle, joka näin saatiin kasvamaan heinää, vaikka tietenkin huononlaista. Näitä »paisejänkiä» oli matkalla useitakin, kulku oli niiden vuoksi vielä tavallistakin vaikeampaa. Mutta huolestuneina tarkastelivat saattajani jänkiään. Kevät oli ollut kolkko ja myöhäinen ja kovin huonolta näytti tulvan alla nousevan heinän oras, vaikka oli jo keskikesä ohi.

Ihmettelin laajoja, ränstyneitä kuusikoita, joita matkallamme kuljimme. Saattajani selittivät niitten olevan paraimpia porokuusikoita. Ne olivat kituvia, naavaisia puita, joitten elinvoimat olivat menneet, latvapuoli oli enimmäkseen aivan kuivanut ja lahonnut, vasta keskivarressa oli vihanta oksa siellä täällä. Kun poroa kohti täytyy kerraksi kaataa kaksi kuusta, niin ymmärtää siitä, mitä tuhoa satapäinen lauma tekee moisessa metsikössä vuoden mittaan. Mutta mihinpä nämä puut muuhunkaan kelpasivat?

Joutuisaan yritimme astella näitten korpien läpi, joissa lettorantainen lampi siellä täällä pikemmin lisäsi kuin lievensi kolkkoa tunnelmaa, joissa sääsket ja mäkärät suunnattomina pilvinä kiehuivat ympärillämme ja hyväkseen käyttivät pienintäkin seisausta kerrassaan tukehuttaakseen kulkijan. Niitä lensi sieraimiin, tuli puhuessa suuhun, sekaantui eväitä haukattaissa ruokaan, jäipä kellon kuorienkin väliin, kun sitä vedin. Niitä vastaan ei auttanut mikään, ei tupakka, ei laventeliöljy, ei pikiöljy, eikä tulikaan. Ei muuta kuin juoksujalkaa matkaan, kun oli saatu suupala haukatuksi pahimman nälän häätämiseksi.

[Kuva: Näköala Nuoruselta länteen]
Näköala Nuoruselta länteen.

Mutta vapautus tuli vihdoin. Maa alkoi kohoamistaan kohota ja vähitellen huomasimme olevamme tunturin liepeillä. Sääsket jäivät taaksemme ja metsän rajan yläpuolella olimme niistä vihdoin aivan vapaat.

Nuorusella oli toiset tavat kuin Sallatunturilla. Rinteet kohosivat verkalleen ja tasaisesti ja kivikkoa peitti vahva jäkälä, marjanvarsi ja sammal. Mutta noususta ei täälläkään tahtonut tulla loppua. Ja korkeimmalle näkyvissä olevalle kukkulalle vihdoin päästyämme huomasimmekin, ettei se vielä ollut korkein huippu. Se oli vasta Poika-Nuorunen. Itse Nuoruselle oli vielä pitkä matka, tosin selvää maata, mutta leveän ja syvänkin laakson poikki. Hyvin väsynyt olin sen vuoksi päästyäni tunturin laelle, ei monta minuuttia kulunut, ennenkuin kaikin vaivuimme sikeään uneen. Täällä oli toki raikasta ja viileää, vaikka sää olikin hikistä ja raskasta. Ei minkäänlaista itikkaa ilmassa eikä maassa.

[Kuva: Oppaat Nuorusella]
Oppaat Nuorusella.

Jännityksellä odotin, tokko uudet matkatoverit pitäisivät sanansa. Minä ainakin olin tullut määräajaksi. Kun olimme jonkun tuntikauden odottaneet, niin jo ilmestyikin tunturin itärinteelle valkosia lakkeja ja pian kättelimme toisiamme iloisina. Ihminen käy näillä pitkillä sydänmaantaipaleilla seuranrakkaaksi, nopeaan tutustutaan jokaiseen, joka samaan matkaan yhtyy, ja tuttavuussuhteet joutuun vakiintuvat. Niinpä tuntui tämäkin yhtymä siltä, ikäänkuin vanhat ystävät olisivat toisensa nähneet, ja molemminpuoliset vaiheet eron jälkeen kerrottiin juurta jaksaen, ikäänkuin olisi hyvinkin kauan oltu erossa. Neljän miehen voimalla käytiin sitten näköalaa tutkimaan. – Oppaat olivat vankasti syötyään uudelleen nukahtaneet, riisuttuaan jalastaan pieksut, niinkuin vanha kokemus käskee tekemään taipaleella nukuttaissa.

Kuusamolaiset toverit osoittivat paikalleen jokaisen tunturin ja järven Nuorusen laajassa kehäkuvassa. Pohjoisessa siintivät Sallan tunturit, näkyivät sekä Sallatunturi että Rohmoiva, lännessä Kitkan tunturit, Rukatunturit, Valtavaarat, Pyhätunturit ja muut ja ehkä Kitkan selätkin, vaikka sään autereisuuden vuoksi emme niitä selvään erottaneet. Tunturin juurella näköjään oli saarekas Tavajärvi, järven niemellä Koutaniemen talo, johon piti täältä kuljettaman. Ukonvaarat, Iivaarat etelässä, idässä Kivakkatunturi, vaikka paljon matalampana, ja ylväs Päänuorunen. Länsipuolella oli vesiä verraten vähän, enimmäkseen vain loppumatonta, aaltoilevaa metsämaata, mutta itäpuolella oli laajoja järviä, lähinnä Pääjärvi Kivakan takana ja kauempana kaakossa aava Tuoppajärvi, jonka loitompi pää jo häipyi selittämättömään etäisyyteen. Siellä se levisi, tuo runon luvattu maa, Uhtuat, Vuokkiniemet, Kiestingit, Kalevalan parhaat laulumaat. Sinne minun piti vielä päästä! Se oli ikäänkuin tähän eteeni levitetty viettelemään.

Koutaniemi näytti olevan hyvin lähellä, mutta kauan kesti sinne astua. Sinne me pienen pienet ihmismolekyylit nyt aloimme vieriä pitkin tunturin marjaisia rinteitä.

Sain nyt kerrankin kulkea taipaleen »pitkin maisin», se on laaksojen ja harjujen suuntaan, eikä niitten poikki, »poikkimaisin», kuten täällä pohjoisessa sanottiin. Tähän saakka oli matkani kulkenut aina poikkimaisin, joka on monta vertaa vaivalloisempaa. Polku sukeltaa joka suohon, nousee ja laskee joka harjun, mitä matkalla on, nyt veti sama tasainen harju Tavajärven rantaan saakka.

Koutaniemestä, jossa kylän isännät olivat koolla kansakouluasiasta hikoilemassa, kuljimme enimmäkseen vesitietä Kuusamon kirkolle. Kiitämän rannassa oli tovereilla pienoinen purjevene, ja nyt saimme siis vapaan kyydin, milloin vain tuuli sopi. Taloissa olimme tervetulleet, syötettiin ja juotettiin, kuten kotipitäjän opiskelijoita ainakin. Aavanlaisen Muojärven poikki täytyi meidän kuitenkin soutaa. Oli tyyni yö, ei näkynyt pienintäkään värettä kirkkaan, äyräitään myöden täyden järven pinnalla. Kesä oli jo siksi pitkälle kulunut, että aurinko jo hyvissä ajoissa iltayöstä katosi taivaalta, valmistellen mieliä uusiin pimentoaikoihin. Mutta vaikk’ei sitä itseään enää näkynyt, niin näkyivät kuitenkin ruskot, enkä ole niitä milloinkaan ihanampina nähnyt. Koko taivas ylt’yleensä hehkui rusopilvin, pohjoiselta rannalta eteläiseen saakka, olimme ruusunpunaiseksi, kullaksi ja omenanviheriäiseksi väritellyn äärettömän hattaraholvin alla. Muojärven kuulakas vesi heijasti tämän ruskokaton niin himmentymättömällä kirkkaudella, että holvi näytti jatkuvan allemme syvyyteen, yhtyvän ympärillemme äärettömäksi rusottavaksi avaruuspalloksi, jonka liitoskohdalla matalat maat ympärinsä olivat vain kehä utuisia varjokuvia ja me häälyimme tyhjässä pallon keskipisteessä!

Muosalmen talossa, Kuusamojärven ja Muojärven välisellä niemellä, annettiin keskellä yötäkin auliisti vieraanvarainen yösija; saimme nukkua valkoisten palttinain välissä höyhenpatjoilla, keveän pumpulipeitteen alla. Yksinkertainen on yösija pohjan perillä hyvissäkin taloissa, tämä tuntui nyt harvinaiselta ylellisyydeltä. Talo oli laajalti kuulu vieraanvaraisuudestaan, jota vanha isäntä uskollisesti noudatti kaikkia matkustajoita kohtaan, vaikka se varmaan oli toisinaan hyvinkin rasittava velvollisuus. Kun oli vehnäskahvit saatu aamulla – sekin oli herkku, jota ilman oli täytynyt kauan olla – saapui hän itse puhuttelemaan »poikasia», jotka kohottivat vuoteissa nokkaansa perin tyytyväisinä hyvin levätyn yön jälkeen. Ja kun kahdet ateriat syötyämme, monet kahvit juotuamme, yön nukuttuamme, kysyimme velkaamme, vastasi hän vaatimattomasti: »Olisikohan viisikolmatta penniä mieheen.»

[Kuva: Kuusamon järvellä]
Kuusamon järvellä.

Sateisella säällä ja kovalla tuulella purjehdimme sitten loppumatkan Kuusamon kirkolle, johon päätän kertomukseni tästä ensi retkestäni. Hevosmatka Ouluun oli sekä yksitoikkoinen että rasittava, maisemat koko matkalla minun tarkoituksiini epäkiitollisia, vaikka luonnontutkijalle kylläkin mieltäkiinnittäviä. Olisihan tällä välillä voinut tutkia vanhan jäämeren rantaviivoja, jotka Kuusamon ja Taivalkosken rajoilla kulkevat maantien poikki; kankailla, soilla, jokivarsissa kasvintutkija varmaan olisi löytänyt monta mieltäkiinnittävää seikkaa; enemmän aikaa oleskelija olisi voinut tutustua juurevaan kansaan, joka näillä laajoilla aloilla raataa toimeentulonsa, vaikk’ei sillä olekaan apunaan Perä-Pohjolan arvokkaita kalastuksia.

Pohjolan matka rikastutti pysyvästi mieltäni. Jos vaikutuksiani olisi silloin kysynyt, kun juuri Ouluun saavuin, olisivat ne ehkä olleet ristiriitaiset. Liian tuoreessa muistossa olivat vielä rasitukset ja suorastaan vaivatkin, vielä eivät olleet kokonaan asettuneet ne pahat tuulet, kiukustukset, harmit, jotka silloin tällöin leiskahtivat. Mutta aika karsii pois ikävät muistot ja kohottaa esiin, mitä on retkellä parasta karttunut.