VI
Lepopaikka.

Taival oli pitkä ja autio, niinkuin ovat taipaleet Kiannan ja Kuusamon syrjäkylien välisillä kinttuteillä. Talosta lähdettyä oli jo pari tuntia kävelty poikki soiden ja pitkin kankaita, samoiltu sitä yhtä tavallista, tasaista tahtia, ja vielä oli parin tunnin matka lähimpään taloon. Ääneti kuin ainakin astuttiin pitkin karua, harvapuista koleikkoa, hypittiin kiviltä keloille ja mättäille ja kierrettiin aavan suon laitaa tarpeettomasti mutkittelevaa polkua myöten. Noustiin harjulle siitä, käveltiin sen selkää kappaleen, niin jo tultiin laakson jyrkälle rinteelle, jonka pohjalla tiheitten leppäpensaikkojen välissä puro koskena lirisi.

Omituisen sulavasti soveltui sen ääni silloiseen hetken mielialaan, enkä malttanut olla istahtamatta siihen sammaltuneen kannon tyngelle levähtäissäni kuuntelemaan sen sointia ja nauttimaan ja mietteisiini vaipumaan. Alakuloinen tunne tuntui vallitsevan koko luonnossa, tuommoinen maltillinen, pehmeä, vehmainen tunne, joka herpasee vaan samalla viehättää. Päivä paistoi himmeästi hattarapilvien takaa ja siitä kävi metsän vehreys hiukan tummahtavaksi. Öisen sateen ja aamusen kasteen jälkeen oli maa vielä kosteuttaan notkuva, ja talttuneesti kaikui astuessamme tantereesta askelten säännöllinen töminä. Ne askeleetkin ikäänkuin säestivät sinä aamuna jotain surunvoittoista, haaveilevaa säveltä, niinkuin ne toisenvuoron taas takoivat reipasta, yllyttävää tahtia.

Laakso tuossa, reheväkasvuinen, tuoreuttaan tuoksuva, oli kuin kosteikko korvessa, tai tuntui ainakin siltä. Heinikko oli korkea ja hyötyvä pitkin rinnettä, maa hedelmällistä mullikkoa ja korkeat koivut loivat siihen hauskan siimeksen. Ja puro siinä alla porisi vaahtoavana putouksena ja ajeli alla olevaan avarampaan kosteikkoon virkkuja, valkopäitä aaltojaan.

Siinäpä soisin minä voivani viettää elämäni alakuloiset hetket, niin tuntui mielestäni tuossa levätessäni. Sinneppä tahtoin vetäytyä loitolle maailman mylläkästä, koska korkeimmillaan käyvät inhimillisten intohimojen ja kilvoittelujen tuimat laineet ja tahdon tarmo väsähtää puolettomissa ponnistuksissa. Toisinaan halaa mieli niin hartaasti täydellistä yksinäisyyttä ja lepoa. Tässäpä olisi lepopaikkani rauhainen ja rakas, olisi suvantoni ja suojarantani. Ei loiskuisi kaukaisinkaan maininki elämäntaistelujen ulapalta hiljaisen lepolaaksoni kuuluville, vaan sydänmaan tyyneesti hilpeilevä puro soittaisi yksin viehkeätä virttään huuhdellen mielestäni kaihon ja katkerat mietteet. Ja minä kuunteleisin sen alakuloista soittoa, kunnes jo rauhottunut mieleni kuulisi siitä virkistävää kehoitusvirttä ja elämän halua ja iloa.

Ja siinä yksinäisyydessäni, vaikuttamatta minkään ulkomaailman tavan tai kiihoittimen, kävisin sitten äänettömiä käräjiä itseni kanssa, ja tuomitseisin vinouteni ja vääryyteni. Siellä oppisin ajattelemaan itsenäisesti ja vapaasti ja arvostelemaan maailman turhuuden ja maailman hyveen ja saisin luoduksi silmistäni karstat pois, jotka himmentävät ja harhauttavat katseeni ja puhdistumaan saisin maailmalla tarttuneesta kuonasta alkuperäiset ihannekuvani. Ja niin varustettuna tahtoisin taas rientää takaisin elämän hälinään, sillä silloin osaisin minä taas oikein taistella ja oikein nauttia, oikein viljellä, kehittyä ja kehittää.

Mutta lepopaikkani olisi väsymyksen hetkien varalta aina täällä laaksoni rinteellä koivujen siimeksessä, syrjässä syrjäisimmältäkin polulta. Ja kun kerran huomaisin taipaleellani kokonaan uupuvani, silloin rientäsin taaskin tähän kuuntelemaan puron lievittävää lirinää ja hengittämään reheväkasvuisen laaksoni tuudittavaa tuoksua. Istuisin mättäälle nurmikkoon, nojaisin pääni koivun valkoista kylkeä vasten ja katselisin kuinka sopuisassa leikissä taivaalla harmajat hattarat ajelevat toisiaan, kuunteleisin tuulen leikkiä latvoissa ja unhottaisin kaikki, kaikki. Ja silmäni ummistaisin siinä ja nukkuisin pois kuin rukoukseensa nukkuva lapsi.

Tässä tämmöisessä lepopaikassa voisi – niin minusta tuntui – ihminen kerrankin tuntea itsensä vapaaksi kaikista, tuntea itsensä ihmiseksi. Mutta mistäpä löytäisi elämän taipaleella lepopaikan tämmöisen, syrjäisen, rauhallisen ja helmaansa noin hellästi tuudittavaisen?

Oli niin suloista levätä tuossa laakson pehmeässä liepeessä ja sen siimeksessä vilvoitella hiestynyttä päätään ja samalla antaa ajatusten mielinmäärin tehdä retkiään unelmain rajamailla. Tuommoisessa lepopaikassa on ihana haaveksia ja siinä sitä voipikin vapaasti tehdä. Hevillä en malttanut siitä erota.

Vaan matkaa oli jatkettava. Lepopaikka jäi siihen jälelle kun taas lähdettiin samoilemaan salon halki, kiikkumaan suoportailla ja hyppimään karujen kangasten kivillä, enkä sen koommin tavannut levähdyspaikkaa sen makuista. Vai liekö vika ollut siinä, etten muulloin sattunut samassa mielialassa istahtamaan helteissäni henkäsemään? En tiedä, vaan jos sellaisen lepopaikan vasta mistään taipaleillani tapaan, niin lepäänpä silloinkin tahallani tarkoin ja kauan.

VII
Vanttajan vanhukset.

Kauan pysyvät muistossani Vanttajan vanhukset, isäntä ja emäntä. Jos ken Iijärven yli Poussusta päin soudettuaan kävelee kannaksen poikki aikeessa soudattaa itsensä Kuusamon kirkolle, eikä ole Mustaanniemeen välttämätöntä asiata, pistäytyköön Vanttajaan pyytämään venettä, se kannattaa hauskojen vanhusten tähden hyvin tehdä.

Tulimme sinne eräänä aamupäivänä sateen hienosittain vihmoessa. Talossa ei ollut kotona muita kuin molemmat vanhukset, päälle kuudenkymmenen kumpanenkin. Eukko paistoi leipiä, ukko oli vuoleksivinaan haravanpiitä siinä ikkunapenkillä. Muu väki oli lehtimetsässä.

– Eikä sitä toki meillä enää paljo muuta omaa väkeä olekaan, pahoitteli muori tervehdysten jälkeen, juostessaan siinä niin sukkelana kuin kankeat jalat suinkin sietivät uunin ja leipälaudan väliä. – Kohta ei meillä ole lapsia luonamme yhtään. Ei sillä, ettei noita olisi tehty, jo vain niitä tehty on kahdeksan kappaletta ja eläviä niistä on tullut kaikista, mutta tähän sitä vaarin kanssa lopuksikin aivan kahden jouduttanee.

Eukolta melkein kyynel vierähti luomen alta tuota kertoessaan, vaikka hän koettikin puhua äkäisellä ja suuttuneella äänellä. Vaan ukko hymähti hyväntahtoisesti ja lohduttavasti ja rupesi tarkemmin selittämään sitä eukkonsa surua.

– Sitä se ei meidän muori voi unhottaa, että pojat hänet tänne ovat jättäneet ja itse pyrkineet paremmille elantopaikoille. Ameriikassa meiltä on kaksi poikaa ja kolmas tässä juuri menneen pyhän seudussa sanoi hyvästit ja lähti sille samalle reissulle. Ja sehän se varsinkin nyt tuoreimmiltaan muorin sydäntä kirvelee. Eikähän se ole kummakaan – nuorin poika meni, äitinsä ilo –, pakottamaanhan tuo panee vähän itsekunkin mieltä, mutta parempihan niillä pojilla siellä on kuin täällä hallan kanssa tappelemassa, paljokin ehompi elämä, kunhan vain tervennä pysynevät. Ja sieltä ne elättävät vielä meitäkin, – vaikk’eihän meillä tässä mitään hätää olekaan, talonhan nuo meille jättävät mennessään.

– Vaikka jättänevätkin, mihinkä me tässä talossa paljo pystymme, kaksi vanhaa. Ja ainahan tuota sentään elettänee, en minä sitä itke, vaan sitä ikävätä ja kaipuuta. Ei niitä enää tietysti elävin silmin saa koskaan nähdä, – sinne Heikkikin huilasi. Olli ensiksi lähti vuotta kolme sitten sotaväkeen joutumista pakoon, kun niin pahan arvan tuli vetäneeksi, ja jo Iikan kirjoitti sinne seuraavana kevännä, vaikka sillä tuota ei olisi ollut sotaväkeenkään lähtöä, kun oli kupeestaan puhki. Ja nyt Heikki. Sattuikin se tänne pahimmoilleen tuo Ojalan Paavo, joka jo viisi vuotta on Ameriikassa ollut, ja se kun pääsi houkuttelemaan, niin jo Heikki heti matkaan työntyi. Tytötkin meiltä on naitu aivan yhdettömiin mikä minnekin, ei kotona enää ole muita kuin vanhin poika, ainoa joka on vähän löyhä. Toteen niitä on kasvattanut ja elättänyt ison poikueen...

Taas herahti muori itkemään, ja ukonkin silmään jo kierahti kyynele. Vaan hän koetti itkevälläkin silmällä hymyillä, nousi haravanteostaan ja käveli eukkonsa luo tätä lohduttamaan. »Vielähän ne sieltä löytyvät, löytyyhän mies meren takaa... Iikka se vissistikin tulee meitä katsomaan, niinhän se kirjoitti, eikä niitä tiedä toisiakaan, kun elettänee.. Ja miksei elettäisi, eihän me vielä ikäloppuja olla...»

– Ei! Puhut nyt sinäkin ku ei satu sivujasi kolottamaan. Minähän tässä toki vielä vähän jaksan liukkaamminkin liikkua.

Muorikin koetti heittäytyä reippaaksi ja notkeaksi leipiä uuniin juoksutellessaan, mutta ei sattunutkaan siinä kiireessä paremmin, kuin että leipälapio hiukan heilahti uunin suulla ja leipä liukahti tuhkaan... Eukko kirosi vihaisesti vaan ukko rämähti nauramaan.

– Näyt liikkuvan sinä toki vähän liukkaammin, olet totta vähän notkeampi...

Muori pauhasi kiukuissaan voimatta kumminkaan olla hymähtämättä hänkin vahingolleen ja ukko tuli tyytyväisenä meille kertomaan:

– Muutamia vuosia sitten riitelivät pojat tässä perinnöistä ja maan jaoista ja vähältä jo käräjiin toisiaan vetivät. Me vanhat jo heittäysimme syytingille. Mutta sitten pojille tuli semmonen iili, että Ameriikkaan heidän pitää päästä. Yksi toisensa jälestä heitti perintöriidat ja maanoikeutensa toiselle ja matkusti pois, ja niin me tässä taas kahden hoidetaan isännyyttä...

Saattajia ei ollut muita ketään kotosalla, ja kun vanhuksia emme arvelleet voivamme pyytääkään soutajiksi, mietimme jo lähteä etempätä hakemaan. Silloin ukko ikäänkuin sivumennen tuumasi eukolleen, että »ethän sinä mahtaisi jaksaa lähteä toiseksi soutamaan, jos minä tästä lähtisin näitä vieraita pikkuveneellä viemään..?»

– Miks’en se minä jaksa siinä missä sinäkin.. kunhan tässä leivät saadaan uunista.., eikä se sulla taas vene yksin tulisikaan takaisin.

– Tulisikin se, mutta kun jaksanet...

Leivät saatiin uunista ja lähdettiin rantaan. Vaari varoitti muoria ottamaan lämpimämmän nutun mukaansa sateen varalta ja muori muistutti vaarille samaa. Kirves olalla käveli vaari edellä muka reippaan ja teerevän näköisenä, ja katseli aina taakseen että mitenkä se eukko sieltä pääsee kankeilla jaloillaan, kun tie rantaan kulki suon poikki ja pyöreitä portaita myöten piti hyppiä. Mutta tarkkaan sai ukko itsekin katsella mihin jalkansa laski, ja kun hän muutaman kerran juuri eukostaan huolehtiessaan rupesi horjahtamaan pyörivältä polalta, säpsähti eukko ja torui että »katso eteesi, kyllähän minä täältä paremmin suoriudun». Mutta rantaan tullessaan, kun me muut jo olimme kuivalla maalla, liukahtivat eukolta äkkiä jalat ja hän hulahti kehdenreisin portaalle istumaan, eikä päässyt siitä mihinkään.

– Säret itsesi, huolitteli ukko apuun rientäessään. Kun minä pyysinkin sinua mukaan, kankeathan sinulla jalat ovat... Kasteli hameensa muori parka aivan likomäräksi, eikö lie saappaihinki jo vesi päässyt...

– Eikä päässyt ja kesä kuivaa, älä siinä hätäile, porisi eukko helmojaan väännellen, mutta ilmeisesti häpeissään kun se hänelle taas oli pitänyt vahinko sattua.

Eukko asettui soutamaan, niinkuin tapa vaati naiselta, ja veti ravakasti alkumatkasta. Mutta pian ilmestyi vikaa hankavihtoihin ja toinen airo oli kiero. Ja niin rupesi taas sydänalaakin kouristamaan...

– Piippukin jäi kotiin, olisi edes saanut savut vedetyksi sydämmeensä.

– He, tässä minun piippuni, vetele siitä, helpottaisiko, puhui ukko ja huopasi yksin sen ajan. – Se sanoo sydäntään helpottavan kun savut saapi.., ja hyväthän ne on savut levähtäissä ilmankin, ivaili vaari meille hiljemmin.

Loppumatkalla, kun eukolle jo kävi soutoteljo kovin matalaksi ja airot kovin raskaiksi, houkuttelimme hänet lepäämään ja vetelimme itse Tolpanniemeen saakka. Kirkolle ei näet mentykään kuten ensiksi oli aijottu, sillä ukkokin arveli jo, että jos ne airot niin kierot ja raskaat ovat, niin miten niillä sieltä asti sitten takaisin pääsee. Ja Tolpanniemestä onkin kirkolle kävelytie kuiva ja hyvä.

Siellä rannassa sanoimme jäähyväiset hauskoille ja ystävällisille vanhuksille, ja katselimme vielä hetkisen törmältä kun he paluumatkalle lähtivät. Eukko asettui perään viilettämään, ukko rupesi soutamaan. Hän oli hiukan pilkkaillut eukkoaan, kun tämä ei soutaa jaksanut, nyt huomasi hän jo itsekin ensi nykäsemisellä, ettei se olekaan vanhan työtä.

– Ka, raskaathan tämä ovatkin airot, huonoa tekoapa ovat. Miten sinä jaksoitkin näillä kiskoa, mullekin tuntuu olevan aivan täysi paino.

– Sanoinhan minä, näet nyt. Ja kyllä minä muuten siinä kiskon missä sinäkin.

Vene eteni jo verkalleen selällepäin, eikä kuulunut enää mitä nuo Vanttajan herttaiset vanhukset siellä kahdenkesken keskustelivat, soutaessaan autioksi jääneeseen kotiinsa.

VIII
Rukatunturi.

Vuorista maata kulkee se maantie, joka vetää Kuusamon kirkolta Alakitkan kylään. Se kiertelee pitkin harjujen kaltevia rinteitä ja laaksojen jyrkkiä äyräitä, joiden pohjalla pilkistelee sydänmaan syviä lampia. Vaan siellä täällä kahdenpuolen tietä kohoavat vuoriselänteet pystyiksi, jykeiksi tuntureiksi, joiden jyrkät, kallioiset huiput kaukaa kajastavat matkailijan silmään ja viekottelevat katkaisemaan taipaleen ja nousemaan sinne korkeuteen ihmettelemään luonnon suuruutta.

Tuskin malttaisi matkustaja ajaa ohi juhlallisen Pyhätunturin, joka Pyhäjärven rannalta nostaa pystysuoraan korkealle pienempäin vaarojen yli kaljun, raskaan päänsä, ellei se olisi siksi syrjässä tieltä, että hän säälii ajan hukkaa, ja ellei jo hänelle vielä muhkeampana näkyisi etäämmältä Rukatunturin itäinen rinne ja sen yläpuolelta huippu toistaan korkeammalta. Sinne hän ajaa, pysäyttää hevosensa läheisen mökin aitovierelle ja lähteä kiipeämään ylös tiheätä lepikkoa ja louhikkoa myöten.

Rinne on sakeasti metsäistä, vaikka se onkin niin jyrkkää, että loivimmillakin paikoilla saa tarkoin katsoa mistä ylös pääsee, eikä käsien avutta pääse sittenkään. Näköalan sulkee siellä metsä kokonaan. Noustessa kohoaa rinne rinteen takaa, kukin vankan nousumatkan edellistään ylempänä. Vasta tunturin kallioisella harjanteella harvenee metsä ja käy vaivasen matalaksi, kunnes se aukealla laella katoo kokonaan. Ja silloin on maailma suurena ja avarana edessä ihailtavana katsojan ahmivan silmän.

Silmä tyhmistyy ensi katseella tuota näkyä, se ei arvaa tähystellä kyllin laajalle, ei osaa mitata sitä suunnatonta avaruutta. Katse osuu yhtä suuntaa kohden, etenee sinne yhdeltä hämärtävältä kukkulalta toiselle ikäänkuin etsien, mihin hävisi taivaan ranta. Se näkee vesiä ja vuoria, vesiä ja metsiä, suuria metsiä ja soita, vaan ne ovat kaikki yhdessä mylläkässä, pieniä ja vähäpätöisiä. Mieli on kuin sekasin, se tarvitsee hetkisen aikaa ikäänkuin kokoontuakseen yhteen voidakseen käsittää yksityisyyksiä tuosta suunnattomasta suuruudesta. Ahnaasti ahmii silmä yhä etäämmältä, yhä laajemmalta, koettaen muka yhdellä näkemällä tempasta omakseen koko eteensä levitetyn avaruuden, nielasta sen ehyeltään yhdessä tuokiossa juurikuin peljäten että siitä säästämällä jotakin kuluu pois. Vaan katse siirrähtää taukoamatta yhdestä näköalasta toiseen, kiertelee summissa näkemättä selvästi mitään. Sen täytyy sittenkin tyytyä pala palaltaan nauttimaan voidakseen ensinkään nauttia.

Mutta silloin onkin luonto edessämme jo kadottanut osan tenhoavaisuuttansa. Mieli ei ole enää hurmauksissaan, se voi jo arvostella ja erotella eri näkemät edessään, voi lajitella mikä paikka on kaunista, mikä kolkkoa, mikä hymyilevää. Nyt me näemme koko joukon vaaroja jotka muodostavat tummia selkiä ja ovat kiinnitysvöinä tuossa repaleisen näköisessä maisemassa. Niiden välissä näemme kimaltavan vaaleansinisiä järviä, jotka tuhansina mutkina, lahdelmina, salmina ja selkinä pilkkovat palasiksi maat. Me näemme yksikseen jo nuo laajat, puuttomat, harmajankeltaset suot, jotka ikäänkuin muodostavat katseltavana olevassa kohokartassa tasaisen keskikerroksen, ja joita alempina ovat laaksot ja lammensilmät niiden pohjalle ja ylempänä säännöttömästi kohoilevat harjut ja vaarat. Ja harjanteiden rinteillä näemme korkeat, suorat ja mahtavat havumetsät tumman vehreässä karvassaan ja vaaleammin, viehkeämmin vihannoivan näemme lehtimetsäin notkelmissa ja järvien rannoilla.

Mitähän lienevätkin kaikki nuo järvet ja lammet ja tunturit sitten? On kai asutus niillekin kaikille nimen keksinyt. Tuossa nyt on ainakin muutamana takalistona Pyhätunturin lakea pää. Se on kuin suunnaton kupera kalliomöhkäle, jonka hartioille vielä toinen vertainen kallio on nostettu tasalakeiseksi hatuksi. Iivaara lie tuo, joka siintää etelästä päin rajattoman metsän keskestä. Ja Nuorusen kukkuloita nuo taivasta hiipovat, teräväpäiset huiput, jotka idässäpäin sulkevat avaruuden... Sulkevat, ei, tarkemmin tähystellen näkyy niidenkin takaa vielä hämärästi taivaan rantaa reunustavia tuntureita, näkyy särmikäs Kipakka kaukaa rajan takaa ja mitä lienevätkään muut. Nyt se selviää missä taivaanrantakin oikeastaan on. Se on tavallista ylempänä ja tavallista etempänä ja sulaa paikotellen yhteen kaukaisuuteen häipyvän maan kanssa.

Ja taas siirtyy silmä lähemmäs tarkastelemaan tystemmin paikkoja tunturin alla. Miten pieni onkin tuo Rukajärvi tuossa näöltään kivenheiton matkan päässä, – sama selkä, jonka rantaa äsken kotvasen ajan saatiin ajaa. Miten kapeita kaistaleita ovat nuo lukemattomat järvet – mutta kapeita siukaleita ovat maatkin niiden välillä, vaikka lie peninkulmittain suota ja metsää lomassa. Näkyy jossakin joku viljelystilkkukin, ilmaisten talonpaikkaa. Se näkyy vihantana pilkkuna jollakin varjonpuoleisella rinteellä eikä sitä silmä keksi muuten kuin tahallaan hakemalla. On kuin lastu laajalla selällä.

Katse väsyy kiertokulkuunsa. Me lähdemme liikkeelle itse tunturia tarkastamaan. Huomaamme että olemme saaneet silmäimme eteen vasta puolen näköalan kehää; toisen, läntisen ja lounaan ilmansuunnan peittävät meiltä Rukatunturin läntisemmät huiput, jotka ovat itäistä korkeammat. Siirrymme niitä kohden. Kävely tunturilla on päivän helteessäkin kepeätä ja vilposta, keuhkot vetävät vaivatta sisäänsä ylängön ilmaa ja jalat siirtyvät tavallista liukkaammin louheikossa. Nousemme matkallamme muutamalle äkkijyrkänteelle, vyörytämme siitä alas suuria kiviä. Verkkaan pyörien ja jyristen lähtee kivi solumaan rinnettä alas. Jo vierähtää jyrkänteen syrjältä, putoo hetken, ei kuulu mitään; jo paukahtaa, taisi loheta, ja kumeasti jyskäten ja särähdellen kolajaa se kallion rinnettä pitkin, katkasee mennessään kuin puikkoja nuoria näreitä ja karkaa yhä jyristen alaspäin ehtymättä vauhdissaan. Pauke kuuluu jo hiljemmin vaan kuuluu kumminkin, kaiku vastaa jostain vastapäisestä rotkosta. Jo pysähtyi.. Ei. Vielä jyrisee, jyrisee.... Korvissa kuuluu kauan sen talttuva kaiku, eikä siitä saa selvää, milloin se oikeastaan vierimästä herkesi.

Kuinka syvä liekään tuo kuilu. Astumme jyrkänteen reunalle, silmäilemme alas.. Ei, takaisin täytyy vetäytyä, päätä huimaa, se on niin musta ja syvä.

Kiipeemme ylöspäin, notkoon alas ja taas ylös. Poro, joka syöpäläisiä pakoon on noussut jäkälää puremaan tänne viileälle tunturille, katsoo kummissaan meitä, outoja vieraita, jotka tulemme sen rauhoitetuille aloille. Säikähtyneenä lentää havukka päältämme muutamasta vuorenseinän halkeamasta peljäten kai että pyrimme ahdistelemaan sen kätkettyä pesää ja lentoon kykenemättömiä poikia. Muutamassa notkossa kallionkielekkeen suojassa on tanner valkea. Se on lunta, – lunta heinäkuun keskipaikoilla, – iso, vankka kinos, joka arvatenkaan ei kesän lämpimimmälläkään ajalla ehdi jäätynyttä pohjaansa myöten sulata. Olemme lumisilla siinä hetken, onhan se tähän aikaan vuotta harvinaista.

Kiipeämme taas, laskeumme vieläkin notkoon ja nousemme vihdoin Rukatunturin läntiselle korkeimmalle laelle. Kun viimeinen kallio siirtyy pois näköpiirin edestä, leviää aukea, kimalteleva, päivänpaisteinen valomeri eteemme. Se on Kitkan avara ulappa, joka sieltä säteilee ja huikaisee silmämme, Kitkajärvi ja sen monet jatkot ja haaraiset lisävedet. Järvi järven takana, maata riepuna välissä, kaistaleittain vaan koossa. Raukoilta saarekkeilta näyttävät vesien välissä nuo suuret metsät, joiden uljaimpia petäjiä ei vielä ole viety ruhtinaiksi maailman puutavaramarkkinoille. Ja sitä vuorottelua on länttä kohden kunis silmä kantaa. Luulet viimeisen järven vilahtelevan etäisyydessä, vaan katsot tarkemmin, näet vielä senkin takana järvensilmän pilkoittavan kirkkaana pisteenä, ja sitä leikkiä näet aina tunturin juurelle saakka. Lähimmässä järvessä kokee kalaukko verkkojaan. Voi verkkoukko kuin olet köykänen ollaksesi ihminen, luomisen ruunu!

Luoteeseen ei ole näköala niin aukea kuin länteen. Sallan tunturit Kuolajärveltä häämöittävät sieltä vankkana, jylhänä aitana, ja siitä pohjoiseen päin muistuttavat korkean ylänkömaan vaarat missä Kuusamon kehuttu kaunotar – vuorten kiertämä Paanajärvi – pitää asentoa.

Katsellessaan tuota luonnon suuruutta viihtyy matkailija pitemmänkin hetken istumassa kivennykyrällä vuoren paljaalla laella. Muistuupa mieleen ettei Kuusamoa suotta ole kehuttu alppimaisemaksi, Suomen Sveitsiksi. Mutta tuota näköalaa katsellessa ei kumminkaan voi hyväksyä sitäkään lausetta. Ei tämä maa tässä alla ole Sveitsiä. Nuo kapeat lehtevärantaiset järvet, nuo avarat, hallavat suot, nuo metsäiset harjut ja karut kankaat, eiväthän ne ole Sveitsiä. Se maisema on läpeensä meidän omaa, pohjoista Suomea.

Onko se siltä vähemmän kaunista kuin Sveitsi? En tiedä, arvatenkin. Vaan kun katselen syrjästä noita metsäisiä kukkuloita, joiden toinen kylki iltapäivän hohteessa vihannalta helottaa, toinen siimeksen puolella ikäänkuin suree tummuuttaan, noita lammen silmiä soitten pohjalla, joita vuoroin päivän eteen kulkenut hattarapilvi varjostaa, vuoroin aurinko kimalluttaa täydeltä terältään, kun katselen taivasta, joka kelmeydessään on niin rauhallinen ja himoton, silloin tunnen sen niin välittömästi, että tämä on minulle kauniinta.

Hyvät ystävät, ei se ole Sveitsiä. Se on Kuusamoa.

IX
Kitka, Oulanganjoki ja Paanajärvi.

Niiden sydämmellisten ja hauskojen muistojen rinnalle, joita tällaiselta matkalta tuo mukanaan, jää matkailijan mieleen joskus joku ikävämpikin ja tylympi kuva jostakin kulkemastaan kulmakunnasta. Siltä ei ole sanottu, että ihmiset siellä yleensä olisivat olleet tylympiä, epäkohteliaampia tai itsekkäämpiä kuin muualla, – pelkkä sattuma, kenen pariin on joutunut, voi olla koko vikana – mutta siitä on kerran tarttunut kylmempi ja vieraampi vaikutus mieleen, ja semmoiseksi se sinne jää.

Minulle on matka Alakitkasta Oulankojoelle jäänyt tuollaiseksi muistoksi mieleeni. Siellä sattui monta seikkaa, jotka olivat omiaan synnyttämään tylynlaista tunnetta.

Oli saatava soutaja Oulangonjokea alas, ja kun koko Oulangonjoen rannalla ei ole yhtään ihmisasuntoa eikä koko taipaleellakaan Alakitkasta asti – sitä on matkaa kaksi peninkulmaa – kuin pari taloa tai mökkiä, joilla vielä kaikilla ei ole venettäkään Oulangon rannalla, piti jo ajoissa Alakitkan taloista ruveta tiedustelemaan saattajia. Jo kirkolla oli se meille varalta sanottu, ja sanottu myös, että kohtuullinen saattopalkka Paanajärvelle asti oli 10–15 markkaa.

Oli jo ilta, kylvyn aika, kun sousimme selän yli Virranniemen taloihin. Käymme tupaan, istumme tarinoimaan, puhumme asiamme.

– Soutajia Oulanganjoelleko..? eipä täällä taida olla saattajia sille matkalle, sitä tietä ei monasti kuljeta, selitti isäntä unisesti haukotellen ja kääntyi poispäin ikäänkuin merkiksi, että niistä puuhista ei tule mitään, palatkaa takasin jos tahdotte.

Siitä kylmyydestä huolimatta istuttiin kumminkin ja jatkettiin tuumailua. Huomautettiin ohimennen, että jospa ei tavallisesti kuljettanekaan, niin voisihan siltä joku lähteä rahan edestä saattamaan, koska meillä nyt juuri oli matka sinne.

– Ka minä en lähde, menköön muita ketä tahansa. Vaan kukapa sinne kyennee lähtemään, siellä ei ole koko joella kelvollista venettä kellään muulla kuin meillä, ja sitä venettä ei minun luvatta oteta.

Kylkiään kuoputellen tuli siihen jo säestämään toinenkin mies, mikä lie ollut huonemies, ja selitti että sinne on niin pitkät ja pahat matkat, ettei sinne hullukaan lähde saattamaan ja sitten sauvomaan sitä virtavata, matalata ja huonopohjaista jokea takasin. Semmoista miestä ei löydy näissä taloissa ja vielä vähemmän niissä taloissa ja mökeistä, joita on Käylänvirran ja Kallunginjärven rannalla Oulankaan kulettaissa. Niillä ei ole venettäkään, milläpä ne sieltä lähtisivät. Molemmat ja vielä muutamat akat lisäksi, vakuuttivat meille aivan jyrkästi, että siitä matkasta ei tule mitään.

Tämä tuntui hyvin nololta, ja huolestuneina katselimme jo toisiamme, että jokohan tämä nyt on täyttä totta. Pian meille kumminkin selvisi asia ja tarkoitus.

– Jos teidän nyt kumminkin on sinne pakosta päästävä, alkoi se sama huonemies hetken perästä, niin minä en sääli lähtiessäni, vaikka siellä onkin semmoiset matkat ettei sitä toinen arvaa. Eihän sieltä ison veden aikana pääse takasin millään pelillä. Mutta minä lähden kumminkin toisten Heikan kanssa jos vain isäntä luvannee venettä, – koska teillä näkyy tuommoinen pakko sinne olevan.

Hän seisoi hetkisen ääneti katsoen minkälaisen vaikutuksen tuo hänen jalomielinen uhraavaisuutensa lie meihin tehnyt. Kun nähtävästi huomasi sen tehneen hyvän vaikutuksen, lisäsi hän sivulle kääntyen: »jos kaupoissa sovittanee».

Käsitimme jo että tuossa se onkin se joka hakaltaa. Kysyimme hintaa.

– Kulki tässä toissa kesänä pari insinööriä, juuri samoja matkoja kulkivat Paanajärvelle, ja tästä saatettiin. Ne maksoivat 40 markkaa eivätkä sitä paljostuneetkaan, vielä ruoat ja ryypyt antoivat koko matkan. – Hän vaikeni taas hetkeksi, kai tarkastaakseen meitä minkä vaikutuksen tämä tarjous nyt oli tehnyt. Huomasi kai, että niille pitää heti vähän tinkiä, koska jatkaen edellistä puhettaan virkkoi:

– Mutta koska teillä ei tavaroita ole niinkuin oli heillä, niin voin minä viedä kolmellakymmenelläkin, vaikka nyt on muuten tulvan puolesta pahempi kulkea.., kun sitten isännälle vielä jonkun vähän veneestä maksanette.

Me selitimme hänelle kuinka luonnottoman korkea tuo hinta oli. Matkaa saattoi maitse ja vesitse tulla korkeintain 5 peninkulmaa, ja jos siitä olisikin pari peninkulmaa palatessa sauvottava ylös väkevätä virtaa, niin olihan mennessä myötävirta – aikaa ei voi missään tapauksessa kulua kuin puolitoista päivää. Kahdelle miehelle – toinen oli poikanen – se jo teki 10 markkaa päivässä, olihan se liikaa.

– Ka kun ette tahtone maksaa, niin en minä pyri...

– Eikä minun veneestäni tarvitse tehdä kauppoja, äsähti väliin isäntä, – sitä ei ole tarvis kuljettaa sinne matalikoissa pieksettäväksi.

Olimme todellakin heistä koko joukon riippuvaisia, vaan emme niin kokonaan kuin he luulivat. Vaikka joen rantaa me nuoret miehet saatoimme kulkea Paanajärvelle jos niikseen tuli, ja soutajamme, joka meitä vielä lupasi lähteä saattamaan ylös Käylän virroille, arveli sitäpaitse että on kai siellä joella Kallunkilaisillakin joku veneenrämä. Tuommoinen kiskomishalu inhotti. Hetken vielä tingittyämme sanoimme jäähyväiset ja lähdimme.

Vielä rantaan tuli se sama huonemies meille vakuuttamaan, että oli aivan turhaa lähteäkään eteenpäin, sieltä ei saa enää venettä mistään, eikä siellä ole miehistä miestä kotona saattajaksikaan. Vaan hän voisi ehkä vielä vähän pudottaa hintaa..., ja jos isännälle markkaa pari, kolme antaa, niin lupaa se veneensä. Jalan sieltä ei pääse mitenkään, soita on pahoja eikä polkua merkkiäkään.

Hän jäi vielä rannalle paapattamaan kun me sousimme Virranniemestä ylös Käylänkoskia kohden. Ilta oli jo kulunut kultaisimmilleen, laskevan päivän säde kimalteli kirkkaana virran leikkivässä laineessa, ilma oli vilponen ja puhdas, laulellen soutelimme hilpeällä mielellä edelleen muistamatta enää äskeistä tinkaa ja huolehtimatta matkasta. Koskien alapuolelle jätimme saattajan ja veneen ja astelimme siitä ravakasti pehmeätä metsäpolkua pitkin koskien niskassa olevia uudismökkejä kohden. Ilta oli silloin jo kulunut puoleen yöhön; Käylään aijoimme jäädä yöksi.

Monasti olimme tulleet ennenkin yöllä taloon, ja kernaasti oli emäntä noussut tekemään meille vaatimatonta vuodetta ja isäntä kyselemään vieraiden kuulumisia, eikä oltu salvassa tavattu yhtään ovea. Täällä olivat ovet säpissä; toisessa mökissä ei saatu yhtään sielua hereille, nyrpeänä ja äkäsenä nousi toisessa muuan vanha eukko kyselemään ovenraosta mitä yöllä kulkijoita me olimme. Se selitettiin ja pyydettiin yösijaa.

– Eipä tässä meillä ole nyt sijaa yöksi, eikö tuohon toiseen mökkiin päässyt?

– Ei päässyt sinne.

– No eipä tähänkään sovi, tässä jo on noita metsänostajia ja on omaakin väkeä.

Tupaan silmäillessä näkyikin siellä makaavan väkeä lattian täydeltä, eukko peitti raanulla muutaman naisen, joka melkein alasti loikoi erään mustapartaisen miehen rinnalla. Ei tehnyt mielikään jäädä sinne yöksi.

Kyselimme matkaa Kallunkiin. Neljännes, toista oli kävellä, sitten järvi soudettava. Päiväseen aikaan siitä huudettiin venettä poikki, mutta yöllä ei huuto auttanut.

– On siellä tuolla myllärillä vene, vaan eipä se taida viitsiä lähteä viemään.

Herätettiin mylläri, se mustapartainen mies. Ei hän viitsinyt lähteä. No eikö muita olisi, eikö hänen vaimonsa – tarkoitettiin sitä joka juuri heräili hänen vieressään – lähtisi? Eihän hänellä täällä mitä vaimoa ole. Missä isäntä? Maantietöissä. Saisinko sitä venettä lainata järven yli? Kukapa sen sieltä toisi takasin, sinne sitä ei saa jättää. Toimitetaan takasin, tuodaan vaikka itse toisella veneellä. No paljonko tuosta maksettaisiin?

Siitä sovittuamme lähdimme väsyneinä ja melkein loukkautuneina yön selkään taivaltamaan Kallunkiin päin. Vaan matkalla katosi taas pian alakuloisuus ja hilpeäksi kävi masentunut mieli. Päivä teki juuri nousuaan kun vankan metsän sisästä astuttiin Kallunkijärven rannalle. Se oli ruhtinaallisen komea kohotessaan majesteetillisen verkkaasti vastarannan metsän takaa ja valaessaan hohdettaan yli selän ja vihannan maan. Ei sumun hiukkaa ollut ilmassa, silmä tuntui kantavan kahtavertaa kauemmas kuin tavallisesti yli salmien ja selkien ja kun järvelle soutaessamme vähän kajauttelimme lahden törmiä soi ääni kotvan aikaa ponnahtaen edestakasin rannasta rantaan.

Kallungissa nouseskelivat jo ihmiset vuoteiltaan meidän taloon saapuessa. Vielä yritti täälläkin meitä vainoomaan se samainen vastahakoisuus. Miehet olivat haluttomia lähteäkseen saattamaan – saimme sittemmin nähdä etteivät he olleet sitä aivan suotta –, vene oli näet huono, matka pitkä ja virta kova. Vaan meidän onnistui voittaa emäntä puolellemme – en tiedä kehumallako hänen kahviaan vai naurattamallako hänen tyttäriään –, ja tämä toimitti tuota pikaa kuuntelematta mitään vastaväitteitä kaikki valmiiksi, eväät konttiin, kontti pojille selkään ja pojat tielle, vaikka nämä vielä lähtiessäänkin mukeltelivat vastaan. Ja niin päästiin vihdoinkin kävellä lippomaan pois Kitkan kulmalta Oulangan rannalle.

Kuta lähemmäs jokea päästiin, sen mäkisemmäksi ja notkoisemmaksi kävi maa. Polku hyppelehtää ylös ja alas lakkaamatta; juuri kun se pääsee putoamasta jyrkkää rinnettä alas laakson pohjaan, jossa vetinen suo on kahlattava, nousee se taas toista rinnettä ylös jyrkälle kapealle särkälle, jonka takana heti on toinen laakso ja suo. Ja nousu ja lasku käy korkeammaksi joka kerralta. Näyttää aivan kuin luonto näitä paikkoja muovaellessaan olisi oikein vihapäissään mylleröinyt ja suurella luomishierimellään äkämyksissään tuolleen sotkenut pehmeän maa-aineksen särkkiin ja kuoppiin. Kasvillisuus koko matkalla on korkeuksien mukaan hyvinkin vaihteleva, vaan ylipäätään se on harvinaisen rehevää ja koskemattoman neitseellistä. Vesakko polun ympärillä on niin tiheää, että jos edelläni astuja kulkee pari syltää eelläpäin, en näe häntä virstan matkoihin, vaikka kuulen kengänkopseen tuossa juuri kapajavan. Senpä vuoksi ei, kun viimeistä tavallista jyrkempää rinnettä soluttiin alaspäin, mistään merkeistä voinut päättää joen jo olevan siinä alla, ennenkuin kuului virtaavan veden loisketta ja samassa viimeisen pensaan takaa avautui eteen koskena vierivä vesi ja sen takana korkealle taivasta kohden kohoava metsäinen ranta, samanvertainen kuin se mikä taaksemme jäi.

Tällä paikalla kai oli luovan kämmen painauttanut vielä syvemmän piirun kulkemaan halki mäkien ja särkkien ja vetämään vedet soitten pohjista siihen tiehyeesen, joka ne sitten viepi Vienan lahteen saakka.

Niin, nyt oltiin »Taipaleella» joen rannalla, mutta venettä ei näkynyt missään. Kulettiin pitkin luisua hiedikkorantaa, josta tulva vasta oli laskeutunut alemmas, katseltiin, vihdoin huomattiin vene ja toinenkin, mutta toisella rannalla. No, joki ei ollut leveä, kun valitsi sopivan paikan sai sen kahlaamalla jo siksi kapeaksi, ettei ollut kuin pari syltää uimavettä. Koetettiin uida poikki, mutta siitä ei tullut mitään. Virta oli kova, se painoi armotta heti mukaansa ja vei alaspäin jos vähänkään hellitti jalkoja pohjasta, eikä siinä potkiminen auttanut. Koetettiin monasti ja useista kohden, vaan turhaan. Eikä auttanut muu kuin ruveta lautan tekoon; ladottiin neljä rankaa rinnakkain, vitsoilla poikkipuut kiini ja sillä köykäsellä aluksella piti työntäytyä nielevään virtaan. Vaan poikki päästiin ja vene saatiin.

Vuotava oli vene ja pieni, aalto loiskahteli laidan tasalle kun miehet sisään työntyivät, vaan sillä piti alaspäin lähteä, soutaa lipottamaan parilla poikkinaisella melantyngellä. Kieli oli pidettävä tasaisesti keskellä suuta eikä ollut syytä paljo huitoa käsivarsilla, jos mieli kaatumista välttää. Vaan alaspäin siinä soluttiin, yksi mies sai myötään mättää vettä, virta lisäsi vauhtia soudolle avuksi. Se oli läpeensä omituista retkeä.

Joki mutkittelee tavattomasti. Tuskin koskaan näkee kuutta syltä suoraan eteensä, sen matkan päästä kiertäytyy jo törmä eteen ja virta pyörähtää suoran kulman sivulle. Väliin käypi joki hyvin kapeaksi, jyrkät törmät nousevat pystyinä seininä ylöspäin muodostaen ahtaan laakson, josta taivasta näkyy vain vähänen kappale juurikuin jostakin raosta. Virran musta vesi – se on harvinaisen mustaa – kiihtyy niillä paikoin kulkemaan kohisevana koskena ja lennättelee venettä eteenpäin viskellen sitä rannasta toiseen niin että siinä koko ajan huomaa kulkevansa aivan jumalan armolla. Mutta kulku ei kumminkaan ole hetikään niin kiivasta kuin veden virrasta näyttäisi. Joki on yleensä hyvin matala, se ei jaksa kiidättää venettä veden virran mukana; virta nuolee veneenlaitoja ohimennessään, tuntuu melkein kuin oltaisiin kiini, mutta kuljetaan sitä kumminkin eteenpäin. Toisissa paikoin on joki leveämpi, vaan sitä matalampi. Pohja on hienoa, irtonaista hiekkaa, jommoista ainetta ovat niillä paikoin korkeat törmätkin. Tuota hiekkaa kuljettaa virta mukanaan, ahtaa sen paikotellen pitkälle pistäviksi, korkeiksi särkiksi, jotka milloin kulkevat viistoon poikki joen niin että jääpi ainoastaan kapea, syvempi juova väyläpaikaksi, milloin ulottuvat pitkinä saarekkeina joen keskustassa jakaen virran siten kaksihaaraiseksi. Väliin toinen haara päättyy umpinaiseen mutkaan, jossa vesi kohisten virtaa patoavan särkän yli, mutta josta vene ei millään pääse läpi. Siinä ei auta muu kuin joko nousta veteen ja vetää vene kovettuneen hiekkapankin yli tai sauvoa takaisin ja tehdä pitkä kierros. Ja juuri kun siitä pulmasta on päästy onnellisesti ohi, voi sattua että lasketaan uuteen pussiin. Oppaat eivät näitä vähän kuljettuja väyliä tunne ja sitäpaitsi muodostaa vesi joka tulvalla ja muulloinkin ehtimiseen aina uusia väyliä ja patoja sen mukaan miten virran suunta ahtaa hiekkaa yksiin paikkoihin ja repii rikki vanhoja pankkeja. Siksipä tuolla nelisen peninkulman taipaleella, jossa kovan virran luulisi hyvinkin kiirehtivän kulkua, tavallisesti meneekin päivä.

Autiota on koko seutu ympärillä, yhtä, vaikkakin vaihtelevaa, erämaata. Milloin aukeaa virran uoma kuin portti kalliosta, jonka rinteillä ja harjalla kasvaa tummahtava havumetsä, milloin ovat rantoina heloittavanvalkoiset, jyrkät hiekkatörmät, joissa tuo löyhä maaperä näyttää olevan alituisesti vierimässä. Kiinteämpiin törmiin ovat törmäpääskyset kaivanneet pesäkolojaan, ja kuin nuolia singahtelee niitä päämme päällä edestakaisin yli virran kepeässä lennossa. Missä ranta on loivempi, siinä on joku porolauma tai yksinäinen peura asettunut lepäämään veden viileän ääreen, siitä se hypähtää säikähtyneenä veneemme lähetessä ja lähtee niska ojossa ja sorkat haarallaan vilistämään viistoon rinnettä ylöspäin. Muutapa elävän liikettä ei kuulu koko taipaleella katkasemassa erämaan luonnon syvää äänettömyyttä.

Tuo hiljaisuus on omituisen uuvuttava, ja kun rästissä ovat edellisen yön unet, painuu silmä toisinaan kiini. Vaan kun se siitä taas samassa aukiaa ja luo katseen ympärilleen, tuntuu tuo kulku kiihkeessä virrassa ja tuo jylhä ympäristö melkein pelottavalta. Kun korkeat synkät rannat luovat varjonsa tuohon tummaan veteen, tuntuu melkein kuin laskisi siinä alas manalan mustaa virtaa köykäisessä ruuhessa, jota nielee ahnas vuo...

Sitä retkeä kestää yhteen kyytiin melkein koko päivän, ja kun Oulanganjoesta vihdoin viime mutka oikiaa, ja joki laajenee ja vähitellen muuttuu Paanajärven pitkäksi, joskin kapeaksi seläksi, on jo iltapuoli käsissä. Taas saavutaan asutuille aloille, vuoristen rantojen liepeillä näkyy jo taloja siellä täällä ja pian lasketaan vene muutamaan valkamaan.


Paanajärvi ei ole matkailijoille enää aivan outo paikka. Asukkaat siellä ovatkin jo tottuneet siihen, että siellä kerran tai pari kesässä käy nuorisoseurueita kirkolta näyttämässä kuljeskeleville vieraille sikäläistä alppimaista luontoa ja kauniita näköaloja. Siitäpä syystä he ovatkin kärkkäitä neuvomaan matkustajalle nähtäviä merkkipaikkoja, ja niiden neuvojen mukaan kävimme mekin jo illalla ennen auringon laskua katsomassa eteläisellä rannalla »vaskivuorta», jonka rikkaisiin vaskiaarteisiin luottaen kansa toivoo kerran ja ehkä piankin saavansa Paanajärven rannalle suurenmoisen tehdaspaikan, – toivokaamme ettei se sitä toivo turhaan. Kävimme mahtavasti vaahtoavaa »Myllyköngästä» ihailemassa ja kapusimme järveen pystysuorasti putoavalta Ruskeakalliolta vyöryttämässä kiviä syvyyteen. Näitä paikkoja oli meille paljo kehuttu, ja sekö liika kehuminen lie vaikuttanut, ettemme päässeet siellä hetikään niin haltioihimme kuin olisimme odottaneet. Seuraavana päivänä piti käydä järven itäpäässä, joka Niskavuoren alla pistää terävänä nirkkona aivan Venäjän rajaa vastaan, ja sitten lähteä painumaan etelään päin paluuumatkalle.

Yön satoi, ja satoi vielä aamullakin. Ja kun jo aamupäivällä oli satamastakin herennyt, lepäsi vielä sakea, märkä, läpinäkymätön sumu yli luonnon peittäen vastarannan jykeät vuoret kokonaan näkymättömiin. Noloa oli lähteä semmoisella säällä soutamaan tuolle järvelle, jonka kehuttuja rantoja ei nyt voisi ensinkään ihailla, vaan eipä auttanut kauemmin odottaakaan. Astuimme veneeseen ja lähdimme lipumaan tavotellen yhdestä utuisesta kallioniemen kärestä toiseen.

Vaan hienonen länsituuli tuli samassa avuksemme, ja olipa hauska katsella sen leikkiä sumuisten vuorten huipuilla ennenkuin sen väreitä järven pinnalla tuntuikaan. Millä kulmalla tuuli vähän vauhtiinsa pääsi, heilautti se sumuharsoa vuoren kupeella ja ajoi sitä raskaannäköisenä pilvenä poikemmas. Mutta tuuli oli vielä heikko, se ei jaksanut yhdellä kertaa puhdistaa kuin yhden rinteen, toinen oli vielä sakeassa sumussa ja usvapilviä liiteli siellä täällä ilmassa hajanaisina vyöhykkeinä. Ne hienonivat ja hajosivat aina kun tuulonen puhalsi, vaan keräysivät kokoon ja laskeusivat alemmas milloin vihuri väsähti. Sitä myöten paljastuivat vaarat rannoilla, huippu ja kukkula ilmestyi toisensa takaa niinkuin yhtäkkiä siihen luomana luojan sormen, kasvoi esiin metsäisiä rinteitä ja pystyjä kallionkieliä, – ja ne saattoivat taas yhtä nopeasti kadota silmistä sumuun ikäänkuin kangastus tuulen alta.

Vaan jo tuli päiväkin esiin lannistamaan usvan valtaa. Pilvet taivaalla hataroittuivat ja ratkeilivat etelän kulmalla ja jo pilkisti muutamasta raosta esiin auringon kirkas terä. Sen säteet leikkivät ikäänkuin aaltoillen tuulen ajelemassa sumustossa, jota ne sulattivat yhä ohkasemmaksi, ja toisin paikoin ne jo valaisivat heloittavan kirkkaaksi vesihelmistä kimaltelevan maan. Verkalleen puhdistui siniseksi taivaan laki, ja idän taivaalle nousi kirkas, heleänvärinen vesikaari, sen alle toinen, himmeämpi vieläpä hämärti kolmannenkin päitä taivaan rannalla. Paljo oli vielä vesihuuruja ilmassa, vaan ne hälventi vähitellen virkoava tuuli ja voittava päivä.

Nauttien ja herkutellen seurasi silmä tuota valon ja pimeyden välistä taistelua korkealla vuorten huippujen tasalla. Kauan lepäsi sumu raskaana idänpuoleisilla rinteillä ja aina alas melkein järven pintaan saakka ja ainoastaan sen etuvarustukset näyttivät olevan väistyvässä liikkeessä. Ja milloin vain päivä pistäysi jonkun kulkevan pilven taakse ja tuuli hetkeksi heikkeni, kierasi usva heti jonkun kukkulan siellä, toisen täällä utuiseen vaippaansa ja loi harmajan värityksen koko luontoon. Vaan väistyttävä sen oli sittenkin. Kun päivä oli ehtinyt puolelle, oli jo valo empimättä voittanut.

Paanajärven pinta kimalteli kirkkaana kuin kaukalon pohjalla korkeiden vuorenseinien välissä, jotka milloin loivat vedenkalvoon tumman varjon, milloin heleänkirkkaan, aina sen mukaan miten raskaampi havumetsä tai hempeämmät lehtevät vesakot sen rinteillä vaihtelivat. Ja missä kallionseinä pohjoisella rannalla jyrkkänä laskeupi veteen, siitä heijastivat päivän säteet kuumina ja heloittavina järvelle ja venheeseemme asti, kun luonnon suuruutta ihaillen soutelimme vaaran vesiviiltoisen juurella.

Parin peninkulman pituinen on Paanajärvi, eikä puolta virstaa leveämpi paljo mistään kohden. Päästä päähän sen soudimme eikä ehtinyt matkan pituus ikävystyttää. Niskakosken niskaan pysäytimme veneemme, astuimme valtakuntain rajan yli ja ongimme hetkisen harreja Venäjän puolella kosken rannalta. Ja siitä pyöräitimme takaisin, lähteäksemme palaamaan alaspäin. Näihin asti olimme aina kulkeneet kasvot pohjoiseen päin; nyt käännettiin pohjoiselle selkä.

Korpelan rannasta silmäilimme illan suussa vielä kerran Paanajärven selkiä pitkin ja poikki ikäänkuin kootaksemme muistiin siitä viimeiset vaikutukset, ennenkuin lähdimme astumaan sydänmaata kohden. Mutta nyt ei tuolla järvellä eikä sen rannoilla enää ollut aamupäiväistä viehätystään. Jokainen paikka on nähtävä sen omassa, sille sopivassa valaistuksessa. Minä luulen, että Paanajärvi on mahtavimmillaan sateen jälestä kun päivä sumusta selkiää.