Sivut

Matkailu harrastuksena

Ilmeiseti sotaa edeltäneet matkailun perinteet vaikuttivat siihen, että Kuusamon kunta perusti matkailulautakunnan vuonna 1951. Osoituksena siitä, että tämä lautakunta pyrki todellakin jatkamaan vanhoja paikkakunnan perinteitä pikemminkin kuin aukomaan uusia uria, on mm. se, että sen puheenjohtajaksi valittiin Kuusamon matkailun ”grand old man” Reino Pajari. Jäseninä olivat apteekkari Veikko Vuorento, joka oli varapuheenjohtaja, Mirjami Hannus, Maija-Leena Ylimaula ja pankinjohtaja Pekka Tirkkonen, joka toimi tämän ensimmäisen lautakunnan sihteerinä ja rahastonhoitajana. Kunnallisten lautakuntien joukossa matkailulautakunta tuli aina olemaan sikäli lapsipuolen asemassa, etteivät varsinaiset kunnallispoliitikot Pekka Tirkkosta ja myöhemmin Paavo Korpuaa lukuunottamatta tunteneet sitä kohtaan erikoisempaa mielenkiintoa. Se jäi asian harrastajien huomaan. Niin ikään sen kunnalta saamat määrärahat olivat yleensä varsin vaatimattomat.

Ensimmäinen matkailulautakunta koetti rakentaa Kuusamon matkailua entiselle pohjalle. Se koetti luoda kunnassa eräänlaista tukikohtaverkostoa sivukylille kansanopisto keskuksena. Niinpä vuonna 1952 valittiin eri puolilta Kuusamoa matkailuoppaita, joiden tuli toimia omilla kotikylillään oppaina sinne saapuville turisteille. Erikseen kansanopisto järjesti 12.–17.5.1952 erikoisen matkailuemäntäkurssin, jolle se kutsui muutamia naisihmisiä erikseen ja loput ilmoittautumisen perusteella. Ilmeisesti tämä paikallisten kyläoppaiden järjestelmä ei sen kummemmin lähtenyt vetämään, koska asiaan ei enää lautakunnan kokouksissa palattu.

Reino Pajari niin ikään solmi Käylän Iikka Mustoseen vanhat suhteet. Sotia edeltänyttä Ylä-Oulangan reittiä ja Kitkajoen koskenlaskua ryhdyttiin uudelleen saattamaan kuntoon. Hankittiin Kitkan Turkkilasta kaksi venettä jo heti vuonna 1951. Sen jälkeen alkoi majojen kunnostus.

Kiutakönkään maja saatiin kuntoon kesäksi 1953 ja Taivalkönkään kunnostus aloitettiin. Tässä vaiheessa lautakunnan työhön ja koko matkailun kehittämiseen tuli katkos, sillä Kuusamon matkailun pitkäaikainen vetäjä Reino Pajari joutui lähtemään paikkakunnalta. Tällä välin oli kuitenkin lautakunnasta aivan irrallaan toiminut eräänlainen matkailun ystävien joukko, joka kutsui itseään ”pellisteiksi”. Tämän joukon jonkinlaisena nimellisenä keulakuvana ja maskottina oli nimittäin kirjastonhoitaja, luonnonystävä ja ornitologi Pellervo Koivunen. Muita joukon jäseniä olivat Sirkka ja Osmo Saastamoinen, Alli Rautanen, Paavo Parviainen, Jenni Hiltunen ja Eino Kuosmanen, ainoastaan pitkäaikaisimmat ja huomattavimmat mainitakseni.

Tämä joukko oli vuosikymmenen vaihteessa sodan jälkeen retkeillyt kesällä Oulanka- ja Kitkajokien varsilla sekä talvella Rukavaaralla. Heidän ajatuksissaan ilmeisesti syntyi ajatus ”uudesta karhunkierroksesta”, joka yhdistäisi vanhan Ylä-Oulangan matkailureitin, Kitkajoen mahtavan Jyrävän könkään, jonne Käylän Iikka oli aikoinaan matkailijoita laskenut, ja Rukan. Samaten tämän joukon keskuudessa alkoi kangastella ajatus Rukasta uutena talvimatkailukeskuksena.

Kun matkailulautakunta oli menettänyt vanhan vetäjänsä, se ryhtyi suunnittelemaan, miten Kuusamon matkailua lähdettäisiin kehittämään tavallaan uudelta pohjalta. Kokouksessaan 19.10.1953 se valitsi toimikunnan kartoittamaan Kuusamolle uusia matkailukohteita. Tämän toimikunnan kokoonkutsujaksi ja puheenjohtajaksi tuli Pekka Tirkkonen, kuusamolaissyntyinen pankinjohtaja, josta tuli sodanjälkeisen Kuusamon matkailun uranuurtaja, sekä jäseniksi Koillissanomien perustaja ja silloinen päätoimittaja Reino Rinne, Eino Kuosmanen ja metsänhoitaja Veijo Tuomela. Ilmeisesti juuri tämän toimikunnan keskuudessa pellistijoukon kaavailut alkoivat saada realistista pohjaa.

Pekka Tirkkonen kertoi, että tuohon aikaan hänen pankkinsa, Kuusamon KOP:n, konttorin yläkerrassa asui vuokralaisena maanmittausinsinööri Kalevi Routala, jonka vuosikymmenen alussa alkanut isojako oli tänne heittänyt, ja tämä osoittautui varsin ideakkaaksi ja energiseksi matkailumieheksi. Tirkkosen mukaan helsinkiläispoika Routala oli tietyllä tavalla Lapin luomoissa ja osasi nähdä Kuusamon luonnonnähtävyydet ulkopuolisin silmin ihmeellisinä ja ainutlaatuisina. Niinpä hänestä tuli Kuusamon matkailun yksi päävauhdittaja. Osmo Saastamoinen muisteli, että Routalalla oli vanhaa pujottelukokemusta ja hän tunsi Suomen Hiihtoliiton pujottelupuolen johtohenkilöitä. Niinpä hän innostui kovasti ajatuksesta, että Rukasta ei tulisi ainoastaan matkailun vaan myös talviurheilun keskus. Vaikka kyseisen toimikunnan pöytäkirjoja ei olekaan säilynyt, näyttää varsin todennäköiseltä, että juuri tämä toimikunta teki Karhunkierroksesta ja Rukasta Kuusamon matkailun pääkohteet, joita ryhdyttiin aktiivisesti sekä markkinoimaan että kehittämään.

Seuraavan vuoden kevättalvella ja kesällä alkoi nimittäin tapahtua sekä Karhunkierroksella että Rukan rinteillä. Ensiksi mainittua alettiin merkitä ja kunnostaa sekä viimeksi mainitun rinteitä raivata. Osmo Saastamoinen kertoi, että alunperin hiihtokeskusta suunniteltiin Rukan nk. Keskikukkulalle, mutta talvella 1954 Paavo Parviainen ja Eino Kuosmanen löysivät nk. kakkosrinteen ja alkoivat markkinoida sitä, mikä sitten saavuttikin yleistä kannatusta. Rukan kehittämisessä olikin sen jälkeen oikein hurmos päällä. Siellä kulki parinkymmenen ihmisen joukko talkoissa joka ainoa viikonloppu. Tämän joukon vetäjänä olivat esim. Reino Rinne, Veijo Tuomela ja tietysti ennen kaikkea Kalevi Routala. Niinpä innostus tarttui muihinkin. Sakari Ervasti pani linja-autonsa liikkeelle ja kuskasi talkooväkeä ehtimiseen pelkällä bensiinimaksulla. Näin raivattiin Rukan ensimmäinen pujottelurinne. Välillä lauloi justeeri, välillä rätisi Osmo Saastamoisen Kone Sähkön uunituore moottorisaha. Viimeksi mainittu muisteli, että puiden kaatamiseen saatiin maanviljelysinsinööripiiriltä lupa.

Matkailun perustaa loivat harrastelijat kunnan nihkeydestä huolimatta

Vuoden 1954 alusta matkailulautakunta sai uuden kokoonpanon. Nyt sen puheenjohtajaksi tuli ”pellistien” keulamiehiin kuuluva Eino Kuosmanen sekä jäseniksi kelloseppä Raino Tammi, pankinjohtaja Pekka Tirkkonen, insinööri Kalevi Routala ja lehtori Mirjam Hannus. Lautakunnassa enemmistö oli selviä matkailuaktiiveja, jotka eivät ainoastaan tehneet päätöksiä ja esityksiä vaan myös panivat toimeksi. Kuusamon matkailussa oli silloin kolme työsarkaa, joihin panostettiin.

Ensimmäinen ja kaikkein tärkein oli Rukan kehittäminen, joskin se siirtyi enimmäkseen urheilupuolen ja muiden asian harrastajien huoleksi. Toisena oli Karhunkierroksen kehittäminen ja sen majoituspaikkojen kunnostaminen. Ja kolmantena Kuusamon mainostaminen ja sen tunnetuksi tekeminen Etelä-Suomessa ja maan rajojen ulkopuolella.

Rukan kehitys lähti nopeimmin voimakkaaseen nousuun. Kun ensimmäinen rinne saatiin raivatuksi, tilattiin tänne ilmeisesti Kalevi Routalan suhteiden avulla Vierumäen opiston johtaja Tauno Juurtola, joka oli samalla SHL:n johtavia pujotteluasiantuntijoita. Vuonna 1955 Tauno Juurtola kävi Rukalla ja antoi lausunnon, jonka mukaan paikka soveltui erinomaisesti pujotteluun. Asiassa ryhdyttiinkin välittömästi tuumasta toimeen. Heti seuraavaksi vuodeksi hommattiin Rukalle pujottelun Suomen mestaruuskisat. Ne hoidettiin läpi talkoovoimin. Mukana olivat järjestelyissä niin Kuusamon Erä-Veikot kuin matkailulautakuntakin ja em. matkailuväki. Sen sijaan kunta ei tuohon aikaan tällaisille asioille korvaansa lotkauttanut. Niinpä kun Erä-Veikot pyytivät matkailulautakunnalta kisojen järjestelyihin joko rahallista tai muuta apua, lautakunta vastasi: ”Rahaa te ette tule saamaan, koska sitä ei ole meilläkään, mutta sen sijaan saatte kaiken muun mahdollisen avun, mitä me pystymme antamaan.” Sen jälkeen lautakunta luetteli yksityiskohtaisesti, mitä se oli valmis itse jäsentensä toimesta in corpore toteuttamaan. Lautakunta järjesti majoituspaikkoja, merkitsi ja hiihti ladut Konttaiselle ja Valtavaaralle, järjesti Kuusamoa koskevan valokuvanäyttelyn ja huolehti kisojen aikana opastuksesta ainoastaan muutamia toimenpiteitä mainitakseni. Osmo Saastamoinen muisteli, että toinen rinne saatiin raivatuksi pujottelukuntoon juuri kisojen aattona. Niissä kisoissa ei konevoima jyllännyt. Ne olisivat kelvanneet Tahko Pihkalallekin. Rinteet tampattiin talkoovoimin, ja kilpailijat niin ikään kulkivat tamppaamalla ylös heti laskunsa jälkeen.

Heti seuraavana vuonna Rukalle hankittiin polttomoottorilla toimiva hissi, joka kuljetti laskijat puolirinteeseen. Tämä nk. hotellihissi hankittiin Sveitsistä, ja Erä-Veikot maksoivat sen lystin. Ensimmäinen sähköhissi Rukalle rakennettiin vasta vuosina 1960–1961 Kuusamon Matkailu Oy:n toimesta.

Syksyllä 1957 Imatran Voima lahjoitti Kuusamon kunnalle Myllykosken voimalaitostyömaan kaksi parakkia sillä ehdolla, että kunta siirtää ne välittömästi sieltä pois. Matkailulautakunta sai pohdittavakseen, minne parakit siirrettäisiin. Vihdoin helmikuussa matkailulautakunnalla oli esitys valmiina. Kunta vuokraa Metsähallitukselta Rukan Peurakaltion maastosta yhden hehtaarin alueen, mille Myllykosken parakit pystytettäisiin. Lautakunta selitti, että Erä-Veikoilla oli Metsähallituksen kanssa tehty sopimus tuon alueen käytöstä eikä heillä ollut mitään sitä vastaan, että parakit sinne siirrettäisiin. Parakeille ilmaantui heti käyttäjäkin, sillä vastaperustettu Kuusamon Matkailu Oy anoi lautakunnalta saman tien parakkeja käyttöönsä, mihin suostuttiinkin.

Tämä ensimmäinen matkailualan liikeyritys, Kuusamon Matkailu Oy, syntyi siten, että kuusamolainen liikemies Kalevi Riipinen ja hammaslääkäri Jorma Lamminmäki ottivat yhteyttä Osmo Saastamoiseen ja tiedustelivat häneltä, minkälaisessa vaiheessa Rukan kehittäminen oli. Kuultuaan tältä, että Rukan kehittäminen oli rahasta kiinni, kun kunta ei ollut valmis satsaamaan eikä Erä-Veikoilla ollut rahaa, he ehdottivat, että perustetaan osakeyhtiö, joka alkaa kehittää Rukaa liiketoimintaperiaatteella. Niin tehtiinkin. Juuri nämä kolme miestä panivat pystyyn Kuusamon Matkailu Oy:n. Osmo Saastamoinen muisteli, että ainoa heistä, jolla oli rahaa oli Lamminmäki; Kalevi Riipisellä oli liikemieskokemusta ja hänellä, Osmo Saastamoisella, oli taasen se varsinainen idea eli Rukan kehittäminen talviurheilukeskukseksi.

Juuri mainituista IVO:n parakeista tuli Kuusamon Matkailu Oy:n ensimmäinen tukikohta. Toiseen parakkiin tehtiin keittiö ja ruokasali ja toiseen majoituspuoli: neljä kahden hengen ja kaksi kuuden hengen huonetta. Erikseen rakennettiin sitten sauna. Talvella 1958 ei ollut sähköä eikä vettä. Eino Kalpalalta saatiin hankituksi keväällä ensimmäinen aggregaatti. Tavallisella muoviputkella johdettiin vesi Peurakaltion lammesta saunaan ja keittiöön. Kun muoviputki sitten jäätyi, niin silloin syntyi vipinää. Tässä nk. Kaltiomajassa majoitettiin ja ruokittiin varsin huomattaviakin asiakkaita. Tasohan ei ollut kaksinen, mutta yritysmieltä ja intoa sitäkin enemmän.

Karhunkierroksen kehittäminen tapahtui myös enimmäkseen talkoovoimin. Aluksi 1950-luvun puolivälissä kunnostettiin kämpät Kiutakönkäälle, Taivalkönkäälle ja Ristikalliolle. Kunnalta saatiin jonkin verran rahaa ja puuttuvalta osin tarvikkeet kerjättiin. Sen sijaan kunta kustansi veneet, jotka kuitenkin matkailulautakunnan jäsenet tai ”pellistit” kävivät soutamassa ja laskemassa paikoilleen. Karhunkierrosta kiertävien turistien tarpeisiin veneet soveltuivat heikosti, sillä ne osoittautuivat olevan aina väärällä puolella. Matkailulautakunta anoi sen vuoksi useaan otteeseen kunnanhallitukselta määrärahoja riippusiltojen rakentamiseksi sekä Taivalkönkään kohdalle Oulankajokeen että Myllykosken kohdalle Kitkajokeen, mutta turhaan. Niinpä lautakunta kyllästyi odottamaan ja pani toimeksi.

Kalevi Routala hankki ystävältään diplomi-insinööri Antti Karhuselta laajuuslaskelmat. Kuusamon Puu Oy:ltä hankittiin puuosat, joiden arvo oli noin 6 000 mk. Pohjolan Voima lahjoitti vaijerit, joiden arvoksi arvioitiin noin 50 000 mk. Itse sillat pystytettiin talkoovoimin. Siltojen arvo oli lautakunnan arvion mukaan valmiina noin 200 000 mk, mutta lautakunta oli maksanut niistä ainoastaan 21 394 mk. Nämä ensimmäiset eli Taivalkönkään sillat saatiin siis aikaan kesällä 1956. Karhunkierroksen merkitseminen onnistui suhteellisen helposti siksi, ettei Kuusamon isojakoa ollut tuohon aikaan vielä tuolla alueella suoritettu. Vuoden 1957 aikana alettiin kunnostaa Julman Ölkyn ja Jyrävän majoja sekä hankittiin veneet sekä Petäjälammelle että Julmalle Ölkylle. Myös Porontimanjoen myllykämppää alettiin kunnostaa.

Kuusamon mainonta matkailukuntana kohtasi monenlaisia vaikeuksia. Ensimmäinen matkailulautakunta hankki Kuusamo-aiheisia matkailumerkkejä, joita myytiin ja joista saatiin tulojakin useina vuosina. Koillissanomien kirjapainossa painatettiin brosyyreja sekä laadittiin erikoinen opaskirjanen Kuusamoa varten. Nämä kaikki vielä saatiin suhteellisen helposti, kun Reino Rinteen kautta suhteilla saatiin painatuskulut varsin alhaisiksi. Mutta kun matkailulautakunta ryhtyi suunnittelemaan vuosikymmenen loppupuolella hieman näkyvämpää ja nykyaikaisempaa mainontaa, tie nousi pystyyn. Suunnitteilla oli monen vuoden ajan sekä uudenaikaisempi ja kattavampi Kuusamo-opas että Kuusamoa koskeva filmi.

Silloinen matkailulautakunnan puheenjohtaja Eino Kuosmanen, joka anomuksia koetti kunnanhallituksen jäsenille esittää, kertoi monet kerrat kuulleensa olevansa sellaisen ”humpuukilautakunnan” johdossa, ettei sinne veronmaksajien rahoja kannattanut paiskata. Kun lautakunta vuodesta 1955 alkoi vakavissaan vedota siihen, että matkailu alkoi olla elinkeino, joka toi kuntaan rahoja lisääntyvän turismin vaikutuksesta, pitivät kunnan johdossa olevat virka- ja luottamushenkilöt sitä lähinnä hyvänä vitsinä. Mutta yhtä kaikki Kuusamo alkoi saada pian mainosta ihan itsestään. Sitä tekivät voimayhtiöt Imatran Voima ja Pohjolan Voima kuusamolaisten puolesta, vieläpä maksoivat siitä hyvästä, että saivat sitä tehdä. Kuusamon matkailulautakuntakin, vaikka piti koskisotaa Kuusamon nähtävyyksien kannalta uhkaavana, näki aivan oikein, että sillä oli aikamoinen mainosarvo Kuusamolle.

Toinen Kuusamolle hyvin merkittävä mainosvaltti oli ollut Rukalla v. 1955 pidetyt SM-kisat. Mutta yhä parempaa oli tulossa. Suomi Filmin ohjaaja Särkkä oli kesällä 1956 ohjaamassa Kuusamossa Juha-elokuvaa. Eino Kuosmanen oli ehdottanut hänelle, että Kuusamosta tehtäisiin aivan oma lyhytelokuva. Särkkä innostui asiasta ja ilmoitti Suomi Filmin laskuun tekevänsä elokuvan, kunhan opastus vain löytyy. Eino Kuosmanen ryhtyi oppaaksi, ja niin filmi tehtiin. Matkailulautakunta saattoi vuoden 1956 lopussa lahjoittaa kunnalle ilmaisen filmin.

Matkailutoiminta Kuusamossa 1950-luvulla oli mitä suurimmassa määrin pienen ryhmän harrastustoimintaa, jota suuri yleisö ei erikoisemmin arvostanut. Matkailulautakunnasta muodostui eräänlainen asianharrastajien kerho, joka sai kyllä rauhassa hommailla mitä halusi, mutta jolle kunta varsin niukasti antoi varoja. Tähän asianharrastajien joukkoon kuului muutoin sekä varsinaisia pujotteluaktivisteja, joihin kuuluivat Osmo Saastamoinen ja ilmeisesti myös Kalevi Routala, liikemiesmäisen matkailun kannattajia, niin kuin Pekka Tirkkonen, ja erikoisia luontoaktivisteja, kuten erityisesti Reino Rinne ja suurin osa nk. pellisteistä. Matkailun ja luonnonsuojelun välillä ei tuohon aikaan nähty olevan mitään erikoisempaa ristiriitaa – päinvastoin, niiden edut näyttivät enimmäkseen varsin yhteneväisiltä. Ristiriitoja näiden ryhmien kesken alkoi esiintyä vasta 1960-luvun lopulta ja erikoisesti 1970-luvulta lähtien, jolloin massamatkailun varjopuolet alkoivat tulla näkyviin.

Sivut