Sivut

Tullessani Kuusamoon vuonna 1961 eräs rehti paljasjalkainen kuusamolainen yrittäjä sanoi minulle: ”Muutamat väittävät, että turistit ja matkailu tuovat Kuusamoon rahaa. Se on ihan täyttä humpuukia. Minä oon tavannut monta monituista turistia eikä yksikään ole antanut minulle yhtää markka.” Perusteluhan oli varmastikin ihan oikea; väite vain oli väärä. Nyt kun tästä lausahduksesta on kulunut kolmekymmentä vuotta, se nimenomaan Kuusamossa esitettynä kuulostaa ihan mielettömältä.

Onko siis niin, että Kuusamon matkailu on syntynyt viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana? Ei alkuunkaan: Kuusamon matkailun alkujuuret ovat todella kaukana. Kuusamossa on kulkenut vieraita, sekä kotimaisia että ulkomaisia, lähes vuosituhannen ajan. Saamelaisten asuessa täällä kulki niin karjalaisia, norjalaisia kuin ruotsalaisiakin, kuka verottamassa, kuka pelkästään kauppaa käymässä, kuka vain läpikulkumatkalla.

Käsitys Kuusamosta syrjäisenä erämaapitäjänä, joka vuosisadat oli tottunut elämään vain omillaan ja jonka koskemattoman ja eksoottisen erämaaluonnon vasta karelianistisen innostuksen saaneet taiteilijat, Akseli Gallen-Kallela etunenässä, huomasivat ja tekivät tunnetuksi, on vähintäänkin yksipuolinen, ellei peräti väärä. Ennen ensimmäistä maailmansotaa ulkopuolelta tulevien erilaisten matkailijoiden kulkeminen Kuusamossa oli pikemminkin sääntö kuin harvinaislaatuinen poikkeus.

Jo kauan ennen taiteilijoita Kuusamon löysivät kauppamiehet ja jopa tiedemiehetkin. Pudasjärven piirilääkärit Palmroos ja Fogelholm kirjoittivat Kuusamosta jo 1860-luvulla, että kuusamolaiset olivat tottuneet seurustelemaan muualta tulleiden kanssa, osasivat käsitellä näitä ja ottivat mieluummin rahan kaupankännistä ja palvelusta kuin vaivalloisesta maanviljelystä. Niinpä heidän näkemyksensä mukaan Kuusamossa oli maatalous pikemminkin rempallaan, mutta elintaso siitä huolimatta korkeammalla kuin naapuripitäjissä, mikä johtui ennekkoluulottomasta kauppamiesmentaliteetista. Tämän väitteen vahvistavat norjalaistutkijat Friis ja Daa, jotka niin ikään tutkimusmatkoillaan kulkivat täällä 1800-luvun puolivälissä. Aivan erikoisen vilkasta matkailijoiden kulku oli Kuusamossa vuosisadan vaihteessa. Silloin Kuusamossa kulki kolmen ulkomaalaisen sahayhtiön toimihenkilöitä, vienankarjalaisia, oululaisia ja ruotsalaisia kauppiaita sekä lisäksi sitten sekä kotimaisia että ulkomaisia tiedemiehiä ja taiteilijoita.

On epäämätöntä, että Kuusamon matkailun historian ensimmäinen todellinen nousukausi sattuukin juuri tälle ajalle. Kun aikaisemmat matkailijat olivat käyneet enimmäkseen vain Kuusamon kirkolla ja markkinoilla, herrasväki oli yöpynyt pappilassa ja rahvas kestikievarissa, niin nyt matkailijat löysivät Kuusamon luonnon ja tavallisen kuusamolaisen kansan.

Kuusamosta oli hyvää vauhtia muodostumassa itään suuntautuvan matkailun sillanpääasema, kun kaikki sitten päättyi sotaan ja rajan sulkemiseen. Mutta kuitenkaan ei kaikki aivan päättynyt. Niinpä Paanajärven matkailu, joka oli lupaavasti alkanut edellisen vuosisadan lopulla, koki vain pienen keskeytyksen ja jatkui sitten entistäkin ehompana.

Kuusamon matkailu sotien välisenä aikana

Paanajärven vanhimpia matkailutaloja olivat Rajala ja Mäntyniemi. Molemmista oli kuljettu aikoinaan niin pororaidoilla kuin hevosillakin Vienan Karjalassa kauppamatkoilla, ja molemmissa taloissa yöpyivät ennen sotia niin vienalaiset laukkuryssät kuin muutkin matkalaiset. Molemmissa taloissa oli erillinen tuparakennus, joka oli varattu juuri matkailijoita varten. Juuri Paanajärven Rajalassa olivat yöpyneet niin Akseli Gallen-Kallela kuin Louis Sparrekin. Molemmat talot olivat matkailijan kannalta varsin sopivalla paikalla: Mäntyniemi sijaitsi lähellä vanhaa rajaa, Paanajärven alapäässä, kun taasen Rajala sijaitsi aika tarkalleen Paanajärven keskikohdalla järven pohjoisrannalla. Sen lähettyvillä sijaitsivat Paanajärven huomattavimmat nähtävyydet Ruskeakallio ja Mäntykoski.

Kun maantie Paanajärvelle valmistui 1925, turismi lisääntyi selvästi ja siitä alkoi muodostua yksi paanajärveläisten huomattava sivuelinkeino. Tosin samalla Paanajärven yläpään eli länsiosan osuus matkailuelinkeinon tarjonnassa selvästi korostui. Tiehän päättyi länsipäähän, ja Oulanganjoen suussa sijaitsi Kauppilan talo, johon sijoitettiin kestikievari. Joen yli kulkeva lossi sijaitsi juuri Kauppilan kohdalla. Toinen länsipään taloista, joka myös hyötyi lisääntyvästä turismista, oli Manninen. Entiset matkailutalot Mäntyniemi ja Rajala säilyivät, varsinkin kesäaikana, edelleen turistipaikkoina.

Todennäköisesti 1920-luvun alussa Paanajärvelle kotiutui Ivar Yltiö. Vanha paanajärveläinen, Kaisa Pesonen, tiesi kertoa, että Ivar Yltiö toimi Paanajärvellä Hackmanin asioilla ja osti länsipäästä pari tilaa, joista toinen oli Päätalo eli Sirkelä. Sinne hän perusti kaupan, johon hän tavarat osti Kirkonkylän Raistakan liikkeestä. Luultavasti siinä vaiheessa, kun maantie vilkastutti matkustajaliikennettä, hän laittoi pienen perämoottorin, jolla alkoi länsipäästä kuljettaa matkailijoita Ruskeakalliolle itäpäähän. Aluksi tämä kuljetus oli pienimuotoista ja tilapäistä, mutta 1930-luvulle tultaessa se laajeni niin, että Yltiö hankki joskus 1929 tai 1930 ison nk. rautapaatin, keskimoottorin, johon mahtui ainakin parisenkymmentä henkeä kerrallaan.

Silloinen turistipalvelu ei ollut niin turhan tarkkaa. Niinpä Yltiöllä ei ollut pelastusliiveistä eikä -renkaista tietoakaan, ja ukko itse oli niin hajamielinen, että hän saattoi ihan hyvin ajaa turistit aivan eri kohtaan kuin oli pyydetty. Mutta toisaalta Ivar Yltiö sopi turistipalveluun kuin valettu. Hän oli vanhanajan herrasmies, joka pukeutui säntillisesti ja käyttäytyi erikoisen kohteliaasti. Piikatyttöä hän kohteli kuin arvokasta rouvaa ja tavallista kulkijaa kuin rovastia. Ja kaikki tapahtui liioittelematta ja luontevasti. Lisäksi Yltiö oli ilmeisestikin varsin kielitaitoinen henkilö, joka tiettävästi puhui varsin sujuvasti ruotsia ja saksaa sekä ainakin jossakin määrin myös ranskaa ja venäjää. Viimeistään siinä vaiheessa, kun hän hankki isomman veneen, hän joutui jättämään kaupan pidon pois.

Vuonna 1937 Paanajärvelle rakennuttivat Eeva ja Laura Pallasvaara Alatornion Kaakamosta matkailumajan. Rakennus oli kaksikerroksinen, ja sen ylemmässä kerroksessa sijaitsi viisi majoitushuonetta ja alakerrassa ruokasali, keittiö ja sisarusten huoneet. Varsinaisesti tämä matkailumaja, niin kuin kaikki muutkin tuohon aikaan, toimi vain kesäisin. Talveksi Eeva Pallasvaara matkusti Turkuun, missä hän toimi sairaanhoitajana, kun sen sijaan Laura Pallasvaara asui majalassaan ja piti alakertaa lämpimillään.

Sisaruksilla oli majalansa hoidossa selvä työnjako: Laura hoiti keittiön ja Eeva majoituspuolen. Kesäaikaan he pitivät kahta apulaista. Fanny Törmänen, joka oli kahtena kesänä sisarusten majalassa apulaisena, kertoi, että molemmat kesät olivat niin kiireisiä, että työpäivä venähti tavallisesti aamuseitsemästä iltakymmeneen.

Tuon ajan turistit viipyivät useinkin paikalla päivä- jopa viikkotolkulla. He olivat täyshoitovieraita, jotka päivisin tekivät ympäristön nähtävyyksille milloin patikka- milloin veneretkiä. Sesongin lyhyys ei erikoisemmmin haitannut matkailupalvelujen tarjoajia, sillä esimerkiksi Mäntyniemen tuvassa toimi talvella koulu ja Rajalaan oli majoitettuna rajaseutupappi, kunnes hän sai oman asunnon ja kirkon. Myös Punaisen Ristin sairastuvassa majoitettiin matkailijoita. Valtaosa turisteista tuli Paanajärvelle siis autolla. 1930-luvun alussa Kuusamon osuuskauppa alkoi harjoittaa niin kutsuttua sekajunaliikennettä. Tämä kulkuneuvo oli kuorma-auton ja linja-auton yhdistelmä eli pienoisbussi, jossa oli pieni lava. Tämä sekajuna liikennöi vuoropäivin kirkolta Vuotungin kautta Paanajärvelle ja sieltä Sovakylän kautta Liikaseen, mistä tultiin Käylän kautta kirkonkylään, ja joka toinen päivä reitti ajettiin toisin päin. Tätä reittiä mainostettiin silloin kuusamolaisena ”Karhunkierroksena”.

Sota ja kirkonkylän hävittäminen katkaisivat matkailun nousun

Sodat katkaisivat Kuusamon matkailun kukkeimman kehityksen. Mikäli tänne vuoden 1941 kesäkuussa saapuneita saksalaisia ei pidetä matkailijoina, keskeytys muodostui tosi pitkäksi, sillä vasta vuodelta 1951 löytyvät seuraavat Kuusamon matkailua koskevat asiakirjatiedot. Silloin nimittäin perustettiin Kuusamon kunnan matkailulautakunta. Todennäköisesti varsinaista matkailua ei tuona aikana todellakaan ole ollut. Näin pitkää katkosta ei ole kovinkaan vaikea ymmärtää.

Sotien jälkeen tapahtuneen Lapin sodan seurauksena Kuusamo hävitettiin noin 70-prosenttisesti ja Kuusamon kirkonkylä käytännöllisesti katsoen kokonaan, mukaan luettuna kansanopisto ja Kuusamon muut majapaikat. Jotensakin tehokkaaseen jälleenrakentamiseen päästiin vasta vuonna 1946, sillä rakennusmateriaaleista oli hirvittävä puute.

Ensiksi rakennettiin sivukylien asunnot ja talousrakennukset. Sen jälkeen ryhdyttiin rakentamaan ihan uudelleen täysin hävitettyä kirkonkylää. Tästä järjestyksestä johtui, ettei kirkolla ollut heti sotien jälkeen edes mitään majoitusmahdollisuuksiakaan. Paikalliset asukkaatkin asuivat tänne tultuaan toista vuotta venäläisten jälkeensä jättämissä korsuissa. Asuinrakennuksia ryhdyttiin rakentamaan vasta vuonna 1946 ja liikerakennuksia vuosina 1947 ja 1948. Korhosen kestikievari oli valmiina vuonna 1948 niin kuin kansanopiston Majalakin, mutta matkustajia liikkui vielä varsin harvakseen ja satunnaisesti. Vasta vuonna 1952 alkoi Kuusamon kirkonkylä olla jälleenrakennettu, joskin vieläkin varsin rujon ja ankean näköisenä. Talot olivat enimmäkseen yksi-, korkeintaan kaksikerroksisia maalaamattomalla hirsipinnalla olevia tyylittömiä rakennuksia.

Matkailun lama ei ollut ainoastaan taloudellista vaan myös henkistä laatua. Kuusamon matkailun helmi, Paanajärvi, oli menetetty, joten Kuusamossa uskottiin yleisesti, että parhaat matkailun vuodet olivat paikkakunnalla auttamattomasti takana päin. Tähän tappiomielialaan vaikutti sekin, että myös pohjoisen talvimatkailu oli kokenut kovan iskun, kun naapuripitäjä Salla oli menettänyt talvimatkailukeskuksensa Sallatunturin. Sieltä käsinhän oli jo alustavasti suunniteltu hiihtomatkailun laajentamisesta myös Kuusamoon. Kuusamossa oli kuitenkin joukko innokkaita luontoihmisiä, jotka talvella kävivät hiihtelemässä Rukalla ja kesällä kulkivat vanhoilla Oulanka- ja Kitkajokien nähtävyyksillä. He uskoivat voimakkaasti Kuusamon matkailun uuteen nousuun.

Sivut