Yhtenä Maailman ohjelmapisteenä on saattaa »kotimaamme koko kuva» painumaan lukijainsa mieleen. Sellaiset matkakuvaukset kuin toht. Hännisen tässä esittämä ovat varmaan parhaita keinoja tämän tarkoituksen saavuttamiseen. Suomen luonnon suurenmoinen kauneus »Pohjolan Sveitsissä» painuu lähtemättömästi mieleen, ja toivottavasti moni, joka aikoo ulkomaiden »ihmeitä» katselemaan, saa aiheen ajatella, eikö ole syytä ensin tuntea oman heimoalueen nähtävyydet, ennenkuin muualle matkansa ohjaa.


Penikulmittain olemme kulkeneet kankailla risteileviä porojen polkuja, joilla ei näytä olevan mitään määrättyä suuntaa, ei alkua eikä loppua, kun vihdoin aukeaa eteemme Oulankajoen jylhänkaunis laakso. Jyrkkien, paikoin toista sataa metriä korkeiden kalliorinteiden välissä, kaitaisten niittyrantain reunustamana, välkkyy joen tyyni pinta kesäillan kuulaassa valossa. Kaikkialla on koskematon erämaan luonto, sillä Ylä-Oulanka halkoo Kuusamon ja Kuolajärven asumattomia rajamaita Paanajärvelle saakka.

– Osuimme juuri Savinalammelle, – sanoo oppaani, nuori Ollilan isäntä Kitkalta. – Täällä yhtyy pohjoisesta tuleva Savinajoki Oulankaan.

– Nyt on meidän etsittävä sopiva yöpaikka, – ehdotan, sillä pitkä jalkamatka jo jäseniä raukaisee.

Syvien laaksoon johtavien kalliokuilujen poikki kiivettyämme pääsemme Oulangan kivikkosuistolle, jonka se on kasannut lampeen laskiessaan. Kaunis maisema avautuu eteemme. Pauhaavana könkäänä syöksyy siinä joki jyrkkien louhikkorinteiden välisessä kuilussa, ja valkeana vaahtona pärskyy vesi kalliohyppyreissä, kunnes koski lampeen laskiessaan rauhoittuu aivan tyynipintaiseksi, peilikirkkaaksi suvannoksi.

Lähellä joensuuta on malminetsijäin rakentama uusi sauna. Sen luo päätämme yöpyä. Saunassa on kivityökaluja: paljoja, poria, lapioita ja kiviruutia. Oppaani sanoo niiden kuuluvan kuolajärveläisille malminetsijöille, joilla on täällä valtauksia. Lähellä saunaa on louhos, jossa kalkkisuonissa kiiltää vaskikiisua. Kaitainen on suoni, mutta ehkä syvemmällä levenee. Siinä toivossa on kai työtä jatkettu.

Laittelen kuntoon uistimeni ja perhosonkeni, sillä illalliskalat on pyydystettävä. Heitän onkeni könkään pyörteeseen. Salamana sinkoaa sieltä purolohi koukkuuni – nappaa toinen – kolmas… Vähän ajan kuluessa nakkelen niitä kymmenisen; tarttuupa muutamia hopeakylkisiä harjuksiakin. Mutta pian loppuu syönti. Viskaan perhoni parhaan taitoni mukaan koskeen, pyöräyttelen sitä vedenpinnalla, tärisytän vapaa, härnään ja houkuttelen, mutta kaikki turhaan. Jokunen purolohi puljahtaa vain onkeni luona ja pyrstöään heilauttaen ilmassa katoaa piilopaikkaansa vesikiven koloon. Oikullinen kala on purolohi: toi-sinaan syö vaikka naavatukkoja, toisinaan eivät sille kelpaa parhaat englantilaiset perhotkaan.

Opas keittää teetä, perkaa kalat ja paistaa ne nuotion loimessa. Ja maukkaan aterian hän kaloista valmistaakin, vaikka ei käytä muuta maustetta kuin suolaa. Kuusamolainen onkin tottunut kalan paistaja, pitkillä eräretkiltä hän on oppinut monta yksinkertaista ruuanlaittotapaa, joista eivät nykyaikaiset keittokirjat mitään mainitse. Niinpä hän kalaa paistaessaan hakee nuotioon kuivat leppä- tai koivupuut, asettaa kalat vartaisiin ja panee suolaa päälle. Kala-vartaan hän pistää maahan pystyyn, niin että kalat tulevat lähelle tulta, mutta eivät siihen koske. Siten paistettuna kala tulee mureaksi ja sitä voi syödä paljon.

Yöksi valmistamme kahdesta honka-pölkystä rakotulen eli »Laiskan Jaakon nuotion», jonka tasaisessa lämmössä, havuvuoteilla loikoillen, hautelemme väsyneitä jäseniämme.

– Saisi se pyssykin olla saapuisalla, – tuumii oppaani.

– Mitäpä sillä yöllä…?

– Joutuu täällä Oulangalla toisinaan karhujenkin kanssa samoille yötulille. Tässä uomassa pari vuotta sitten tuli kolme karhua Niemen Heikin nuotiolle keskiyöllä. Unen läpi kuuli Heikki liikettä nuotion takaa ja virkkoi: »Noudappas, Lotta, juomavettä, koska olet jalkeilla!» Mutta samassa kuului luihin ja ytimiin käyvä vihellys, ja Heikki sekä hänen Lottansa näkivät kauhuissaan, kuinka karhu kahden poikansa kanssa lönkytteli tiehensä. Ei ole Heikki sen koommin Oulangalla käynyt.

Nuotion takaa kuuluu jo tasainen kuorsaus. Köngäskin tuntuu hiljentävän yöksi kohinataan. Yksinäinen yörastas vain laulaa läheisessä puussa:

»On kevät, on kevät,
ja hiirenkorvall’, ja hiirenkorvall’
on koivut, on koivut…»

– Runollisen pesäpaikan se lintu on valinnut armaalleen, – ajattelen minä unta odotellessani.

[Kuva: Rupakivi, joen pohjasta kohoava kivipatsas Savinajoella]
Rupakivi, monta metriä korkea, joen pohjasta kohoava kivipatsas Savinajoella, joka laskee pohjoisesta Oulankaan.

Aamulla etsimme kuolajärveläisten kalaveneen, jota oppaallani on oikeus käyttää, ja annamme virran venhettä viedä. Pysähdymme Kauniskaltiota valokuvaamaan. Pystysuorana, sadan metrin korkuisena se nousee edessämme kuin rosoinen linnan muuri. Korkealla päämme päällä leijailee muuttohaukkapari ja kirkuu meille. Sillä on pesä jossakin luoksepääsemättömässä kallion rotkossa tuolla ylhäällä.

Vähän alempana avautuu eteemme kolme kallioporttia. Oulanka haaraantuu siinä kolmeksi pauhaavaksi könkääksi, joita ei kukaan ole veneillä laskenut. Tornin korkuisten kalliopatsaiden väleissä syöksyy vesi valkoisena vaahtona hypellen kallioportailla. Näiden Taivalkönkäiden kumea pauhina, jota korkeat kalliot vahvistavat, kuuluu kauvas. Vedämme venheen könkään niskaan. Mikä mainio aihe taidemaalaajille! Sellaista koskimaisemaa saa laajalta hakea. Otan valokuvia, mutta juuri ne, joita enimmän matkoillani suojelin, vahingoittuivat. Ne ovat pikku Niagaroja, nämä putoukset. Niiden alapuolella kiemurtelee tyyni suvanto, jossa vaahto-pallot kuin joutsenet uiskentelevat.

Vene on jätettävä könkään niskaan ja jalkaisin jatkettava matkaa rantaa kiemurtelevaa polkua pitkin Kiutaköngästä kohti. Eräällä nivalla on onkimiehiä, kitkalaisia harjuksen pyytäjiä, jotka penikulmien takaa ovat tulleet tänne mielikalastustaan harjoittamaan. Harjuksien »perhostaminen» on hauskaa urheilua, kansanmiehetkin pitävät sitä Kuusamossa puoleksi urheiluna. Taitavia onkimiehiä ovat nämäkin, sen näen siiman heitosta ja vavan liikkeistä. He seisovat vyötäreitään myöten kylmässä vedessä, ja saaliinsa he toisella kädellään pistävät selässä olevaan konttiin, illalla aikovat lähteä kotimatkalle, koska heillä on jo kantamus kaloja.

Näiden onkimiesten veneellä laskemme kaltaisten niittyrantain reunustamaa jokea Kiutakönkäälle, josta aion omin neuvoin kulkea Paanajärvelle.

Jos Taivalkönkään seudut ovat kauniita, ovat Kiutakönkään maisemat vieläkin mahtavammat. Korkean, paljas lakisen Kiutavaaran alla tekee joki äkkikäänteen ja syöksyy sitten korkeiden kallioiden väliin puserrettuna jyrkännettä alas tyyneen suvantoon. Veden raivokas leikki on hermoja kiihottavaa, siinä rantakallioilla seisoessani tunnen kuin koski tahtoisi vetäistä mukaansa, ja päätäni huimaa, kun kauemmin katselen veden vilinää ja kuuntelen sen pauhinaa. Ihminen tuntee voimansa pieniksi tämän luonnon jättiläisen rinnalla, ja jonkunlainen alakuloinen avuttomuuden tunne valtaa mielen. Kosken kohinassa olen aina ollut kuulevinani tuhansia eri ääniä: korkeita ja matalia, iloisen hilpeitä ja syvän surullisia, jopa valittavaa tuskanhuutoakin. Kussakin koskessa ovat nämä sävelet eri suhteissa yhtyneet, ja niiden yhteissointukin on vaihteleva. Tämän könkään pauhinassa ovat matalat, surunvoittoiset sävelet vallitsevina.

Jos tänne olisi rautatie, niin näilläkin rannoilla viliseisi matkustajia: huvimatkailijat kierteleisivät kameroineen sen louhikkorantoja, »filmaajat» järjestäisivät jännittäviä kohtauksia sen partaalla, taidemaalaajat istuisivat sen äyräällä siveltimineen ja insinöörit suunnittelisivat sen jättiläisvoimien vangitsemista. – Nyt kohiset vielä vapaana ja unohdettuna: joku selkosien samooja sinut vain huomaa ja sinua ihailee.

Oulankajoen varsille on suunniteltu luonnonpuistoa, jossa ei saisi hävittää kasveja eikä eläimiä. Mainitut könkäät tulevat varmaan olemaan sen parhaimpina kaunistuksina. Kiutakönkäältä Paanajärveen saakka virtaa Oulanka tyynenä suvantona. Tämän matkan päätän laskea yksinäni. Kahdesta honkatukista teemme »koplukan» eli pienen lautan. Tukit asetamme rinnakkain ja yhdistämme ne pienapuilla, ja alukseni on valmis. Sanomme hyvästit, ja niin tiemme erkanevat: oppaani vastavirtaan veneitä palautta-maan ja minä myötävirtaan viilettämään, pitkällä sauvoimella alustani ohjaten.

Tasaisempaa ja vaivattomampaa, matkustamista ei ole olemassa. Äänettömästi liukuu alukseni virtaviivalla, ja rannoista näen, että nopeus on melkoinen. Aurinko on painumassa Sallan tunturien taa, ja tyyni, valoisa pohjolan kesäyö saapuu. Salaperäinen, ruusunhohteinen valo täyttää syvimmätkin rotkot, valon ja varjon rajat häviävät, ja ympärilläni leviää rauhainen, laaja sydänmaan öinen luonto. Kuuluu vain metsäpuron solina, kun se jyrkkää laakson rinnettä jokeen laskee, kauempana metsäisen vaaran rinteellä kukkuu käki, ja joen käänteessä alkaa »Pohjan satakieli» yölaulunsa…

[Kuva: Maisema Kitkajoen varsilta]
Maisema Oulankaan laskevan Kitkajoen varsilta.

Oulangan laakso täällä laajenee, virta on tuonut tänne paljon hiekkaa, jonka päällä joki kiertelee tyynipintaisena hevosenkengän muotoisissa kaarissa, silloin tällöin vain koskettaen laakson kalliorinteisiin. Tiheää mäntymetsää kasvaa joen äyräillä, ja paikoin on tulvavesi lohkonut hiekkatörmistä kokonaisia maakappaleita puineen. Muutamissa joen käänteissä on vain kaitaisia niitty- ja pensasreunoja.

Niittyrantaisella niemellä on porolauma laiduntamassa. Nuo pohjolan »kruunupäät» ovat juuri äsken vaihtaneet pukua: vaaleanharmaa, vahva talviturkki on heitetty pois ja sijaan on puettu silkinhieno, mustahko kesätakki. Komeat sarvet ovat pudonneet, ja uudet työntyvät päästä nahkapäällisinä tappeina. Eivät huomaa porot omituista kulkijaa, ajopuuksi kai luulevat, kun koplukalla istuen äänettömästi niiden eteen ajelen. Vasta kun äännähdän, huomaavat ne minut ja nelistävät tiehensä, että valkeat saparot vilkkuvat.

Aurinko nousee jo vaarojen yläpuolelle, kun viimeisen joen mutkan takaa avautuu Paanajärven vuonomainen uoma. Järveen laskiessaan on joki kerrostanut laajan suistomaan, jossa ovat paanajärveläisten parhaat niityt. Pysäytän alukseni Kauppilan majatalon rantaan ja kiipeän kangistunein jäsenin matkailijain tupaan levolle.

Sääsket ovat Pohjois-Suomen maanvaivana. Ne ovat jo Oulangalla tehneet kanssani läheistä tuttavuutta, mutta vallan sietämättömiä ne ovat Kauppilan kamarissa. Ne ovat verenhimoisimpia eläimiä, oikeita verenimijöitä. Tapan niitä laumoittain, mutta siitä huolimatta kuuluu aina korvissani niiden tuttu sotahuuto, kun ne tekevät pistinhyökkäyksiään. Panssaroin itseni peitteillä, mutta aina jää joku rako, josta ne pääsevät ihooni käsiksi. Väsyn viimein niiden hyökkäyksiin ja äkäydyn nukkumaan. Turvonneet silmäni ja kuhmuiset kasvoni minulle herättyäni todistavat, että sääsket ovat verestäni osansa ottaneet.

Paanajärven seutuja on sanottu »Pohjolan Sveitsiksi», ja paljon näillä maisemilla onkin Alppien järvilaaksoja muistuttavaa. Kaitainen, laaksomainen, 24 km pituinen järvi, syvällä vaarojen uomassa, jonka kallioiset rinteet jyrkkinä, paikoin pystysuorina seininä kohoavat, ja joiden takaa paljaat tunturien päät kurkistelevat. Siellä täällä kyyhöttää taloja rinteiden alimmilla liepeillä järven rajassa, ja niiden vihreät peltotilkut antavat mieluista värivaihtelua tummiin, havumetsän polttamiin tai harmaanruskeihin kalliorinteisiin, joita sivuilta laskevien purojen vaahtovyöt katkovat.

[Kuva: Selkäjärven könkäät Paanajärvellä]
Selkäjärven könkäät Paanajärvellä.

Synnyltäänkin on Paanajärvi samanlainen kuin useimmat alppijärvet ja vuonot. Jääkauden lopulla on monta sataa metriä vahva jäävirta hiljakseen luisunut Oulangan laaksoa pitkin. Samoina aikoina ovat jäävirrat alppilaaksoja ja Norjan vuonoja kaivaneet. Paanajärven kohdalla on jäävirran voima ollut suurin, ja siinä on laakso syvimmäksi kaivautunut.

Siinä kuvastelee tämä vuoristojärvi jylhiä rinteitään ja taivaalla ajelehtivia poutapilviä, kun keskipäivällä alamme Kauppilasta soutaa sen syviä vesiä. Tunnen sen jo ennestään, sillä olinhan edellisenä kesänä mittaillut sen syvyydet ja kartoittanut pohjamuodot. Talotkin ovat tuttuja. Tämä tässä Oulangan suistolla on Kerkkälä, jonka asukkaiden useana keväänä täytyy tulvan aikana paeta kotoaan karjoineen; tuolla pohjoisrannalla on m. m. Takalo, Paloniemi, Rajala ja Paana, jonka nuori-isäntä on ollut taiteilija Gallen-Kallelan mallina, kun hän on maalannut taulua »Paimenpoika Paanajärveltä». Etelärannalla on m. m. Erkkola, Kultanen, Korpela ja Leppälä; kaikki melkoisia taloja. Omituista on, että talojen seinät ovat kuin ruskeiksi maalatut, vaikka mitään maalia niihin ei ole sivelty. Helteisinä kesäpäivinä paahtaa aurinko tähän uomaan niin kuumasti, että pihka kihoaa seinistä, peittäen puun ruskealla kerroksella. Kaukaa katsoenkin näyttävät talot ruskeilta.

Suuntaamme venheemme Rajalaa kohti. Sieltä on minun saatava soutajat Mäntyniemeen, järven itäpäähän saakka. Rajalassa otetaan matkustaja ystävällisesti vastaan. Se on järvikunnan varakkain ja vieraanvaraisin talo. Viisisataisena laumana laiduntaa sen porokarja talvisin Kantalahden läheisillä tuntureilla, mutta kesäksi se ajetaan Paanajärven palkisille. Meille kerrotaan talossa, että karhu on taas käynyt karjaa verottamassa; parhaan lehmän on kaatanut edellisenä päivänä erään vuoripuron varrella. Nyt on kaksi pyssymiestä haaskalla vahdissa.

Saan saattomiehet, ja niin lähdemme järven itäpäätä kohti. Sivuutamme kauniin Mäntykönkään, jonka lähellä on uusi kansakoulu. Useimmat Paanajärvellä käyneet ovat pistäytyneet Mäntyjoella, ja sen kuvan näkee maisemapostikorteissakin. Me käymme sen sijaan järven vastakkaiselle rannalle laskevan Selkäjoen suulla. Järveen laskiessaan pauhaa Selkäjoki komeana könkäänä, jonka rinnalla Mäntykoski joutuu varjoon. Harva matkailija käy sitä ihailemassa, eikä sitä näy maisemakorteissakaan esitettynä, vaikka se on Paanajärven parhaimpia nähtävyyksiä.

Ruskeakallio on seuraava pysähdyspaikkamme. Kauempaa katsoen se näyttää suurehkolta kivilouhokselta, mutta kun alle soudamme, niin päätä huimaa katsellessa sen korkeita, järvelle kallistuvia seiniä. Viisikymmentä metriä se kohoaa pystysuorana, ruskeana, rosoisena seinänä järvestä. Kallion alla on 40 m syvä vesi. Erästä loivempaa kurua myöten kiipeämme kalliolle, jonka räystäältä annamme koetteeksi kiven vieriä alas. Se putoaa molskahtaen järveen. Kerrotaan karhun ja poron siitä kerran mäkeä laskeneen. Syyskuussa oli karhu ajanut poroa ja molemmat putosivat suinpäin järven jäälle, josta ne kuolleina löydettiin.

Kallion rinteellä, samoin kuin muuallakin Paanajärvellä, kasvaa harvinaisia kasveja. Muuttohaukka on tehnyt pesänsä muutamaan kallion ulkonemaan ja leijailee kirkuen päämme päällä.

– Onko teillä uistinta mukana, tässä tavallisesti lohi ottaa, – tuumi soutaja, kun kallion alta lähdemme. Asetan uistimen vapaan. En usko nappaavan, koska ukonpilvi näyttää etelältä nousevan. Mutta tuskin olemme päässeet kilometrin matkan, kun siimarulla kirahtaa kipeästi ja me näemme lohenvenkaleen kimpoavan jäljessämme metriä korkealle ilmaan, ja se syöksyy samassa syvyyttä kohti, että ei tahdo ehtiä antaa kylliksi siimaa. Kestää lähes puolisen tuntia väsytellä, kun vihdoin saamme komean, viisikiloisen järvilohen veneeseen.

Leppälän niemestä alkaen järvi kaitenee ja rinteet käyvät jyrkemmiksi. Siinä Malinavaaran alla on järven syvin kuoppa, jossa on 128 m vettä. Paanajärvi onkin Laatokan jälkeen maamme syvin järvi. Sen pohja on aivan meren pinnan tasalla.

Ukkospilvi painuu pohjoiseen meidät sivuuttaen. Sen synnyttämä tuuli tyyntyy nopeasti. Muikkuparvet kohoavat pintaan ja alkavat kisailla laumoissa, joihin kirkuvat tiirat iskevät. Kauempaa kuuluu kuikan »mauruamista».

Läheisen talon rannasta kuuluu kiireellinen kolina. Siellä lapetaan nuottaa veneisiin. Kolinaan sekaantuu puheen pajatusta:

– Tuo, Liisa, se kalakori rantaan! Älä päästä venettä ulkupuista erkanemaan… Voi täytinen, kun ei keritty aikoinaan Sirkelän matalikolle…! Toiset jo tulevat.

Edessämme soutelee useita nuottueita. Perämiehet seisovat ja tähystelevät muikkuparvia. Harvoin ovat muikut Paanajärvessä pinnalla, ja vielä harvemmin ne käyvät matalalla, nuottamiehen yletyttävillä. Siksipä on oltava hyvällä ilmalla vahdissa.

Mäntyniemi on ollut aina käymätaloni, ja sen rantaan nytkin veneemme ohjaan. Talo on lähellä järven itäpäätä ja Venäjän rajaa. Sen naapureina on useita pienempiä taloja rajaan päin. Viljelykset ovat pienet ja suuri osa elintarpeista täytyy sydänmailta hankkia. Mäntyniemen veljekset ovat mainioita metsämiehiä. Kymmenet karhut, ilvekset ja ahmat on heidän tarkka luodikkonsa kaatanut. Kuormittain viedään talvella metsälintuja Ouluun.

Petoeläinten pyydystäminen sydänmailla ei ole aina leikintekoa. Viikoittain hiihdättää toisinaan perässään keväinen kontio, ennenkun nahkansa hellittää. Sukeutuupa toisinaan taistelu karhun ja miehen kesken elämästä ja kuolemasta, eikä aina ole sanottu, että mies voittaa.

Yksi Mäntyniemen vanhemmista veljeksistä joutui kerran käsikähmään karhun kanssa, ja hänelle olisi käynyt perin huonosti, jolleivät muut olisi apuun ehtineet. Tapaus oli seuraava: Mäntyniemen takalistoille oli eräänä kesänä ilmaantunut paha karhu, ihmistä pelkäämätön otus, joka iltapimeällä tuli tanhuista lampaita varastamaan, kävipä se erään mökin ovestakin sisään tirkistelemässä. Mäntyniemen miehet asettuivat sitä väijymään erääseen latoon ja sitoivat kellokaslampaan ladon nurkkaan karhulle syötiksi. Puoliyön aikana tuli karhu lammasta tavottelemaan, mutta sai samalla luotituiskun vastaansa. Karhu haavottui leukaan ja pakeni metsään. Aamun valjetessa läksivät miehet karhua etsimään, ja erään lammen lähellä se hyökkäsikin miehiä vastaan. Pyssyt eivät laukea, ja suoraa päätä karkaa haavoittunut kontio miehen kimppuun, kaataa hänet allensa ja alkaa viillellä selkää ja kasvoja kynsillään ja hampaillaan. Lähimmät toverit valtasi pelko ja he pakenivat. Mutta karhun kynsiin joutuneen veli juoksi lammen takaa hätään ja ampui karhun kuoliaaksi. Kesän sai mies sitten hoidella haavojaan, ja pahat arvet jäivät kasvoihin muistuttamaan tästä kahakasta.

Monta muuta karhujuttua kertovat Mäntyniemen isännät kahvia juodessamme.

Mäntyniemi on matkamiesten käyntitaloja. Tästä menee talvitie Vienan Karjalaan Soukelonkylään ja toinen Vartiolammelle. Karjalaiset käyvät usein rajakylistä täällä postia hakemassa, ja sopu rajantakaisten kanssa on mitä parhain.

Illan kuluessa kiipeän lähellä olevalle Kuljantunturille. Sen paljaslakiselta huipulta on viehättävä näköala. Pohjoisessa leviää laaja tummametsäinen sydänmaa, minkä keskellä kirkkaita tunturijärviä päilyy. Kauempana rajoittuu katse Kuolajärven köyryselkäisiin vuoriin, joiden piirteitä auer himmentää. Idässä kiemurtelee Ala-Oulanka avartuneessa laaksossa. Sen varrella kohottaa Kivakka-tunturi lumisia harteitaan. Etelässä nostaa Nuorunen kaljua päätään ja rajoittaa näköalaa sinnepäin. Aivan vuoren alla levenevät Paanajärven ulapat. Nuottamiehet Sirkelän matalikolla ovat päässeet kalastuksen alkuun. Sieltä kuuluu kiivasta soutua ja nuottakelan vonkumista. Tunturipolkua ajelee paimen karjaa kotiin soitellen pajupillillään, jonka ääntä järven takaiset vaarat monistavat…