Jo kauvan olin halunnut päästä Kuusamoon, tuota ”Suomen Sveitsiä” pohjoisessa katsomaan missä

”väräjää veden kuulea kalvo…
kumpujen kuusetkin hatapilvihin lientyvä taivas
tuuheat tummentaa”.

Kun siis toissa kesänä 1889 sain hyvää seuraa, kaksi nuorta toveria mukaani, jotka hekin olivat taipuvaiset tekemään jalka- ja veneretken noille kaukaisille salomaille, niin ryhdyttiin ”from sounds to things”, tuumasta toimeen, ja lähdettiin liikkeelle.

Kajaani tuli retkemme lähtökohdaksi. Eräänä kauniina iltana kesäkuun lopussa saavuttiin hevosella Iisalmelta tuohon pieneen, vaan sievään kaupunkiin Ämmä- ja Koivukoskien rannalla. Sen merkillisyydet ovat pian katsotut. Keskellä kosken valkovaahtoisia aaltoja nostaa Kajaaninlinna rauvenneet muurinsa: korkealle ilmaan nousee hieno höyry syvyydestä, missä ”ämmä” aina kiehuttaa kattilaansa, jolloin linnan muurit seisoivat eheinä, jolloin Messenius täällä kirjoitti ensimmäisen Suomen historian, tai Fieandt miekka kädessä uljaasti taisteli isänmaan puolesta. Kaupungin toinen muistomerkki on ”Lönnrotin tupa” kukkaisella niityllä virstan päässä kaupungista, jonne Lönnrotin mielellään sanotaan vetäytyneen yksinäisyyteen, tutkiessaan ”noita syntyjä syviä, asioita ainoisia”, jotka hän sitten julkisuuteen saattoi kansansa iki-iloksi.

Seuraavana aamuna olimme valmiit lähtemään pikku ”Elias” höyryveneellä k:lo 6 aamulla Sotkamoon. Meille kun pääasia oli nähdä niin paljon nähtävää matkallamme kuin mahdollista, niin emme sitouneet suorinta tietä tallustelemaan, vaan päätimme tehdä tämän matkan Sotkamon vaaroja, ja ennen muita Vuokattia katsomaan. ”Eliaan” matka käy ensin Rehjänselkää, sitten Nuasjärveä pitkin, kaakkoon päin; silmäimme määränä kohoaa kaukana häämöittäen Vuokatin huippu, jonka kuva matkan eistyessä selviämistään selviää. Pikku ”Elias” tekee parastansa, vaikka kuorma on raskas; sen perässä on näet kahdessa pitkässä vierekkäisessä rivissä kiinnitetty puoli toista kymmenkuntaa kaupungilta palaavia tervaveneitä, joista jokainen hyvin on pituudeltaan ”Eliaan” vertainen. Tultuamme Nuasjärven poikki, jätämme Kärnälän sillalla pikku venheemme. Vastapäätä Vuokattia on koillispuolella Naapurivaara, jossa muutamassa talossa asuu tunnettu kansankirjailia Heikki Meriläinen, ”Korpelan Tapanin” tekiä, jonka luoksi olimme päättäneet poiketa ja joka meitä mitä herttaisimmin otti vastaan. Meriläisen talo on vaaralla korkealla ja tutustuttaa meidät hyvin Pohjolan luontoon. Silmäimme edessä leviävät metsäiset kunnaat ja rannikot monen peninkulman avaralta, aina kauvas Sotkamon kirkon toiselle puolelle, ja niiden tummain reunojen väliltä siintävät salmet ja järvien selät, käyttääkseni isäntämme omaa vertausta, niin kuin lävet kerjäläisen paikatussa mekossa. Ainoastaan yhdessä suunnassa kohoaa meitä vastapäätä viisihuippuinen Vuokatti vielä korkeammas, sulkien näköalamme.

Seuraavan päivän iltapuolen olimme määränneet Vuokatille nousemista varten, Vuokatti kohoaa Nuasjärven rannasta noin 1100 jalan korkeuteen (meren pinnasta) ja n. 600 jalkaa alla olevain järvein pinnasta (korkeuden ilmoitukset ovat hyvin erilaisia). Eräässä torpassa järven puolella saimme oppaaksi viisikorttelisen pojan, jota seurasi vielä pienempi tyttö, nähtävästi oppiaksensa itse tietä vastaisuuden varaksi. Nousu on jotenkin vaivalloista, koska rinne on jyrkkä eikä ainakaan tältä tahosta ole mitään polkua. Mutta meidän oppaamme olivat hyvin kiipeemiseen tottuneet, niin että sai kulkea puolijuoksussa, jott’ei jäisi heistä jälelle. Mutta näkö vuoren huipulta, kun sinne vihdoin päästiin ja nähtiin rusottavan auringon laskevan pohjoisessa, palkitsi runsaasti vaivat. Sieltä silmäillessä alenivat Naapurivaara ja muut vaarat lapsiksi vuori-ukon rinnalla. Korkealle yli muiden näillä seuduilla se nostaa kivisen päänsä, ja on se koko Suomenniemellä korkein vuori täältä etelään päin. Istuttuamme tuntisen katsellen kesäyön suloisuutta ja hakattuamme nimemme kallioon ikuiseksi muistoksi täällä käynnistämme, läksimme paluuretkelle, joka kävi nousua paljon huokeammin.

Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, oli meillä illalla hauska tilaisuus katsoa nuorison leikkejä Naapurivaaralla. Ensin nuoret miehet, muiden katsellessa, olivat koppisilla, jolloin osoittivat suurta taitoa ja notkeutta. Sitten tytöt rupesivat laulamaan, ensin vähän ujostellen vierasten läsnä ollessa, mutta pian ujous haihtuikin, miehet vihdoin yhtyivät ja vilkkaat leikit ja rinkitanssit olivat käymässä. Enimmäkseen ovat nuo laulut tosin ilman arvoa ja käännöksiä ruotsista, mutta onpa kuitenkin joukossa jokunen joka ei aivan onnistumattomasti ilmoita laulajan lempeitä taikka ivallisia ajatuksia, vaikka jälkimmäiset usein ovat kovin rivoja. Olkoon tässä kaksi esimerkki, yksi kumpaistakin laita.

  • Sä tähti, joka taivaalta
    loistat niin kirkkaasti,
    voisitko minulle kertoa
    kussa on kultani.

  • Laialla laakson ihanan
    mun kasvoi kultani,
    ehkäpä tuolta löytänen
    mä huvitukseni. – – –

  • Ah terve rakas neitonen,
    sinua kaipailen,
    jos raukka saisin nukkua
    sun rintaas nojaten!

  • Hyvästi rakas neitonen,
    pois lähen luotasi,
    ett’ei se paha maailma
    seuraamme kieltäisi.

  • Ei mua peljätä pispa eikä pappi,
    kuin on päälläni sankarin takki, ralalala j.n.e.

  • Minkä sille voipi jos maailma huutaa,
    kenpä voipi tukkia maailman suuta. – – –

  • Ennen minä elätän lehmän ja lampaan,
    ennenkuin akan irvihampaan.

  • Lehmä syöpi heinii ja lammas syöpi lehtii,
    vaan akka syöpi rasvaa, enempi kuin ehtii.

  • Enne minä rannalla raitoja rassaan,
    ennen kuin meiän kylän tyttöjä passaan! – – – – – –

Enintä suosiota näyttävät pilkkalaulut nauttivan, ja niitä osataan jatkaa loppumattomiin asti uusilla värsyillä. ”Oulun piioista” toivotaan pilkkalaulussa lopuksi, että he paremmin oppisivat ruotsin kieltä, niin ett’ei heidän tarvitsis, niin kuin valitettavasti nykyään on laita, väännellä selvää suomea. – Hyvissä ajoissa loppui kuitenkin sunnuntai-illan vietto, sillä varhain seuraavana aamuna täytyi kaikkien taas olla työssä.


Sotkamosta; Naapurivaarasta, alkoi sittemmin, 2 päivänä heinäkuuta, varsinainen jalkaretkemme, Ristijärven, Hyrynsalmen ja Kiannan kautta Kuusamon tuntureita tapaamaan. Reput selkään ja sauvat käteen, ja ystävällisen isäntämme, Meriläisen, saatossa, lähdettiin mäkiä ja norkoja astumaan. Tiemme oli vähäinen polku, joka, kaukana valtatiestä, saattoi meitä jotenkin suoraan Ristijärvelle auringonnousuun päin. Ainoastaan joku talo näkyi vaarain törmillä, muutoin kuljettiin jylhän luonnon helmassa. Kun oli lähdetty liikkeelle vasta puolenpäivän aikana, niin ei päivässä ehditty kauvemmas kuin Halmevaaran taloon, 6 ½ ”Ruotsin virstan” eli neljännespeninkulman päähän. Isäntäväen kehoituksesta menimme suomaiseen saunaan, jonka jälkeen, kansan tavan mukaan, vilvoitimme palavaa ruumistamme rahilla pihan keskellä taivas-alla.

Aitassa oltuamme yön, läksimme taas liikkeelle; Härmänmäkeen, Paltamon pitäjässä, oli 3 neljänneksen matka. Mutta matka tuli meille monenkertaiseksi. Oppaatta lähdettyämme matkalle ja kuljettuamme jonkun neljänneksen, huomasimme olevamme rämeissä ja tiemme kadonnen. Turhaan sitä haettuamme täytyi meidän lähteä umpimähkään astumaan. Kunnaita, norkoja, pieniä järviä tuli tiellemme, mutta ei ihmisen jälkeä. Hieno sade tulla piritti. Tilamme ei enää ollut hauskaakaan. Silloin kuultiin lehmäin kellojen kilinää, ja ensi kerran eläissäni huomasin, ett’eivät runoiliat ole erehtyneet kuin siinä ovat nähneet jotain runollista. Pian olimme taas tiellä ja saavuimme Härmänmäen taloihin. Levättyämme ja kuivattuamme vaatteemme, jatkettiin iltapuolella matka, ja ilman uusia seikkailuja saavuttiin, 6 ½ neljänneksen matkan jälkeen, Ristijärven kirkolle. Loppumatka kävi Saukkovaaran korkeita rinteitä myöten. Sen alapuolella nähtiin järven rannalla tuo pieni keltainen maalaiskirkko tapuleineen. Pappilassa saimme mitä parhaimman majapaikan.

Ristijärvestä olimme päättäneet jatkaa matkaamme vesitse. Putkolan kestievarissa, virstan päässä kirkolta, vesireitin varrella, onnistui meidän myöskin puolen päivän odotuksen jälkeen päästä kaupunkimatkalta palaavien tervamiesten pariin. Tervat oli myyty, ja vene nyt tyhjää, lukematta vähää ”Oulun roskaa” veneen pohjassa. Tila valmistettiin meille veneen pohjalle, jossa voitiin pitkällään loikoa. Mieluimmin kuljetaan muutamia veneitä yhdessä, ja niin oli nytkin neljä yhdessä matkassa. Ristijärvellä voitiin nostaa tervaveneitten nelikulmaiset purjeet, niin ett’ei tarvittu soutaa, ja matka eistyi näin hauskasti, jos hitaastikin. Jos vähäisinkin tuulahdus käy, niin eipä tahdota ryhtyä raskaaseen soutoon. Mutta veden yhtyvät taas joeksi – Emäjoki, Kiehimänjoki eli Kiannanjoki, kaikkia näitä nimiä käytetään, ilman että kumpikaan on voinut tehdä itsensä yksinvaltiaaksi. Sopii mainita että tässä joessa löydetään simpsukoita, joiden helmistä maksetaan joskus parikin sataa markkaa. Pian alkavat virrat, ja nyt täytyy ryhtyä sauvomaan itsensä jokea ylöspäin, joka ei ole mikään huokea työ. Kalliokoski, Junkonen ja Ruokovirta kuljetaan tällä lailla, ja niin ollaan mahtavan Seitenoikian alla.

Seitenoikia on tämän reitin vaikeimpia ja vaarallisimpia paikkoja. Puolentoista neljännestä pitkänä vyörryttää se vaahtoisia aaltojaan kivien ja koukeroin rantojen välissä. Kansan kertomuksen mukaan on se saanut nimensä siitä että perämiehen sitä laskiessaan täytyy ohjata kulkua ”seitsemästi oikiaan”. Voisi myöskin ajatellä että nimi mahdollisesti olisi lappalaista alkuperää, ja sisältäis muistoa niiltä ajoilta, jolloin lappalaiset täällä kosken rannalla palvelivat ”seitojansa”. Kosken alla on kaikkien astuttava maalle. Seitenoikiaa ylös ei kulje sauvomalla, vaan on vene vedettävä, joka tapahtuu siten että muut pitkästä köydestä rannalta vetävät venettä ja yksi mies vahvalla kokkaan kiinnitetyllä seipäällä ohjaa kulkua ja estää venettä lykkäytymästä rannan kiviin. Veneen vetäminen koskea ylös on raskas työ, ja se joka siihen osaa ottaa näkee kyllä todeksi raamatun lauseen: sinun otsas hiessä pitää sinun syömän leipäs. Työn suoritettua jäätiin yöksi levähtämään erään koskenvartian tupaan Seitenoikian yläpuolella.

Varhain seuraavana aamuna jatkettiin matka Hyrynsalmelle, josas meidän täytyi erota entisestä matkaseurastamme. Näiden matka kävi näet Hyrynsalmen kirkolta kaakkoiseen päin Luvanjokea myöten, meidän piti taas jatkaa matkaamme koilliseen Kiannalle. Kauvan ei meidän kuitenkaan tarvinnut odottaa Hyrynsalmen siivossa ja sievässä keskievarissa, sillä jo muutaman tunnin päästä saapui kotimatkalla olevia Kiannan tervamiehiä. Minun toverini ja minä, jotka tähän saakka olimme olleet yhdessä veneessä, erotettiin nyt toisistamme, yksi kuhunkin tervaveneeseen – ehkä ei luotettu täysin siihen että olimme miehiä puolestamme sauvomaan ja vetämään, mutta uudet matkakumppanimme eivät olleetkaan nähneet miten riskisti olimme eilispäivänä työtä tehneet. ”Tervamiehinä” minun veneessäni oli vanhanpuoleinen isäntä molempine lapsineen, Joakko ja Liena, joita yhäti neuvoili ja opetti. Naisia on usein , jopa tavallisesti, tervamiesten joukossa, vaikka perämiehenä, ”viilettäjänä”, niin kuin täällä sanotaan, aina on mies. Ja meidän Lienamme teki kyllä tehtävänsä yhtä hyvin kuin mies konsanaan, joko sauvomassa, taikkapa paljain säärin hypätessään rannan kivillä venettä vetämässä.

Ensin purjehdittiin puolen peninkulman pituisen Hyrynjärven poikki, sitten tyyntä jokea pitkin alavain rantain välillä kunnes tultiin vuolaitten Kerälän virtain alle, jossa sauvominen taas alkoi. Sille veneelle, jossa minä olin, sattui tässä kohta alussa tapaus, joka olisi voinut päättyä huonommin, kuin kävi. Sauvottaissa täytyy venettä niin että virta koko ajan painaa sitä rantaa vasten, se on kokassa sauvojan velvollisuus, mutta nyt tapahtui että virta pääsi kääntämään kokan ulospäin ja koko veneemme heitettiin huimaavaa vauhtia alaspäin muutamia kosken kiviä vastaan. Onneksi se ei kuitenkaan mennyt kumoon eikä rikki, ja ponnistamalla kaikkia voimiamme, onnistui meidän vihdoin taas päästä oikeaan uomaan. Tyven isäntämme oli aivan kalpea, hän oli luullut kumminkin veneensä, jos ei itsensäkään, tehneen viimeisen matkansa. ”Olkoon tämä sinulle, Joakko, opiksi vast’edes”, sanoi hän vaaran ohi mentyä, nyt taas tyytyväisen näköisenä; Joakko oli näet ollut kokoan pitäjänä.

Yö oli vietettävä taivas-alla. Seutu Hyrynsalmen ja Kiannan välillä on autio, asumaton; koko viiden peninkulman pituisella taipaleella näki tuskin yhtään ihmisasuntoa. Yösija tuntui vähän kolkolta, koska juuri loppumatkalla ukkois-ilma oli käynyt ylitsemme, kastaen metsän ja maan märjäksi. Vaan pian oli valkea palamassa – se ei ollut oikea nuotiovalkea, selittivät matkakumppanimme, sillä se tehdään yhdestä ainoasta puusta, vaan ”rompsivalkea” tehty useammasta puusta ja oksasta. Valkean ympärillä valitsi nyt jokainen itsellensä paikkansa, levittäen allensa ja päällensä mitä hänellä oli. Mutta pian saimme huomata ett’ei vuoteen kosteus ollut suurimpana esteenä, Nukku-Matin tulolle, vaan nuo kuuluisat Pohjolan lentolaiset ”sääsket”, ”mäkäräiset”, ”polttiaiset” j.n.e., jotka tuhansittain hyristen ja siristen ilmestyivät seuraamme. Eivätkä liioin näyttäneet tulta ja savuakaan pelkäävän. Vasta sitten kuin olin kasvoni kokonaan peittänyt nenäliinalla, jonka reunat tarkoin pistin paidankaulukseni alle, voin nukkua jotenkin levottomaan uneen. Kello kolme aamulla (oli pantu maata puoli kaksitoista) ruvettiin taas liikkumaan, ja kello neljä oltiin matkalla.


Kahden tunnin matkan jälkeen oltiin n.s. Kiannan koskien alapuolella. Niitä on kymmenen: Aittokoski, Haarakoski, Peurakoski, Pitkä, Vääntiä, Pysty, Kyynäspää, Patokoski, Kynä ja Jalo. Joen luonto on täällä mahtavan kaunista: korkeitten kallioin ja rantaäyräitten välitse rientävät vaahtopäät aallot alaspäin; kuusi ylempää koskea muodostaa melkein yhden yhtäjaksoisen kosken, jonka pituus on puoli peninkulmaa. Suurimmat koske ovat ensimmäinen ja viimeinen, Aitto ja Jalo. Aittokoski on Imatra vähän pienennetyssä koossa. Äkkijyrkät kallioseinät pusertavat yhteen koskea, joka ärjyen ja vaahdoten syöksyy niiden läpi, Uhkarohkealta näyttää veneellä kulkeminen sitä alas, vaan tapahtuuhan se joka päivä. Myöskin Haarakoski on mahtava koski. Peurakoskella näimme ensi kerran irti päässeen poron liikkuvan korkealla rantaäyräällä. Pitkäkosken kiviset rannat olivat täynnä orjantappura-pensaita, joiden kauniit punaiset kukat meille heloittivat auringon paisteessa. Vihdoin tullaan Jalokoskelle, joka muodostaa Kiannanjoen lähdön Kiantajärvestä. Myöskin Jalossa vesi kiehuu kallioisten rantain välissä. Erittäinkin tekee mahtavan vaikutuksen yksi äkkijjyrkkä kallioseinä, kymmenkunnan sylen korkuinen, vasemmalla ylöspäin menevälle. Mutta mitä kauniimpi koski on matkailian silmälle, sitä vaivalloisempi on se hartioille venettä vedettäessä. Vaan vihdoin on kuitenkin Jalokin jaksettuna, soudetaan lahdelmaan nyt käymättä olevan Ämmän ruukin viereen ja huoataan hetkisen. Ämmän ruukki on rakennettu järvestä lähtevän Niskakosken viereen, sillä laskun kautta suuri Kiantajärvi purkaa vetensä jokeen.

Vielä veivät entiset matkakumppanimme meidät Kiantajärven poikki itärannalle, jossa Kiannan pappila ja kirkko ovat. Kiannaksi nimittää kansa aina tätä pitäjää, vaikka virallisesti sanotaan Suomussalmi. Eräässä niemessä astuin toverini maalle, otettiin herttaiset jäähyväiset, ja kysymykseen mitä olimme velkaa kuuden peninkulman matkasta virtoja ylöspäin, pyydettiin meiltä 50 p. mieheen! Väsyneitä kun olimme lyhyen yölevon jälkeen etsimme erottuamme kohta itsellemme pehmeän sammalvuoteen metsän helmassa ja pian olimme kaikki suloisessa unessa. Kun heräsimme oli jo iltapäivää hyvä osa mennyt auringosta päättäen – kellot olivat seisahtuneet. Noustiin siis, järjestettiin ulkoihminen, mahdollisuuden mukaan, hyvään kuntoon ja lähdettiin astumaan pappilaan, jossa meitä otettiin mitä parhaiten vastaan. Pappila on korkealla mäellä, josta on laaja näkö järven yli. Kun menee alas rantaan, astuu vanha rakennus huomioon. Sen ovessa luetaan piirrettynä: Maacunan cansa seisoi vahdija 1742. Ens: las: son mojlajnen A: o: i. Tässä ovat siis seudun miehet ennen sodan aikana olleet koossa torjujaan vihollisen uhkaavaa päällekarkausta. Arvattavasti on rakennus silloin heitä varten rakennettu. Moilainen lienee ollut sen miehen nimi, joka oli nostoväen johtajana. Suomalaisen talonpoika on vanhoista ajoista asti tottunut itse puolustamaan kotiansa ja perhettänsä. Pitäjän kirkkoherran toimesta on nyt mainittu muistomerkki entisistä ajoista sen yli rakennetulla katolla turvattuna sateelta ja myrskyltä.

Pappilassa vietimme mukavan yön, – viimeisen pitkäksi ajaksi, sillä täältä lähtiessä aamulla heinäk. 8 p. jätimme kultturi-mailman ja kultturi-ihmisen taaksemme. Kolmatta viikkoa kuljimme tämän jälkeen tapaamatta ketään n.s. sivistynyttä ihmistä, luonnon ihmisten parissa Pohjolan perämailla. Pari virstaa pohjoiseen pappilasta on kirkko, yhdistettynä sen kanssa maantiellä mutta siinä myöskin tämä kultturi-maailman ilmiö loppuu. Kirkkokylässä saatiin venekyyti, ja niin lähdettiin kyntämään Kiantajärven sinisiä aaltoja matkalla pohjaiseen. Se on melkoinen järvi, pituus etelästä pohjoiseen viidettä peninkulma, leveys pari virstaa, lukematta niitä monia pitkiä lahdelmia jotka tunkeutuvat syvälle maahan. Oikealla jäi meiltä kaunis Vuoriniemi ja Kattilalahti, joka kerrotaan saaneen nimensä siihen kattilassa upotetusta aarteesta. Onpa kerta kalastajille onnistunut verkoillansa nostaa sitä veden pintaan asti, mutta silloin se taas upposi syvyyteen. Kiantajärven keskipaikoilla poikkesimme suurelta Kiantajärven selältä idästä päin tulevalle lahdelmalle ja saimme yösijan Rantalassa, eräässä köyhässä mutta vieraanvaraisessa talossa. Seuraavana päivänä jatkettiin matka kauniin, virtaavan Ruhtinaansalmen kautta. Sen rannalla on muinoin sodan aikana ylhäinen sotaherra sotajoukkoineen pitänyt jumalanpalvelusta, siitä sen nimi. Tuuli kävi aika lailla, jonka tähden purje nostettiin soutuveneeseemme. Kaksi peninkulmaa purjehdittiin kahdessa tunnissa ja neljänneksessä. Tultiin sisimpään sopukkaan, missä Ylä- eli Hossanjoki purkautuu. Osaksi kävellen, osaksi soutaen tultiin Alakosken alle, joka on ensimmäinen n.s. Hossankoskista. Täällä astuttiin maalle kulkeaksemme jalkaisin jäljellä olevan peninkulman matkan Hossan taloon, jonka olimme määränneet yöpaikaksemme.

Uskalsimme taas lähteä oppaatta matkalle. Muta toisella kertaa jouduimme nyt, jälleen suuressa rämeessä, eksyksiin. Tie oli kuin olikin poissa. Astuttiin, astuttiin, mutta ilman että oikealle jäljelle päästiin. Kadotettiin sateenvarjo, mansettinappi y.m. metsän jumalille lepytykseksi, mutta turhaan. Mielikki yhä vaan ”asui arkivaattehissa, riihiryysyissä rypesi, mustana on muo’oltansa, kamalana katsannolta”, eikä osottanut halua meitä auttamaan. Ilta oli tulossa, jo hämärteli, ja vatsa oli tyhjänä. Tehtiin viimeiset ponnistukset, pohjoiseen pyrittiin kompassin mukaan. Kaalattiin tiellemme tulleen joen yli, – vihdoin näkyy metsätie ja klo 10 aikana näemme pienen järven toisella puolen Hossan talon, josta mies huudettaessa saapuu meitä noutamaan.

Hossa on merkillinen paikka näillä seuduin, enkä luule Helsinginkään nimen niiden asukkaille paljoa uhkeammalta kaikuvan. Se on varakas talo, vaikkapa Kiannan äärimmäisin salomaitten kesken, ja sen kautta käy aina matka Kiannalta Kuusamoon kuljettaessa. Tie täältä pohjoiseen käy Kainuunselän yli ja on siis mäkistä. Alinomaa katkaisivat polun pikku järvet, joiden yli päästiin jollakin vaivaisella rannan pensaikkoon kätketyllä ruuhella. Päivän kuluessa ennätettiin vain 2 ½ peninkulmaa Näränkävaaraan. Tämä peräti köyhä talo voi ihailla mitä kauneinta näköalaa, jota korkealta vaaralta on kauvas ympäristön ylitse. Me emme kuitenkaan saaneet sitä paljon nauttia, sillä satoi kuin saavista. Näränkävaara on ainoastaan lyhyen Ruotsin virstan päässä Venäjän rajasta. Seuraavana päivänä jatkettiin matka. Yksitoista kertaa täytyi meidän astua venheeseen kulkeaksemme poikki vesistöistä, jotka näillä seuduin ulottuvat lännestä itään: Kallioluoma, Penikkajärvi, Iijärvi, Naamankajärvi y.m. Tiemme vieressä idässä kohosi uhkea Iivaara, 1565 jalan korkuisena, korkein vuori Kuusamon etelä-osassa. Matka sujui ja yöksi ennätimme määräämme Muosalmeen, Kuusamojärven ja Muojärven välisen salmen niskassa.


Muosalmi on ikään kuin Kuusamon pitäjän keskuspisteessä. Tässä yhtyvät lännestä, Kuusamon kirkolta, etelästä Kiannalta ja koillisesta, Paanajärven seuduilta, tulevat kulkutiet. Viimemainittuun suuntaan tuli meidän täältä jatkaa matkaamme, Kuusamon luonnon-ihanimpaan koilliseen osaan, sen ”alppimaahan”. Mutta sade ja vastatuuli pakoitti meitä viipymään koko päivän Muosalmessa, koska ison Muojärven yli oli mahdoton päästä siinä ilmassa. Me emme kuitenkaan nähneet mitään hätää, koska Muosalmessa sai hyvän majan. Se sanotaan olevan vanhin talo koko Kuusamossa ja ennen lappalaisten hallussa; luulipa vanha isäntä pari kertaa löytäneensä heidän kalujansakin maasta. Mutta ”suomalaiset karkoittivat lappalaiset asukkaat tai pikemmin muuttivat viimemainitut itse pois heidän tieltään”. Muosalmen lappalaisella oli likin naapurinsa Sallassa (Kuolajärvellä, jota nimeä kansa ei koskaan käytä, vaan aina: Salla, Sallalaiset), siis 13 peninkulman päässä, mutta sittenkin he riitelivät laidun- ja hangasmaistansa.

Muosalmessa sain myöskin ensimmäisen tunnelman Kuusamon alppimaasta, itse ”Suomen Sveitsistä”. Tosin Kuusamojärvi ja Muojärvi vielä enimmin muistuttavat Etelä-Suomen järviä, koska niiden saaret ja rannat eivät ole erittäin korkeita. Mutta kun katselee etäämpänä olevaa maisemaa huomaa olevansa ylimaan luonnon kesken. Etelässä näkyy Iivaara (1,565 jalkaa) ja sen alla alempi vuoriselänne, jossa Marjovaara, Mustavaara ja muita huippuja. Idässä on Muojärven rannalla Jalmanvaara ja kaukana pohjoisessa häämöittävät Kuntivaara (1,540 jalkaa), Nuorusen (1,794) ja Ukonvaaran (1,620) mahtavat päät. Samoin kuin maapinnan muodostus siten jo eriää Etelä-Suomesta, siten on myöskin kasvistossa matkan loppupuolella esiintynyt eriäväisyyksiä. Kasvisto ei ole ainoastaan köyhtynyt pohjoiseen tultaessa, myöskin muutamat uudet oudot kasvit pistävät silmiin. Niin kasvaa täällä yleisesti sinikukkainen, limalehtinen Pinguicula, sisämaassa muuten harvemmin tavattava mustanvalkea Cornus svecica, kosteilla paikoilla nostaa komea Sceptrum carolinum päätänsä, muita mainitsematta.

Muosalmessa sadetta pitäessämme luokaamme pikainen silmäys Kuusamon laajaan pitäjään, joka laajuudeltaan on melkein koko Uudenmaan läänin kokoinen (10,442: 11,872 neliökilometriä). Mutta väkilukuun nähden asuu koko tällä alueella ainoastaan 6,750 asukasta. Ja kuitenkin näyttää siltä kuin nykyään asukasluku pikemmin olisi liian suuri, siitä päättäen, että siirtolaisuus täällä on suuresti vaikuttamassa: tuskin löytää sitä taloa, josta ei joku sukulainen, veli tai lanko, eno tai setä, olisi Amerikassa. Tosin on maa suureksi osaksi kivistä ja maanviljelykseen sopimatonta; ainoastaan järvien rannat ovat parempaa viljelysmaata ja siinä ovatkin talot rakennettuina. Muuten täyttävät suuret viljelemättömät ”selkoset” seudun. Mutta vaikka ottaakin näitä seikkoja lukuun, niin ei kuitenkaan voi olla uskomatta että maa voisi hyvin elättää paljoa lukuisammankin väestön, jos enemmän tehtäisiin näitten maamme pohjaisten seutujen hyväksi, kuin on tehty. Kulkuneuvot olisivat välttämättömästi parannettavat, ja parempaa sielun- ja terveydenhoitoa hankittava, valtion kustannuksella, koska köyhä kansa täällä ei jaksa sitä itse aikaansaada.

Kansa on karaistua, voimakasta, niin kuin voipi odottaa niiltä, jotka ovat tottuneet alituiseen taisteluun kovaa luontoa vastaan. Suurempi itsenäisyyden tunne ja yritteliäisyys, kuin mitä yleensä muualla tavataan, näkyy myöskin heissä varttuneen yksinäisessä elämässä avaroilla metsämailla. Vieraita eivät ole tottuneet usein näkemään; parissa paikassa kerrottiin meille kuinka siellä kyllä ennenkin oli herrasmiehiä käynyt – viisikolmatta vuotta sitten! Hyvänä perikuvana näitten seutujen kansasta oli Muosalmen isäntä, omituinen 80-vuotias, mutta yhä riski ukko, joka mielellään keskusteli ja laski sukkeluuksia meidän seurassamme.

Seuraavana päivänä oli rajuilma jonkun verran hiltynyt, ja voitiin lähteä matkalle, vaikka peninkulman pituinen matka Muojärven yli silloinkin oli varsin vaivalloinen. Kuljettiin Porosaaren ohi, joka on saanut nimensä lappalaisten poroinhoidosta entisinä aikoina. Idempänä nousee aalloista Rajasaari, jonne ”venäläiset muinoin tahtoivat rajan kääntää, mutta ajettiin pois”. Kauniin Kajavasalmen kautta tullaan Kirpistön järveen ja sen poikki Heikkilään. Heikkilästä kävelemme ¾ peninkulmaa, soudamme ½ peninkulmaa Suiningin yli Määttälänvaaraan ja kuljemme sieltä milloin jalkaisin milloin venheellä ¾ Käkelään, joka tulee yöpaikaksemme. Tästä vie kahden peninkulman pituinen polku erämaan halki Paanajärven länsipäähän. Jonkun matkaa polun länsipuolella virtaa jotenkin iso mutta kulkematon Kuusinkijoki, joka aina välistä vilahtaa näkyviin tumman metsän välitse kun tie käy mäen yli. Kun polku lisäksi oli selvä, ja merkillistä kyllä, jotenkin kuiva, niin tultiin neljän tunnin kävelyn jälkeen, vaikka nytkin oltiin oppaitta, ilman muitta seikkailuitta Oulankajoen laskuun Paanajärveen, jossa täytyi huutaa venettä joen toisella puolella olevasta Kerkkälän talosta.


Paanajärvi, niin vähän kuin onkin tunnettu, on kuitenkin Suomen luonnonihanimpia paikkoja, ja ainoastaan sen syrjäinen asema on syynä ett’ei sitä yleisesti mainita Imatran, Punkaharjun ja Oulujoen rinnalla. Se on pitkä, kaitainen järvi, 2 ¼ peninkulman pitkä lännestä itään, ainoastaan ½-1 virstan leveä, korkeain vaarain ympäröimänä kaikkialla. Länsipäässä seisoo jyrkkä Kyökkäisvaara, pohjoisrannalla, lännestä alkaen, Akko-, Uro-, Malina-, Korkeavaara, Mutkatunturi, josta Kuljan huippu on osa, ja Jyrinvaara, eteläpuolella Peura-, Honka-, Pyöreävaara ja molemmat Munavaarat, ja niiden takana jonkun matkaa rannasta korkea Kometto, järven itäpäässä Niskavaara ja alempi Järvenpäävaara. Näitten vaarain keskellä, jotka kapeanlaiset alanteet toisistaan eroittavat, lepää syvässä tyynenä ja tumman kirkkaana Paanajärvi. Länsipäässä, missä me tulimme rantaan, katkaisevat yhdistyneet Oulanka- ja Kuusinkijoet vaarojen renkaan ja purkautuvat mahtavana vedenpaljoutena järveen. Itse asiassa ei Paanajärvi olekaan muuta kuin Oulankajoen laajennuksena, suvantona; itäpäästä jatkaa joki taas kulkuansa Venäjän Karjalan järviin ja Vienanmereen. Lumoavan ihanaa oli illalla tehty venematka järvellä. Parissa paikassa voi veneestäkin nähdä valkovaahtoisten purojen heittäytyvän vaaroilta alas. Se on todellakin alppimaisema, mutta suomalainen ”vaara” -maisema; rinteet ovat metsäisiä, ja ainoastaan tuossa tässä näkyy harmaa, paljas vuoriseinä, taikkapa metsätön huippu, niin kuin Kulja.

Ilmastosuhteet ovat Paanajärvellä varsin merkillisiä. Vaikka ollaan melkein napapiirin alla, 66 pohjaisen leveysasteen yläpuolella, sanotaan vuoden keskilämpö täällä olevan suurempi kuin muualla Suomessa. Aurinko paistaa näet kesäisin koko terältä tuohon vaarojen syvennykseen (täällä näytetään tervaisesta puusta rakennettuja rakennuksia, jotka ovat päältä hiiltyneet auringon säteistä), ja talvisin vaarat suojelevat laaksoa pohjan tuulilta. Ilmasto- ja muut luonnon suhteet tekevät sentähden Paanajärven myöskin rikkaaksi tutkimus-alaksi kasvintutkialle, joka täällä löytää useita harvinaisia kasvilajeja. Semmoisista, jotka pistävät muullekin matkailialle silmään, mainittakoon Aster sibiriacus ja upea neilikkä Dianthus superbus. Vaaroilla noukitaan runsaasti mansikoita, joita muuten yleensä ei löydetä Sotkamon pohjoispuolella.

Kaksi päivää viivyimme Paanajärvellä luontoa ihailemassa. Hyvää majaa saatiin Rajalassa ja Mäntyniemessä, jotka lienevät varakkaimmat Paanajärven rannoilla, etupäässä pohjoisrannalla, olevaista kolmestakymmenestä talosta. Kiipesimme vaarojen huipuille taikka soutelimme järven tyynellä pinnalla. Erittäinkin kaunista oli nähdä ilta-auringon laskiessaan punertavalla valolla valaisevan vaarojen rinteitä, vielä kauvan sen jälkeen kuin se meiltä oli kadonnut taivaanrannan taa. Merkillisin Paanajärven rantakallioista on Ruskeakallio pohjoispuolella. 38 sylen korkuisena kohoaa se pystysuorana vedestä. Nousu sen harjulle on, sivultakin, järven puolelta jotenkin vaikea; täytyy olla varoillaan, jott’ei niin kuin helposti käy, ja minullekkin kävi, tule pari syltä alaspäin yhtä puhkua, jolloin onnekseni sain kiinni muutamasta katajanjuuresta. Toinen paikka, jolla ei yksikään matkustaja saa unhottaa käymästä, on pohjoispuolisella rannalla olevan pienen Mäntyjoen suulla. Se muodostaa nimittäin siinä mitä kauneimman vedenputouksen mäntyharjuisten kallioitten välitse, pienen viehättävän myllyn yläpuolella. Honkavaara on merkillinen siitä että vaskimalmia siinä louhotaan, jota myöskin kuuluu saatavan Kiekki- ja Jyrinvaaroista. Lopuksi on myöskin käytävä katsomassa Oulankajoen niskaa, missä se Paanajärvestä lähtee. Paitsi luontonsa puolesta on tämä paikka vielä merkillinen siitä että tässä käy Suomen ja Venäjän raja. Kosken pohjoispuolella seisoo jotenkin yksinkertainen kiviraunio, jossa nähdään eri ajoilta sisäänhakattuina sekä latinaisia että venäläisiä kirjaimia, luultavasti rajankäviäin nimien alkukirjaimia. Muutoin on rajaksi parin sylen leveältä metsää kaadettu.


Aivan Venäjän rajalla ollessamme, päätimme käväistä myöskin Venäjän Karjalassa oloja katsomassa. Täällä pohjaisessa ei kysytä passia, ja kieli on suomalaista molemmin puolin rajaa. Meidän ei myöskään tarvinnut katua päätöstämme, vaan päinvastoin täytyy kehoittaa jokaista, joka mahdollisesti Paanajärvellä käy, tekemään samoin. Kyytimiehiksi Oulankajokea alaspäin saimme Mäntyniemen vanhan ja nuoren isännän. Matka on erittäin kaunis ja miellyttävä. Useat kosket lasketaan. Erittäinkin omituinen oli eräsi koski, Rikkoi nimeltä, jonkaltaista minä en ole ennen nähnyt. Vene soluu alas jyrkästi kaltevaa vedenpintaa myöten, mutta tuo pinta on kirkas ja tasainen niin kuin kuvastin; oli kuin vene sujuisi lasipintaa alas. Kalaisa on joki ja uistimella saatiin useampia ”lohenpoikia” ja haukia. Erään kosken rannassa pysähdyttiin ja ongittiin perhos-ongella harreja kosken keskeltä, seisten rannan kivillä.

Peninkulman matkan jälkeen tullaan ensimmäiseen karjalaiseen kylään Vartiolampiin. Omituisen vaikutuksen mieleen teki tutustuminen kansaan täällä. Sama on kansa kummallakin puolen rajaa, ja kuitenkin mikä suuri eroitus kaikessa! Täällä ovat kaikki vanhat tavat, puvut ja runot pysyneet, jotka jo kauvan aikaa sitten ovat hävinneet länsipuolella rajaa. Uskonto on kreikkalais-venäläinen, mutta niin sanottu vanhauskonto (starovertsi), ja valtion papeista ei näy paljon huolittavan. Uskonnon erilaisuus se onkin tarkalleen määrännyt rajan suunnan näillä Pohjan perillä, äärimmäiset talot Suomen puolella ovat lutherilaisia, ensimmäiset Venäjän puolella kreikanuskoisia – ei ole kuten Etelä-Karjalassa, missä kreikanusko ulottaa alueensa hyvän matkan Suomen sisäpuolella. – Kuvaavaa on nähdä millä lailla raja-asukkaat käyttäytyvät toisiansa vastaan. Suomen Suomalainen kohtelee Karjalaista, ikään kuin täysi-ikäinen, oppineempi veli kohtelee nuorempaa oppimatonta; joskus käytös vähän vivahtaa ylpeyteen, mutta arvattavasti ei ole niin huonosti tarkoitettu. Ja Karjalainen puolestaan hiljaisuudessa myöntää että on, kuin pitää. ”Onko astiat pesty Suomalaiselle?” ”Onko voi puhas Suomalaiselle?” kysyvät meidän oppaamme, ja talon emäntä vakuuttaa että niin on – taikka pesee lautasen vielä kerta. Omituista on vielä kuulla, kuinka Suomen puolinen asukas nimittää itsensä ”Suomalaiseksi”, mutta sanotaan ”Ruohtalaiseksi”, ja antaa Venäjän puolisille ”Ryssäin” nimen, vaikka he itse säännöllisesti sanovat itsensä ”Karjalaisiksi” – niin vaikea on luopua vanhasta tavasta.

Köyhemmältä ja huonommalta näyttää elämä täällä, kuin Suomessa. Huonot rikkaruohojen vallassa olevat pellot; pienet piiluamattomista hirsistä rakennetut tuvat, joihin ulko- ja karjahuoneet on saman katon alle yhdistettyinä. Mutta kansa miellyttää reippaalla luonnollisuudellaan. Täällä kuulee vielä itsensä sinuteltavan, joka Suomen puolella enää ainoastaan erehdyksestä tapahtuu. Naisten säilyttämä kansallispuku kaunistaa heitä. Erittäinkin päähine pistää silmään: naidun vaimon helmillä neulottu sorokka, joka riippuu päästä alas selälle; naimattoman tytön ”perväskä” tehty kultavaatteesta (brokadista) ja tummanpunaisesta kankaasta. Kohta oltiin valmiit tarjoamaan niitä meille kaupaksi: ”osta se morsiamellesi!” Myöskin hame on tytöillä tavallisesti punainen; ja tuossa loistavassa puvussa näkee heidän toimittavan jokapäiväiset askareensa, olevan lehdessä j.n.e.

Päivällisen syötyämme Vartiolammissa, jatkettiin matka muutamia virstoja jokea alaspäin, siksikuin Kivakkakosken yläpuolella astuttiin maalle ja jalkaisin kuljettiin kosken ohitse. Se on mahtavimpia vedenputouksia, mitä olen nähnyt; ilman että sen tarvitsis hävetä, voisi sen asettaa itse Imatran viereen. Luonto on kuitenkin enemmän Vallinkosken kaltaista. Kivakkakosken kallioilta noustiin korkealle hiekkaharjulle, joen pohjoisrannalla. Mitä kaunein näky levisi nyt katseillemme. Syvällä, jalkaimme alla, kierteleksen virtaava joki, valkoisen vyön näköisenä, vihreäin rantain välissä; mutta meitä vastassa toisella puolella jokea kohoo jyrkkä Kivakkavaara pilviä kohti päämme ylitse. Se on kontion kotina näillä seuduin; Kivakan rinteiltä hän pesästään lähtee tuhotöilleen talojen karjaan, eikä tarvitse kauvan kulkea Kivakan kuvetta, ett’ei kuulisi hänen mölinätänsä, kun hän suossa hilloja maistelee.

Kuljettuamme pari virstaa kävellen, jatketaan matka taas veneellä ja jo hyvässä ajassa iltapuolella ollaan Oulangansuun kylässä, missä Oulankajoki purkaa vetensä isoon Pääjärveen. Oulangansuu on melkoisempi kylä kuin Vartiolampi ja venäläisellä kirkolla varustettu. Tämä on tosin pieni, mutta sisustus on komeanlainen: lippuja, messupukuja, kalliisti sidottu raamattu ja alttari koristettu erittäin kauniilla maalauksilla, jotka esittävät pyhän ehtoollisen asettamista, Kristuksen hautausta, pyhää Antoniusta ja toisia pyhimyksiä. Kirkko ja kaikki sen kalleudet kuuluvat olevan jonkun Pietarilaiset, Karjalasta kotoisin olevan, kauppiaan lahjoittamia, ja pappisvanhus, joka kaikkea meille näytteli, mainitsi tarkkaan kuinka monta ”rubiloa” kukin esine oli maksanut. Majataloksi olimme saaneet itse pappilan – niin on tapa, vakuuttivat suomalaiset oppaamme. Kirkko ja kaksikerroksinen, vaikka muuten pieni, pappila olivat Pääjärven rannalla, josta oli kaunis näkö suuren selän yli. Pieni kryytimaa oli pappilan vieressä. Pappi oli harmaapäinen, ystävällinen ukko, jonka taloutta hoiti hänen tyttärensätytär, solakka nuorenlainen tyttö. Ukko rupesi kohta kanssamme puhumaan karjalaa, kun huomasi ett’ei venäjästä ollut apua, ja jos murre kaikuikin vähän oudolta ja paljon venäläisiä sanoja tuli joukkoon, ei ollut kuitenkaan mitään vaikeutta ymmärrettäessä. Hän näytti viettäneen suurimman osan ikäänsä näissä pohjoisissa seuduissa, ja oli ennen papiksi tuloansa ollut munkkina kuuluisassa Solovetsin monasterissa Vienanmeressä. Meitä pidettiin miten parhaiten. Papin hetkeksi poistuttua, saapui oven suuhun mustapartainen karjalainen, joka juhlallisesti ilmoitti olevansa palvelukseksemme ”sillä pappi oli käskenyt, että mitä ikinä työ tahotte, pitää teiän saaha”. Jonkun ajan perästä tuli pappi takaisin ja ojensi salaperäisesti meille kädestään esineen, joka huomattiin olevan kortit. Niin lyötiin nyt korttia, juotiin hyvää ”tsajua”, ja syötiin runsas illallinen papin yhä kehoittaessa: ”shyö doroga! shyö doroga!”

Kauvemmas Karjalaan emme aikoneet tunkeutua, ja niin varustausimme seuraavana aamuna paluumatkalle Suomeen. Olisimme voineet seurata entisiä oppaitamme takaisin Paanajärvelle (luoteeseen), mutta olimme päättäneet Oulangansuusta lähteä suoraan korpien halki Nuoruselle ja Tavajärvelle (länteen). Saatiin oppaaksi alkuperäinen karjalainen, virsut jalassa, ja tuohikontti selässä, ja niin lähdettiin liikkeelle. Kaikista matkoista, jotka kuljimme, oli tämä kahden peninkulman pituinen taival Venäjän ja Suomen rajametsien läpi autioin, polku peräti huono ja vesirapakoita täynnä. Vihdoin oltiin taas puuttomalla rajalinjalla, oltiin Suomessa – sydän sykähti hellemmin – ja käveltyämme vielä pari virstaa saavuimme Siikalaan, ensimmäiseen taloon Suomen puolella, Siikajärven rannalla.

Olimme nyt likellä Nuorusta, Suomen korkeinta vuorenhuippua napapiirin eteläpuolella, 1794 jalkaa meren pinnasta. Matkallamme täältä Kontaniemeen Tavajärven rannalla tuli meidän myöskin nousta Nuoruselle. Vasta seuraavana aamuna saatiin kuitenkin opas tälle matkalle. Pian oltiin vaaran juurella ja niin alkoi nousu, joka kesti toista tuntia. Ensin kohoaa vaara vähitellen ja maa on vesiperäinen, rämeitä ja hetteitä; mutta sitten tulee rinne yhä jyrkemmäksi. Noin 10 minuuttia ennen kuin päästään huipulle, mennään puurajan ohi; ne pienenlaiset koivut ja kuuset, jotka siihen saakka ovat rinteillä kasvaneet, lakkaavat ja ainoastaan vaivaiskoivu ja muita pensaskasveja näkyy nyt enää. Niiden joukossa, jotaka kasvavat vielä huipulla mainittakoon linnea-kukka ja tuo kaunis heleänpunainen Azalea-procumbens, jota tavataan Suomessa ainoastaan täällä ja parilla toisella vaaralla. – Vihdoin ollaan huipulla. Mahtava, unohtumaton näky! Metsiä, järviä kirjavassa vaihtelevaisuudessa ja taivaanrannalla vaara toisen rinnalla: etelässä näkyy Iivaara, lännessä Pyhä-, Valtavaara y.m., pohjaisessa siintävät Lapin tunturit, idässä Kivakka ja Korvansivaara, ja kauvempana Perävaara ja Päänuorunen, rannalla Pääjärven, jonne on 3 peninkulman matka mutta joka tuntuu olevan melkein jalkaimme alla – ehkä voisi kiikarilla nähdä Vienanmeren haamottavan. Vaikka on keskisuvi, 18 p. heinäk., käy kylmä viima vaaran yli, ja sytytämme valkean lämmitelläksemme. Vaaran korkeimmalla kohdalla seisoo poikkimennyt venäläinen risti, täynnä siihen leikattuja kirjaimia. Istuessamme näköä katselemassa saamme myöskin nähdä porolauman, joka tulee meitä uteliaasti tähystelemään, mutta jos koettaa mennä lähemmäs, lähtee pakoon: Ne viihtyvät kesäisin Nuorusen kupeilla, missä raikkaat tuulet pääsevät puhaltamaan.

Mutta täytyy temmata silmänsä näöstä irti ja lähteä pois. Peninkulman käynnin jälkeen ollaan Kontaniemessä, varakkaassa talossa Tavajärven rannalla. Täältä saadaan soutumies järven yli Välijärveen, vanha ukko, josta ensin nähdessä epäilimme, tokkohan hänestä enää on soutajaksi. Mutta eistyihän matka sittenkin yhteisillä ponnistuksilla. Hän tietää kertoa muinoisista asioista, ”isosta vihasta” Ruotsin ja Venäjän välillä. Näilläkin raukoilla rajoilla muodostui kivekäsjoukkoja, jotka ryöstivät rauhallisen maamiehen omaisuutta, yhtä hyvin toisessa kuin toisessakin valtakunnassa. Silloin, kertoi ukko, pakoittivat kerta kivekkäät taitavan koskenlaskian viilettämään heidän venettänsä Oulankajoen koskia alas. Kun tultiin vaikeimpaan koskeen, ohjasi mies taitavalla kädellä venettä kosken aalloissa rantaa pitkin, mutta viimeisen rantakallion kohdalla, missä kuohu tulisimmin kiihtyy, hän rohkealla hypyllä juoksee kalliolle, jättäen veneen oman onnensa nojaan, ja kaikki kivekkäät saavat koskessa surmansa. Tämmöinen oli soutajamme kertomus suomalaisesta Vilhelm Tellistä.

Välijärvessä olivat kaikki veneet, samoin kuin miehet, poissa, jonka tähden meidän täytyi soutaa Uutelan torppaan ja sieltä kulkea jalkaisin ¾ peninkulmaa, muuraimilla peitettyjen soiden poikki, Riekkiin, köyhään taloon. Tästä lähdettiin vielä samana iltana edemmäs veneillä Hännilään, jonne oli peninkulman matka. Se on hyvinvoipa talo Kiitämän järven lahden pohjukassa. Seuraavana päivänä lähdettiin Kiitämän yli Heikkilään. Mutta matka ei ollut mikään helppo. Myrsky kävi ja korkeina kiitivät aallot Kiitämää pitkin. Meidän piti lopuksi astua maalle ja suorittaa loppumatka kävellen. Heikkilässä täytyi meidän odottaa seuraavaan päivään, ennen kuin päästiin matkaa jatkamaan Muosalmeen, ja silloinkin oli meillä aika työ Kirpistöllä ja Muojärvellä, kuten tullessakin. Meidän matkamme Kuusamon luonnonmerkillisyyksiä katsomaan oli nyt päättynyt, ja sentähden päätän myöskin tähän esitykseni, vaikkapa vielä palatessakin Kiannan kautta lasku Kiannanjokeen, ja sittemmin Oulujoen koskia alas, tuotti minulle monta haihtumatonta muistelmaa Pohjois-Suomen mahtavasta luonnosta.