Nopeasti paranevat vanhat maantiet ja monet aivan uudet, äsken rakennetut tai juuri valmistumassa olevat mallikelpoiset tiereitit sekä merkillisen sisukkaat ja kestävät moottoriajoneuvot vetävät nykyisin kaukaisimmatkin Suomen eräseudut keskuksien asukkaiden ulottuville. Lähinnä Petsamoa ja lappia on meidän tuollaisena kaukoseutuna pidettävä Kuusamon kulmaa eli koillisia rajaseutuja. Tarkoitamme tällä aluetta, johon kuuluu vain neljä kuntaa: Taivalkoski, Kuusamo ja sen nuori tytärkunta Posio sekä Kuolajärvi. Tämä ”kulmakunta” käsittää yhteensä 24.117 neliökilometriä eli alueen, joka noin 2.400 neliökilometrillä ylittää Turun ja Porin läänin suuruuden. Viimemainitussa läänissä on 113 maalais- ja 5 kaupunkikuntaa ja asuu siinä noin puoli miljoonaa asukasta eli km² kohti yli 22. Noissa 4 kunnassa asuu n. 25.000 ihmistä eli vain 1 henkilö nkm. kohti. Tästä saamme jo käsityksen siitä, että on kysymys erinomaisen laajoista erämaa-alueista ja todellakin tavallisen käsityspiirimme ulkopuolella olevista kaukoseuduista. Suomi on paljon suurempi, kuin useimmiten muistammekaan ajatella. Onhan Helsingistä rautateitse jo Seinäjoen–Kokkolan kautta Ouluun matkaa 750 km. Oulusta on taas maantiematkaa Taivalkosken kirkolle 170 km., Kuusamon kirkolle 240 km ja Paanajärvelle yli 300 km. Samoin on Helsingistä Rovaniemen kautta uuteen rautatien päätepisteeseen Kemijärvelle noin 1.060 ja siitä taas maanteitse Kuolajärven kirkolle eli Sallaan n. 100 km. Käsittelemme siis seutuja, jotka mainittuja matkamittoja käyttäen ovat yli tuhannen km. takana pääkaupungista. Mutta onhan Petsamo tasaluvuin puolentoista tuhannen km. takana. Oikoisempia teitä käyttäen, kuten on tehtäväkin, lyhenevät välimatkat parhaissa tapauksissa parilla sadalla kilometrillä. Mutta kauvaksi jäävät ne sittenkin.

Voidaanko hyvällä omallatunnolla suositella näin pitkiä kesäisiä autoretkiä? Kyllä niille, joilla siihen on aikaan, varoihin ja varusteihin nähden mahdollisuuksia sekä niille, jotka haluavat tai tarvitsevat tutustua valtakuntamme äärettömiin metsärikkauksiin ja sen sisämaan suurenmoiseen luontoon, sen kymmeniintuhansiin järviin ja salmiin, vaaroihin ja laaksoihin, jokiin ja koskiin, soihin ja rämeihin, toistaiseksi pieninä hymyileviin, mutta vuosi vuodelta hiljalleen kasvaviin viljelysaukeamiin, kyliin ja taloihin sekä sivumennen myöskin täällä asuviin ja korpien keskellä elämäntyötään suorittaviin ihmisiin. Siinähän on avosilmäiselle kansalaiselle matkaohjelmaa melkeinpä rajattomasti.

Nyt kun maan keskiosien ja nimenomaan itäisten rajaseutujen tieolot ja liikenneyhteydet ovat jatkuvasti parantuneet, voimme suositella kulkua koillista kohti juuri niiden metsä- ja järvirikkaiden maakuntien, Pohjois-Karjalan ja erittäinkin Kainuun kautta, joita tämän julkaisun edellisissä vuosikirjoissa on kuvailtu.

Ollaksemme avomielisiä ja rehellisiä on meidän kuitenkin oikaistava eräs harhakuvitelma, illusiooni, joka on yhteisömme käsityspiiriin ehkä jossain määrin juurtunut. Kun puhutaan tai kirjoitetaan Kuusamosta, niin hahmoittuu monelle mieleen epämääräinen kuva ”Suomen Sweitsistä”. Tämän kuvan kirjalliset piirtäjät ovat käyttäneet ”licentia poeticaa”, runoilijan vapautta tavallista laajemmassa mitassa. Sweitsin ikihohtoisia alppeja ei edes Norjankaan jylhiä ja pystykorkeita vuorituntureita emme täältä löydä. Mutta silti ylen suuripiirteistä suomalaista luontoa, jolla on omat miehekkäät mittansa sekä erikoinen, ulkoinen ja sisäinen sävynsä, joka juuri sen vuoksi muodostuu meille niin kallisarvoiseksi. Ensin juhlallisen vakaita, tummanvihreitten havumetsien peittämiä vaaroja, pehmeästi kaartuvine ääriviivoineen. Sitten näemme pitkämuotoisia, korkeaselkäisiä ylänköjä, jotka väliin mataloituvat laakeiksi hietakankaiksi, mutta taas kyrmistyvät ja ryhmittyvät kapeammiksi ja korkeammiksi, jyrkempireunaisiksi vaarajonoiksi, joiden toinen näkymätön pää saattaa olla peninkulmain takana. Järvienkö vakinainen väri vai taivaan sini lienevät ne valo- ja heijastustekijät, jotka loitompaa katsoen ja selkeällä säällä yhdessä maalaavat nämä maisemat siintävän vihreiksi, joille jäähtyvät, tyynet illat kutovat harsoiset utuvaippansa ohuiksi yöverhoiksi. Kun kulku kohti kaukaista koillista jatkuu, päivänmatkoja karttuu useampia, niin alkavat harjut, selännejonot ja valtaiset vaarat kohoamistaan kohota, jyrkentyä, jylhentyä ja juhlistua, muodostaen lopulta niin mahtavia, paljaslakisia tuntureita, jotka metsärajan yläpuolelle nousten kukkuloiden ja vaarojen ukkovaareina hallitsevat silmänkantamattoman avaria maisemapiirejä eri ilmansuuntiin.


Kuusamon kulmalle voidaan kulku tähdätä monelta eri suunnalta. Ensi sijalle asettaisimme monestakin syystä tulon Kainuun kautta, joko Puolangan tai Suomussalmen halki, Oulujärven itärannoilta joko Kiehimän tai Kontiomäen asemien ohi samoillen, edellisessä tapauksessa aluksi kohti pohjoista, jälkimmäisessä aluksi koillissuuntaan, Ristijärven ja Hyrynsalmen ennen kuvattujen luonnonkauniitten seutujen kautta Suomussalmelle ja sieltä suuren Kiantajärven länsipuolitse uutta Pispajärven tietä. Valitettavasti ei vielä v. 1934 tältä tieltä pääse välittömästi Iijoen latvavesiä, Irnijärveä ja Isokeroa kierrätellen Murtovaaran ja Poussun kautta Kuusamon kirkolle. Vähää vailla oleva yhdystie, jonka varrella näköalat ovat kauniimmat, valmistunee v. 1935. Nyt on Pispajärven tien pohjoispäästä käännyttävä lounatta kohti lähes 40 km. ja sieltä Ylinäljängän kylästä pyörrettävä kohti pohjoista, n.k. Metsäkylän tielle ja Taivalkosken kirkolle (n. 48 km.). Kautta salojen käy kulku, ilman erikoisia nähtävyyksiä. Iijoen yli ajetaan Taivalkosken kirkolla ja samannimisen virtaavan kosken kohdalla. Kirkonkylä on metsien ympäröimä, suhteellisen hyvin rakennettu, viime aikoina somistunut vaatimaton asutuskeskus kauppoineen, majataloineen, posti- y.m. toimistoineen. Näillä tienoin on äsken päätetyn Kontiomäen–Taivalkosken radan päätepiste. Läpiajetut, yhtämittaiset, laadultaan kuusivaltaiset metsät todistavat, että on kuljettu tulevan metsäradan vierellä.

Vielä on Kuusamon kirkolle matkaa seitsemän ja puoli peninkulmaa, verrattain yksitoikkoisia, mutta metsäisiä, suhteellisen tasaisia maita. Noin peninkulman päässä Kuusamon kirkolta nousee tie vähitellen tavallista ylemmä. Tullaan Maanselälle, vedenjakajalle, jonka vasemmalta, lännen puolelta vesistöt kallistuvat Pohjanlahteen, Suomeen päin, oikealta yli rajan Vienan merta kohti. Maanselän korkeimmalla kohdalla, missä Kuusamon kirkko alkaa näkyä alhaalta tasangoltaan, sopii pysäyttää auton muidenkin havaintojen tekoa varten. Metsää ja puita tarkkaillessa havaitaan latvain ja oksain murtumia, ”tykkyä”, mikä aiheutuu talvien erikoisen runsaasta lumesta. Selkeällä säällä tervehtivät täällä tunturit ensi kerran, mutta kaukaa. Suoraan pohjoisessa on siintävä jono, jonka muodostavat Pyhävaara, Rukatunturi, Valtavaara ja Konttainen. Itäkaakosta voi silmä havaita myöskin eteläisen Kuusamon kuuluisuuden, Iivaaran.

Kuusamon kirkonkylä ei ole millään tavoin erikoinen. Tavallista vähän suurempi erämaan asutuskeskus. Iso kirkko, komea pappila, sarja kauppataloja, kulmakunnan kansanopisto, jonka oppilasasuntolasta kesäisin on muodostettu matkailumaja suositeltavine ruokaloineen, hyvä majatalo j.n.e. Kylästä pois ajaessa sivuutamme kookkaan suojeluskunnan talon ja joudumme kohta kankaille, jotka puhuvat eräänlaisesta metsäköyhyydestäkin. Isojako täällä nyt vasta lähenee lopullista toteuttamistaan. Siihen asti on vallinnut lohkokuntain jonkunlainen yhteisomistus ja sen kestäessä ovat kylien läheisyydessä sijaitsevat metsät arveluttavasti huvenneet. Syrjemmällä on kyllä metsiä sitä enemmän, jopa koskemattomia.

Niille, toivottavasti harvoille matkailijoille, joilla on kiire palata takaisin, yrittämättä pohjoista ja varsinaisia tunturiseutuja kohti, on huomautettava, ettei ainakaan Kuusamon kirkolta ole käännyttävä. Ainakin on ajettava lyhyt, 27 km. pituinen taival Rukatunturin juurelle. Ei ole toista tunturia, jonka laelle on niin helppo pääsy. Maantie sellaisenaan on vähitellen kohonnut ylänkömaille, joten erään pienoisen torpan (jää vasemmalle) kohdalle pysähdyttyä, reipas matkailija 15–20 minuutissa voi hyvää polkua myöten ”kiivetä” tunturin laelle (482 m. yli meren pinnan). Tämä mukava ja helppo tunturille tulo melkein yllättää. Näinkö vaivatonta? Mutta kauniit ja laajat ovat näköalat eri tahoille: Lähinnä naapureina äsken mainitut vaarat, jotka metsän, vaikkapa harvankin peittäminä eivät ole ansainneet tunturin nimeä. Lännessä Kitkan vesistöt, ympärillään joka taholla metsäisiä vaaroja, jopa pohjoisella puolella tuntureitakin (Kari- ja Riisitunturit). Idässä laaja järvien sarja ja kauvempana, lähellä Vienan rajaa Kuusamon tunturien isäntä, Ukko Nuorunen; kaakossa näkyy Iivaara, jonka pohjoiskyljessä täältä katsoen alkukesällä saattaa näkyä lumiläikkiä. – Jos tunturille lähtiessä on torpasta tilattu kahvit, maistuvat ne hikisen kävelyn jälkeen pienoiskamarissa hyvälle.

Lännen tietä ja Rovaniemen kautta paluumatkan valinnut ajaa noin 15 km. takaisin Kuusamon kirkolle päin ja kääntyy täällä Posion tielle, joka Haatajan tienoon sivuutettua muuttuu aivan uudenaikaiseksi, vauhdille alttiiksi ajotieksi. Jos avoveden ja järvilohen kalastustarpeita on mukana, sopii pysähtyä johonkin tienvarteiseen, siistiin Hyväniemen taloon tai ainakin leveän Mourusalmen lautturin asunnolle ja tiedustella kalastuspaikkoja, mikäli vuodenaika ja sääsuhteet ovat muutoin soveliaat. Matka jatkuu kaunismetsäisiä seutuja pitkin syntymässään olevan Posion kirkonkylän tienoille, jossa voi paluumatkakseen valita myöskin eteläänpäin kaartuvan uuden maantien yli Ahvensalmen, kiertäen Ylikitkan länsipään Raistakkaan ja täältä Livojärven poikki rakennettua pengerrystä ja siltaa pitkin Sirniövaaralle ja edelleen Taivalkoskelle ja Oulun tielle. Noin 60 km. pitkä Raistakan–Kariniemen tie ei kuitenkaan ole mäkisyytensä ja kapeutensa takia erikoisesti suositeltava autoreitti. Parempi on jatkaa oivaa tietä pitkin Kemijokivartta kohti. Silloin tällöin katkeaa metsätaival ja eteen avautuu pieni kyläryhmä maalattuine taloineen ja laajoine suoviljelyksineen. Auttinjoen laaksoon tultua ja tämän yli rakennetun sillan ylitettyä on tarkkailtava Auttinkönkäälle osoittavaa tieviittaa. Sen kohdalle on kohonnut uutistalo, jonka läheisyyteen voi auton jättää uhratakseen korkeintaan kaksi tuntia ja kävelläkseen korkean veden aikana hyvinkin kuohuisalle, jyrkkäputouksiselle ja komealle Auttinkönkäälle, jossa äsken sivuutettujen erämaiden liepeillä karttuneet vedet purkautuvat suureen vuorenhalkeamaan, joutuakseen eräiden kilometrien päässä Kemijoen laajaan ja viileään syliin. Loppumatka Auttin kylästä Kemijokivartta Rovaniemelle (n. 70 km.) kuljetaan asuttua, vaurasta ja näköaloilleen komeata laaksoa pitkin (koko matka Kuusamosta lähtien n. 195 km.).

Rukatunturilta pohjoiseen päin kulkunsa suuntaava joutuu kohta Alakitkan vesistön vaikutuspiiriin ja voi pysähtyä puolen tunnin ajon jälkeen Kitkajoen varteen Käylänkoskelle, missä vaatimaton, ent. metsänvartijan Iikka Mustosen omistama kalastusmaja tarjoaa yksinkertaisia vuoteitaan ja siiasta, lohesta j.n.e. valmistettuja kala-aterioitaan. Kellä aikaa on voi täällä yrittää kala-onneaan (käyttäen lohiuistimia tai perhosonkia). Käden käänteessä on Käylän koskikin laskettu venheellä jos huvittaa. Ken runsaammin on aikaa varannut, hän kierrättää autonsa joko Kiutakönkään–Sovajärven uutta tietä tai Kuusamon kautta Paanajärvelle odottamaan. Muu seurue lähtee venheellä ainutlaatuiselle retkelle Iikan tai hänen poikainsa opastamana pitkin Kitkajoen virtoja ja koskia Juumaan, jossa on tilaisuus tarpeen tullen yöpyä tai aterioida, ja edelleen, lohia ja harreja pyydystellen, välillä Jyrävän kuohuja käyden ihailemassa, kohti kiemurtelevaa Oulankajokea, korkeine äyräineen ja niin aina Paanajärven länsipäähän asti, missä majatalo tai Punaisen Ristin sairasmaja ottaa ehkä jo väsähtäneet retkeilijät hyviin hoiviinsa.

Mutta palatkaamme äskeiseen lähtökohtaan Kuusamon kirkonkylän pohjoispuolella olevalle kankaalle. Joko Rukatunturilla käytyä tai ilman sitä käännymme oikeata kättä kohti Paanajärveä. Sivuutettuamme pienen Nissinjärven (vasemmalle) ja kauvempana suuremman Suininkijärven (oikealle) nousemme loivaa, pitkää vastarinnettä Määttälänvaaralle. Kun näemme oikealla osuuskaupan haaramyymälän, pysäytämme auton ja kävelemme joko kaupan pihaan tai nousemme läheisen naapuritalon pellolle. Sen korkeammalle kapuamatta saamme täällä näköpiiriimme harvinaisen laajan luonnon taulun, jota usealla taholla tunturit kehystävät. Idän ilmalla näkyy komean Kuntivaaran (445 m.) ohi ja 36 km. päässä itse Ukko Nuorunen (585 m. yli meren pinnan), Poika Nuorunen sekä niiden ja rajan takaa ehkä selkeällä säällä myöskin Kivakkatunturi Vienan puolella. Lännestä tervehtivät äskeiset tuttavamme Rukatunturin ryhmässä. Paanajärven takaa koillisesta saattaa näkyä Mäntytunturi (576 m.) sekä vielä kauvempana, 45–60 km. päässä joku kaakkoisen Kuolajärven monista tuntureista (Sieppi-, Terva-, Näätä-, Hosi-, Ahventunturit).

Vajaa peninkulma Määttälänvaaralta pohjoiseen on maantien varressa Kuusamon huomattavin viljelyskylä, Vuotunki. Kymmeniä hehtaareja erinomaista suomaata on täällä viimeisen vuosikymmenen kuluessa raivattu viljelykselle. Osa näistä, m.m. kunnan laaja ja mallikelpoinen viljelys ulottuu aivan tien laitaan. Kylästä lähtee ajokelpoinen kevyempi tie (18 km.) itäänpäin Tavajärven kylään. Jos olisi halu käydä Nuorusen laella katselemassa maisemia ja tuntureita myöskin läheisen Vienan puolelta, niin pääsy on verrattain helppoa ja mukavaa. Venheellä 7 km. Sen jälkeen saman verran jalkaisin ja niin ollaan Nuorusen laella. Rajalle on vain kymmenisen km.

Vuotungista on noin 25 km. matka kuuluisalle Paanajärvelle. Tie, joka alkumatkan seuraa Kuusinkijoen syväuomaista laaksoa, on mäkinen ja mutkainen, varoen ajettava. Alamäkeä järvelle laskettaessa on noin 2 km. Tämän merkillisen 25 km. pitkän ja korkeintain 1 km. levyisen ja syvimmällä kohdallaan 128 m. syvän, vuonomaisen tunturijärven esittely ei kuulu tämän kirjoitelman tehtäviin. Länsipäässä, osuuskaupalla saadaan tietoon moottorivenhe, jolla päästään käymään Ruskeakalliolla, Mäntykoskella ja palatessa sievällä rinteellä sijaitsevassa, punaisen hymyilevässä sairasmajassa, jossa kesäisin terveetkin ovat hyvin tervetulleita. Kun joku aika on vielä kulunut eteenpäin on Paanajärvi kunta ja seurakunta muitten satojen yhtymäin sarjassa. Toistaiseksi ja aluksi on Paanajärvellä vain rajamaan ylimääräinen pappi erämaan asukkaiden sielullisena turvana ja oppaana.

Jos matka sattuu keskikesälle 1934 ja Paanajärvellä saadaan tietää, että uusi yhdystie erämaassa on valmis, niin ajetaan 17–18 km. kohti pohjoista Kuolajärven rajan yli Sovajärven kylään, mistä kylässä poikkeamatta jatketaan länttä kohti kalkkikivivaaralla (dolomiitti) sijaitsevan, harmaan ja alkuperäisen Liikasen kylän kautta Kiutakönkäälle. Lautturin uudenuutukaisella asunnolla Oulankajoen varrella saadaan tietää polku, joka vie aivan lähellä olevalle vuoren halkeamassa kuohuvalle, uljaalle könkäälle (=koskelle). Korkean veden aikana on köngäs mahtava, pienoinen Imatra. Putouksen korkeus on lähes 14 m.; matalan veden aikana ainoastaan 1.100 hev. voimaa, mutta korkeavedessä lähes 90.000. Könkään partaalla on tilava, matkailua varten varattu autiokämppä, jossa sopii yöpyä ja viipyä, jos on eväitä varattuna ja aikaa eräretkiä varten ympäristön rauhaisille, valtion omistamille saloille ja kalasuvannoille. Kosken partaalle on myöskin kuntoonpantu vaatimaton savusauna. Kun uuden yhdystien koko pituus on vain noin 33 km. ja matkasta jo 2/3 on ajettu, niin ollaan lyhyessä hetkessä ajettu tien toiseen päätepisteeseen, joka on aivan lähellä ennen mainittua Käylänkoskea.

Käylästä jatkuu melkein uusi ja upea maantie, ohi Ervastin ja Ollilan sievien talojen kohti pohjoista ja Kuolajärven rajalle. Hiljaiset, melkein koskemattomat metsät ovat tien kahden puolen, joskus rämeeksi ”jängäksi” vaihtuen. Oulankajoki tavotetaan taas lähellä kuntain välistä rajaa. Auto pysäytetään sillan korvaan, ehkä yksinäisenä harhailevan ajoporon ihmeteltäväksi ja poiketaan jokivartta korkeintaan parisataa metriä itäänpäin katsomaan Oulankajoen laajennusta, Sarvisuvantoa, helmeilevine vesineen ja jyrkkine kalliorantoineen. Yli 10 km. ajettua taaskin tullaan asuttuun Hautajärven kylään (siisti majatalo; bensiiniasema). Täältä vie uusi tie Oulangan laakson latvaseutujen, Aholan- ja Hirvasvaaran, Morottajan y.m. kylien kautta Joutsijärvelle ja Kemijärvelle. Emme poikkea sinne, vaan jatkamme edelleen pohjoiseen. Ennen Märkäjärven tien risteystä (Kemijärven–Sallan tien varressa) sivuutetaan pari uljasta tunturia, Ruuhitunturi lännen puolella (470 m.) ja Pyhätunturi (yksi monista), tien kohoten kierrellessä asumatonta, jylhän kaunista laaksoa tunturitoverusten välillä.

Märkäjärvellä kääntyy tie itäänpäin. N. 30 km. ajettua yli kankaitten ja jänkien, pitkin vaarain liepeitä ja laaksoja, ollaankin Sallan Lapin keskuksessa, Kuolajärven kirkonkylässä, mahtavan Sallatunturin juurella. Haemme Korhosen majatalon, jonka yläkerta useampine huoneineen ja mukavine vuoteineen on varustautunut varsinaisia matkailijoita vastaanottamaan. Täällä lepäiltyämme, aterioituamme, ehkä löylykylpyäkin nautittuamme varustaudumme tunturivaellukselle. Mieluimmin hankimme oppaan, joka kantaa kahvivehkeet ja muut eväät. Vaikka Sallatunturi on tuossa aivan kuin ääressä, on sen laella käyntiin varattava ainakin 4-5 tuntia. Kun välillä on avolouhikoita (rakka), kivikoita ja kosteikoita, lumikinoksia kuruissa, kysyy vaellus hyviä kävelykenkiä, jopa varasukkiakin. Tunturin laki on linnun tietä n. 6 km. päässä kirkolta ja n. 600 m. korkealla yli meren pinnan. Äärettömän laajat ja valtavat ovat näköalat tunturilta. Sinne sanotaan näkyvän n. 70 eri tunturia, osa Vienan puolelta. Jos on voimia, sitkeyttä ja aikaa, niin voi suunnata toisen retken vielä korkeammalle, Rohmoivalle (656 m.), jolta kansa kertoo näkyvän lähes 100 tunturia. Täällä tulee pieni ihminen vakuutetuksi siitä, että ollaan todellisella tunturiseudulla, valtavan, laajamittaisen luonnon ympäröimänä. Käynti tällaisten jättiläisten päälaella, kirkkaana kesäisenä päivänä tai yhtä kirkkaana, mutta taruntuntuisempana keskikesän yönä muodostuu mielessä lähtemättömäksi, syväksi elämykseksi.

Lisäevästyksenä niille, joilla on enemmän aikaa tai joilla on luonnon- tai maantieteellisiä harrastuksia, on mainittava, että Sallasta (= kirkonkylän nimi) voi suunnitella eräretkiä itään ja kaakkoon, missä tuleva luonnonpuisto satumainen Kutsajoen laakso kanjoneineen tai yhtä ihmeellinen, joen tapainen, pitkä, kaita ja jyrkkärantainen Nivajärvi, kumeasti kohiseva ja korkea Jänisköngäs erämaan matkailijaa kutsuvat ja odottavat. Tällaisella matkalla on erinäisiä ”mutkia” ja solmuja, joiden aukomisessa saa ensi avun Korhosen majatalossa, tarpeen tullen auliilta Sallan nimismieheltä, Wuorijärven kylän opettajalta (puhelimella) taikka Rajaseutuyhdistyksen julkaisuista (toimisto: Helsinki, Nervanderinkatu 11.).


Päättäessämme tähän koillisten kaukoseutujen matkailullisen pikaesittelymme, jonka avokatseinen ja herkkäsieluinen vaeltaja omilla yksilöllisillä havainnoillaan tarkemmin täydentää, sallittanee oppaan lopuksi, hyvästä seurasta ja suuresta harrastuksesta kiittäen liittää muutamia loppuhuomautuksia: Valitkaa sopiva kesäinen aika, mieluimmin Juhannuksen jälkeen, heinäkuulla. Ei liiaksi kiirettä. Ei suuria vaatimuksia majoitukseen, vuoteisiin, aterioihin y.m. sellaisen nähden. Kuitenkin olisi mukaan varattava jonkun verran kantaevästä (teetä, kakaota, keeksiä, säilykkeitä), jota verrattain hyvin varustetuista kaupoista täydennetään. Pukimien ja jalkineiden kuntoa ja laatua on etukäteen tarkemmin harkittava, kuin lyhyemmille matkoille. Tarkkoja karttoja on saatavissa. Ja nuoremmalle polvelle, joilla on opinnoita ja tutkimuksia edessäpäin: Mikä lieneekin alanne, niin paljon uusia aiheita voi sattua havaintopiiriinne, varsinkin kun silloin tällöin ajoneuvostanne loittonette luonnon ja kansan pariin. Kansantieteilijä löytää alkuperäisiä ihmisiä tapoineen ja asuntoineen; kielen tutkija murteita, harvinaisia sanoja ja paikannimiä (loppumattomiin esim. lappalaisperäisiä, m.m. –”nki” päätteisiä nimiä); luonnon maantieteen ja metsäin tutkija kukin alaltaan ilmiöitä, arvoituksia j.n.e. Kaikki ne, samoinkuin elämykset ja muistot tavalliselle virkistysmatkailijalle lausuvat mykällä kielellään, mutta vakavalla, ystävällisellä sävyllään: Toistekin tänne tulkaa!