Noin toista sataa vuotta takaperin asui Pulkkasen talossa kaksi veljestä, viljellen tilaa yhteisesti, vaikka alituisessa epätoivossa. Eräänä päivänä toinen veljeksistä vastoin kanssa viljelijänsä tahtoa lähtee kirkolla käymään. Kotiin jäänyt veli hämmästyi tästä niin, että laittoi pitkän ma’on (käärmeen) hänen jälkeensä. Juuri kun matkalainen yritti muutaman rapakon yli astua, pisti mato häntä jalkaan. Vanhat ukot näet enimmäkseen kulkivat joko avojaloin tahi virsuissa. ”Seis” karjasi mies käärmeelle ja vimmoissaan viskasi tuluksensa sen eteen. Mato pysyi paikallaan sen ajan kun ukko jalastaan purema paikkaa pesi lätäkössä. Sen tehtyään sanoi ukko: ”mene sille kaulahuiviksi joka sinut laittoi jälkeeni”! Iski tuluksilla tuli kipinän ja pisti sen käärmeen suuhun, joka nyt vanteeksi mutkistuneena lähti pyörimään takasipäin ja kääriytyi kotiin jääneen veljen kaulaan, josta se uhkaavasti ojenteli päätään suuta kohden. Nyt ei miehellä ollut muuta keinoa kuin lähteä kirkolle veljensä jälkeen, jossa silloinen nimismies oli miehen vapauttanut tuosta inhoittavasta kaulahuivista.


Pulkkasen ja Hukkasen talot ovat naapurukset, vaikka eivät aivan lähellä toisiaan. Noin toistasataa vuotta sitten oli näiden talojen isännät suuria velhoja, tehden taikatempuillaan pahaa toisilleen, minkä ennättivät.

Eräänä päivänä oli karhu tappanut Hukkaselta 5 lehmää ja asettanut raadot kontalleen päät kotiinpäin ja siihen sammalilla ne peittänyt. Tämä tietysti oli naapurin velhon aikaan saamaa, joka teko nyt oli kostettava. Mitä ollakaan, niin eräänä kauniina päivänä oli Pulkkasen nuoren hevosen sisään laitumella tunkeutunut käärmeitä niin paljon, että yksin korvista oli niitä ulos tullut 7 kappaletta. Käärmeet tappoivat hevosen. Nyt oli Hukkasen isäntä päivän piileillyt metsässä ja illalla tullut kotia ja sanoi: ”ei meidän karjaa karhu raiskaa enään minun, ei poikaini, eikä vielä heidän poikainsa aikana”. Tämä onkin toteutunut. Sittemmin tekivät isännät sovinnon keskenään etteivät toisiaan vaivaisi velhouksillaan.


Alatalon pojan jalkapöydän yli oli muutamana kesänä mennyt musta lyhyt sisilisko ja siitäkös oli ruvennut jalkaa polttamaan. Ei se ajettunut eikä märkinyt, vaan kova tuska siinä oli. Keinoja useampia koetettua, täytyi vihdoin mennä ”Kiimingin ukon” luokse. Ukko oli kaatanut viinaa ryyppylasiin ja siitä alkanut lukemaan kuin kirjasta, että mistä kipu oli tullut. Naapurin isännän kirot olivat sattuneet poikaan, koska hän oli siksi lujahampainen. Hänelle kirot oikeastaan oli aijottu. Viinasta oli ukko tiennyt sanoa syynkin josta kirot oli singahutettu, nimittäin peltoaitain aiheuttamista riidoista.

Selittäkääpäs miten ”Kiimingin ukko” viinasta voi tämmöisiä tosiasioita puhua, vaikka henkilöt ja asiat eivät ole pitkän välimatkan tähden hänelle tunnettuja.


Siitä on jo paljon aikaa kun Kitkan ja Kurkijärven välisellä maakannakkeella oli erästä miestä vastaan tullut käärme tulinen lantapala suussa ja mennyt sitä kyytiä Kitkalle päin. Samana päivänä kun moinen matkalainen nähtiin, paloi Päätalo poroksi. Tuli oli syttynyt lähellä kartanoa olevan ladon alta ja siinä uskossa vanhat ovat, että käärme tulitauloineen sytytti tulipalon, sillä ladossa ei ollut kukaan käynyt sinä päivänä.


Se oli siihen aikaan kun vielä asuttiin savupirteissä, oli Kaiston talo palanut. Toisten isäntä oli eräänä kevätpäivänä, ottanut tappurakuontalon ja sytytti sen tuleen ”räppänän” kohdalta lattialta ja avasi räppänän sanoen: ”katsokaapa eikö toisten kartano ole tulessa?” Aivan oikein, paloikin Kaiston talo silloin.


Siihen aikaan kun Rukalan taloa omisti itsenäinen paikan päällä asuva omistaja, tapahtui seuraavaa: Tahkolan isännän isän isän isä oli kerran eräänä kevännä kävellyt karjakujaa ylöspäin, oli käärme luokkina aidan selkää myöten laskeutunut vaosta alaspäin häntä vastaan, yrittäen päälle tulemaan. Mutta siihen sen vauhti oli loppunutkin, sillä isäntä manasi käärmeen takaisin sen luokse, joka oli lähettänytkin. Niinpä käärme puri samana päivänä Rukalan isäntää jalkaan. Näin sitä kostettiin.


Erään suuremman vesistön saaressa asui joku vuosi sitten vanha pariskunta. Vaimo oli jonkun ajan sairastellut lievempää tautia. Eräänä aamuna hiihtää saaren ukko lähitaloon ilmoittamaan että vaimonsa on viime yönä kuollut. Vainaja tavallisuuden mukaan ”hankittiin” ja toimitettiin hautaan. Mutta talossapa ei mies sen jälkeen saanutkaan rauhaa, vaan täytyi muuttaa pois. Talon osti sittemmin eräs nuori pariskunta, mutta vaimo, joka yksinään sai olla kotona miehen ansioissa kulkien, valitteli ettei hän saa rauhaa yöllä eikä päivällä sillä vainaja kulkee talossa. Mies ei ole uskoakseen vaimonsa valituksia, kunnes hän eräänä lauantai-iltana on kotona omassa sängyssään makaamassa, johonka väsyneenä pian nukkuikin. Vaimo ei voi nukkua, sillä hän luulee viereisestä kamarista ihmisliikettä. Hän herättää miehensäkin kuulemaan tuota, mies näkee nyt talon entisen emännän seisovan kamarin ovella ihka elävänä. Mies vimmastui tästä niin että alkoi haloilla syytämään tuota levotonta vainajaa, joka tietysti katosi yhtä salaperäisesti kuin oli tullutkin. Mies uskoi nyt ja ei muuta kuin vaatteet kiireimmiten ylle ja talosta pois yö sydännä noin toista kilometriä etäällä olevaan naapuriin, ja eikä sen koommin asunut siinä saaressa. Vaimo kertoi usein päivälläkin nähneensä emäntävainajan ”rantteella” halkoja pienivän kuten eläissäänkin.

Seuraavana maanantaina mies vedätti tavaransa pois saaresta. Muuttoa hankkiessa poikkesi eräs suksilla hiihtävä mies taloon ja lähti sitte vasta jatkamaan matkaa kuin tavarakuormakin ajettiin pois, mutta huomattiin silloin että laukku häneltä jäikin porstuan naulaan, niin ei muuta kuin palata takaisin taloon. Hän kun ottaa laukkuaan naulasta tuulee aivan kuin jäätyneitä vaatteita liikuteltaisiin ylisillä. Eipä aikaakaan niin jo kamarin päältä vintiltä kohoaa entisen emännän pää näkyviin ja vieläpä niissä pukineissa joissa matkalainen oli usein eukon nähnyt eläissään olevan. Mies kiireemmän kautta suksilleen ja tultuaan ei kaukana tästä saaresta taloon, jossa hän oli työmiehenä, näki talon väki heti että jotain erikoista oli heidän työmiehensä matkallaan tavannut.

Niinpä eräs vakava uskovainen vaimo samana talvena oli hiihtänyt tuon aution talon rannatse seuroihin, niin yhtäkkiä ilmestyy hänen rinnalleen hiihtämään vaimo. Tarkasteltuaan tuota matkalaista tunteekin hänet jo kuolleeksi saaren emännäksi, mutta kun hän katsahti syrjään ja taas vilkaisee tuohon hiihtäjään niin oli se jäljettömiin kadonnut.

Saaresta yöllä pois muuttanut emäntä kertoi panneensa merkille, että jos saaren entinen ukko kävi vanhassa kodissaan, niin silloin tuo henki, jos siksi voi sitä sanoa, oli levottomampi, ennen ja jälkeen käynnin. Jo edeltä päin voi vaimo aavistaa että milloin ukko tulee käymään.

Sairautensa aikana oli vainaja tämän kertojalle itkenyt huonoa tilaansa ja miehensä tylyyttä. Itse hän oli tunnettu paikkakunnalla kunnon ihmiseksi. Kuolemansa edellisinä päivinä oli eräs tyttönen ollut vainajaa hoitelemassa, mutta koska sairas oli ollut erittäin heikko, niin tyttönen oli siksi yöksi mennyt kotiinsa jolloin kuolema kävi. Kerran oli vainaja tytön avulla koettanut ottaa sormestaan pois kultasormusta, mutta ei se ollut lähtenyt sormen rustoutumisen tähden, niin vainaja oli sanonut: ”antaa sormuksen olla siinä, mihin se on avioliiton merkiksi pantu”. Kuitenkin ukolla nähtiin se sormus jälkeenpäin, mutta tyttö on ihmetellyt, että miten sen on voinut saada, ei ainakaan väkivaltaa käyttämättä se ole sormesta lähtenyt. Jälestäpäin on ukolta rahakukkaro sormuksineen varastettu.

Saaressa asuu nyt uudet haltijat, eikä heitä kuulu vainaja häiritsevän.

– Tätä juttua on useampi kertonut, vaan lähin naapuri sen seikkaperäisemmin. Sen todenperäisyydestä ollaan eri mieltä.


Noin puoli vuosisataa takaperin oli Julman Kurtin alla kymmenen vuotias poika hoitolaisena Liikasen talossa. Hänen tehtävänsä oli lehmien saattaminen metsään aamusilla, mutta eräänä aamuna tapaa hän metsässä tuntemattoman miehen, joka vaati poikaa seuraamaan itseään. Poika lähti miehen mukaan, sillä hän ei voinut vastustaakkaan. Milloin hän ei jaksanut kävellä kantoi mies häntä. Jokien yli kuljettiin ”kivilautalla”. He kulkivat järvien rannoilla, jossa nuottaa vedettiin, jos nuottamiehet kiroilivat niin hänkin sai syödäkseen kaloja, joita mies nouti nuotanvetäjiltä, mutta silloin sai hän olla kuivin suin kun ei kiroiltu. Yöksi poika sai sammalista tehdä vuoteensa, mutta ihme kyllä että poika tarkeni, sillä hänellä oli ainoastaan lyhkäinen polviin asti ulottuva sarkakolttu päällä ja tunnettua oli että Pohjolan yöt olivat viileitä.

Vihdoin paimenessa ollut mies kuuli Tervajoen rannalta valitusta sitä katsomaan mentyä löytääkin kolme viikkoa kateissa olevan Heikki-pojan joen rannalta vähissä hengin. Hyvästi hoitaen tointui poika vielä elämään.


Paavo ollessaan juuri mieheksi kehkeytymässä, meni eräänä sunnuntaina kirkolle isäntänsä kanssa. Hänen seisoessaan kirkonmaan aivan vieressä oli häntä tullut puhuttelemaan eräs herrasmieheltä näyttävä henkilö, joka viittaili Paavoa seuraamaan itseään. Vastustamatta hän seurasi miestä, sillä ei hänessä ollut kykyä kieltäytyä. Isäntä renkiään alkaa kaipailla, mutta renki olikin jo silloin matkalla kotiin. Paavon saattaja vie kyllä hänen kodin näkösään Multaksen peltoaidan taa, vaan siitä taas jälleen takasipäin Tuovilan aidan taakse talon näkösälle. Tuota parin peninkulman pituista tietöntä taivalta hyppyytti mies häntä edestakaisin.

Perjantaina ilmaantui Paavo kotiin pellolle leikkaajien luokse niin huonossa tilassa että kantamalla piti viedä taloon, sekä hyvin varoen antaa ruokaa, sillä niin oli hän väsynyt.

Itse kertoi Paavo tuosta melkein viikon kestävästä matkastaan, että hänen saattajansa oli niin armoton ettei antanut edes levähtää, vielä vähemmän marjoja syödäkseen poimia. Siitä alkaen kantoi mies nimeä ” Löntin Paavo”. Tästä tapauksesta on kulunut jo 100 vuotta.


”Pölhötin Tuomas” oli yleisesti tunnettu velhoksi ja vielä suuremmaksi itseään uskovaksi. Eräänä päivänä oli hän tullut Vaaran taloon ja pyytänyt ”lehmänanti” juomaa, mutta kaikeksi onnettomuudeksi ei sitä sattunut olemaan. Tästäkös velho noitumaan emäntää, että kyllä sen vietävä kerran vielä mielelläsi antasit, jos sitä olisi sinulla.

Mitäs ollakaan niin kuulee emäntä outoa mölinää ja pahaa peljäten rientää lähellä kotia olevia lehmiään katsomaan. Voi onnettomuus lehmät ovat raivoissaan ja yhdellä roikkuu suolet ulkona. Emäntä hätääntyneenä aidan sisäpuolella kulkee ja puhuttelee ”Mustikkiaan” ”voi minkä olet tehnyt, kun olet toisen puskenut!” Mustikki ei ole milläänkään laukkoo vain aitavartta ja emäntä kulkee rinnalla puhuttelee lehmiään. Mutta sitten hän huomaa kun Mustikki työntyy vaaraan ettei se ole lehmä vaan aito karhu, joka tappoi lehmän. Ei sen koommin ole karhu käynyt niillä seuduin.

Nyt vahvasti uskotaan, että ”Pölhötin Tuomaan” nostama se oli.

Vielä suuremmaksi velhoksi tunnustettiin ”Pölhötin Tuomas” kuollessaan. Juuri sinä päivänä kun hän kuoli, sattui olemaan kerrassaan hirveä ilma. Vanhat sanovat, että ne ovat velhoja ja noitia jotka pahanilman aikana kuolevat.