Kuusamon liippakivet – nehän ovat maankuuluja, ei ainoastaan kotikonnuilla vaan kaikkialla haluttua tavaraa. Ja hyviähän ne todella ovatkin sen todistaa jokainen niitä käyttänyt ja joka niillä on saanut kerran viikatteensa terätä, kyllä sillä rakkautta riittää Kuusamon liippakiviin vastakin. Ne ovat laadulleen oivallisia ja lisäksi sirotekoisia ja – halpoja.

Mutta vaikka niitä vuosittain kymmenintuhansin kaikilla ilmansuunnilla käytetään ja miesväen joukossa kilvan kehutaan, niin tuskin moni tietää, miten niitä valmistetaan, kuinka paljon työtä ja vaivaa yksikin liippa vaatii – joka kuitenkin muutamilla penneillä ostetaan.

Ensimmäinen työ on mennä asianomaisen metsänhoitajan pakinoille saamaan lupalippua kivien nostamista varten. Liippakivi paikka on näet osunut ruununmetsään Tavajärven ja Paanajärven metsätaipaleelle ja niistä on raaka-aineena korvaus suoritettava metsäkassaan. Syksyllä, kun muut työt ovat suoritetut, mennään miesjoukolla kivimetsään, Kuivajärven rantamille. Ensin on kallion päältä luotava noin puoli metriä maata ja kun kallio näin on saatu paljastetuksi ruvetaan terävillä rautakangilla lohkasemaan tarpeellisen paksuja kivilaattoja irti kalliosta. Tässä lohkomisessakin jo tarvitaan koko joukko ammattitaitoa, sillä laatojen tulee olla juuri niin paksuja kuin liipat ovat. Jos satut hyvälle kohdalle lohkeaa kalliosta aika suuria laatoja, noin kahdenkin metrin pituisia ja metrin levyisiä.

Nostetut kivilaatat pinotaan talveksi sillä vasta kesän tultua ne vedetään valmistuspaikalle , tekijän kotiin, toisinaan noin kahdenkin peninkulman päähän. Tuotuna valmistuspaikalle rupeaa miesväki niitä kirveillä uurtamaan liippakiven levyisiksi ja pitkiksi kappaleiksi. Hakataan kirveellä koloja, kunnes katkeaa toivottu kappale. Mutta usein särkyy kivi ennen halkeamista ja silloin työ on mennyt turhaan. Kun kirveellä on saatu liippa osapuilleen syntymään, alkaa hiominen, jonka toimittavat lapset ja naisväki. Se ei ole mikään leikinasia hioa liippoja talvikausin, eikä työn luulisi olevan terveellistäkään. On laaka kivi, jonka päällä vettä ja santaa käyttäen hangataan veistettyä kivipalasta, kunnes se silenee ja saa liipan siron muodon. Kaikki tämä työ on varsin pölyistä ja likaista, jonkatähden tekijöillä on vartavasten sitä varten vaatteet ja se toimitetaan, ellei talossa satu olemaan vanhaa pirttihuonetta, useimmiten navetassa. Sitten liipat lajitellaan ja suletaan sadottain pärevasuihin kauppiaille vietäväksi.

Työtä , ikävää työtä ja paljon puuhaa tarvitaan, ennenkuin maan alla olevasta kivestä muodostuu tuo tarpeellinen työase – liippa. Olen usein ajatellut katsellessani liipatekoa, josta savinen vesi roiskuu sekä kasvoille että vaatteille, eikö voitaisi tuota työtä tehdä koneellisesti? Onhan niitä sahoja, jotka leikkaavat graniittiakin, saatikka sitten Kuusamon pehmeätä liippakiveä? Onhan koskissa voimaa pyörittämään esim. smirgelikiveäkin, joka nopeammin suorittaisi tuon hionnan, kuin se käsillä voidaan tehdä.

Ja ennen kaikkea, hyvät ystävät, kysykää aina tarpeen sattuessa Kuusamon Liippakiviä.