Vanhemman sukupolven suussa kiertelee vielä kaikellaisia tarinoita Kuusamon Alakitkan vanhimmista asukkaista ja heidän elintavoistaan. Koska kotiseutututkimuksen tehtävänä on etupäässä koettaa saada talteen kaikki tällaiset kertomukset – onhan niillä varsinaisen teoriantutkimuksen rinnalla suuri merkityksensä – piirtelen seuraavassa muutamia niistä, mitä kierrellessäni olen kokoon saanut. Ehkäpä se puolestaan innostaa muitakin samallaiseen työhön kaukaisen kulmakuntamme muinaisten olojen tutkimiseksi.

Jo 1600-luvulla tiedetään Kuusamonkin saaneen ensimmäiset, sen nykyisen kansan alkujuuret, ollen näitä ennen lappalaisten asumana vielä hyvän joukon jälkeenpäinkin.

Jo ennemmin tiedetään merenrantalaisten harjoittaneen kalastusta sisä-vesistöissä ja moni asettui ajanpitkään vakituisesti asumaankin näitten kala-rikkaitten sisä-järvien rantamille. Niimpä kerrotaan rantamaalaisten Iin seuduilta kulkeneen kalastusretkillä Kuusamonkin vesistöissä, etenkin Kitkanjärvessä. Nämä retkeilyt lienee olleet vaikuttamassa myöskin siihen, että mainitun Kitkajärven rantaan ennen pitkää ilmestyi rantamaista tänne lappalaisten asutuksille tunkeutunut uutisasukas. – Kertomusten mukaan oli tämä ensin kulkenut katselemassa sopivaa asuinpaikkaa ennenkuin hän lopullisesti asettui tänne asumaan. Hiihtäen keväthangella, veturi perässään hän saapui viimein Alakitkajärven pohjoispuolella olevaan lappalaisten nimittämään Mustaankumpuun (nykyiseen Virranniemeen). Tämän hän katsoi sopivaksi asuinpaikakseen, sillä tästä alkaa Kitkanjoki, jonka hän huomasi oivalliseksi kalastuspaikaksi ja jossa lappalaisetkin ahkerasti kalastivat. Tällä paikalla oli siis hänen mielestään kaikkein parhaimmat edellytykset, mitä hän asuakseen tarvitsi.

Kaikki olisi tietysti ollut hyvin, mutta vatsa vaati myöskin määräaikanaan osansa ja kaikki mahdollisuudet tämän tyydyttämiseksi olivat poissa. Eväät olivat loppuneet tullessa ja nälkä sisuksia kaiveli. Mutta hätä keinot keksii. Hän ravitsi itsensä nahkaisella veturin eli pulkan vetohihnalla eli ”längillä”, joksi sitä myöskin nimitetään. Ei ollut siis mitään kehuttava tämä hänen ensimmäinen ateriansa tällä uudella asuinpaikalla, mutta nälkä pakeni sillä kertaa ja seuraava ateria sai korvata sen mitä edelliseltä puuttui. Tämän ateriansa hän kyllä lienee muistanut kaiken elämänsä iän, sillä hän sai tämän johdosta nimensäkin. Häntä alettiin näet kutsua Lämsäksi, mikä käännettiin tuosta vetohihnasta eli längistä.*) Hän oli suuri, roteva mies ja heti näkyikin mihin hän pystyi. Hän kaatoi koko ”Mustankummun” eli Virranniemen metsän maahan kaskeksi. Tällä kertaa hän kuitenkin palasi pian takaisin. Mutta seuraavana keväänä tuli hän uudelleen muassaan perheensä ja kaikkea mitä hän välttämättä toimeentullakseen tarvitsi, kuten: suolaa, rukiinsiemeniä, y.m. Hän ryhtyikin mitä pontevimpiin toimiin, mikä olikin ominaista tälle rotevalle uutisviljelijälle. Maan jouduttua sulaksi ja kun hän edellisenä kevännä kaatamansa kaski oli kerinnyt paralleen kuivaa, sytytti hän sen tyveltäpäin käyvän myötätuulen vallitessa palamaan. Tähän aikaan oli kyllin metsissäkin riistaa. Niinpä oli tähänkin Lämsän kaskeen kokoontunut suuret joukot karhuja. Näille tuli tietysti hätä, kun kaski pantiin palamaan. Toiset uivat salmen yli toiselle rannalle. Toiset hätääntyivät niemen nokalla olevalle rämeelle, johon Lämsä näitä useita surmasi. Kun kaski oli palanut, kylvi Lämsä siihen ruista. Kesä oli hyvä ja hänen huhtansa kasvoi runsaasti rukiita. Ylpeänä tästä nakkasi hän suuren kannon ja pisti pettuleivän tähän rakoon.

Tähän huhtansa keskelle teki hän myöskin asumuksensa, joka kuten luonnollista, oli kokoon kyhätty pyöreistä hirsistä, sisään lämpiävällä uunilla. Vielä tänäänkin elossa olevat vanhemmat ihmiset paikkakunnallamme sanovat nähneensä pyöreistä hirsistä kyhätyn aittarakennuksen, jossa oli ollut hyvin näkyvä vuosiluku niin vanhalta ajalta, että he laskevat olleen alun neljättäsataa vuotta siitä, kun mainittu vuosiluku osoittaa. Tämä aittarakennus on ollut nykyisen Korvan talon paikalla, Virranniemellä, joka tietysti on tämän ensimäisen asujamen kotipaikkana ollut. Nykyään on tämä vanha muistomerkki kuitenkin hävinnyt pois. – Arkaillen katselevat lappalaiset toinen toiselta puolen tämän uuden tulokkaan toimia. Heti saivatkin he kokea tämän uuden naapurinsa vieraanvaraisuudesta, sillä tämä valtasi heti näitten parhaimman kalastuspaikan, Kitkajoen suussa. Lappalaisia kerrotaan olleenkin runsaasti tämän järven rannoilla. Heidän pääpaikkansa oli Alakitkanjärven länsirannalla (nykyisellä Patoniemellä). Kerrotaanpa heidän harjoittaneen mainitussa paikassa maanviljelyksen tapaistakin sekä karjanhoitoakin myöhemmin, kunnes heidät lopulta kuitenkin häädettiin pois.

Pian osoittikin Lämsä suuremmoista isäntävaltaansa lappalaisten yli. Noin viisi kilometriä pohjoiseen Alakitkanjärvestä on erittäin laaja niittymaa, jota vieläkin viljellään. Tätä niittyä viljelivät lappalaiset. Tähänpä teki Lämsänkin mieli. Tuli heinänteko-aika. Lämsä otti konttinsa, viikatteensa ja haravansa, työnsi veneen vesille, nosti purjeen ylös ja lähti tuota mainittua niittyä kohti. Olipa saaneet lappalaiset vihiä hänen aikeistaan. He asettuivat joukon miehissä erään kapean salmen suuhun väijyksiin, josta Lämsän tuli mennä mainitulle niitylle. Tämä esteleminen kuitenkin päättyi lappalaisten häviölle. Heti kun tuo roteva esi-isämme oli päässyt selville lappalaisten aikeista, sieppasi hän purjehkelen, hosui sillä lappalaiset tieltään pois, sekä meni ja anasti heidän niittynsä. Kovin säikähtyivät lappalaiset tästä hokien, ”katto perkuna kuin tappaa meidät”. Kiireesti pakenivat he pois yhä pohjoiseen päin, jolla tiellään ovat vieläkin.

Tästä tapahtumasta sai myöskin Patosalmi nimensä, jota nimeä se yhä huutaa.

Mainittu Virranniemen etelärannikolla on Sotalahti niminen lahdeke, joka nykyään on kuivaa naatikkata, mutta nähtävästi noina vanhempina aikoina ollut veden alla. Tämä lahti on saanut nimensä myöhemmin n.k. ”vihovenäläisten” aikana. Mainitut Virranniemen asukkaat veivät noitten vihovenäläisten liikkuessa kalanpyydyksensä tuohon suojaiseen lahteen piiloon. Nämä kuitenkin keksivät nuo kalanpyydykset ja alkoivat ilkivaltaisuudessaan tuhota ne. Kuitenkin pääsivät näiden omistajat tähän hätään. Syntyi kahakka, jossa vihovenäläiset ajettiin karkuun. Kuitenkin joku osa näistä tappelun aikana leikkeli kaikki kivekset irti nuotista ja verkoista. Näitä he sitten pois paetessaan nakkelivat mennessään m.m. ensimäisessä nivassa, joka on heti, kun Kitkanjoki alkaa samasta järvestä. Tästä sai tämäkin ”Kiveskoski” nimensä. Monta muuta vanhaa muistomerkkiä tapaa, joista kuitenkin lähemmät tiedot on hävinneet olemattomiin.