Koillismaa oli 1800-luvun jälkipuolella ja 1900-luvun alussa taloudellisessa mielessä tärkeä kohtaamispaikka. Kehittymättömien kulkuyhteyksien vuoksi jouduttiin sekä Vienan puolella että Koillismaalla turvautumaan rajan yli ulottuneiden vesireittien ja talviteiden suomiin mahdollisuuksiin. Reittien varrella tapasi monenlaista kulkijaa. Vienanmeren rannikolla sijaitsevien kauppapaikkojen ja Pohjanlahden välillä oli rahtiliikennettä ja kauttakulkukauppaa, jonka keskukseksi muodostui Kuusamo.

Ruisjauhot, suola, ryyni, linnut, kankaat, nahkatuotteet, työkalut, pellava, hamppu ja siirtomaatavarat kulkivat rajan yli. Talvisaikaan hevosella ja reellä liikkuneet vienankarjalaiset kaupittelivat lohta, seitiä ja siikaa. Pohjois-Vienasta tuotiin poroja, jotka teurastettiin Kuusamossa Ouluun vientiä varten. Katovuosina Vienan puolelta ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä lehmiä kuljettamaan Suomen puolelle, jossa ne myytiin viimeistään Rovaniemellä tai Kemissä; luotiinpa karjanrehua, heiniä ja olkiakin rajan yli. Kuusamon markkinoilla vienalaiset kauppiaat olivat tuttu näky. Tukkiliikkeen myötä rajan takaa virtasi viinaa Koillismaan asukkaille.

Tunnetuin kaupankäyntimuoto oli kuitenkin kulkukauppa eri vivahteineen. Näistä laukkukauppa oli tärkein kiertokaupan laji. Sen juuret olivat karjalaisten vuosisatoja harjoittamassa kulkukaupassa, joka muuttui 1700-luvun jälkipuolelta lähtien pitkälti laukkukaupaksi. Laittomuudestaan huolimatta se menestyi, sillä väestö suosi tätä kaupankäyntimuotoa ja hankki laukkureilta monenlaista tavaraa. Taloudellisessa mielessä tuottoisinta aikaa oli Krimin sodan jälkeinen aika aina 1870-luvun lopulle saakka. Lyhyitä kukoistuskausia oli vielä 1890-luvulla ja suurlakon jälkeen vuoteen 1910 saakka.

Osa laukkukauppiaista asettui entiselle myyntialueelleen maakauppiaiksi. Vuoden 1879 elinkeinoasetuksen jälkeen autonomian ajan loppuun mennessä Koillismaalle perustettiin Vienasta tulleiden kauppoja varsinkin Kuusamoon, jossa aukenivat kahdeksan kaupan ovet. Kauppiaita näissä liikkeissä oli viisi, sillä osalla oli hallussaan useampiakin liikkeitä. Taivalkoskella puolestaan isännöi Stepan Jakovlev poikineen.

Laukkukauppiaat ilmestyivät Koillismaalle

Matka Karjalasta Suomeen alkoi yleensä syksyllä. Laukkukaupan kukoistusaikana laukkukauppiaat olivat liikkeellä hyvissä ajoin ennen lumentuloa. Lämsän kylässä talven tullessa laukkukauppiaita ryhdyttiinkin odottamaan. Suurin piirtein tiedettiin, minä aikana kukin oli aikaisempana syksynä tullut Suomen puolelle. Useimmiten laukkukauppiaiden matka taittui ryhmissä, joiden jäsenet pysyivät vuodesta toiseen suunnilleen samoina. Suomen puolelle saavuttuaan he liikkuivat veneellä, rahtimiesten kyydillä, höyrylaivalla ja junalla.

Keskuspaikkaan saavuttuaan varakkaammat kulkukauppiaat hankkivat hevosen ja reen, jolla voitiin tehdä tukkukauppiaan luota laajempi kauppamatka ja ottaa mukaan monipuolinen tekstiilivarasto. 1900-luvun vaihteen vienankarjalainen kulkukauppa olikin pitkälti rekikauppaa. Koillismaalla käytettiin myös poroa, jos liikuttiin naapuripitäjissä. Hiukan varattomammat saattoivat vetää perässään kelkkaa taakkansa keventämiseksi. Useimmilla ei kuitenkaan ollut sitäkään, ja he kantoivat selässään pitkää nahkaista laukkua, jonne kangaspakat sopivat suorina. Kuusamon Poussun ja Suiningin kylistä on säilynyt tieto, jonka mukaan joillakin oli nahkalaukun lisäksi nelikulmainen, harmaa, noin kahden metrin pituinen ja neliön muotoinen kangas, jossa oli lisätavaraa, jota he kantoivat käsivarsimutkassa. Kun tavara väheni vaatepussista, he panivat sen kuorenlaukkuun. Jeremias Rinnemaalla oli Uittopaikasta lähdettäessä niin raskas reppu, että hänen piti ottaa suomalainen apukantaja. Apukantajat eivät olleet kallispalkkaisia, sillä taksa jokea ylitettäessä oli 5–10 penniä ja koskipaikan yli pääsi 25 pennillä.

Kauppatavarat hankittiin 1800-luvulla lähinnä Pietarista, Moskovasta ja Vienanmeren kauppakeskuksista. Arkangelista hankittuja tavaroita kuljetettiin laivoilla Vienan Kemiin, Kierettiin ja Koutaan. Koska kesäisin tavaroita oli hankala kuljettaa Vienan Karjalaan, laukkukauppiaat vuokrasivat esimerkiksi Kieretistä ja Vienan Kemistä makasiineja, joissa he säilyttivät Suomeen myytäväksi tarkoitettuja tavaroitaan. Pietarin ja Moskovan lisäksi laukkukauppiaat alkoivat myöhemmin käyttää myös Viipurin, Helsingin, Tampereen ja Turun kauppiailta ostettuja tuotteita.

Pohjois-Suomen alueella tavara saatettiin hankkia Oulusta, Rovaniemeltä tai Kajaanista. Rajan yli tultiin laukut tyhjinä ja kokoonnuttiin etukäteen sovittuun Uittopaikkaan, jonne isäntä toi tavaran. Myöhemmin, kun vienankarjalaisia asettui maakauppiaiksi Taivalkoskelle ja Kuusamoon, ainakin pienemmät kauppiaat kävivät heidän luonaan varastojaan täydentämässä. Myös suomalaisilta kauppiailta otettiin tavaraa. Esimerkiksi Jeremias Rinnemaa hankki edellä mainitun Jalavan ohella tavaraa Pudasjärveltä Hiltusen ja Nyynäjän kaupasta ja Puolangalta saakka. Välillä tavaraa otettiin velaksikin. Kauppakierrokselta tultuaan laukkuri antoi kauppiaalle ne rahat, jotka liikenivät. Yleensä tilitys tapahtui noin vuoden kuluttua. Korkoa maksettiin jonkin verran.

Myyntipiirit vakiintuivat kunkin Vienan Karjalan kylän ja jopa sukujen osalta ilmeisesti 1800-luvulla. Pistojärven kirkonkylästä kotoisin olevan Paavo Jaakkosen kiertoalueena olivat muun muassa Kuusamon, Taivalkosken, Posion ja Pudasjärven kunnat. Myös Jussi Potapov liikkui samojen pitäjien alueella. Ehkä tunnetuin kiertokaupalla kulkija oli Janne Rajamaa (Rodionov), joka aloitti kaupankäynnin vaatimattomasti vuonna 1905. Kiertoalue oli suppea, mutta kun hän vuonna 1908 osti hevosen, kauppa-alue laajentui Pudasjärvelle ja vähitellen koko Pohjois-Suomeen, myös Koillismaalle. Yhtiömies Jeremias Rinnemaa kierteli Taivalkosken eri kylillä ja Suomussalmen puolella.

Kaupankäynti nojautui liittoihin, joilla tarkoitettiin yhtymään kuuluvien henkilöiden kokoontumispaikkaa ja sopimusta kauppatavoista. Varakkaat eivät itse osallistuneet raskaan laukun kantoon, vaan he toimivat kulkukauppiaiden varustajina. Tällaiseen liittoon kuuluivat isäntä ja hänen kaupparenkinsä. Erityisesti vähävaraiset laukkukauppiaat muodostivat itsenäisten yrittäjien liiton. Osuuskuntamuotoiseen liittoon saattoi 1800-luvulla kuulua kymmenenkin henkeä. Koillismaalla liikkui myös sellaisia laukunkantajia, jotka eivät kuuluneet mihinkään liittoon. Kiertoalueella kulkiessaan he liikkuivat yleensä yksin. Toisinaan mukana saattoi olla toinen toverina tai poika opissa.

Laukkukauppiaat kulkivat ympäri vuoden, useita kertoja vuodessa. Eri kauppiailla oli aina samat seudut eli kyläkunnat, joilla he kävivät. He kulkivat samoissa taloissa, samoja teitä, mutta eri aikoina. Toisinaan laukkurit saattoivat kulkea samoissa taloissa tai toinen kulki toista puolta kylää. Kiertoa kesti yleensä kevääseen saakka. Pistojärveläiset kuitenkin kävivät kotona vuodenvaihteen tienoilla. Laukkukauppiaat kiersivät muulloin paitsi pahimpien rospuuttojen aikana eli kelirikkojen, jolloin järvien jäät oli huonot, koska Kuusamo on vesialuetta aina rajanpintaa myöten.

Tavaraa jokapäiväiseen elämiseen

Laukkukauppiailla oli hallussaan eräiden kangaslaatujen monopoli, sillä pitäjien kauppiaat eivät voineet pitää kovin monipuolista kangasvalikoimaa puodeissaan. Täten karjalaiset laukkukauppiaat levittivät varsinkin maan itäosien väestön keskuuteen venäläisten tehtaiden koreita kankaita ja muita kangasvalmisteita. Laadultaan kankaat jakaantuivat puuvillaisiin, puolipellavaisiin, pellavaisiin, villaisiin ja silkkisiin kankaisiin. Käyttötarkoituksen mukaan kankaat jaettiin useimmiten työvaate-, puku-, paita-, leninki-, hame-, housu- ja alusvaatekankaisiin. Puuvillaisia ja pellavaisia kankaita olivat erilaiset puuvilla- ja pellavapalttinat, patisti, sitsi, kalminki, karttuuni eli retonki, flanelli, aivina, tyyki, nantko, rohdin eli piikko, hursti sekä vuorikankaat. Kuusamon alueella osaa näistä tavattiin ainakin Kantokylässä, Paanajärvellä ja Suiningilla.

Huivit eli liinat olivat yleensä puuvillaisia, villaisia tai silkkisiä. Puhuttiin esimerkiksi karttuunista, puolivillasta, villasta, muslimista, merinoosta ja silkistä. Puuvillaiset silkit eli liinat olivat arkikäyttöön tarkoitettuja, ja talvisaikaan käytettiin enemmän villaisia. Silkkiliinat olivat puolestaan juhlakäyttöä varten.

Vaatetavaran joukosta löytyi naisten ja miesten päällystakkeja eli palttoita, puseroita, miesten housuja, paitoja, työpusakoita ja pukuja. Naisten vaatteita olivat hameet, leningit, jakut, laama- eli päiväpaidat, esiliinat ja lyhyet takit. Alusvaatteiden osalta löytyi alushousuja ja -hameita, kerrastoja ja lasten trikoita. Neuletavaraa olivat miesten villapaidat, naisten villatakit ja -puserot sekä sukat ja lapaset. Muita vaatetukseen liittyviä tavaroita olivat erilaiset käsineet ja kintaat, vyöt, henkselit eli olkaimet, kaulahuivit, lakit ja nenäliinat. Vaatetavaraa sai monessa eri kylässä: Kantokylässä, Paanajärvellä, Poussulla ja Suiningilla.

Omavaraistaloudessa oli totuttu valmistamaan kaikki mahdollisimman pitkälle itse, varsinkin vaatteet ja muut tekstiilit. Sen vuoksi laukkukauppiaskin oli tervetullut ompelutarvikkeineen ja muine pientavaroineen. Naisväki tarvitsi käsitöissään muun muassa neuloja, nappeja, nauhoja, lankoja, sukkapuikkoja ja virkkuukoukkuja. Helpoin tapa oli hankkia niitä taloon tulleelta kauppiaalta. Kontit ja laatikot olivat täynnä edellä mainittuja tavaroita, mutta myös sormustimia eli vingerporeja, mittanauhoja, saksia, ompelu-, virkkuu- ja merkkuulankoja, pikilankaa, äimiä eli kaksi- tai kolmesulkaisia nahkaneuloja, naskaleja, pureja, solkia ja lakinlippoja. Metri- tai kyynäräkaupalla myytiin erilaisia nauhoja ja silkkinyörit ja rotuuripitsit. Näiden ompelutarvikkeiden ohessa myytiin myös väriaineita.

Muut pientavarat muodostivat sekalaisen ryhmän. Kauneudenhoitoon ja hygieniaan liittyviä tavaroita olivat saippuat, peilit, erilaiset kammat, hius- ja neulanutturat, hiusverkot sekä partaveitset. Tarjolla oli myös helminauhoja ja muita rihkamakoruja sekä joskus hajuvesiä. Tupakoijat saivat ostaa itselleen piippuja ja tupakkakukkaroita. Kauppiaan laatikoista löytyi vielä lyijy- ja mustekyniä, kynänteriä, kirjepaperia ja -kuoria, postikortteja ja -merkkejä, vihkoja, kirvesmiehenkyniä, rihvelitauluja ja -kyniä, arpoja ja onnenlehtiä, rahakukkarolta, harjoja, porstia, patasuteja, nauloja, ongenkoukkuja, veitsiä, puukkoja ja puukonteriä. Laukkukauppiaat toivat hyvää piipputupakkaa (mahorkkaa) ja Venäjän lehteä, jotka olivat laadultaan parempia kuin paikallisten kauppiaiden tarjoamat tuotteet. Rihkamatavaraa oli saatavana joka paikassa. Paanajärveltä mainitaan erikseen, että sieltä saattoi hankkia pumpulia, rinkilöitä ja sapuskaa.

Tinkiminen kuului kaupankäyntiin

Poussun ja Suiningin kylissä taloon tultuaan laukkukauppiaat toivottivat: ”Hyvää päivää”. Tämän jälkeen laukkukauppias istahti pirtin pöydän edessä olevalle lavitsalle, pani kinttaat pöydälle ja lakin sen päälle. Hän haki ison käyrävartisen piipun, pani mahorkkaa täyteen ja veteli sauhuja. Sen jälkeen alkoi ”räämän esittely”. ”Ostetaanko räämää? Merinoataa? On kuin tamman nahkaa.”

Tavaroiden esittely sujui maanitellen, kehuen ja tyrkyttäen. Tavaraa kehuttiin hyväksi ja halvaksi. Kun laukkukauppias oli sanonut hinnan, ostaja uskoi siinä olevan tinkimisen varaa. Ylihinnoiteltu tuote olikin idän kulttuuripiiristä omaksuttu tapa, mutta kovan tinkimisen jälkeen kaupasta päästiin yksimielisyyteen. Hinnassa oli ylimääräistä noin kolmasosa, ja kaupankäynnin yhteydessä ostaja onnistui joskus tinkimään hinnasta puolet pois. Koillismaalla liikkuessaan ainakin Jeremias Rinnemaa oli laittanut tavaralle tinkimisvaran. Tavaran hinta halpeni monta penniä kyynärältä, joku mittasi ”näpisti”. Kun siitä moitittiin, kauppias totesi: ”En myö kynsiäni myöten, minä tarvitsen itse ne.”

Tavaroiden yhteishinnan useimmat vanhemmat kauppiaat laskivat päässä ja käyttivät sormiaan. Toisilla taas välineinä olivat kynä tai helmitaulu. Janne Rajamaa laski tavaroiden hinnan päässä ja kynällä. Helmitaulu oli kortteeripaikassa, ja sitä käytettiin suurempia tilejä laskettaessa. Kauppa oli yleensä käteiskauppaa. Aina tavaraa ei tarvinnut heti maksaa, vaan laukkukauppiaat saattoivat antaa tavaraa velaksi siihen asti, kun tulivat seuraavan kerran käymään kierrollaan. Velkaa annettiin vain tunnettuihin taloihin, ja se perittiin sopimuksen mukaan joko kerta- tai osamaksuina. Ilmeisesti Janne Rajamaa ja Jeremias Rinnemaa olivat velkakaupassa anteliaampia, koska osasta tavaroista jäi maksu saamatta. Jos kaupankäynti ei laukkukauppiaan mielestä sujunut hänen mielikseen, hän povaili korteista asiakkaille. Näin toimi esimerkiksi Uhtualta tullut Solli-Kirilä Lämsän kylässä.

Lämsän kylässä laukkukauppiaita pyydettiin käymään talossa muulloinkin. Jos tavara sattui loppumaan, kauppias lupasi tuoda sitä seuraavalla kerralla. Väestö tilasi kaikenlaista pukua, kappaa, määrättyä lakanakangasta ja erikoista leninkikangasta sekä huiveja. Joskus kävi niin, että postitse tilattu tavara lähetettiin Oulusta. Toisenlaistakin käytäntöä esiintyi: jos kauppiaalta puuttui Kuolion kylässä kierroksella ollessaan jokin tavara, sitä ei pyydetty tuomaan myöhemmin. Väki ei tilannut minkäänlaisia tavaroita laukkukauppiailta, koska heihin ei luotettu. Ei ollut varmaa, tulisivatko vielä takaisin samoille seuduille. Saattaa olla kuitenkin niin, että kertoja on sotkenut keskenään laukkukauppiaat ja tilapäiset kulkijat.

Suurin osa laukkukauppiaista keskittyi pelkästään kulkukauppatavaroitten myyntiin, mutta monet harjoittivat myös osto- ja vaihtokauppaa. Tällaiset kauppiaat pyrkivät hankkimaan Suomesta runsaasti turkiksia, ostamaan ja vaihtamaan lähinnä metsän eläinten nahkoja. Erityisen persoja ostajat olivat oravan, ketun ja kärpän nahoille, joista tärkein oli Lapin orava, jonka nahka oli Siperian oravan jälkeen lajissaan maailman paras. Joskus ostettiin hirven, ilveksen, jäniksen, karhun, näädän, saukon, suden ja vesikon nahkoja; joillekin kauppiaille kelpasivat vaihto- tai ostotavaraksi myös lampaan, vasikan- ja lehmän nahat. Koillismaallakin harjoitettiin tällaista kaupankäyntiä. Uhtualainen Pekka Koivikko myi ostamansa nahat Rovaniemen markkinoilla. Jeremias Rinnemaa vaihtoi ja osti kauppakierroksillaan metsän- ja kotieläinten nahkoja, jotka vietiin kauppiaille ja syystalvella Puolangan markkinoille. Hän osti jonkin verran naisten hiuksia ja toimitti kauppiaille, jotka välittivät kauemmaksi. Janne Rajamaa puolestaan vaihtoi tavaraa lumppuihin ja nahkoihin sekä osti niitä. Lumput ja nahat myytiin Oulun markkinoilla muun muassa pietarilaisille ostajille. Myös Suiningin kylässä hevosella liikkeellä olleet kauppiaat ostivat lumppuja.

Enimmäkseen toivottua väkeä

Laukkukauppiaisiin suhtautumisesta löytyy haastattelutietoa Kuusamon pitäjän osalta. Poussun ja Suiningin kylissä kauppiaita suosittiin. Heidät otettiin mielellään vastaan, koska tavaraa sai kotona. Väelle oli mieluisa tuulahdus, kun etäisempiä vieraita tuli taloon. Puheliaiden karjalaisten juttuja kuunneltiin mielellään. Myös Lämsän kylässä väestö suhtautui kulkukauppiaisiin myötämielisesti ja ystävällisesti. Hehän olivat kuin sukulaisia, sillä suomalaiset kulkivat vuorostaan Karjalassa. Kantokylässä väestö suhtautui laukkukauppiaisiin hyvin, koska heiltä sai halvalla tai halvemmalla tavaraa kuin omilta kauppiailta. Kauppiaalle keitettiin saijua, koska hänellä oli mukana makeita nisuja eli sultsinoita ja kolatsuja eli rinkeleitä. Kauppias kastoi niitä teehen ja antoi talonväelle. Suvannosta kulkeneesta Miitreesta tykättiin, koska hänellä oli talon emännälle jotakin ilmaista tuomista. Kuolion kylässä joissakin taloissa pitivät mielellään hyvänä ja puhuttelivat heitä. Kauppias antoikin kappaleen retonkia mukavalle talonväelle. Jos laukkukauppiasta suosittiin, hänet otettiin yöksi. Kulkukauppiaat puolestaan olivat mukavia niitä kohtaan, jotka suhtautuivat heihin kohtalaisesti.

Kuusamon kirkonkylässä suhtautuminen laukkukauppiaisiin oli paljon kielteisempi kuin syrjäkylillä. Täällä väki ajatteli, että laukkukauppiaat huijasivat heitä myymällä huonoa tavaraa mukamas halvalla. Syrjäkyläläiset puolestaan ajattelivat, että hintaa saattoi tinkiä hyvinkin alas. Paljon riippui laukkurin omasta käytöksestä, miten hän sai kauppaa tehdyksi. Kuolion kylällä laukkukauppiaiden tulo saattoi tuntua epämieluisalta, jos talonväellä oli vähän rahaa eikä se pystynyt ostamaan mitä nämä tarjosivat. Jos taas kaupitsija oli epäsuosiossa, väki oli hiljaisella päällä eikä puhunut mitään vaan muilisteli silmillään. Vanha isäntä tai emäntä käveli kovasti ovista, kun ei viitsinyt ajaa vierasta pois käskemällä. Silloin tiesi kauppias lähteä käskemättä pois. Kantokylässä oli paljon sellaisia, joita vieroksuivat laukkukauppiaiden vaatteiden pahaa hajua. Kaikki eivät muutenkaan olleet luotettavia kulkijoita, sillä jotkut joskus hätyyttelivät esimerkiksi naisia.

Kun laukkukauppiaat saapuivat illalla taloon, he jäivät sinne yöksi. Vakiintuneitakin yöpymispaikkoja oli. Pistojärven kirkonkylältä kotoisin ollut Kirilä Jakovlev yöpyi kauppiaiden luona: Taivalkoskella Jalavalla, Kuusamossa Ahavalla ja Pudasjärvellä Nyynäjällä. Uhtualaisen Pekka Koivikon kortteerista ei otettu maksua. Monin paikoin ruoastakaan hänen ei tarvinnut maksaa. Pekka lahjoitti henkseleitä, huiveja ynnä muuta talonväelle. Yöpymispaikkoina olivat Kulasniemi, Kantokylä ja Keskitalo Tolpanniemi. Normaalisti ainakin Kantokylässä miehen yösija maksoi noin 25 penniä, hevosen ruoka oli samanhintainen. Täten vuorokaudelle tuli hintaa noin 50 penniä, mikä oli tuohon aikaan talonväelle hyvää tuloa. Joskus taloon tuli useampikin laukkukauppias.

1800-luvun lopussa tukkukauppiaiden kulku Suomessa vaikeutui. Keväällä 1899 alkoi eri puolilla Suomea liikkua maanjakohuhuja, joiden levittäjiksi epäiltiin lähinnä laukkukauppiaita. Kuusamossakin asiaan päätettiin puuttua, sillä kuntakokous päätti toukokuun 20. päivänä antaa 50 markan sakon kulkukauppiaille ja kansan petkuttajille. Myös sellaisille, jotka pitivät näitä talossaan tai suojelivat heitä, sakko oli samansuuruinen. Sama koski kaupantekoon ryhtyneitä asukkaita. Kunta lupasi maksaa 25 markan palkkion jokaiselle, joka todistettavasti antoi nimismiehelle ilmi luvattomat kulkukauppiaat ja kansan petkuttajat eli toi heidät nimismiehen luo. Kenellä tahansa oli oikeus tavaroiden takavarikkoon ja toimittamiseen nimismiehelle.

Seppo Ervasti toteaa, että tuohon aikaan Suvannon, Uhtuan ja Oulangan miehet saattoivat huoletta ja turvallisesti kulkea Kuusamossa kaupalla. Täällä olivat kaupat harvassa, joten kulkukauppiaat olivat vain tervetulleita. Nämä kauppiaat olivat entuudestaan tuttuja, sillä heidän luonaan oli Kuusamostakin kuljettu kaupalla. Paikkakunnan viranomaiset seurasivat, että laukkukauppiaat olivat ihmisiksi ja kulkivat rauhallisesti. Viranomaisilla ei ollut laukkukauppiaiden kanssa hankaluuksia vuosina 1898–1904. Kulkukauppiaiden joukossa ei ollut niitä, jotka olisivat sortovallan aikana levittäneet huhuja. Toisaalta Kantokylästä on säilynyt tieto, ettei laukkukauppiaita päästetty tulemaan enää rajan tälle puolelle, koska heidän luultiin tekevän työtä myös Venäjän hyväksi kauppamatkojen aikana. Sen vuoksi laukkukauppiaita kävi varkain rajan pinnassa kaupalla. He eivät uskaltaneet tulla lähelle kirkonkylää. Vieroksuminen ilmeni sillä tavalla, ettei kukaan uskaltanut ottaa heitä kortteeriin.

Entä millainen oli paikalliskauppiaiden suhtautuminen? Lämsän kylässä arveltiin, että paikalliset kauppiaat suhtautuivat laukkukauppiaisiin hyvin myötämielisesti. Nämähän joutuivat hyvin usein ostamaan esimerkiksi Kuusamon kirkonkylän kauppiailta täydennystä laukkuihinsa, jonka sisältöä sitten kiertelivät kauppaamassa eri puolilla pitäjää olevissa taloissa. Janne Rajamaa joutui puolestaan toteamaan, että paikallisten kauppiaiden kanssa oli pientä hankausta. Jos meni kauppiaan pihaan, saatettiin joskus ajaa pois.

Kantokylästä on säilynyt tieto, että paikalliset kauppiaat vihasivat laukkukauppiaita. He pelkäsivät, ettei rahvas osta heiltä esimerkiksi kankaita ja nahkoja. Kuolion kylällä kerrottiin, että paikalliset kauppiaat ”turpattivat” ja nimittivät laukkukauppiaita lönkyttäjiksi. Kirkonkylän maakauppiaat katsoivat usein syrjäkarein sitä, että syrjäkylän väki tuhlasi vähät rahansa laukkukauppiaiden rihkamaan, jolloin he joutuivat myymään näille luotolla.

Vaihtelevaa toimeentuloa

Ainakin jotkut laukkukauppiaat kokosivat varallisuutta, joku jopa melkoisesti. Toiset näistä vaurastuneista veivät kauppavoittonsa kotiseudulleen, toiset taas jatkoivat liiketoimintaa Suomessa ja avasivat täällä kauppapuoteja. Enemmistö kiertäjistä sai kuitenkin tyytyä vaatimattomampiin tuloksiin. Tavallisin puhdas tuotto, jonka mies talviselta matkaltaan toi kotiinsa, oli noin 500 markkaa. Vaimo oli joutunut talvikautena tekemään velkaa niin paljon, että tulos arveluttavasti hupeni sen maksamiseen. Niinpä Suomen-käynti oli todellisuudessa kannattamatonta hommaa varsinkin siksi, että koti viljelmineen jäi useimmissa tapauksissa naisten, vanhusten ja lasten hoidettavaksi. Vastoinkäymiset painoivat tuoton vielä alhaisemmaksi tai veivät sen peräti kokonaan. Esimerkiksi Pietari Törhöseltä ottivat suomalaiset kruununpalvelijat 600 ruplan edestä tavaraa takavarikkoon. Sen lisäksi eräs hänen palkkaamistaan laukunkantajista oli petkuttanut häntä.

Silti kaupankäynti oli 1900-luvun vaihteessa enemmän kuin kenties koskaan aikaisemmin välttämätön ansiohaara vienankarjalaisille. Vuonna 1907 laukkukauppatuoton avulla Vuokkiniemen kunnan väki eli ja jäi varastoonkin pahan päivän varalle. Uhtualla tienesti meni veroihin ja erilaisiin kuluihin. Jokapäiväisestä elämästä ei Oulangassa selvitty pelkästään laukkukaupan antamilla tuloilla. Pistojärveläiset olivat Koillismaalla kulkevista taloudellisesti kaikkein heikoimmassa asemassa. Koska he eivät päässeet vaurastumaan, he joutuivat loppuun saakka kulkemaan sumptsaa kantaen.

Taloudellisen toimeentulon rinnalla on syytä korostaa myös kulttuuria, sillä laukkukauppiaat kuljettivat mukanaan tottumuksiaan ja tapojaan. He toimivat Koillismaallakin eräänlaisina idän ja lännen kulttuurivaikutteiden välittäjinä. Väestö pääsi tutustumaan moniin Karjalan korkean käsityön tuotteisiin, kuten pellavaan, palttinaan ja sarkaan sekä kankaasta ja nahasta valmistettuihin käsityön tuotteisiin. Tutuksi tulivat myös välityskaupan ja teollisen tuotannon tavarat eli itäisen naapurin heimojen ja kansojen aineellinen kulttuuri.

Laukkukauppiaat olivat henkisesti valveutuneita. Heidän kauttaan Suomen sivistyneistöön levisi omaleimainen kansanrunous. Laukkurit puolestaan vastaanottivat Suomesta läntisen kulttuurin vaikutteita omaan elämäänsä ja kulttuuriinsa. Voidaan puhua myös ortodoksisen ja luterilaisen väestön välisestä kosketuksesta. Laukkukauppiaille syntyi Koillismaallakin sukulaisverkostoja heidän avioiduttuaan suomalaisten naisten kanssa. Erityisesti lestadiolaisuuteen kääntyneet laukkukauppiaat pyrkivät rajaseudun kunnissa edistämään väestön luku- ja kirjoitustaitoa. Laukkukauppiaat tunnettiin myös tiedon välittäjinä, mitä suuressa maailmassa oli tapahtunut. Heidän roolinsa oli tärkeä varsinkin Koillismaan syrjäkylissä, jonne sanomalehtiä tuli hyvin vähän.

Taivalkoski ehtii ensin

Ensimmäinen Vienasta lähtöisin ollut maakauppias asettui Koillismaalle 1890-luvun alussa. Tuolloin pistojärveläinen Stepan Jakovlev muutti Puolangalta Taivalkosken kirkolle. Muutamista vastustajista huolimatta hän sai kuvernöörin vahvistamat kauppaoikeudet helmikuussa 1892. Kaksi vuotta myöhemmin valmistuivat omat toimitilat Taivalkosken kirkonkylään. Apunaan Stepan Jakovlevilla oli liikkeensä hoidossa kaksi poikaansa: Nikolai ja Mikko.

Stepan Jakovlevin kauppatoiminnasta Taivalkosken ajalta ei ole säilynyt asiakirja-aineistoa. Muistitiedon mukaan Tepolla ja Tepon pojilla oli luottamukselliset suhteet asiakkaisiinsa. Olihan selvä, että erämaissa, tiettömien taipaleiden takana, asuvien ihmisten piti talvikelien aikana viedä jopa vuoden tarvikkeet kerralla, minkä vuoksi luottokauppa oli yleistä. Jo Puolangan-kauden aikana Vienasta tuli jääsiikaa ja lohta, rustaa ja nahkoja kuorma kuorman perään. Oulun radan valmistuttua (1886) tuotiin kaikki raskas tavara Oulusta ja paluukuormina lähetettiin aittoihin kertynyt metsän ja veden vilja Ouluun Montinille. Kun arvoturkiksia kertyi huomattavampi määrä, teki Stepan Jakovlev yhdessä vanhemman poikansa kanssa liikematkoja aina Pietariin saakka. 1900-luvun alkuvuosina hän kävi kuusamolaisen Paavo Ahavan kanssa Pietarissa. Kauppa oli tuohon aikaan vielä hyvin kausiluontoista, kesällä hiljaista, mutta kevättalvella oli vilkasta liikettä.

Jakovlevin asiakaspiiri asui laajalla alueella. Vienan Karjalan rajapitäjien lisäksi siihen kuului osia Kuusamon ja Suomussalmen kunnista. On todennäköistä, että kaupankäynti jatkui myös Taivalkoskelta käsin näille alueille. Asiakaskuntaan kuuluivat myös Vuokkiniemen kirkonkylän, Uhtuan Vuonnisen ja Pistojärven kirkonkylän kymmenkunta laukkukauppiasta, jotka ottivat tavaraa Jalavan kaupasta. Yhteydet myös Oulun suuntaan olivat tiiviit. Kun Stepan Jakovlev myi liikkeensä pojilleen helmikuussa 1907, kauppaan sisältyi Taivalkoskella oleva kauppaliike, jonka kauppatavaroita oli sekä Taivalkoskella että Oulussa. Siellä sijaitsi myös liikkeen makasiini.

Syksyllä 1907 poikien kauppaluvan saanti tuntui olevan tiukassa, sillä vastustajilla oli äänissä laskettuna niukka enemmistö. Heidän mielestään kauppias suosi passittomia kulkukauppiaita ja myi ulkolaista tavaraa. Kuntakokouksessa paikan päällä ollut Taivalkosken piirin nimismies hämmästeli vastustusta, sillä hakijat olivat auttaneet kuntalaisia paljon ja siten lievittäneet monen ahdinkotilaan joutuneen hätää. Nimismiehen mielestä vastustajien todellisena syynä oli pelko kilpailusta, sillä kauppaluvan vastustajat olivat poikkeuksetta paikkakunnalle äskettäin perustetun osuuskaupan johtomiehiä ja sen jäseniä. Hän totesi, että Jakovlevin liike oli laajimpia ja tunnetuimpia liikkeitä Pohjois-Pohjanmaalla. Hakemusta puolsi hänen ohellaan myös Oulun kihlakunnan kruununvouti. Oulun läänin kuvernöörillä ei ollut mitään myöntämistä vastaan, koska hakija oli hyvämaineinen ja täysi-ikäinen. Veroista nämä olivat asettaneet säädetyn vakauksen. Kuvernööri vahvisti päätöksen 27. joulukuuta 1907.

Siitä, miten kaupankäynti jatkui sukupolven vaihdoksen jälkeen, ei ole säilynyt tietoja. Nikolai Jakovlevin vaimolleen 1. maailmansodan aikana rintaman takaa lähettämästä kirjeenvaihdosta käy kuitenkin ilmi, että vuosi 1915 oli taloudellisesti hyvä, sillä tukkiliikkeen vuoksi kaupankäynti oli vilkasta. Juhannuksen aika oli ollut tuottoisaa. Nikolai Jakovlev kirjoitti elokuussa 1915, että hänellä oli aina ollut ostajien kanssa hyvät välit. Seuraavana vuonna hän ihmetteli, että rahaa oli kertynyt ihmeen paljon. Melkein koko varasto oli rahoina, ja edellisenä talvena asiakkaat olivat maksaneet velkojaan. Syksyllä hän kehotti ostamaan tavaraa Antti (Ensiolta). Velkakaupan harjoittamisessa oli oltava varovainen: varsinaisten omien ostajien kanssa saattoi tehdä hiukan velkakauppaa, mutta karjalaisille ei tarvinnut antaa velaksi. Nikolai kehotti pitämään pientä liikettä, koska sillä tuli toimeen. Taloudelliset olot alkoivat pohjoisessakin vaikeutua, mitä kauemmin maailmansota kesti. Alkutalvesta 1917 Nikolai kehotti pitämään välttämätöntä ruokatavaraa. Jauhoja ei kuitenkaan kannattanut kaupata etukäteen.

Ahava suuntautuu Kuusamoon ja Vienaan

Vienankarjalaisten liiketoiminta maakauppiaina Kuusamossa alkoi vuonna 1899. Työmies G. A. Kutvonen Viipurin kaupungista anoi kuvernööriltä lupaa perustaa liike Kuusamon kirkonkylään. Saatuaan perustamisluvan Kutvonen siirsi liikkeensä asiamiehenään toimineen uhtualaisen kauppiaan Paavo Ahavan haltuun. Tämä tapahtui ennen kuin kenraalikuvernööri Bobrikovin toimesta annettiin 2. heinäkuuta 1899 asetus, jonka mukaan syntyperäinen venäläinen sai oikeuden harjoittaa kauppaa Suomessa. Kun Ahavan anomus oli joulukuun 3. päivänä 1899 kunnankokouksessa lausunnolla, se herätti vastustusta, sillä osa valtuutetuista piti Ahavaa kaupanteossa epärehellisenä. Vastustuksesta huolimatta kuntakokous puolsi luvan myöntämistä, eikä kuvernöörikään asettunut poikkiteloin. Kauppaliikkeen tilat Paavo Ahava vuokrasi Marttilan eli Lappmarkin tilalta. Vaikka Paavo Ahava pääsi aloittamaan kauppansa, hän käytännössä hoiti edelleen Uhtualla liikettään. Ruoriin astuikin hänen veljensä Feodor Semjonov Ahava.

Oululaiset tukkukauppiaat olivat houkutelleet uhtualaista Paavo Afanasjevia avaamaan liikkeen Koillismaalle, Kuusamoon. Paikkakunnalla hän kävi kauppaa ilmeisesti vuodesta 1897 lähtien. Virallisen kauppaluvan saatuaan Ahava aloitti varsin pian laajasuuntaisen turkis- ja nahkakaupan. Hän hankki aina kunnanrajojen ulkopuolelta saakka nahkoja ja turkiksia, jotka kuljetettiin ja varastoitiin Uhtualle kauppias Kaukoniemen varastoon. Uhtualle Paavo Ahava oli palkannut nahkuriksi kuusamolaisen K. A. Vendelinin ja suutariksi Kalle Törmäsen. Jalostettua nahkatavaraa myytiin sitten Kuusamossa. Ahavan kauppatoiminta Kuusamossa kesti tässä vaiheessa puolenkymmentä vuotta, kun hän ilmoitti luopuvansa terveydellisistä syistä ja osittain toisenlaisten harrastusten vuoksi kaupanpidosta ja siirtävänsä sen veljilleen Iivanalle ja Terolle.

Kevääseen 1907 mennessä Paavo Ahava oli tullut toisiin ajatuksiin ja avasi Kuusamoon liikkeen. Tavaransa Afanasjev hankki aina Etelä-Suomesta saakka. Osuustoiminnan paikkakunnalla laajentuessa hän päätti seuraavana vuonna suuntautua toiminnassaan rajan taakse. Kohderyhmänä olivat täällä liikemiehet, joille hän aikoi tarjota esimerkiksi puuvilla-, pellava-, rauta- ja paperi-, nahka- ja villakutomateoksia. Kaupiteltava oli sekä Uhtuan nahkaliikkeessä valmistettuja että suomalaisia teollisuustuotteita. Ensimmäinen myyntiä koskeva tilauskirja on vuodelta 1909. Siinä on 102 asiakkaan nimet. Lukumääräisesti suurin ostajaryhmä oli Vienanmeren rannikon sahalaitoksissa työskentelevät henkilöt. Luettelossa esiintyy myös Vienanmeren rannikkokylissä ja sisämaassa asuvia kauppiaita, seppä ja pari maanpakolaista. Kauppoja syntyi myös Kuolan niemimaan etelärannikon kylistä Umbassa ja Kuusomenissa.

Vuonna 1910 myyntiarvo Kuusamon liikkeessä oli 196 200 markkaa. Suurimmat yksittäiset tavaraerät olivat ruisjauhot, sokeri, vaatetavarat, villa- ja pumpuliteokset, kahvi, tee ja kaakao sekä nahkateokset. Joukossa oli myös siirappia, hedelmiä, makeisia ja leivoksia, Kuusamon liippoja, kaloja, poronlihaa ja vähän lintuja. Myynti jatkui edelleen molemmin puolin rajaa. Ahavan liiketoimintaa alkoivat kuitenkin varjostaa maksamattomat tavaraerät, joille hän joutui anomaan jatkoaikaa. Rahaa hän ei aina saanut myymistään tuotteista nopeasti takaisin. Näistä huolista huolimatta Paavo Ahava pystyi jatkamaan liiketoimintaansa. Maaliskuussa 1914 häntä kohtasi uusi takaisku, kun tulipalo tuhosi liikehuoneiston, ja palon johdosta turmeltui vakuutettua omaisuutta eli kauppatavaravarastoa ehkä 45 000 markan arvosta. Tulipalo ei kuitenkaan ulottunut tavaravarastoon.

Maailmansodan aikana nahkaliikkeen toiminta rajan takana jatkui, vaikka taloudellisesti epävarma aika heijastuikin välillä sen toimintaan. Asiakkaat olivat hänelle velkaa, ja hänkin olisi kaivannut nahan valmistusaineisiin ja tarpeisiin lisää rahaa. Elokuussa 1915 Paavo Ahava kirjoitti edellä mainitulle kauppias Kutvoselle kirjeen, jossa hän kertoi menettäneensä vastoinkäymisten vuoksi suuren osan omaisuudestaan. Puhdas kapitaali oli tuohon aikaan hiukan yli 100 000 markkaa, josta suurin osa oli kiinteistöinä, lähinnä metsinä. Liike-elämän vakavat vaikeudet johtuivat siitä, ettei Paavo Ahava ollut vaikean ajan vuoksi saanut saatavana olevia rahojaan aikanaan. Karjalassa sijainneen liikkeensä tavaravarastoa hän ei ollut voinut muuttaa rahaksi. Lainausasioissa hän koki joutuneensa kiskonnan kohteeksi. Sodan edetessä Paavo Ahava sai rahaa Tero ja Iivo Ahavalta, joten hän selviytyi maksuistaan, joiden kokonaissumma oli vuosien varrella koko ajan pikku hiljaa kasvanut. Maailmansodan päättyessä liike oli edelleen pystyssä.