Myrskyjen aikaa

[Kuva: Paavo Ahava]
Kuusamon Kansanopiston perustajaisänä voidaan pitää Vienan Karjalan Uhtualla syntynyttä Paavo Ahavaa, joka asettui kauppiaaksi Kuusamoon 1899. Ahava pyrki edistämään ennen muuta Vienan Karjalan kieltä ja kulttuuria.

Kuusamon kirkonkylässä aloitti marraskuussa 1909 toimintansa Itä-Pohjanmaan Kansanopisto. Nelisenkymmentä opinhaluista nuorta kokoontui tuolloin Kirkkotien varrella sijaitsevaan Paavo Ahavan omistamaan Marttilan taloon opiston ensimmäisen lukuvuoden avajaisiin.

Suurin osa oppilaista oli kuusamolaisia, mutta joukossa oli myös vienankarjalaista nuorisoa Kiestingistä ja Uhtualta. Kansanopisto oli perustettu Vienan Karjalaisten Liiton aloitteesta erityisesti juuri karjalaisten sivistystarpeisiin. Keskeisenä voimahahmona opiston perustamisessa oli Kuusamoon kauppiaaksi asettunut uhtualaislähtöinen Paavo Ahava, jota voidaan perustellusti pitää Kuusamon Kansanopiston varsinaisena perustajaisänä. Muita tärkeitä vaikuttajia hankkeessa olivat kuusamolaisessa elämässä monella tapaa näkyvästi vaikuttaneet kirkkoherra Antti Valtavaara ja kauppias S. H. Ervasti. Opiston kannatusyhdistys kutsui ensimmäiseksi johtajaksi maisteri Kaarlo Sovijärven, joka toimi tehtävässä lukuvuoden 1909–10.

Alkuvuosien suurista taloudellisista vaikeuksista huolimatta opisto onnistui hankimaan oman toimitalon, joka valmistui parahultaisesti lukuvuoden 1914–15 avajaisiin. Nykyiselle paikalle Kitkantien varteen kohonneen komean mansardikattoisen hirsirakennuksen suunnitteli arkkitehti J. A. Palmqvist. Rakentamista varten yhdistys sai huomattavan lahjoituksen Kuusamon metsiä voimallisesti hakanneelta ruotsalaiselta Berggrenin metsäyhtiöltä. Opiston opettajakunnasta kenties näkyvin ja toimeliain ensimmäisellä vuosikymmenellä oli maisteri Matti Pöyhönen, joka paneutui erityisesti kasvitarhan viljelyyn seurakunnalta tarkoitusta varten vuokratulla Porkkatörmän palstalla.

Suomen itsenäistymisen ja sitä seuranneen kansalaissodan aikaan Kuusamon Kansanopisto sai olla suurten tapahtumien polttopisteessä. Opistolla järjestettiin tammikuussa 1918 paikkakunnan ensimmäiset asevelvollisten kutsunnat. Se toimi myös valkoisten varustelukeskuksena tukien Paanajärven suunnalla toimineita rintamajoukkoja, jotka olivat muutamaan otteeseen taistelukosketuksessa Muurmannin radalta käsin operoivien punaisten kanssa. Siellä olivat opiston johtaja Atte Hardén ja johtajatar Kersti Valtavaara sekä veistonopettaja Taneli Toivola, joka kaatui rajan takana Ruvassa käydyssä taistelussa 1918.

Kuusamon Kansanopiston tehtävä vienankarjalaisen nuorison valistajana jäi ensimmäisen maailmansodan alkaessa taka-alalle Venäjän viranomaisten ryhtyessä entistä tarkemmin valvomaan karjalaisten liikkumista rajan yli Suomeen. Venäjän vallankumouksen jälkeen tehtävä tuli uudestaan ajankohtaiseksi Karjalan kansannousun 1921–22 mainingeissa, jolloin toistakymmentätuhatta vienalaista tuli pakolaisina Suomeen. Lähes sata Vienan-pakolaista sai kosketuksen uuden kotimaansa kieleen ja kulttuuriin opiskelemalla Kuusamon Kansanopistossa 1920-luvulla.

Opiston toimintalinja itsenäisyyden ajan ensimmäisellä vuosikymmenellä oli yleissivistävä. Tosin myös kädentaidoilla sekä koti- ja maataloudella oli tärkeä asema opetuksessa, joka maaseudun elämänrytmiä seuraten alkoi syksyllä sadonkorjuun jälkeen ja päättyi vappuun mennessä seuraavana keväänä. Tärkeällä sijalla opiston toiminnassa olivat moninaiset juhlatilaisuudet. Tänä aikakautena opiston johtajina toimivat pastori Veikko Virnes ja kansankoulunopettaja Emil Parras, johtajattarina Eva Starck ja Helmi Eronen. Puukäsityön opettajana koko 20-luvun oli Kalle Heikkinen. Opiston kannatusyhdistyksen puheenjohtajina olivat kirkkoherra Lauri Eerola, kauppias Iivo Kaukoniemi ja opettaja Teofilus Kukkonen.

[Kuva: Kuusamon Kansanopiston ensimmäinen rakennus]
Kuusamon Kansanopiston ensimmäinen rakennus, mansardikattoinen hirsitalo, valmistui nykyiselle paikalle Kitkantien varteen 1914. Sen viereen rakennettiin 1930 ruokala- ja asuntolarakennus Majala.

Lama-ajan alkaessa 1930 valmistui opiston oppilaiden ja henkilökunnan käyttöön uusi asuntolarakennus Majala. Arkkitehti L. E. Hansténin suunnittelemassa rakennuksessa oli myös keittiö ja Kuusamon oloissa upea ruokasali. Tämä mahdollisti 1920-luvun alussa aloitetun matkailijoiden majoitustoiminnan laajentamisen kesäisin.

Opiston johtajaksi valittiin 1933 Tervolasta lähtöisin oleva agronomi Reino Pajari. Hänen johdollaan Kuusamon Kansanopistossa ryhdyttiin aikakauden maahenkisten tavoitteiden mukaisesti voimaperäisesti kehittämään maatalousopetusta. Uusi navetta valmistui 1934, ja karjanhoito tuli johtajattarena toimineen Hilda Pajarin vastuulle.

Talousopettajana toimi pitkään Ilmi Linni ja tyttöjen käsityön opettajana 1930-luvun alkuvuosina Mimmi Saastamoinen. Hän avioitui humanististen ja yhteiskunnallisten aineiden opettajan tointa vuoden ajan hoitaneen Niilo Hannikaisen kanssa. Maisteri Hannikainen valittiin Limingan kansanopiston rehtoriksi, ja hän kaatui talvisodan alkupäivinä Suomussalmella Alassalmen taistelussa, missä myös useimmat Kuusamon miehistä olivat isänmaata puolustamassa. Hannikaisen seuraajaksi Kuusamoon tuli Mauno Arpiainen.

Sodan uhan ollessa ilmeinen syksyllä 1939 lukuvuosi jäi aloittamatta ja rakennukset tulivat armeijan käyttöön. Myöskään välirauhan aikana 1940–41 opetusta ei järjestetty, kuten ei jatkosodan aikanakaan, jolloin opisto toimi Kiestingin suunnalla taistelleiden saksalaisten joukkojen sairaalana, apteekkina ja kenttäpostiasemana.

Kun Suomi elokuussa 1944 teki erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa ja ryhtyi karkottamaan maasta saksalaisia joukkoja, tuhosivat Norjaa kohti perääntyvät saksalaiset Kuusamon kirkonkylän. Maan tasalle paloivat tällöin myös Kuusamon Kansanopiston rakennukset. Tuholta säästyivät vain evakkorekeen heitetyt arkistot ja muutamat muistoesineet sotaa edeltävältä ajalta.

Jälleenrakennuksen vuosia

Sodan jälkeen evakosta koteihinsa palaavilla kuusamolaisilla oli vastassaan jättiläismäinen urakka. Koko kirkonkylä oli poltettu maan tasalle, niin myös kansanopisto. Oli saatava uudet tilat, jotta toiminta päästäisiin aloittamaan. Rakennusten piirustukset tilattiin Oulun talousseuran arkkitehdiltä Jouko Arolalta. Puutavaran sahaaminen aloitettiin raunioiden keskellä entisellä piharehtoolla 1946. Ensimmäisenä valmistuivat saman vuoden loppuun mennessä talousrakennus ja johtajaperheen Pajarin väliaikaisena asuntona toiminut pieni mökki. Seuraavana vuonna vuorossa oli Pajarin vakituinen asuinrakennus entisen päärakennuksen paikalle. Navetta sekä ruokala- ja asuntolarakennus Majala entisen samannimisen rakennuksen kivijalalle valmistuivat 1948. Rakentaminen rahoitettiin pääosin valtionavuin, mutta siihen osallistui myös Yhdistyneitten Kansankuntien jälleenrakennusrahasto UNRRA. – Ensimmäinen lukuvuosi päästiin aloittamaan syksyllä 1947 peräti puutteellisissa oloissa, mutta kuitenkin.

Pajarin pariskunta johti taloa. Toiminta jatkui omavaraisena maatilana ja työverstaana. Opiston ympärillä avautuneita ja Torangissa sijainneita peltoja viljeltiin voimaperäisesti, navetassa ammuvaa lehmikarjaa lypsettiin. Oppilaat ja opettajat söivät etupäässä oman tilan tuotteita ja tekivät talon työt kuin suuren perheen jäsenet. Aamuhartauden ja iltahartauden väliin mahtui monta askaretta, lukemista ja kirjoittamista, uskontoa ja urheilua, puutöitä ja kutomista. Oppilaiden harrastustoiminta ja vapaaehtoiset työt jatkuivat oppituntien jälkeen veistosalissa ja kutomossa pitkälle aamuyöhön. – Kun oppilaat lukuvuoden päättyessä palasivat vapuksi kodin, oli tuomisina hevos- ja traktorikuormittain kalusteita ja kankaita jälleenrakennettuihin kuusamolaiskoteihin.

[Kuva: Opiston päärakennus 1950-luvun puolivälissä]
Opiston päärakennus valmistui 1950-luvun puolivälissä ja oli silloin yksi Kuusamon uudenaikaisimmista rakennuksista viemäreineen, vesijohtoineen ja muine mukavuuksineen. Jälkifunktionalistisen rakennuksen, samoin kuin opiston koko pihapiirin, suunnitteli arkkitehti Jouko Arola.

Oppilaita oli sodanjälkeisinä vuosikymmeninä kuusi–seitsemänkymmentä vuosittain, suurin osa kuusamolaisia, varsin monia myös naapurikunnista tai muualta Suomesta. Yhdessä huoneessa oli majoitettuna neljästä kuuteen henkeä. Asuntolan säännöt olivat tiukat. Varsinkin tyttöjen ja poikien keskinäistä kanssakäymistä valvottiin tarkasti, samoin yöjalassa kulkemista. Asuntolan valvonta oli Hilda Pajarin vastuulla. Hän tuli tunnetuksi tiukkaotteisena ja tarkkana järjestyksenpitäjänä.

Reino Pajari joutui 1953 taloudellisten väärinkäytösten vuoksi jättämään opiston johtajan tehtävät. Samoihin aikoihin oli valmistumisvaiheessa opiston päärakennus, rapattu kolmikerroksinen kivirakennus, sekin arkkitehti Arolan suunnittelema. Päärakennukseen kuului juhlasali sekä tekstiilityön ja puutyön opetustilat ja erillinen opettajien asuntosiipi. Kuusamon kunnanvaltuuston kokoukset järjestettiin pitkälle 1970-luvulle saakka opiston juhlasalissa.

Pajarin jälkeen 1954 tuli opiston pitkäaikaiseksi johtajaksi Arvo Heikkinen, kansanopistomies Niittylahden opistolta jo entuudestaan, sodan käynyt reservin upseeri. Hän tuli vuosikymmenien varrella Kuusamossa tunnetuksi värikkäästä esiintymisestään ja aktiivisesta osallistumisestaan paikkakunnan yhteiskun-nalliseen elämään.

Heikkinen oli koulutukseltaan agronomi hänkin, ja opiston toiminta jatkui etupäässä tulevien maatilan isäntien ja emäntien koulutus- ja sivistyslaitoksena. Tosin myös jatko-opintoja suunnittelevalle nuorisolle oli oma opetusohjelmansa, jossa käsityön ja kotitalouden ohella pantiin erityistä painoa yleissivistävien aineiden tietojen kartuttamiseen. Monet tämän ohjelman läpikäyneistä oppilaista lähtivätkin opistovuoden jälkeen jatkamaan opintojaan opettajaseminaareissa, teknillisissä kouluissa, sairaanhoitajaopistoissa tai kauppaoppilaitoksissa ja valmistuivat aikanaan näihin arvostettuihin ammatteihin. Jotkut sijoittuivat Kuusamoon, toiset muualle maahan.

Pitkäaikaisina opettajina sodanjälkeisenä vuosikymmeninä vaikuttivat Sylvi Hämet ja Märtha Keränen tyttöjen käsityön opettajina. Työnsä ohella he suunnittelivat Koillismaan kansallispukua ja ohjasivat kansallispukujen tekijöitä. Veikko Määttä ja Antti Keränen toimivat veistonopettajina, Eila Koskikallio talousopettajana sekä Toini Anttonen yhteiskunnallisten aineiden opettajana. Johtajattarena oli Arvo Heikkisen puoliso Linnea, jonka vastuulla olivat lähinnä asuntolanhoitoon liittyvät asiat.

Opiston omistavan kannatusyhdistyksen johtokunnassa sodan jälkeen toimivat puheenjohtajina Teofilus Kukkonen, Reino Tammi ja Jaakko Korpela. Muita pitkäaikaisia jäseniä johtokunnassa olivat Väinö Leskelä, Taimi Rohkimainen, Anja Poukkula, Lauri Kemppainen ja Yrjö Jurmu. Arvo Heikkisen vakiinnutettua asemansa opiston rehtorina johtokunnan rooli tosin jäi vuosien varrella varsin vähäiseksi.

Merkittävän osan opiston toimintaa muodosti kesäisin matkailijoita majoittanut retkeilymaja. Opisto kuului jäsenenä Suomen Retkeilymaja -järjestöön, ja majoittujia varsinkin 60-luvulla oli runsaasti. Tuolloin automatkailu alkoi yleistyä, ja varsinkin entisiä sotatantereitaan katsastamaan tulevat saksalaiset olivat opiston retkeilymajan säännöllisiä vieraita.

Maatilan pitäminen alkoi kangertaa jo 50-luvun lopulla, ja karjanhoidosta luovuttiin lopullisesti 1961. Opistoa ympäröivien peltojen viljely supistui sekin ja muuttui pienimuotoiseksi kasvitarhaviljelyksi. Suurin osa pelloista luovutettiin 70-luvulla Kuusamon kunnalle uuden virastotalon tonttimaaksi ja vastikkeeksi saatiin metsämaata Oijusluomalta.

Uuden aikakauden tulemista, vanhan perheenomaisen opistoyhteisön vähittäistä hajoamista, omalla tavallaan kuvastaa sekin tosiasia, että 50-luvulla opistolle ryhdyttiin opetushenkilökunnan lisäksi palkkaamaan muita työntekijöitä. Talonmiehen tehtävä vakinaistui Olavi Saapungin tullessa hoitamaan sitä 1956. Samaan aikaan keittiölle palkattiin emäntä, jossa tehtävässä 1960-luvulta alkaen teki pitkän päivätyön opiston entinen oppilas Raili Räntilä. Kanslistin ja siivoojan toimiin tuli vakinaiset työntekijät vasta 70-luvun lopulla.

Kuusamossa saatiin 60-luvun alussa päätökseen isojako. Kansanopistokin sai omaa metsämaata Oijusluoman suunnalta, ja opiston pojat pääsivät tällöin perehtymään metsäalan opetukseen myös käytännössä. Näinä vuosina opistolla ryhdyttiin kasvattamaan männyntaimia Kuusamon suurten hakkuualueiden istutuksiin. Aloitettiin jopa oman metsäoppilaitoksen rakentaminen ulkotiluksille. Suunnitelmat alan opetuksen laajentamisesta kuitenkin kariutuivat lääninhallituksen vastustukseen.

Seitsemänkymmentäluvulle tultaessa opisto joutui kohtaamaan koko suomalaista yhteiskuntaa ja erityisesti Pohjois-Suomea ravistelleen murroksen. Maataloutta ajettiin alas, aluksi peltoja paketoimalla ja sittemmin monilla muilla pientilojen purkutoimilla. Maaseudun väki muutti sankoin joukoin Etelä-Suomen kaupunkeihin ja Ruotsiin. Samaan aikaan Kuusamossa ryhdyttiin järjestämään ammatillista koulutusta. Suurin osa paikkakunnalle jääneistä kansakoulun päättäneistä kuusamolaisista nuorista suuntasi sinne, ja oppilaat kansanopistossa hupenivat.

Opistossa ryhdyttiin tässä tilanteessa opettamaan matkailuaineita, aluksi lyhyemmällä kurssilla ja sittemmin koko vuoden kestävällä linjalla. Myös kuvataideopetus virisi samoihin aikoihin: se sai alkunsa 1971 perustetusta kesäkurssista, Kuusamon Taideleiristä, ja laajentui sittemmin koko lukuvuoden kestäväsi opetukseksi. Näillä linjoilla oppilaat olivat enimmäkseen ylioppilastutkinnon suorittaneita nuoria, useimmat kotoisin Kuusamon ulkopuolelta.

Kun Arvo Heikkinen pitkän päivätyön tehneenä jäi eläkkeelle 1977, oli uusi aikakausi alkamassa.

Kuusamo oli jälleenrakennettu, ja sodan jälkeen syntynyt ensimmäinen sukupolvi oli kasvanut täyteen ikään. Monet sodan jälkeen syntyneet kuusamolaiset olivat perinteisen kansanopiston käyneitä ja olivat siellä saamillaan opeilla aloittaneet toimintansa maatalojen isäntinä ja emäntinä.

Heidän lapsistaan vain harvat olivat jäämässä kotitilalle. Ammatillinen tai akateeminen koulutus ja niiden tarjoama mahdollisuus uran luomiseen suurissa asutuskeskuksissa näyttäytyivät useimmille nuorille houkuttelevampana vaihtoehtona kuin kansanopiston tarjoama yleissivistävä opetus ja jääminen viljelijäksi synnyinseudulle.

Uusia tuulia

Kun vanhakantaisen kansanopiston elintila alkoi huveta, ryhdyttiin kuvataideopetuksesta kehittämään Kuusamon Kansanopiston uutta toimintasuuntaa. Uutena linjana perustettiin taidegrafiikan linja. Ensimmäisenä taideopettajana toimi lahtelaislähtöinen Rauno Salminen ja hänen jälkeensä Kirsi-Marja Valtonen. Sittemmin on tehtävässä 1987 lähtien toiminut Mirja Mäki, laajalti tunnettu ja valtakunnallisesti tunnustettu grafiikan opettaja.

Kahdeksankymmentäluvun edetessä kuvataidesuuntausta vahvistettiin, ja vuosikymmenen lopulle tultaessa perustettiin lyhytikäisiksi jääneet maalauksen ja kuvanveiston linjat, joilla opettajina toimivat pisimpään Eeva-Kaisa Jakkila ja Eila Hautaniemi. Viime vuosina on maalauksen opettajana vaikuttanut Maarit Räisänen. Valokuvauslinja, joka vuodesta toiseen on kiinnostanut opiskelevaa nuorisoa, perustettiin 1987 ja sen rinnalle videolinja. Käsityölinja puolestaan muutettiin tekstiilitaiteen linjaksi.

Valokuvauslinjalla opettajana toimi pitkään Jussi Mielikäinen, hänen jälkeensä tuli joitakin käypäläisiä, ja joitakin vuosia sitten valokuvauksen opettajaksi saatiin Risto Raunio. Lyhytikäiseksi jääneellä videolinjalla opettajana toimi Riitta Attila. Kirsti Itkonen, joka tuli seuraamaan kudonnan opettajana ja apulaisrehtorina pitkän päivätyön tehnyttä Märtha Kerästä, opetti tekstiilitaiteen linjalla, joka nimenmuutoksesta huolimatta jouduttiin lakkauttamaan. Vanhakantaisen opiston kenties keskeisimmät tunnusmerkit ja työvälineet kangaspuut myytiin tuolloin tarjousten perusteella, ja entinen kutomo päärakennuksen yläkerrassa muutettiin maalausateljeeksi.

Puukäsityön linjan toimintaedellytysten parantamiseksi pihapiiriin rakennettiin seitsemänkymmenluvun lopulla oma rakennus. Mutta opetus ei ottanut oikein onnistuakseen. Viimeisenä opettajana toimi Aila Saari, jonka lähdön myötä koko linja hiipui. Ennen vuosituhannen vaihdetta se onnistuttiin kuitenkin uudelleen elvyttämään puutyöpajana, jossa kuusamolaiset eläkeläismiehet ovat jälleenrakennusaikojen parhaiden perinteiden mukaisesti valmistaneet valtavia määriä erilaisia puuesineitä, keittiökaapeista keinuhevosiin ja vesikelkoista veneisiin. Vastaavina mestareina pajassa viimeksi ovat toimineet Ahti Pietilä ja Juhani Törmänen.

[Kuva: Kuusamon Kansanopisto vuonna 1986 toteutetun laajennuksen jälkeisessä näössään.]
Kuusamon Kansanopisto vuonna 1986 toteutetun laajennuksen jälkeisessä näössään. Etualalla professori Terho Sakin veistämä Kuusamon jälleenrakennuksen muistomerkki. Prof. Sakki oli 70-90 -luvuilla parinakymmenenä kesänä opettamassa kuvanveistoa Kuusamon Taideleirillä.

90-luvun alkuun saakka elinvoimaisena toimi myös matkailulinja. Vastaavina opettajina linjalla pisimpään olivat Maire Viitasalo ja Kari Kantola. Matkailuopetuksessa Kuusamon Kansanopisto oli vaikuttanut parinkymmenen vuoden ajan suoranaisena pioneerina valtakunnallisellakin tasolla, mutta ammatillisen matkailualan koulutuksen lisääntyessä linja jouduttiin oppilaspulan vuoksi lakkauttamaan vuosikymmenen puolivälissä.

Opiston rehtoriksi Arvo Heikkisen jälkeen pariksi vuodeksi tuli diplomaattiuralla aiemmin toiminut Jukka Varanki, hänen jälkeensä Jukka Viitasalo ja 1987 alusta lukien kuusamolaislähtöinen Jouni Alavuotunki, molemmat koulutukseltaan historioitsijoita. Johtokunnan puheenjohtajana oli neljännesvuosisadan ajan Kuusamon historian kirjoittaja, lukion historian lehtori Seppo Ervasti, kansanopistomies isänsä ja isoisänsä jälkeen jo kolmannessa polvessa. Hänen jälkeensä tehtävään valittiin pankkimies ja toimitusjohtaja Vesa Jurmu, hänkin toisen polven kansanopistomiehiä.

Heikkisen lähdettyä eläkkeelle hänen entinen asuinrakennuksensa nimettiin Arvolaksi ja sen alakertaan tehtiin grafiikan työpaja. Opiston päärakennuksen yhteyteen saatiin 1986 lisärakennus, jossa oli nykyajan vaatimusten mukaisia opetus-, hallinto- ja majoitustiloja. Myös jälleenrakennusaikana valmistuneet puurakennukset peruskorjattiin. Näin muodostui opiston pihapiiristä sangen viehättävä kokonaisuus, jonka rakennukset kuvastelevat sopusuhtaisella tavalla sodanjälkeisten vuosikymmenten rakennustyylejä. Tontin sembramäntykujat ja muut istutukset puolestaan johdattavat mielikuvat sadan vuoden takaisiin puistoihanteisiin.

Opiston sisätiloille viime aikoina on leimansa antanut jatkuvasti karttuva taideteosten kokoelma, joka on hankittu yhteistyössä paikallisten yritysten kanssa. Erityisesti kesäkursseilla on järjestetty taidekilpailuja, joilta lunastettuja voittajatöitä useimmat kokoelmaan kuuluvat taideteokset ovat. Säännöllisiä yhteistyökumppaneita taidekokoelman kartuttamisessa ovat olleet Koillissanomat ja Pölkky Oy.

Kahdeksankymmentäluvun kuluessa opistolla ryhdyttiin lukuvuoden kestävien linjojen ohella kehittämään lyhytkursseja, joista ensimmäinen oli 1971 perustettu Kuusamon Taideleiri. Se on järjestetty tämän jälkeen joka vuosi kesäkuun alussa, ja se on koonnut Kuusamoon kahden viikon ajaksi puolisensataa kuvataiteen harrastajaa ympäri maata. Leirin varsinaisena perustajaisänä ja henkisenä johtajana voidaan pitää oululaista taidemaalaria Matti Mikkolaa. Hän toimi maalauksen opettajana kolme vuosikymmentä ja loi tapahtumalle kuvataiteen ja luonnon yhteyttä korostavan, rennon mutta työntäyteisen ilmapiirin. Maalauksen lisäksi taideleirillä on opetettu omilla osastoillaan grafiikkaa ja kuvanveistoa.

Kuusamon Taideleirin opettajakuntaan on vuosien varrella kuulunut monta maineikasta kuvataiteilijaa ympäri maata: kuvanveistäjät Terho Sakki, Teuvo Tuomivaara ja Raimo Jaatinen, graafikko Juho Karjalainen, maalarit Jussi Valtakari, Jyrki Poussu ja Reijo Saarelainen. Oppilaina on ollut toista tuhatta taiteenharrastajaa, monet heistä itsenäisiä taiteilijoita, kuvan tekemiseen oman persoonallisen otteen kehittäneitä mestareita.

Sittemmin Kuusamon Taideleirin rinnalle ovat kehittyneet syksyllä ja talvella järjestetyt taidetyöpajat, joille kuvataiteelle ja Kuusamolle uskollisimmin vihkiytyneet kävijät saapuvat työskentelemään toistensa seurassa. Mutta myös monia muita kuvataidekursseja opistossa on ollut parin viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana: akvarellimaalausta, mallipiirustusta, muinaistaidetta, ja paljon muuta. Merkittäviä ovat olleet myös lukuisat valokuvauskurssit, joista ensimmäiset järjestettiin jo 1980-luvun alussa.

Tässä yhteydessä on syytä mainita myös Kuusamon lasten ja nuorten kuvataidekoulun toimiminen Kuusamon kaupungin kanssa tehdyn sopimuksen perusteella opiston alaisuudessa. Toistasataa kuusamolaislasta on vuosittain osallistunut tähän lasten kuvataide- ja valokuvausharrastusta virittävään toimintaan.

Kuvataidekurssien lisäksi opisto on järjestänyt suuren joukon erilaisia käsityökursseja keramiikasta kengäntekoon ja  cembalon rakennuksesta korukivenhiontaan. Kenkäkurssit ovat olleet näistä kenties suosituimpia ja omaleimaisimpia – ainakin työteliäimpiä. Lukemattomia ovat ne unettomat yöt, joita kurssilaiset ovat pikilankaa kiskoen suutarimestarien Väinö Meriluodon, Jukka-Pekka Suvalan ja viimeksi Asko Tuomisen johdolla viettäneet opiston suutarinverstaalla; sitkeimmät ovat saavuttaneet ”kenkäkarpaasin” himotun diplomin.

Historia ja paikalliskulttuuri ovat nekin olleet opiston keskeistä toimialaa viimeksi kuluneiden kahden vuosikymmenen aikana. Kuusamon Historiapäivillä on 1987 alkaen joka vuosi Kalevalan päivän tietämissä asiantuntijaesitelmin valotettu eri puolia Kuusamon historiasta. Joka toinen vuosi 1998 alkaen on Kuusamossa järjestetty Viena-symposium, Vienan Karjalan historiaa ja kulttuuria valottava kansainvälinen tapahtuma, jonka järjestämisessä kansanopistolla on ollut keskeinen rooli. Yhteistyössä Oulun yliopiston kanssa on viime vuosina lähes joka kesä toteutettu pienimuotoinen arkeologinen kaivaus. Näillä kaivauksilla on tuotu runsaasti lisävalaistusta Kuusamon alueen esihistoriaan.

Vuosituhannen taitteen tietämissä ryhdyttiin opistolla pitämään kuusamolaissukujen tapaamisia, joissa historian suuriakin kysymyksiä on lähestytty ruohonjuuritasolla, paikkakunnalla vaikuttaneiden sukujen ja sukuihin kuuluvien yksityisten ihmisten näkökulmasta. Nämä sukutapaamiset, joihin on osallistunut kuusamolaisjuurista väkeä aina Amerikasta saakka, ovat omalta osaltaan virittäneet yleisempääkin kiinnostusta historiaan ja sukututkimukseen. Kenties ne ovat parhaimmillaan antaneet osallistujille valaistuksen hetkiä, johtaneet omakohtaisiin pohdintoihin siitä mikä on ihmisen osa maan päällä.

Yhden lisän opiston viimeaikaiselle toiminnalle on muodostanut Kuusamon tunnetuksi tekeminen paikkakunnan ulkopuolelta tuleville ryhmille, sekä kotimaisille että ulkomaisille. Neuvostovallan romahduksen jälkeen opistolla on joulun tietämissä joka vuosi vieraillut virolaisryhmiä, joille on tarjottu tietoa ja elämyksiä kuusamolaisesta joulusta ja talvesta, porosta ja jouluperinteestä. Viime vuosina samaa ohjelmaa on tarjottu myös monille venäläisryhmille. Lumikengin rämpiviä italialaisia retkeilijäryhmiä on talvisydämen aikaan puolestaan viety henkiinjäämiskursseille Oijusluoman jäiseen kairaan, missä on luonnossa liikkumisen ohella ollut ohjelmassa saunomista ja lohen loimutusta.

Kotimaisille sankarimatkailijoille on puolestaan opiston toteuttamilla ryhmämatkoilla tehty tunnetuksi vieraita maita, eritoten lähialueita. Alueen historiaa ja kulttuuria valottavien luentojen jälkeen on eri vuosina retkeilty muun muassa Baltian maissa, Venäjän Karjalassa, Tornionlaaksossa ja Ruijassa.

Työn täyteisiä – monesti hengästymiseen saakka – ovat olleet nämä viimeiset kymmenluvut vuosisataisella purjehduksella. Globaalit muutoksen tuulet ovat raskaasti puhallelleet pohjoisella maanäärellä riepottaen Kuusamon Kansanopiston laivaa kuvataiteen, käsityön ja humanistisen kulttuuriperinnön rannattomalla ulapalla kuin muinoin Troijasta kotia kohti hankkiutuvaa Odysseusta.

Kapteenin kajuutasta on seireeniviestejä opiston järjestämistä tapahtumista ympäri maanäärtä lähettänyt toimistonhoitajana kolmen vuosikymmenen ajan vaikuttanut Saila Nevala. – Tuntemattomiksi hänelle eivät tosin ole jääneet myöskään pohjakosketuksista kertovien hätäsanomien lähettämiset. – Uupumatta on laivan kantta kuurannut, matkustajahyttejä järjestyksessä ja hyvässä siivossa pitänyt samanmoisen työrupeaman omalla sarallaan tehnyt Marja Manninen. Soppakauhaa messissä on pyörittänyt vähän lyhyemmän rupeaman Kyllikki Nivala tarjoten nälkäisille matkustajille väliin lihasoppaa ja kaalilaatikkoa, väliin poronkäristystä ja neulamuikkua.

Näillä eväillä, myrskyävältä mereltä kodin turvaa edelleen etsien, jatkaa Kuusamon Kansanopisto purjehdustaan uudelle vuosisadalle.


Ks. myös artikkeli Kaleva-lehden vuoden 1912 Kuusamon kotiseutunumerossa.