”Emme jaksa matkustaa Lontoon kautta kuten ajattelimme, hermomme ovat liian väsyneet … Aion kesällä tehdä parhaani saadakseni asunnon talonpoikaistalosta, kunnes rakennamme oman talon…”

Näin kirjoitti maailmanmatkaaja Akseli Gallen-Kallela (1865–1931) apelleen Kaarlo Slöörille Pariisista toukokuussa 1892. Suurkaupungin kiihkeän elämän jälkeen taiteilija kaipasi – kuten niin usein elämänsä aikana – rauhaan suomalaiseen korpimaisemaan, ihannoimiensa kansanihmisten pariin. Niinpä Akseli, vaimo Mary sekä perheen esikoistytär, vuoden ikäinen Marjatta matkasivat Pariisista Helsingin kautta pohjoiseen; Oulussa oltiin jo heinäkuun puolivälissä. Täällä jouduttiin pari viikkoa odottelemaan: Kuusamossa oli liikkeellä isorokkoa, ja perhe jouduttiin rokottamaan.

Kun matkaa sitten päästiin jatkamaan, huomattiin varsin pian, ettei siitä tule mikään mukava ja helppo. Reittiä taitettiin milloin hevosin, milloin veneellä; toisinaan jouduttiin patikoimaan ja ylittämään soita ja jokia ”limaisia tukkeja pitkin”.

”Oli oikein hauskan näköistä kulkiessamme hanhenmarssia, naiset ja miehet, kaikilla taakat selässä… Surkea seurue olimme koko matkan, hyttysiä soissa ja paarmoja ja mäkäräisiä, se oli kurjaa…”

Elokuun alussa oltiin kuitenkin jo tyytyväisinä Paanajärvellä. Gallen-Kallelat asettuivat asumaan ”rikkaaseen” Rajalan taloon, josta he saivat käyttöönsä suuren tuvan sekä huoneen ruokatarvikkeita varten. Ruokaa perheelle riitti, ja sitä hankittiin myös itse onkimalla, metsästämällä, sienestämällä ja marjoja poimimalla. Ympärillä kaikki ei kuitenkaan ollut niin hyvin. Seudut olivat kärsineet hallasta ja katovuosista, ja Rajalan taloonkin tuli lähialueiden asukkaita pyytelemään jauhoja pettunsa jatkeeksi. Tilanne oli kyllä ollut tiedossa Helsingissäkin, jossa puolisen vuotta aiemmin polyteknikot olivat järjestäneet hyväntekeväisyysiltamat auttaakseen pohjoisen asukkaita; myös Gallen-Kallela oli mm. Albert Edelfeltin ohella lahjoittanut tilaisuuteen teoksiaan kaupattavaksi. Kesän tulo oli myös tänä vuonna viivästynyt: vielä heinäkuun lopulla oli lunta maassa, ja kevätkylvöihin oli päästy elokuun alussa.

Kaikesta huolimatta Gallen-Kallelat viihtyivät. Akseli maalasi ahkerasti ja joutui tilaamaan Pariisista itselleen lisää värejä ja kankaita.

”Että meillä on täällä hyvä olla, siitä on kai Mary kirjoittanut --- Teen työtä enemmän kuin luulin pystyväni, mutta olen hyvin väsynyt illalla, kun kaikki on päättynyt. Täydellinen sielunrauha minulla on kuitenkin tähän asti ollut, niin että kun olen levännyt yön, olen valmis ja voimakas uuteen työhön. Olen maalannut kaikenlaista…”

Maalauksia Paanajärven seudulla syntyi useita, ja eräät niistä kuuluvat taiteilijan tuotannon huippuihin, mm. Paanajärven paimenpoika, Mäntykoski ja Palokärki. Paimenpojan mallina oli Rajalan talon karjapaimen, 16-vuotias ”karhunmetsästäjä”. Poika oli onnistunut yhdellä laukauksella ampumaan karjaa hätistelleen karhun. Tähän metsän otukseen saivat myös Gallen-Kallelat tutustua lähemmin: läheisen Mäntyniemen talon isännän oli kontio onnistunut raatelemaan, ja Mary toimi hänen sairaanhoitajanaan viikon verran haavoja paikkaillen. Karhunlihaa perheessä syötiin tämän jälkeen viikkojen ajan.

[Kuva: Paanajärven paimenpoika]
Paanajärven paimenpoika
[Kuva: Mäntykoski]
Mäntykoski
[Kuva: Palokärki]
Palokärki

Mäntykoski-teosta Gallen-Kallela maalasi vuoroin Paimenpoika-taulun kanssa, aamupäivällä edellistä, iltapäivällä jälkimmäistä. Palokärki-maalaus kuuluu myös taiteilijan suosituimpiin teoksiin. Maisema siihen ikuistettiin Rajalan talon takaisella louhikkovuorella. Mallia ei saatu pysymään paikallaan, vaan se jouduttiin valitettavasti tappamaan:

”Palokärki on aina ollut ystäväni… Perin vastenmielisesti ammuin sen, sillä rakastan tätä lintua ja iloitsen siitä, että sekin nyt on rauhoitettu. Tapoin sen vain mallikseni, sillä minun täytyi saada se tähän kuvaani kohottaakseni erämaisen yksinäisyyden tunnetta. Tämä punainen täplä on yksilön elämän huuto korven hiljaisuudessa.”

Näin muisteli Gallen-Kallela teoksensa syntyvaiheita n. 30 vuotta myöhemmin julkaisemassaan Kallela-kirjassa, jossa on kuvituksena myös Paanajärvellä syntyneitä piirroksia ja luonnoksia alueen asukkaista ja maisemista.

Aivan korvessa Gallen-Kallelat eivät tietenkään eläneet, ja vieraita saatiin jopa etelästä asti. Eräänä elokuisena päivänä perheen yllätti työnsä äärestä ystäväkolmikko: kuvanveistäjä Emil Wikström, ruotsalainen taiteilija-kreivi Louis Sparre ja Renne Matokangas. Viimeksi mainittu toimi Vienan Karjalassa samonneiden miesten oppaana, mutta hänkin oli Gallen-Kallelan vanha tuttu hänen Vienan Karjalaan tekemältään häämatkalta 1890 – jossa muuten kolmantena pyöränä oli ollut mukana myös Louis Sparre. Jälleennäkemisen riemusta kertoi Sparre omassa kirjassaan Kalevalan kansaa katsomassa:

”Rajalassa tapaamme illalla Gallénin. Hän istuu vähän matkan päässä talosta soman putouksen äyräällä hartaassa työssä maalaustelineittensä ääressä. Malli, tuohitorvea soittava paimenpoika, seisoo pienen nuotion luona… Gallénin vieressä istuvat hänen vaimonsa ja tyttärensä Marjatta, teetä keitellen. Me hiivimme varovaisesti lähemmäksi, meitä ei huomata, ja maata pitkin ryömien pääsen aivan Gallénin viereen ja lyön miestä olalle. Sanaton hämmästys ja sitten veljellisiä syleilyitä. Renne, joka hänkin joutuu nyt paikalle, yhtyy iloon. Kyynel kimaltaa hänen silmissään, kun Gallén kietaisee hänet syliinsä.”

Gallen-Kallelat olivat vielä lokakuun alussa Paanajärvellä, ja itse asiassa oli alun perin tarkoitus jäädä sinne vielä pitemmäksikin aikaa. Sää muuttui kuitenkin niin kylmäksi, että maalaamisesta ei tullut enää mitään. Kuusamon kirkonkylässä vielä mietittiin, jäädäkö vai ei, mutta ilma teki taiteilijan puolesta ratkaisun. Kotimatkalle lähdettiin 13.10.1892. Kuusamon seuduille ei Gallen-Kallela enää elämänsä aikana palannut mutta muisteli sen maisemia, joiden keskellä oli luonut eräät parhaista teoksistaan, kaihoisana Kallela-kirjassaan vielä 1920-luvun alussa:

”Siellä pohjoisessa, napapiirin sisäpuolella, tapasivat silmäni ne näyt, joita olin lapsesta saakka ihannoinut. Siellä kohtasin ne elämän muodot, joiden todella tunsin soveltuvan luonteelleni. Siellä oli vielä tietöntä maata, siellä kuvastelivat vielä taivaanrannalla ääriviivat koskemattoman sydänmaan, täynnä omaa elämäänsä. Siellä tenhosi uudella voimalla taivaan kuulakkuus ja metsien hurmaava salaperäisyys… Oleskellessani Paanajärven sydänmailla ei ikinä tullut ikävää, vaan päinvastoin halu päästä vielä syvemmälle kodikkaaseen korpeen.”