Vanhalle Kuusamolle tyypillistä oli säännöllinen kyläily sukulaisten – sisarusten, lähimpien naimasukulaisten ja serkusten – luona kotipitäjässä ja naapuripitäjissäkin. Käytiin atimoissa tai atimassa eli – kuten leikillisesti sanottiin – juustonvajeuksessa, juustonvaihetusreissulla.

Atimoissa käytiin vähintään kerran mutta myös 2–3 kertaa vuodessa, tavallisesti sellaisina väliaikoina, jolloin kiireelliset kausityöt – esim. kylvö- ja heinätyöt, elonkorjuu tms. – eivät olleet esteenä. Tavanomaisimpia atimoissa käynnin kausia olivat keväthankien aikana maaliskuu, joka olikin vakituinen atimokuukausi, juhannuksen seutu kesäkuulla ja elonkorjuun jälkeinen ajanjakso elo–syyskuulla. Etenkin nuorenparin ensimmäisinä avioliittovuosina naimasukulaisissa vierailu kahdesti vuodessa, kesällä ja talvella, oli säännöllistä.

Talvella hevosia omistavat talolliset matkasivat atimoihin reslareellä, jossa oli koreat raanut ja lämpimät vellit. Kesällä kuljettiin veneellä ja joskus ns. kolakärryillä, joihin pantiin karahkoista pehmikkeiksi istuinjouset; välistä ajettiin myös keeseillä. Jos kuljettiin jalan, säästivät ainakin naiset kenkiä ja kävelivät paljain jaloin tai vanhoissa kengissä ja vasta atimotalon veräjän tuntumassa vaihtoivat jalkaan uudet kiiltokengät; miehillä oli yksipohjaiset pieksut, varakkaammilla isännillä solapohjakengät. Talvella atimoihin voitiin matkata myös suksin, jolloin naisilla oli lakananyytti vyötäisillä; miehillä tuliaisjuusto kulki nahkalaukussa.

Atimotaloon mentiin tavallisesti lauantaina ja usein oltiin maanantaihin saakka, toisinaan pitempäänkin. Tällöin jo sovittiin vastavierailusta tai seuraavasta käynnistä. Toisinaan lähetettiin atimokuhtu matkalaisia myöten: rahti- ja poromiehet sekä satunnaiset kulkijat toivat taloon sanan, että ”atimoihin kututtiin”.

Tuliaisina atimotaloon vietiin käsiantina leipäjuusto ja ruisleipä tai rieska, saattoi olla lisäksi kahvia ja sokeriakin. Ennen lähtöä atimotalo antoi vastalahjaksi ja kotituliaisiksi juuston. Juuston vienti ja saanti oli kunnia-asia. Tästä johtui juuri tuo leikkisä nimitys juustonvaihetus. Niinpä esim. Heikkilänkylässä Ala-Hentilän Hemmalla oli tapana, nähdessään pirtinlasista kevättalvella hevosmatkueen kirkkorekineen Kirpistö-järvellä, tuumia että ”Taas lehtolaeset juustonvaehetukseen menöö”. Silloin Suiningin Lehdon atimot ajoivat Muosalmelle. Säkkilässä kerrotaan, että kun kahden atimotalon atimot tulivat taipaleella toisiaan vastaan, he vaihettivat juustot laukusta toiseen ja palasivat niine hyvineen kotiinsa.

Atimotaloon saapuneet atimot vietiin paremmissa atimoissa aina talon peräkamariin, jossa heidät kestittiin – ei koskaan talonväen kanssa samassa pöydässä. Kamariin atimoille tehtiin myös vuoteet.

Jos atimotalossa pantiin pöytään roppa- eli koppavoita, oli tämä merkkinä siitä, että nyt oli atimolla jo aika hankkiutua kotimatkalle. Talossahan saattoi olla esim. emäntänä miniä, jota alkuaan toissukuisena hänen miehensä sukulaisten vierailut eivät paljoakaan kiinnostaneet. Jos talonväki maanantaiaamuna meni vähäpuheiseksi, enteili tämäkin kyläilyn lopettamista. Tavallisesti silloin vietiin atimot naapureihin tai lähellä asuviin sukulaisiin kahville. Joskus joku käsityötaitoinen atimo jäi taloon käsitöitä tekemään, kankaita kutomaan tai astioita nikartelemaan. Aarnoista lähdettäessä jätettiin hyvästit monesti kaihomielin ja kyynelsilminkin. Kotiin palattua keitettiin kahvit ja syötiin kotiväen kanssa atimotalosta saatu tuliaisjuusto.

Matkojen pituus ja vaikeus ei ollut atimoreissujen esteenä. Esim. Anna-Reeta Eksymä (s. 1874) hiihteli vielä 50-vuotiaana atimoihin Kemijärven Jousikylään. Kalle Suoraniemi (s. 1898) kävi hiihtämällä atimoissa tätinsä luona Poussussa, jonne tuli matkaa seitsemän peninkulmaa. Myös nuoret tytöt ja pojat kulkivat atimoissa, ja siellä kesän aikana aitoissa ja puojeissa yöpyessään panivat alulle seurustelun sikäläisten nuorten kanssa.

Sukulaisrakkaus ei kuitenkaan kaikissa suvuissa ole ollut edellä kuvatun kaltaista, vaan on esiintynyt myös tylyyttä ja sukulaisten karttelua. Toisaalta voitiin monesti kaukaisempaakin, sattumoisin talossa pistäytynyttä sukulaista pitää atimona ja tarjota tälle ilmainen ruoka- ja kahvikestitys.

Atimoissa käynnin päätarkoituksena oli hyvien sukulaissuhteiden ja sukutunteen jatkuva ylläpito, johon kytkeytyi vaihtelun ja lomailun tarpeen tyydyttäminen sekä kestityksen tuoma virkistys. Mutta atimoissa kululla oli myös huomattava tiedonvälityksen merkitys. Atimomatkoilla kuultiin monenmoiset kuulumiset naineista ja kihlautuneista, kuolleista ja haudatuista, saatiin tietoja poroasioista, myytävistä hevosista, lehmistä ja taloista, kuultiin uutisia maailmantapahtumista, sodista ja politiikasta. Uskonasioistakin keskusteltiin ja niistä käydyt kanssapuheet saattoivat sukulaistalossa vaikuttaa herättävästi. Toisaalta myös ns. huono elämä ja juopottelu on elänyt atimopaikoissa ja saattanut matkaan pahennusta.

Nykyisin säännöllinen atimoissa käynti juustonvaihetuksineen on jäänyt jokseenkin unohduksiin. Monetkin nyky-yhteiskunnan tekijät ovat olleet hajottamassa sukua ja perhettäkin.