Olet voiman ja vilppauden kotimaa, tätä kannat kaksoisleimaa

A. V. Koskimies

Kirjailija Matti Hälli kertoo romaanissaan Valkea kaupunki keski-ikäisen Eliel Sahran junamatkasta Helsingistä Ouluuun. Makuuvaunun hyttitoverissa oli hänelle jotain tuttua:

Mies eilen illalla Helsingistä lähdettäessä ei ollut sanonut hänelle sanaakaan; ei edes tervehtinyt, ellei melkein huomaamatonta pään nyökkäystä voinut tulkita tervehdykseksi… Omituista kyllä tämä alkoi tuntua Sahrasta kodikkaalta. Se oli nimenomaan hänen vanhaa Ouluaan; siellä ei turhaan päiviä sanottu, ei kiitetty eikä käsketty olla hyvä…

Paikkakuntien ja maakuntien ihmisistä on aina yritetty etsiä yhteisiä piirteitä. Jokainen on varmaan tavannut edellä kuvatun miehen tapaisia hiljaisia ja sulkeutuneita ihmisiä – jos enemmän Pohjois-Pohjanmaalla kuin muissa maakunnissa, on kiusaus tehdä siitä päätelmiä. Mutta suuressa joukossa on aivan toisenlaisiakin ihmisiä.

Yleistykset maakunnallisista luonteenpiirteistä ovat hataria, sillä tieteellinen, vertaileva ja relevantteja mittareita käyttävä tutkimus ei ole ulottunut tälle alueelle. Niinpä käsitykset perustuvat ihmisten tekemiin enemmän tai vähemmän satunnaisiin havaintoihin tai vaikutusvaltaisten taiteilijoiden tuotteisiin. Usea on sitä mieltä, että erilaisia ihmisluonteita on kaikkialla: sulkeutuneita, avoimia, iloisia jne.

Pohjoispohjalaisten luonteenpiirteitä ovat käsitelleet mm. J. Snellman, piispa Mannermaa ja viimeiseksi Pohjois-Pohjanmaan liiton kulttuurijohtaja Tuure Holopainen. Kirjoituksista voi poimia suuren joukon erilaisia ominaisuuksia, esim. Mannermaan mukaan sitkeyden, perhekeskeisyyden, kotiseuturakkauden, tarpeen tulla toimeen omillaan, neuvokkuuden, itsehillinnän, tapojen yksinkertaisuuden, omanarvontunnon ja konservatiivisuuden. Näitä ominaisuuksia on varmasti muidenkin maakuntien asukkaissa. Missä mitäkin on eniten on kuitenkin selvittämättä.

Jos hyväksymme tämän julkaisun alussa esitetyn käsityksen, että ympäröivä luonto muovaa kulttuuria, on pohjoispohjalaisissa kirjavuutta jo luonnonolojen vuoksi. Toisaalta sosiaaliantropologit ovat vertailleet pyyntiväestön ja agraariväestön mentaalisia eroja, jotka heijastuvat arvoihin ja kasvatukseen. Pyyntiväestö kasvatti jäseniään luovuuteen, uusien tilanteiden hallintaan, nopeaan reagointiin ja päätöksentekoon – itse asiassa ne ovat ominaisuuksia, joita tarvitaan jälkiteollisessa yhteiskunnassa.

Viljelijäväestö painotti ahkeruutta, kovaa kuria ja raatamista. Kun pyyntielinkeinot säilyivät Pohjois-Pohjanmaalla pitempään kuin muualla Suomessa, voi olettaa, että pyyntiväestön henkisestä perinnöstä on täällä jäljellä tavallista enemmän. Ehkäpä sekin on maakuntalaulun mainitseman kaksoisleiman taustalla. Siinähän voima tuo mieleen raivauksissa ja peltotöissä tarvittavan voiman; vilppaus tarkoittaa vilkkautta ja neuvokkuutta, siis pyyntiväestön omainaisuutta.

Koska Pohjois-Pohjanmaalle on tullut väestöä kaikkialta Suomesta, ovat maakuntien perintötekijät todella sekoittuneet. Niinpä pohjoispohjalaisissa voi karkeasti ottaen nähdä sekä itäsuomalaisuutta että länsisuomalaisuutta.

Maakunnan kaksoisleima näkyy myös vanhoillisuutena ja uudistusmielisyytenä, kuten edellä on monessa yhteydessä osoitettu. Esimerkiksi suomen kielen ja kalevalamitan käyttö säilyivät täällä pitempään kuin eteläisessä Suomessa. Säilyminen johtui tietenkin syrjäisestä sijainnista. Mutta liikenneolojen parannuttua Pohjois-Pohjanmaa on monessa asiassa, viimeksi tietotekniikassa, siirtynyt kehityksen etujoukkoon. Vanhan kunnioittaminen ja uudistusmielisyys esiintyvät jopa rinnakkain, jopa samassa persoonassa. Siinäkin voi siis nähdä kaksoisleimaa.