Matkateosten klassikoita

Pohjois-Pohjanmaata käsitteleviä kuvauksia on sadoissa kirjoissa. Niin kauan kuin Oulujoen kosket olivat vapaina, ne saivat muistelmissa suurimman huomion osakseen. Matkakuvauksia on myös teiden, varsinkin Rantatien, varsilta. 1800-luvun lopulla alkoi Kuusamon kuvaaminen. Tässä yhteydessä keskitytään vain kaikkein tunnetuimpiin matkakertomuksiin.

Acerbi 1799

Italialaisen G. Acerbin kuvaus Matka halki Suomen v. 1799 kuuluu kestävän aseman saaneisiin matkakertomuksiin. Acerbi matkusti rantatietä pitkin Pohjanmaan halki. Oulussa hän viipyi noin kaksi kuukautta. Niinpä Pohjois-Pohjanmaata koskeva kuvaus on noin 60 sivun pituinen.

Acerbi antaa runsaasti yleistietoja Oulusta luetellen mm. Oulun vientitavarat (terva, piki, voi, tali, lohi, kuivattu hauki ja lankut) sekä tuontitavarat (suola, viini, öljy ja sitruuna). Varsinaisia kuvauksia hän kirjoitti myös mm. oululaisista tavoista, yhteiskuntaluokista ja henkilöistä. Soittotaitoisena hän käynnisti kahden oululaisen kanssa jokapäiväisen konserttitoiminnan. Hän sai osallistua metsästys- ja kalastusretkiin.

Acerbi vietiin luonnollisesti saunaan, mutta sitä hän ei ylistänyt. Sen sijaan hän kuvaili laajasti kansanrunoutta, jonka joukosta hän löysi todellisia helmiä.

I. K. Inha: Suomen matkailun ja maisemakuvauksen uranuurtaja

I. K. Inhan kuvauksia ja valokuvia saa nähdä hänen matkakirjoistaan, mm. teoksesta Pohjolan maisemia vuosisadan vaihteessa (1912). Matkalla Ouluun vuonna 1892 I. K. Inha istui junassa uteliaalla mielellä. Mitä pohjoisemmaksi hän tuli, sitä karummaksi kävivät maisemat: oli yksitoikkoista nevaa ja metsää, pienet kylät menivät hurahtamalla ohi. Sitten avautuivat Limingan aavat niityt. Luonto elpyi, ja asutus tuli voimaperäiseksi. Hän kuitenkin tiesi tulleensa sellaisen kansan keskuuteen, joka oli kauan elänyt melkein erillään muusta Suomesta. Kuitenkin rannikkokaupungeilla oli loistava ja mahtava menneisyys. Niistä mahtavin oli Oulu.

Inha muistelee Oulusta mm. seurahuonetta, nykyistä kaupungintaloa, näin:

Se on iso ja komea kuin härkä vieraassa karjassa. Kaupunki on vaatimaton, mutta seurahuone on kuin palatsi… Yhtä upea on talo sisältä… Salit ovat valtavat, huoneet upeat ja ruotsalaiset ravintolaneidit valitun kauniita.

Muun huomion saavat satama, Merikoski ja Ainolan puisto, jossa hän huonoin tuloksin kokeili laventeliöljyä sääskien torjumiseksi. Hän laski myös Oulujoen kosket.

Inha kertoo aina olleensa ihastunut Pohjolan maisemiin. Hän kertoo, kuinka suomalaisen matkailun viritessä alettiin Kuusamonkin nimi useasti mainita. Monet ylistivät sen vesistöjä, tuntureita ja vaaroja. Usea olisi halunnut tutustua tähän Suomen Sveitsiksi mainittuun kuntaan, mutta matkojen pituus ja hankaluus pelottivat.

Inhan mukaan Kuusamoon pääsi kahta tietä: Oulusta yksitoikkoista maantietä pitkin ja Kajaanista tervaveneiden mukana, mikä on vaivalloista ja ikävää jo senkin takia, että tervamiehillä on aina palava kiire.

Inhan kirjaan Pohjolan maisemia on Kuusamon kohteista otettu Paanajärvi, Oulankajoki ja Nuorunen. Kirjassa on mielenkiintoisia sekä lämmöllä laadittuja kuvauksia. Paluumatkaa Kuusamosta Ouluun Inha moittii rasittavaksi ja yksitoikkoiseksi, mutta myöntää kuitenkin, että hän oli pitkän matkan takia väsynyt. Niinpä hän ei kuvaa paluutien maisemia. Hän kuitenkin toteaa, että luonnontutkijoille matkan varrella olisi ollut mielenkiintoista nähtävää – vanhaa merenrannikkoa, soilla ja joilla on monta mieltä kiinnostavaa seikkaa – sekä mahdollisuus tutustua juurevaan kansaan, joka näillä laajoilla aloilla raataa toimeentulonsa.

Mrs. Alec Tweedie: englantilaisnaisten matka Suomeen 1896

Englantilainen Mrs. Alec Tweedie teki sisarensa kanssa pitkän kiertomatkan, jota hän kuvaa teoksessaan Matkalla Suomessa 1896. Matkan viimeisiä tapahtumia oli koskenlasku Oulujokea pitkin ja oleskelu Oulussa, josta hän lähti sitten rannikkolaivalla etelään.

Tweedie on jättänyt jälkeensä ihastuttavan matkakertomuksen, jossa on myös paljon faktoja Suomesta. Herkullisimpia kohtia siinä ovat kuvaukset koskenlaskusta ja yöpymisestä eräässä maalaistalossa Pyhäkosken yläpuolella. Otteita:

Koskenlasku oli ihmeellinen kokemus, yksi mielenkiintoisimpia tämän kirjoittajan elämässä eikä pelkästään näyttänyt kuinka mahtavia luonnonvoimat saattavat olla, vaan myös sen mitä kaikkea ihminen taidollaan ja hyvän maltin turvin voi saada aikaan – kuka ilman niitä pystyisi ohjaamaan venettä halki moisten kuohujen ja putousten.

Sakea vesisumu teki Pyhäkosken laskun mahdottomaksi illalla. Tästä syystä piti etsiä maalaistalo, jonka isäntä… valkeissa samettihousuissa, valkeassa piikkopaidassa, josta päivettynyt rinta paistoi kuin ryöväriltä, mies näytti aivan opperasankarilta, etenkin istuuduttuaan soittopelinsä taakse laulamaan jokaisen suomalaisen sydämeen uppoavia kansanlauluja, sillä eihän hän olisi voinut olla suomalainen ellei olisi musikaalinen synnyttyään tähän laulun ja tunteikkuuden puutarhaan.

Aamulla koskivene viillätti Muhoksen Leppikallion ohi… tuo jyrkänne on kaikkein vaarallisin kohta Venäjän rajan ja Pohjanlahden välissä. Koska putous tekee siinä äkkimutkan niin että siihen muodostuu ikuinen imevä pyörre ja vedenpinta laskee kolme jalkaa… Siitä pääsee läpi vain yhdestä kohtaa ja vain siten että ajaa veneen niin lähelle kalliota kuin suinkin ja käyttämällä hyväkseen kosken antamaa vauhtia ylittää keskeltä pyörteen kurimuksen… Se tuntui kammottavalta – ja samalla suuremmoiselta. Olimme jonkin aikaa aivan hiljaa.

Matkailun kehitystä

Suomen matkailuyhdistyksen perustaminen

1800-luvulla suomalaisen yhteiskunnan kehittyessä, rautatie- ja kanavaliikenteen ansiosta, matkailuakin organisoitiin. Suomen matkailuyhdistys eli SMY perustettiin 1887, ja sen tarkoituksena oli herättää sekä oman ”maan asukkaissa että ulkomaalaisissa mieltymyksen matkustuksiin tässä maassa ja tehdä ne helpoiksi, laajentaakseen siten sekä luonnon ja kansan tuntemista”. Tavoite liittyi kansalliseen herätykseen. Kotimaan matkailun kehittämisessä oli siis vahva isänmaallinen, aatteellinen näkökulma.

Matkailun kehittäminen alkoi matkailureittien tunnetuksi tekemisellä. Eräs reiteistä kulki Saimaan kanavaa pitkin Iisalmelle, siitä hevospelillä Kajaaniin, josta pääsi laivalla Vaalaan ja siitä tervaveneessä Muhokselle ja Muhokselta laivassa Ouluun, josta voi jatkaa rautatietä pitkin. Tämän reitin liikenne- ja majoitusolojen kehittämiseksi SMY ryhtyi moniin puuhiin. Palvelut hankittiin etupäässä yksityisiltä henkilöiltä. Pullonkaulana oli aluksi Iisalmen ja Kajaanin väli, mutta sekin poistui, kun Kajaanin ja Iisalmen välinen rata valmistui.

Oulu perusti vuonna 1905 oman SMY:n paikallisosaston, joka rupesi huolehtimaan koskiveneliikenteen edistämisestä Vaalasta Muhokselle. Koskimatka yksistään kesti 10–12 tuntia, joten Vaalan ja Oulun väliä oli vaikea kulkea yhdessä päivässä. Niinpä SMY järjesti yöpymispaikan Merilän taloon Utajärvelle. Matkustajien määrä Oulujokireitillä oli 200–300 henkeä. A. Ramsay oli teoksessaan Matkasuuntia Suomessa (1888) kuvaillut, että koskimatka oli omituisimpia ja hupaisimpia matkoja mitä voi tehdä. Hän ylisti pohjoisen valoa, joka antaa maisemalle hämmästyttävän eloisan ja uhkuvan luonteen sekä myös rakennusten kuntoa, väestön käytöstä ja siisteyttä sekä sivistyspyrkimyksiä.

Matkailijoita oli aluksi vähän, mikä vähyys johtui matkustusolojen puutteista. Harvalukuiset matkustajat – 100–200 henkeä vuodessa – olivat niitä, joilla oli isänmaallista innostusta ja halua tutustua alkuperäiseen luontoon ja kansanelämään eli sitä samaa innostusta, joka 1890-luvulta lähtien veti kirjailijoita, säveltäjiä ja maalareita Kuusamon Paanajärvelle ja Vienan Karjalaan.

Oulujoki, Suomen matkailun vetonaula

[Kuva matkailijayhdistyksen koskiveneestä]]
Matkailijayhdistyksen koskivene Siitarin koskessa. Kuva: Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmat.

Vuodesta 1906 SMY järjesti Oulujoelle oman koskiveneliikenteen, jota kirjailija E. Lampén luonnehti tervaveneisiin viitaten ”pikiytymisestä vapaaksi”. Veneet olivat maalattuja, nimenomaan turistien kuljettamista varten tehtyjä. SMY osti vuosittain uusia veneitä ja hankki lisää laskumiehiä; myöhemmin se järjesti suvantopaikoille moottoriveneliikenteen ja lopulta autoja ja junakuljetuksenkin matkan jouduttamiseksi. Matkustajien lukumäärä kasvoi, mistä syystä oli mahdollista perustaa matkailijahotelli Vaalaan jo 1920-luvulla sekä Muhokselle Leppiniemen ravintola ja riippusilta 1930-luvun puolivälissä.

Oulujoen koskiveneliikenne kasvoi; enimmillään koskea laski noin 5 000 henkeä vuodessa. Mutta kannattava toiminta toi kilpailijoita. Muhoslaisella Yrjö Kestillä ja hänen veljellään Matilla yhdessä heidän poikiensa kanssa oli lähes yhtä monta venettä kuin SMY:llä. Muitakin koskenlaskijoita oli yksityisyrittäjinä. Yrjö Kestin mukaan kilpailu teki Pyhäkosken tunnetuksi. Maakunnan väkeä tuli Haapajärveä ja Taivalkoskea myöten Oulujoelle viikonloppua viettämään. Koskenlasku alkoi lauantaisin, ja joka viides tunti lähti täysi vene alas.

Oulujoen koskenlasku on ollut vertaansa vailla koko Suomessa ja sen ajan käsityksen mukaan koko maailmassa Japanin Katsuraa lukuunottamatta. Varsin lukuisa on niiden matkakertomusten joukko, joissa kuvataan tätä elämystä. Sanottiin, että ihmisen täytyy olla täysin tunteeton, jos hän Pyhäkoskessa jäi vaille elämyksiä. Ramsayn uudessa matkakirjassa (1895) tekijä kehui Oulujoen rantamaisemia ja mahdollisuuksia tutustua vanhat muotonsa säilyttäneeseen elämänmenoon, mahdollisuuteen nähdä savupirttejä, tervanpolttoa, tervansoutua ja uljaita koskenlaskijoita.

Muhoksen Leppiniemi oli muutenkin suosittu retkeilykohde. Sanomalehti Ilmarisessa kerrottiin vuonna 1852, kuinka säätyläisillä oli tapana käydä siellä huvin vuoksi mukanaan kuivaa ruokaa, kahvia ja viinipullo. Kalaa sai paikan päällä, ja se maistui siellä paremmalta kuin missään muualla. Muissakin lehdissä kiiteltiin Pyhäkosken näkymiä ja sitä, kuinka nopeasti siellä sai ajan kulumaan. Pyhäkosken suosio kasvoi, kun jokilaivaliikenne Oulusta Muhokselle alkoi 1880 ja rautatie valmistui 1931. Suvantopaikoissa Oulujoen koskenlaskuun yhdistettiin kyytejä moottoriveneellä, linja-autoilla ja junilla.

Pyhäkosken ja Merikosken rakentaminen 1940-luvulla teki lopun koskenlaskusta. Leppiniemi jäi kokonaan patoaltaan pinnan alle. Pyhäkosken voimalaitos on nyt puolestaan matkailukohteena. Voimalaitoksessa on 12 kerrosta ja pudotusta yli 32 metriä. Siellä on myös voimalaitosmuseo.

Koillismaa matkailukohteena

Keskiaikaisia toivioretkiä eli pyhiinvaellusmatkoja on pidetty länsimaisen matkailun lähtökohtana. Niitä tekivät ihmiset, jotka halusivat tutustua paikkoihin, jotka liittyivät Jeesuksen ja pyhien ihmisten elämään. 1800-luvun lopussa ne suomalaiseen sivistyneistöön kuuluneet taiteilijat, jotka olivat innostuneet kalevalaisesta kulttuurista, halusivat lähteä alueelle, josta he uskoivat löytävänsä vanhaa koskematonta kulttuuria. He halusivat oppia kansalta, eivät siis opettaa sitä. Ilmiötä kutsutaan karelianismiksi. Yksi karelianistien kohteista oli Kuusamon Paanajärvi. Tässä tarkoituksessa Kuusamoon matkustivat mm. I. K. Inha ja Akseli Gallen-Kallela. – Paanajärvi joutui Neuvostoliitolle (Venäjälle) toisen maailmansodan jälkeen.

Todelliseksi matkailupitäjäksi Kuusamo tuli vasta sitten, kun se oli voittanut kuuluisat koskisotansa 1950-luvulla: Kuusamon koskia ei valjastettu sähköntuotantoon. Kitkajoen koskenlaskureitin oli valtio raivauttanut jo 1920-luvulla, Karhunkierros avattiin 1950-luvulla, samoin Oulangan kansallispuisto, jonne Oulun yliopisto perusti biologisen tutkimusaseman 1965. Kuusamon matkailu on siis perustunut luontoon. Vuosittain järjestetään ns. Kuusamo-Natura. Rukaa ruvettiin käyttämään slalom-hiihtoon 1960-luvun alussa, ja nyt siellä on jo parikymmentä rinnettä. Näin Kuusamosta on tullut matkailukunta, jossa käy vuosittain noin 800 000 vierasta. Vuonna 1988 Kuusamossa oli enemmän loma-asuntoja kuin missään muussa Suomen kunnassa. Viimeiset houkuttimet matkailussa ovat Suurpetokeskus, Matkailu- ja luontokeskus ja Karhuntassun luontoseikkailu. Viime aikoina Kuusamo on panostanut myös henkiseen kulttuuriin, josta on osoituksena konserttitoimintaankin sopiva Kuusamo-talo.

Pudasjärvi on Syötetunturin ansiosta voinut seurata Kuusamon jalanjälkiä monessa kohdin. Siellä aloitettiin talvimatkailu 1980-luvun alussa. Syötteen suuri suosio perustuu myös Oulun läheisyyteen. Syötteellä on kaksi kohdetta: Isosyöte on lähinnä laskettelukeskus kun taas Syötekeskuksessa järjestetään myös kurssitoimintaa. Kaikkialla Koillismaalla on runsaasti eräretkeilyyn soveltuvia majoja ja välineitä vuokrattavana.

Oulun vetovoima

Oulu on kokonsa ja merellisen sijainnin, Oulujoen suun ja teiden risteyspaikan vuoksi ollut aina matkailukaupunki. Sen erikoisia nähtävyyksiä oli Merikoski, jonka partaalla sai katsella tervaveneiden laskua koskien kuohuissa, kalastusta lohipadoilla ja keväisin valtavaa jäidenlähtöä.

Koskenlasku Merikoskessa oli ehkä merkittävin matkailun vetonaula aina voimalaitoksen rakentamiseen asti 1940-luvun loppuun. Myöhemmin Oulun merkitys matkailukuntana on perustunut sen asemaan läänin pääkaupunkina, kongressialueena ja tuntureille matkustavien välietappina. 1990-luvun lopulla Oulussa yöpyi matkailijoita enemmän kuin missään muussa Pohjois-Pohjanmaan kunnassa. Kesäisin Nallikarin leirintäalue on hotellien ja matkustajakotien lisäksi tarjonnut yösijaa. Pohjoisnorjalaisille Nallikari on ollut heitä lähinnä sijaitseva lämpimänveden hiekkaranta.

Kalajoen hiekkasärkät

[Kuva Kalajoen hiekkasärkiltä]
Kalajoen hiekkasärkät. Kuva: Taisto Alasimi.

Ensimmäisessä Suomen matkailijayhdistyksen oppaassa vuonna 1895 kerrotaan jotain Kalajoesta, mutta sen hiekkasärkkiä ei mainita sanallakaan.

Kalajoen hiekkadyynit alkoivat vetää vieraita vasta 1910-luvulla. Varsinainen matkailupalvelu alkoi vuonna 1930, kun ns. Hiliman hotelli aloitti toimintansa. Se sai vierelleen leirintäalueen vuonna 1962, ja muu laajamittainen turistirakentaminen (hotellit, lasten puuhamaa) alkoi 1970-luvulla. Kalajoen matkailu on edistynyt niin, että vuosittain noin 500 000 kävijää viipyy kunnan alueella. Sen vetovoimaan kuuluvat myös Kallan saaret ja autoliikenteen turistirysät, lukuisat lintutornit ja keskusta, jossa on mm. monta mielenkiintoista museota, kuten sahanjohtaja Oskari Santaholman koti Havula ja kalastusmuseo.

Lomakeskukset ja läpikulku

Pohjois-Pohjanmaan suosituimmat lomakeskukset ovat maakunnan lounais- ja koillisosassa, Kalajoella ja Kuusamossa sekä Oulussa, joiden matkailuhistoriaa käsiteltiin edellä.

Kaupallinen matkailukohde on tarkoitettu toimeentulon lähteeksi. Suurimmat niistä mainostavat itseään niin hyvin, että ne tunnetaan koko valtakunnassa. Ne siis myyvät itseään.

Pohjois-Pohjanmaan matkailutulot osoittivat 1990-luvun loppupuolella markkoina laskettuna seuraavaa: Oulun noin 600 miljoonaa markkaa, Kuusamon 250, Pudasjärven 90, Kalajoen 80, Utajärven (Rokua) 44 ja Hailuodon 5 miljoonaa markkaa.

Lomakeskusten asiakkaat ovat asenteiltaan sillä tavalla sosiaalisia, että heille on tärkeää nähdä muita ihmisiä ja että on yhteistä toimintaa, lähinnä huvituksia. He kaipaavat mitä muutkin haluavat. He pitävät kylpylöistä, hyvästä ruoasta, juomista ja tanssimisesta. He haluavat hyvän majoituksen. Erikoisuus, jota kulttuurimatkailija hakee, voi olla heille kiusaksi.

Monet selvitykset ovat osoittaneet, että Oulu ja Pohjois-Pohjanmaa ovat läpikulkupaikkoja, joissa ei pitkään viivytä, sillä alueella ei ole tavallisia kulkijoita houkuttelevia nähtävyyksiä. Läpikulkuliikennettä on pyritty monin tavoin käyttämään hyväksi elinkeinoelämässä. Parhaiten siinä on onnistunut Oulun kaupunki ja yksityisistä yrittäjistä pyhäsalminen Rönkkö, joka perusti valtatien varteen pysähdyspaikan, Vaskikellon. Se on ollut kävijämäärissä mitattuna joskus jopa Suomen toiseksi suosituin yksittäinen käyntikohde Helsingin Linnanmäen jälkeen. Paikan erikoisuutena ja nimen antajana ovat noin 1 000 vaskikelloa, joista suurimmat ovat eri puolilta maailmaa tuotuja kirkonkelloja. Vaskikellon sijainti on ihanteellinen: se on teiden risteyksessä, taukopaikkana sopivan ajomatkan päässä Oulusta, Jyväskylästä, Kokkolasta ja Kajaanista katsoen.

Kulttuurimatkailu organisoimatta Pohjois-Pohjanmaalla

Monimuotoinen kulttuurimatkailu

Kultturimatkailuksi voi sanoa sellaista matkailua, jonka tavoitteena on tutustua luontoon, kulttuuriperimään ja nykypäivään. Ihmiset harjoittavat sitä yksin tai retkillä ryhmissä. Yleensä kulttuurimatkailija on luonteeltaan romanttinen ja haluaa nähdä erikoista.

Kulttuurimatkailu on suureksi osaksi katselemista, visuaalista ja yksilöllistä. Sen merkitystä on vaikea mitata kävijämäärillä, paremmin imagoarvoilla ja elämyksillä. Kulttuurimatkailija etsii yleensä mielenkiintoisia ja harvinaisia kohteita, koskemattomuutta, aitoutta ja hiljaisuutta, joita löytääkseen hän voi lähteä kauas kotikulmiltaan.

Kulttuurimatkailun kohteita ovat

  • historialliset paikat
  • merkittävät rakennukset
  • museot ja museaaliset rakennukset
  • luonnonpaikat
  • tiemiljööt
  • kulttuuritilaisuudet (pitäjäpäivät, perinnepäivät, taidetilaisuudet).

Kulttuurihistoriallisesti merkittäviä kohteita merkittiin Pohjois-Pohjanmaan seutukaavaliiton julkaisuun vuonna 1993 kaikkiaan 1 630; tietoja siinä on kaikkiaan 1 900 rakennuksesta.

Kulttuurimatkailijoille perinteinen Pohjois-Pohjanmaa avautuu parhaiten, jos kulkee maakunnassa jokivarsia seuraavia teitä pitkin. Matkan varrella voi ihailla kauniita jokimaisemia sekä vanhaa ja uutta asutusta. Sen sijaan jos kulkee poikkisuuntaan joelta toiselle, näkyy teiden varsilla etupäässä huonosti kasvavaa metsää. Noin 20–30 kilometrin välein tulee viljelty jokilaakso vastaan; viljelysten leveys kertoo vuosikymmenten takaisen maatalouden merkityksestä kunnassa.

Kulttuurimatkailu Pohjois-Pohjanmaalla on suuressa määrin maaseutumatkailua. Turisti voi pysähtyä teiden varsille katselemaan luontoa ja rakennettua ympäristöä sekä tutustumaan lähemmin sellaisiinkin kohteisiin, jotka vaikuttavat vaatimattomilta mutta jotka ovat kuitenkin ihmisläheisiä ja aitoja.

Verrattuna lomakeskus-, erä- ja luontoturismiin Pohjois-Pohjanmaan kulttuurimatkailua on vähän organisoitu, ellei oteta huomioon maatilalomailua. Mahdollisuuksia verkostoitumiseen olisi maatilojen, kirkkojen, kylien, tuotantolaitosten, lomakeskusten ja museoiden kesken – samaan tapaan kuin muualla Euroopassa, jossa retket ympäristöön kuuluvat lomahotellien oheispalveluihin.

Museot matkailukohteina

Museoesineet ovat konkreettisia jäänteitä menneisyydestä. Museoissa historia on asetettu näytteille, nykyään elämyksiä tavoitellen. Niissä pääsee parhaiten perille menneestä elämänmuodosta.

Suomen museotoiminta on nuorta, varsinaisesti toisen maailmansodan jälkeen syntynyttä, sillä museoiminen koettiin tärkeäksi vasta siinä vaiheessa, kun yhteiskunta alkoi rajusti muuttua ja vanha kadota.

Suomessa on väkilukuun verrattuna eniten museoita koko maailmassa. Pohjois-Pohjanmaalla niistä keskeisin ja kävijämäärältäänkin huomattavin on Pohjois-Pohjanmaan museo ja siihen kuuluva Turkansaari, jota on jatkuvasti laajennettu. Siellä käy 20 000–30 000 henkeä vuosittain. Pohjois-Pohjanmaan museoon kuuluvat myös Pikisaaressa sijaitseva Merimiehen koti ja Pateniemen sahamuseo.

Muita museoita ovat pitäjämuseot. Lähes jokaisessa Pohjois-Pohjanmaan kunnassa on oma kotiseutumuseo joko pitäjänmakasiiniin sijoitettuna tai ulkomuseona. Koska niiden esineistö ja miljöö ovat samantapaisia ja niitä on suunnilleen yhtä tiheässä kuin kestikievareita ennen, ei tavallinen turisti jaksa niistä moneen tutustua. Niillä on kuitenkin suuri merkitys paikallisen kulttuurin säilyttäjänä ja esittelijänä.

Pohjois-Pohjanmaan kotiseutumuseoista suurimpia ja parhaimpia ovat talomuseot, kuten Pudasjärven museo, Annalan museo Pyhäjoella, Katvalan museo Nivalassa sekä Kempeleen, Ylikiimingin ja Kuusamon museot. Kaikista museoista löytyy kansanomaista käsityötä, joistakin myös pientä erikoisuutta, kuten Muhokselta lohipadon pienoismalli; Iissä on vanhan Haminan ja Kuusamon Porkkatörmän näyttelytilassa Kuusamon vanhan keskustan pienoismalli, Piippolan museossa on Haanpäällä ja kuuluisalla parantajalla Hätämaan tietäjällä oma osastonsa jne.

Museaalista merkitystä on myös vanhoilla kylänraiteilla, esimerkkeinä Kalajoen Plassi, Limingan rantatie, Muhoksen Laitasaari, Rantsilan raitti ja Iin Hamina.

Vanha Raahe on Suomen parhaiten säilyneitä puukaupunkeja kaupunkia kohdanneen tulipalon jälkeiseltä ajalta (1810). Siellä on myös Suomen vanhin museo (merimuseo 1862). Sen perusti kaupungin lääkäri Ehrström, joka oli Lönnrotin, Runebergin ja Snellmanin opiskelutoveri ja kansallisesta herätyksestä kiinnostunut. Museon tunnetuin nähtävyys on nahasta tehty sukelluspuku ”Vanha Herra”, joka on ollut esillä myös ulkomaiden museoissa.

Lisäksi on muutamia erityismuseoita, kuten taidemuseoita (suurin Oulussa) tai merkkihenkilöihin, kuten Kalle Päätaloon, K. J. Ståhlbergiin, Kyösti ja Kalervo Kallioon, Abraham Ojanperään, liittyviä rakennuksia. Joissakin museoissa on merkkihenkilöitä käsitteleviä osastoja, esimerkiksi Paulaharjun työhuone Pohjois-Pohjanmaan museossa ja kirjailija Kyösti Wilkunan huone Nivalassa. Kalajoen Plassilla on kalastajamuseo ja porvaristalo. Erikoismuseoita ovat vielä mm. Wanha Woima Oulaisissa (todella merkittävä kohde, jossa on esillä moottorikäyttöisiä voimakoneita), automuseo Oulussa, maitokannumuseo Ylivieskassa ja koulumuseot. Kymmenissä voi laskea eri puolille maakuntaa pystytetyt kotimuseot, joista osa on avoinna yleisölle.

Jotkut yrittäjät ja yhteisöt ovat luottaneet museotoimintaan matkailijoita ja vierailijoita palvelevassa toiminnassa. Kalajoen Hiekkasärkillä toimii Tapion tupa (1979–), ja Taivalkosken Jalavan kauppakartano on ollut jo esillä. Muutama liikelaitos on pannut näytteille toimintaansa kuuluneita vanhoja esineitä (sanomalehti Kaleva ym.)

Lähimatkailu

Moni ihminen kulkee kotipitäjässään tai kodin ja työpaikan väliä aina samoja teitä pitkin, mistä syystä suuri osa lähiympäristöstä on jäänyt vieraaksi. Jos ihmiset eivät aktiivisesti hae uusia teitä ja tarkkaile näkemäänsä, he saattavat todeta, että omassa kunnassa ei ole mitään nähtävää – vaikka sitä itse asiassa on.

Tällaista omaan ja naapurikuntiin tutustumista voi kutsua lähimatkailuksi tai kotiseuturetkeilyksi. Sillä ei välttämättä ole kaupallista merkitystä, jos se on yksityistä ja spontaania. Lähimatkailun merkitys on siinä, että paikalliset asukkaat oppivat tuntemaan asuinympäristöään, viihtymään ja liikkumaan siinä. Lähimatkailustakin saa virkistäviä elämyksiä; lyhyitä käyntejä on mahdollista tehdä eri vuoden ja vuorokauden aikoina, jolloin voi kokea miten vuodenajat muuttavat maisemia. Voi myös seurata rakennuskannan muutoksia.

Moni kunta on helpottanut oman alueen tuntemista laatimalla reittisuunnitelmia ja merkitsemällä niihin tietoja huomattavista paikoista.