Talonpoikainen rakentaminen

Rakennukset savupirttien perillisiä

Suomalaisen talonpoikaisen rakentamisen arkkityyppi on nelikulmion muotoinen, hirsistä rakennettu savupirtti, jossa on loiva harjakatto ja ovi toisessa päädyssä. Aikoinaan se oli monitoimitila, johon perheen elämä keskittyi. Ulkomuodoltaan sen sukulaisia ovat aitat, pajat, saunat, riihet ja ladot, joita on paljon purettu mutta joita silti on vieläkin pystyssä tuhatmäärin, varsin paljon Pohjois-Pohjanmaalla. Näistä mielenkiintoisimpia ja kauneimpia ovat aitat, joita on noin 20:tä tyyppiä – erinäköisiä ja erikokoisia eri tarpeisiin. Samaa tyyppiä ovat liikelaitosten makasiinit, joista edustavan kokoelman näkee Oulun kauppatorilla. Aitoista vanhimmat ovat jopa 1700-luvulta ja uusimmat viime vuosilta, sillä niiden muoto on hyväksi havaittu. Monien latojen muodostama ”latomeri” tasangoilla on vaikuttava näky.

Tyypiltään hieman erilaisia, pitkänomaisia ja ovi sivuseinässä, ovat erilaiset varastorakennukset, joita Pohjois-Pohjanmaalla kutsutaan nimillä puohi, puoji ja luhti.

Talonpoikaiseen pihapiiriin saattoi ennen kuulua jopa 30 hirsirakennusta. Rakennusten muodostama pihapiiri vaihteli. Jälkimaailmalle niistä tunnetuin on umpipiha, mutta sellaisia oli Pohjois-Pohjanmaalla vähän. Pohjois-Pohjanmaalla pihapiirit olivat yleensä avoimempia. Joskus pihapiirejä oli kaksi: päärakennuksen yhteydessä oli ns. miespiha ja karjasuojien keskellä karjapiha. Sopivan välimatkan päässä varsinaisesta rakennusryppäästä olivat paloherkät rakennukset: sauna, paja ja riihi.

1700-luvulta lähtien valtiovalta alkoi patistaa kivinavetoiden rakentamiseen, mutta vasta 1800-luvulla kivinavetat yleistyivät Pohjois-Pohjanmaalla. Moniin taloihin kuului myös tuulimylly, joka oli tyypiltään käännettävä ns. harakkamylly. Kattorakenteeltaan erikoinen oli pyramidikattoinen kesänavetta, jossa ilmavirta suojasi eläimiä hyönteisiltä. Idea on ilmeisesti kodasta. Edellä mainituista rakennuksista kivinavetoita on eniten jäljellä, kun taas kesänavetat alkavat olla erityisen suojelun kohteena. Asuinrakennuksena primitiivinen kota on tyystin hävinnyt, mutta viime aikoina kotaa on ruvettu käyttämään esimerkiksi ravintoloiden ja grillien suunnittelun pohjana, joten tämä savupirttiäkin vanhempi rakennusperinne on alkanut elää uudestaan.

Savupirtti sai 1500-luvulta lähtien rinnalleen toisen pirtin, ja nämä rakennettiin myöhemmin saman katon alle. Näin syntyi paritupa. Eteinen jäi pirttien väliin; osa siitä kehittyi myöhemmin kamariksi. Myös toinen pirteistä jaettiin kamareiksi. Tällainen huonejako on vielä 1900-luvullakin rakennettujen talojen pohjana. Köyhempi väestö rakensi pirtin päätyyn vain eteisen ja kamarin.

Varallisuuden lisääntyessä parituvan päätyyn rakennettiin ns. päätykamareita, jolloin rakennuksesta tuli pitkä. Erityisesti Etelä-Pohjanmaalla rakennettiin vielä toinen kerros. Kaksikerroksiset talonpoikaistalot ovat Pohjois-Pohjanmaalla harvinaisuuksia.

Tyypillinen pohjalaistalo Pohjois-Pohjanmaalla on suorakaiteen muotoinen. Siinä on korkeahkot julkisivut, satulakatto ja rakennuksesta ulkoneva satulakattoinen kuisti. Kuisteista osa on korkeita, talon räystäslinjaa noudattavia, ja osa räystään alla. Harvinaisempia ovat mutterinmuotoiset kuistit ja lasikuistit, joita tehtiin varallisuuden kasvaessa. Lasikuistia voi pitää aikansa muoti-ilmiönä.

1800-luvun alkupuolella ikkunat olivat tavallisesti kuusiruutuisia ja myöhemmin myös kolmiruutuisia T-kirjaimen muotoisia. Listoituksessa oli empiren vaikutusta, pylväs- ja kolmioaiheita. Venäjän–Japanin sodan jälkeen 1905 tuli tavaksi listoittaa päätyihin nousevan auringon kuvioita, joilla oli tuolloin venäläisvastaista sisältöä.

1920-luvulla kattojen vaakasuoraa linjaa katkaistiin päätyä muistuttavalla ulokkeella, jonka avulla saatiin lisää tilaa ja valoa yläkerran huoneisiin. Myös monet taitekattoiset talot ovat samalta ajanjaksolta.

1920-luvulla lähes jokaiseen kuntaan tuotiin Terijoella purettuja huviloita, jotka koristeittensa takia erottuvat vieläkin ympäröivistä rakennuksista.

Harvinaisempaa rakennusperinnettä, joka ei näy ulkoasussa, ovat sahojen lankunpätkistä tiilen tapaan ladotut ns. kilpukkatalot ja turpeesta ladotut ns. turpasmökit. Molemmat ovat hyviä esimerkkejä siitä, kuinka ennen oli turvauduttava siihen materiaaliin, jota oli saatavissa. ”Turpaskaupunkeja” oli niittyalueilla, joissa metsä oli kaukana, mm. Limingan Alatemmeksellä. Turpasmökkejä on nyt museoitu.

Vanha perinne katkesi 1940-luvulla

Vanha rakentamisen idylli alkoi muuttua jo 1940-luvulla, kun maatalous teknistyi ja keskittyi. Ulkorakennukset ovat tarpeettomina vähentyneet, mutta toisaalta on tullut uusiakin, kuten usein yli muiden rakennusten kohoavat viljankuivaamot, autotallit ja suurensuuret työkonehallit.

1940-luvulta lähtien maaseudun ja kaupunkien omakotirakentaminen ei enää erotu selvästi toisistaan. 1940-luvulla neliöpohjakaavaiset, puolitoistakerroksiset rakennukset tulivat muotiin. Niistä useimmat liittyivät siirtoväen ja rintamamiesten asuttamiseen ja uusien kaupunginosien rakentamiseen. Ne erottuvat selvästi vanhemman rakennuskannan joukosta; asutusryppäinä niitä voi nähdä ns. asutuskylissä ja 1940–1950-luvuilla rakennetuissa kaupunginosissa. Aluksi näitä ns. kantti kertaa kantti -taloja moitittiin rumiksi, nyt niitä enimmäkseen kehutaan. Tämä on tyypillistä rakentamisen historiassa, jossa arvostus voi tulla vasta vuosikymmenien kuluttua.

Rakentamiselle tyypillinen hidas muuttuminen, perinteen yhdistäminen uusiin piirteisiin, katkesi varsinaisesti vasta 1960-luvulla, jolloin myös hävitettiin paljon vanhaa ja uusi muoti tuli tilalle. 1960-luvun rakennuksia kutsuttiin lättähatuiksi. Ne olivat matalia, suuri-ikkunaisia ja tasakattoisia. Tasakattoja on myöhemmin muutettu harjakatoiksi, sillä tasakatot kestivät huonosti Suomelle tyypillisten säiden rajua vaihtelua. Jopa vanhojen rakennusten kylkiin rakennettiin matalia lättähattuja, nk. elintasosiipiä. Kun yhteys vanhaan perinteeseen (ja uuden liittämisen vanhaan) katkesi, tulos saattoi olla niin surkea, että moni omistaja on rakennuksensa pian korjannut.

1970-luvun tyyliä olivat harjakattotalot, joiden päädyssä oli paljon ikkunoita, veranta ja parveke. Tässäkin tyylissä on menty mauttomuuksiin. On kuitenkin sanottava, että 1960- ja 1970-luvuilta on tyylikkäitäkin rakennuksia, joita tulevaisuudessa vaaditaan ehkä suojeltaviksi. 1980-luvulla alkoi ns. uusvanha rakentaminen, joka merkitsi paluuta perinteiseen sopusuhtaiseen rakentamiseen. Tämä tyyli on saanut välittömästi paljon kiitosta.

Maali oli viesti

Rakennusten ulkomaalauksessa voidaan osoittaa monia kehitystrendejä, joissa maalien, erityisesti punaisen ja valkoisen, keskinäinen hierarkia on hyvin mielenkiintoinen. Ensimmäinen talojen seiniin käytetty väri oli punamulta, jolla 1700-luvulla maalattiin arvokkaimmat rakennukset, kuten kirkot ja raatihuoneet. Punamulta levisi myöhemmin kirkonkylien varakkaimpiin taloihin. Niinpä kirkonkylää kutsuttiin pohjoisessa maalikyläksi. Myöhemmin punamulta levisi muihin kyliin. Vain syrjäseuduilla voi Pohjois-Pohjanmaalla vielä nähdä maalamatonta pintaa päärakennuksissa.

Punamultaa seurasivat keltamulta ja sitten vaaleat öljymaalit. Ne levisivät samassa järjestyksessä syrjäyttäen punamultaa päärakennuksista, jolloin punamulta tavallaan vapautui vähempiarvoiseen käyttöön: syrjäkyliin ja ulkorakennusten väriksi. Nyt rakennusten maalaus on yleistynyt niin, että pääsääntöisesti vain ladot ovat edelleen harmaita.

Multamaalit tehtiin ennen keittämällä. Sävyvalikoima oli niukka mutta hyvä. Nykyään kuka tahansa voi ostaa maaleja satojen sävyjen valikoimasta, mistä syystä voi nähdä huonolla maulla valittuja värejä.

Maalien tavoin puutarhat levisivät ylemmistä sosiaalikerroksista alempiin, mm. pappiloista talonpoikaistaloihin. Koska vapaana kulkevat eläimet söivät talojen ympäriltä ruohon ja puuston, ei kylien maisemassa ollut juuri kasvillisuutta, minkä voi havaita vanhoista valokuvista. Toisaalta puutarhaa pidettiin kauan maallisena turhuutena. Hyötykasvienkin viljely on melko uutta. Näistä syistä puutarhat puuttuvat vieläkin monista syrjäkylien taloista.

Nauhakylät ja puhdot

Nauhamaiset kylät tai nauha-asutus on hyvin tyypillistä Pohjois-Pohjanmaalla. Nauhakylissä talot ja pihapiirit on sijoitettu vieri viereen jokien ja teiden varteen tai järvien ja meren rannikolle. Joissain paikoin nauha-asutus on hyvin harvaa, keskeisillä alueilla taas hyvin tiheää.

Toinen kylätyyppi on rykelmä tai puhto: talot ovat nurkka nurkassa kiinni epämääräisessä järjestyksessä. Tällainen rakentaminen oli yleistä alueilla, joissa kuivaa, viljelykseen kelpaamatonta kumparetta oli vähän (Merijärvi, Alavieska).

Yksinäistaloista useat ovat muodostuneet uusjakojen seurauksena, tai ne ovat entisiä torppia. Itä-Suomessa tyypillistä vaara-asutusta – eli yksinäinen talo vaaran laella tai rinteessä – on luonnollisesti vain Koillismaalla ja Pyhäjärvellä.

Ajettaessa vanhan kylän läpi kulkija voi nähdä sen rakennushistoriaa: ensin hän kohtaa kylän laidassa sijaitsevat entiset pienikokoiset torpat ja mökit, sitten kylän keskellä parhailla paikoilla komeilevat vanhat kantatalot. Talojen kunnosta voi nähdä, mitä on tapahtunut viimeisinä vuosikymmeninä. Jonkin mökin tilalle on voinut tulla luksustalo, vanha kantatalo saattaa olla rapistumassa. Se, mitä on tullut perinteisen nauha-asutuksen väliin tai rinnalle, kertoo kylän historiaa ilman sanoja.

Kirkot, tapulit ja pappilat maakunnan vanhinta rakennusperinnettä

Talonpoikaistalon nykyinen ulkoasu on harvassa tapauksessa yli sata vuotta vanha. Sen sijaan kirkot, tapulit ja pappilat ovat monessa seurakunnassa paljon vanhempia, jopa 1600-luvulta, joten ne edustavat maakunnan vanhinta rakennusperinnettä.

Pohjois-Pohjanmaalla ei ole keskiaikaisia kivikirkkoja – lähimmät ovat Keminmaassa ja Isossakyrössä –, mutta keskiajan kirkkorakentamista jäljitteleviä puukirkkoja on muutama. Niistä vanhin on Muhoksen kirkko vuodelta 1634; se on koko maan vanhin käytössä oleva suorakaiteen muotoinen puukirkko. Turkansaaren kirkko (1694) oli välillä Oulun Raatinsaaressa verkkopuiden varastona, kunnes se pystytettiin uudelleen alkuperäisten peruskivien päälle. Varsin upea on tyrnäväläisen Matti Härmän rakentama Kempeleen kirkko. Suorakaiteen muotoisia hirsikirkkoja rakennettiin vielä 1700-luvulla, viimeiseksi Temmekselle 1767, vaikka ristikirkkotyyppi oli jo yleistynyt.

Vuosilta 1700–1808 on säilynyt 18 puista kirkkoa, joista 7 on kalajokisen Simon Jylkkä-Silvénin käsialaa. Hänen rakentamansa ristikirkot ovat varsin koruttomia mutta kauniita. Kälviäläinen Matti Honka on rakentanut kolme kirkkoa; muut kirkot ovat enemmän tai vähemmän tunnettujen kirkonrakentajien töitä.

Erillisiä tapuleita ruvettiin rakentamaan kirkkojen yhteyteen 1700-luvulla. Ne ovat yleensä kolminivelisiä, niin sanottuja pohjalaisia renessanssitapuleita. Tapulinrakentajista huomattavin oli kiiminkiläinen Heikki Väänänen, jonka tapuleita on maakunnassa 13. Kustavilaista klassismia on Saloisten tapulissa, jonka kirkonrakentaja Rifj rakensi itsensä kuninkaan Kustaa III:n luonnosten mukaan vuonna 1785. Siinä ovat kuulemma Suomen ensimmäiset doorilaiset pylväät.

Empiretyylisiä kirkkoja 1800-luvun alkupuolelta on vain viisi. Niistä Oulun tuomiokirkko ja Kärsämäen kirkko ovat C. L. Engelin käsialaa. 1800-luvun loppupuolen eri tyylisuuntauksia edustaa seitsemän kirkkoa; osa niistä on rakennettu tiilestä tai kivestä. Tuon aikakauden arkkitehtejä olivat mm. F. W. Lychou (3 kirkkoa) ja E. Lohrman (2 kirkkoa).

1900-luvun alussa oli vallalla jugend, kansallisromantiikka ja klassismi. Keskiaikaista mallia muistuttavia harjakattokirkkoja rakennettiin toisen maailmansodan jälkeen, esim. Iihin. Vasta viime vuosikymmeninä on kirkkorakentamisessa lähdetty aivan uusille urille (Pyhäjoki, Kempele, Oulu). – Tyylipiirteitä selostetaan lähemmin seuraavissa luvuissa.

Hautausmailla historia on esillä monin tavoin. Tunnetuilla henkilöillä on näkyvät muistomerkit. Hautaustapojen historia näkyy konkreettisena, samoin tyylihistoria. Hautausmaiden kuntoa on sanottu sivistystason mittariksi.

Luettelo Pohjois-Pohjanmaan nykyisistä kirkoista ja niiden suunnittelijoista sekä muutamia lisätietoja

Paikkakunta	Vuosi	Lisätietoja
Kalajoki	1879	F. W. Lychou, ensimmäinen tiilikirkko Pohjois-Pohjanmaalla
	1780	Maakallan kirkko, Simon Jylkkä-Silvén; kustavilaistyylinen taitekattoinen pappila 1700-luvulta
Ylivieska	1786	Pekka Raudaskoski
Sievi	1861	L. I. Lindqvist
Haapajärvi	1802	Hannu Pietilä, 1880 F. W. Lychou; pappila 1787, presidentti K. J. Ståhlbergin syntymäkoti, museona
Alavieska	1948	J. Karvonen
Rautio	1800	Simon Jylkkä-Silvén
Reisjärvi	1820	A. V. Arppe
Nivala	1803	Simon Jylkkä-Silvén
Pyhäjoki	1977	Karvala & Silvennoinen, purje suunnittelun yhtenä lähtökohtana
Pyhäjärvi	1897	S. Gripenberg
	1967	taajamakirkko, Veikko Larkas
Oulainen	1753	Matti Honka
Haapavesi	1984	Laiho–Pulkkinen–Raunio
Kärsämäki	1842	C. L. Engel
	2003	Anssi Lassila, 1700-luvun menetelmin rakennettu hirsikirkko
Merijärvi	1781	Simon Jylkkä-Silvén
Saloinen	1932	J. Karvonen; kellotapuli kuningas Kustaa III:n suunnittelema
Siikajoki	1852	J. Oldenburg; pappila 1790-luvulta, entisöity
Paavola	1756	Matti Honka
Raahe	1910	J. Stenbäck
Vihanti	1784	Simon Jylkkä-Silvén
Rantsila	1785	Simon Jylkkä-Silvén; Mytologian tutkijan ja sanakirjan tekijän Christfrid Gananderin (1741–1790) muistomerkki (kappalainen)
Revonlahti	1775	kansanmiesten pystyttämä
Pattijoki	1912	J. Stenbäck
Pulkkila	1908–1909	J. Stenbäck; pappila kirjailija Ilmari Kiannon syntymäkoti
Piippola	1770	Simon Jylkkä-Silvén; pappila vuodelta 1770 museona
Kestilä	1854–1855	E. Lohrmann
Pyhäntä	1908	W. A. Tötterström
Liminka	1826	A. F. Granstedt; Linnukkapatsas 1589 poltetun kirkon paikalla
Oulu	1832–1845	hiippakunnan tuomiokirkko, C. L. Engel, Johannes Messeniuksen muotokuva
	1963	Karjasillan kirkko, Kalevi Lankinen
	1962	Kastellin kirkko, Veijo Kerola
	1916	Tuiran kirkko, H. Andersin, 1967 Mikko Huhtela, 1990-luvulla Ulla ja Lasse Vahtera
	1975	Pyhän Tuomaan kirkko, Juha Leiviskä
	1988	Pyhän Luukkaan kappeli, Seppo Kähkönen–Markku Kuhalampi, yliopistoalueella Linnanmaalla
	1693	Turkansaaren kirkko
	1908	Oulujoen kirkko, W. Sucksdorff
Oulunsalo	1891	J. F. Basilier; 1655 saarnahuone (merenkävijöiden uhrikirkko)
Tyrnävä	1873	F. W. Lychou
Lumijoki	1890	suurikokoinen ”Lumijoen katedraali”, J. Lybeck
Kempele	1686	vanha kirkko Matti Härmä, Mikael Toppeliuksen koristama kuvakirkko, huomattava nähtävyys
	1993	uusi kirkko Jorma Teppo
Temmes	1766–1767	Antti Louet
Muhos	1634	Suomen vanhin alkuperäisen asunsa säilyttänyt käytössä oleva puukirkko; Kylmälänkylän kyläkirkko
Utajärvi	1762	Heikki Väänänen, restauroitu alkuperäiseen asuun
Hailuoto	1972	Matti ja Irma Aaltonen, vanha kirkko vuodelta 1610 oli Suomen vanhin puukirkko, joka paloi 1968
Ii	1950	K. Strandberg
Pudasjärvi	1780–1782	C. A. Adlercrantz, kirkkomaalla talojen vanhoista hirsistä tehty umpiaita
Taivalkoski	1932–1933	K. S. Kallio, ensimmäinen kirkko oli Jokijärvellä vuoteen 1878, jolloin se siirrettiin nykyiseen keskustaan, paloi myöhemmin
Haukipudas	1762	Matti Suonperä, 40 Mikael Toppeliuksen maalausta, alueen huomattavampia nähtävyyksiä
Ylikiiminki	1786–1788	Jakob Rijf
Kiiminki	1760	Matti Honka
Kuivaniemi	1871	E. Lohrman
	1973	Oijärven kirkko
Yli-Ii	1932	Matti Sadeniemi
Kuusamo	1951	B. Liljeqvist, rakennettu sodassa 1944 poltetun tilalle, sen kirkonkello löytyi hautausmaalta entisen saksalaisen sotilaan antamien vihjeiden avulla
	1958	Käylän rajaseutukirkko, Olli Vahtera
Oulun ortodoksinen seurakunta	1959	Pyhän kolminaisuuden katedraali Mikko Huhtela; Tsasouna Muhoksella, Vihannissa, Nivalassa, Haukiputaalla, Haapavedellä
Katolinen kirkko		Oulun Niittyarossa

Herrasväen rakentamista 1700-luvulla

Jo 1600-luvusta lähtien pappilat ja muut virkatalot noudattivat yleisesti hyväksyttyä ns. karoliinista pohjaratkaisua, jossa rakennusten keskellä oli tilava sali ja sen edessä leveä eteinen. Kummallakin sivulla oli kamareita. Tämä malli levisi myös kaupungin porvarien keskuuteen. Näitä rakennuksia on vielä niin kaupungeissa kuin maalla.

Ammattilaisten arkkitehtien vanhoihin ei-kirkollisiin kohteisiin voi tutustua Oulussa ja Raahessa, puuarkkitehtuuriin myös maaseudulla. Oulussa on jäljellä vain muutama rakennus 1700-luvulta, kuten Kaarlenholvi ja lääninvankilan asuintalo 1790-luvulta (vanhin kaupunkitalo Oulussa).

Raahessa Myhrbergin puiston laidalla on kaupungin vanhimpia rakennuksia: Soveliuksen karoliininen hirsitalo 1700-luvulta. Saman aikakauden tyylisuuntaa edustavat myös Sovion mansardikattoinen hirsitalo (1812) sekä Leufstadiuksen talo (1804) Rantakadulla. Mansardikattoisia pappiloita on myös maaseudulla (Kalajoki, Haapajärvi). Monet näistä on lailla suojeltu.

Syy vanhojen rakennusten vähäisyyteen Raahessa ja Oulussa on mm. siinä, että kaupungit paloivat 1800-luvun alussa.

Empirestä 1920-luvun klassismiin

1800-luvun alussa tuli antiikin Kreikan rakentamista ihannoivasta uusklassismista eli empirestä johtava rakennustyyli. Sen näkyviä tuntomerkkejä olivat päätykolmiot, antiikin pylväitä muistuttavat nurkkakoristeet ja marmoriin viittaava väri.

Oulun uutta rakentamista vuonna 1822 sattuneen palon jälkeen alkoivat toteuttaa samat miehet kuin Helsingissä: C. L. Engel ja J. A. Ehrenström. Jotta Oulu ei palaisi kokonaan mahdollisessa seuraavassa tulipalossa, jätettiin Kaupunginojan reunustat rakentamatta. Ne ovat jääneet puistoksi. Oulu sai tuolloin ruutukaavaa muistuttavan keskustan, jota nykyään kutsutaan ydinkeskustaksi. Kirkon eteen Engel ja Ehrenström suunnittelivat laajan avoimen torin – Le Grande Placen – Helsingin Suurtorin malliin, mutta se täytettiin myöhemmin puustolla, joten alkuperäistä ideaa ei ole vielä toteutettu. Ehkä joskus?

Raahen ruutukaavan suunnitteli Gustaf Odenvall vuonna 1811. Umpikulmainen Pekkatori muodostui tämän jälkeen Raahen tärkeimmäksi, kauneimmaksi ja erikoisimmaksi tunnusmerkiksi. Se oli paraatialue, jonka äärellä kaupungin johtavat henkilöt asuivat. Tori oli ”Raahen yksikamarinen eduskunta”, jossa kaupungin väestö tapasi toisiaan. Sen keskelle pystytettiin vuonna 1888 kuvanveistäjä Walter Runebergin tekemä Pehr Brahe, mistä tori sai nimensä. Pekkatori on vieläkin Helsingin senaatintorin ohella Suomen parhaiten säilynyt 1800-luvun aukio. Siitä ja sen lähitienoon rakennuksista muodostuu historiallisesti arvokas Puu-Raahe.

C. L. Engel (1778–1840) on piirtänyt Ouluun muutaman keskeisen rakennuksen: nykyisen tuomiokirkon ja lyseon, lisäksi Kajaanintullin koulun, Vanhan pappilan ja mahdollisesti Franzénin talon. Maakunnan rakennuksista Pulkkilan ja Kärsämäen kirkot ovat Engelin suunnittelemia.

Puuempire, jonka suosimat suorat viivat soveltuivat hyvin kansanomaisille rakentajille, levisi laajalle kaupunkirakentamiseen (matalat valkoiset asuintalot) ja maaseudulle. Rakennuksia on säilynyt mm. Vanhassa Raahessa ja Oulun Kuusiluodossa sekä monin paikoin maaseutua. Myöhemmin vanhoja empiretaloja on korjattu, aluksi uusrenessanssin hengessä, joten kaikki niistä eivät ole enää tyylisuuntansa puhdasverisiä edustajia.

Kertaustyyleistä 1900-luvun alkuun

Uusrenessanssityyli, joka valtasi alaa 1800-luvun puolivälin jälkeen, erottuu suorakaiteiden muotoisista seinäkivistä siten, että ensimmäinen kerros on linnamaisen jykevää, mutta seinämateriaali ”kevenee” ylemmissä kerroksissa. Samanlainen piirre koskee myös ikkunoita. Rakennusten ulkopuolella on lukuisia koristeellisia yksityiskohtia.

Huomattavimmat uusrenessanssityyliset rakennukset pystytettiin Ouluun 1880-luvulla sen jälkeen, kun tulipalo oli tuhonnut nykyisen kaupungintalon ja torinrannan välisen alueen. Tyylin komein edustaja Oulussa on entinen Seurahuone, nykyinen Oulun kaupungintalo (1887), joka rakennettiin tulipalon tuhoamalle tontille, jossa oli sijainnut ns. Westerlundin salonki. Sen suunnitteli J. E. Stenberg; ylin kerros (1920) on Oiva Kallion käsialaa. Seurahuonetta oli rakentamassa kansainvälinen työntekijäjoukko, josta loru kertoo:

”Venäläinen rakentaa lattiat, itävaltalainen maalaa, saksalainen leipoo kiviä, englantilainen laittaa sähkövaloja, ruotsalainen muuraa, norjalainen kuvia veistelee, suomalainen tekee roskatyöt.”

Muut uusrenessanssityyliset rakennukset kaupungintalon ja torinrannan välisellä alueella ovat hyvin pieniä ja vaatimattomia. Ainutlaatuinen kokonaisuus sekin.

Uusrenessanssin soveltaminen puurakentamiseen muutti julkisivut hyvin koristeellisiksi ja rikasmuotoisiksi. Tämä vaihe on saanut jälkimaailmalta nimen nikkarityyli. Se levisi rautatierakennusten, kirkkojen ym. mukana ympäri Suomen ja saattoi joidenkin suunnittelijoiden käsissä johtaa mauttomuuksiin.

Uusrenessanssin perässä tuli uusgotiikka vaaleine sävyineen ja terävine kulmineen. Sen tyylipiirteitä on mm. Oulun vanhan kaupungintalon yläosassa, nykyisessä kulttuuritalo Valveessa, ja entisessä tyttölyseossa.

Uusgotiikka vaihtui luontevasti jugendtyyliin, joka Suomessa yhtyi kansallisromantiikkaan. Se suosi kansallisia materiaaleja, kuten hirttä ja graniittia, sekä kansallisia koristekuvioita. Tyylin hyviä edustajia ovat Kuusiluodon koulu ja monet ns. puujugendtalot 1900-luvun alkupuolelta. Niitä ovat myös monet yhdistysten toimitalot ja yksityisten huvilat maaseudulla.

Oulun lääninarkkitehdit kaupunkikuvaa luomassa

1800-luvun puolivälissä synnytettiin Suomeen lääninarkkitehti-instituutio. Tämän jälkeen Pohjois-Suomen julkinen ja yksityinenkin rakentaminen sai ilmettään kulloinkin virassa toimineilta lääninarkkitehdeiltä. Oulun läänissä heistä ensimmäinen oli Johan Oldenburg, joka jo vuonna 1850 sovelsi uusrenessanssia puurakentamiseen, esimerkiksi oululaiseen Öbergin taloon, joka on virheellisesti luokiteltu myöhäisempiren tuotteisiin. Myös Limingan pappila on hänen käsialaansa.

Muita lääninarkkitehtejä ja heidän suunnittelemiaan rakennuksia ovat mm.

• L. I. Lindqvist Lääninvankila; Lääninhallituksen talo Jac. Ahrenbergin kanssa.
• F. W. Lychou Tyrnävän puukirkko 1875; Kalajoen kivikirkko 1878; Taivalkosken puukirkko 1880; useita puisia asuinrakennuksia; tuomiokapitulin talon puinen osa.
• Jac. Ahrenberg (katso Lindqvist) Oulun tyttölyseo. Ahrenberg on suunnitellut aikoinaan lähes kaikki uusgotiikkaa edustavat koulurakennukset, joita vieläkin näkyy eri puolilla Suomea.
• J. L. Lybeck Oulun tuomiokapitulin kivisen rakennuksen kaksi alinta kerrosta; Lumijoen tiilikirkko 1891; useita puutaloja.
• V. J. Sucksdorff Kuusiluodon koulu 1907; Oulujoen hirsikirkko 1906; Vanhainkoti De Gamlas Hem 1906; entinen postitalo (Kauppurienkatu 15); Lasareetinväylän sähkövoimalaitos 1902; Kaupunginsairaala Tuirassa; Haukiputaan kirkon laajennus 1908. Hänen töitään näkyy ehkä enemmän kuin muiden lääninarkkitehtien.
• K. S. Sandelin Oulun vanha paloasema Uudellakadulla; Raahen asemakaava.
• Harald Andersin Oulun Puistola, Oulun järjestötalo ja Oulun Osuuskauppa, Oulunsalossa Varjakan talot.

Muutamat Oulun rakennuksista ovat koko maassa kuuluisuutta saaneiden arkkitehtien suunnittelemia. Heitä ovat naisarkkitehti Wivi Lönn, joka on suunnitellut Oulun Säästöpankin talon Kirkkokatu 10:een sekä Haapaveden emäntäkoulun (kotitalousoppilaitos) ja kansanopiston. Walter Thome on suunnitellut Ouluun Pallastalon 1907 ja Pekurinkulman 1910 (entinen PYP).

Oma lukunsa on Oulun Rantakatu, jonka varrella on pitkä rivi vanhoja ”tyylirakennuksia”, jotka yhdessä muodostavat harvinaisen kokonaisuuden, joka on katsottu säilyttämisen arvoiseksi. Myös muutamat rakennusmestarit ovat suunnitelleet arvokkaina pidettyjä taloja, esimerkiksi Myllylä Huuskon talon ja Tuomitalon sekä J. Karvonen Kuusamon vanhainkodin, Hailuodon nuorisoseuran ja monia koulurakennuksia.

1920-luvun klassismi

Itsenäisyyden alkuaika tunnetaan rakennustaiteessa 1920-luvun klassismina tai pohjoismaisena klassismina. Sille olivat tyypillistä sileät rapatut seinäpinnat, joissa oli antiikin aiheita korkokuvina sekä koristellut räystäät. Eduskuntatalon suunnittelijan J. S. Sirénin käsialaa ovat Intiön vesitorni sekä – tosin yhteistyössä kahden muun arkkitehdin kanssa – ns. Kolmiotalo Pokkitörmällä Torikatu 4:ssä.

Funktionalismista nykyaikaan

Funktionalismi

1930-luvulla siirryttiin Pohjois-Pohjanmaallakin funktionalismiin, joka aluksi muistutti 1920-luvun klassismia. Siirtymäkautta edustavat Oulussa Pohjois-Pohjanmaan museorakennus Ainola, suunnitellut Oiva Kallio (1931), ja keskuskansakoulu (1935), nykyinen keskustan terveysasema. Sitten tyyli lähti omille teilleen. Sille oli alkuaan ominaista sileät, valkoiseksi rapatut seinät ja ruuduttomat ikkunat. Räystäät olivat vailla koristeita. Tyyli on myöhemmin muuttunut vuosikymmenien mukana.

Valkealinna (Eino Pitkänen 1941) on varhaista funktionalismia, samoin SOK:n rakennukset Kansankadulla (Erkki Huttusen käsialaa). Kaupunginojan varrella Karjasillalla on yhtenäinen sarja 1950-luvun asuintaloja. – Tässä vain muutama esimerkki aikakautensa huomattavimmista edustajista.

Alvar Aalto piirsi elämänsä ensimmäisen ja viimeisen teollisuusrakennuksen Ouluun. Ne ovat Toppilan tehdas (1931) ja Kemiran rakennukset 1950- ja 1960-luvulla. Hän suunnitteli myös Koskikeskuksen asemakaavan, joka toteutui muiden arkkitehtien toimesta.

Aarne Ervi suunnitteli Oulujoki Oy:n voimalaitokset ja suuren osan asuinrakennuksista, joista mm. Muhoksen Leppiniemi on upea ehyt kokonaisuus. Ervi suunnitteli myös KOP:n talon Kirkkokatu 6:een ja yhdessä Otto-livari Meurmanin kanssa täydensi keskustan asemakaavaa.

1960-luvun kerrostalot ovat isoja, massiivisia ja vaakasuorien viivojen hallitsemia. Niissä on käsittelemätön betonipinta. Oulun julkisista rakennuksista mainittakoon Pohjankartano. Seuraavalla vuosikymmenellä sama linja jatkui asuintaloissa mutta yleensä tummemmin värein. Pyhän Tuomaan kirkkoa (Juha Leiviskä) pidetään onnistuneena 1970-luvun punatiiliarkkitehtuurin edustajana.

Oulun rakennuskannan erikoisuuksia on, että kaupungissa on vajaan kilometrin sisällä kaksi monumentaalikeskusta: kolmelta sivultaan empiretyylinen tuomiokirkon seutu ja moderni torinranta. Välissä on vielä renessanssikeskus kaupungintalon liepeillä.

Arkkitehtien Oulun koulu

Oulun yliopiston arkkitehtiosastossa kehittyi opiskelijoiden keskuudessa oma poikkeava linja. Siinä luovuttiin suurista pinnoista ja ikkunoista, tasakatoista sekä vaakasuorien viivojen hallitsemista laatikkomuodoista, eli se oli protesti pitkään vallinnutta funktionalismia vastaan. Haluttiin tehdä jotain ihmisläheisempää. Tilalle tulivat punatiiliset, erilaisia yllättäviä yksityiskohtia sisältävät rakennukset, joiden tyylipiirteitä kutsuttiin Oulun kouluksi. Sillä oli yhtymäkohtia ns. postmodernismiin ja paikallisia aiheita sisältävään regionalismiin sekä Alvar Aallon tiilirakennusperinteeseen.

Oulun koulun tunnetuimpia saavutuksia on Oulunsalon kunnantalo (1982), joka on Oulun koulun tyylisuunnan kehittäjän Reijo Niskasaaren ja hänen työryhmänsä (Kari Niskasaari, Kaarlo Viljanen, Ilpo Väisänen ja Jorma Öhman) käsialaa. Talo on kaunis ja käytännöllinen virastorakennus, monen rakennuksen esikuva. Nopeasti kasvavasta Oulunsalosta tuli sen jälkeen uuden tyylisuunnan huomattava käyttäjä. Oulussa normaalikoulut, Myllyojan seurakuntatalo sekä Maikkula-keskus edustavat ansiokkaasti tätä samaa suuntausta. Myöhemmin tyylin soveltamisessa on menty myös mauttomuuksiin. Varsinaista yhtenäistä ”Oulun koulua” ei enää ole.

Oulun uutta kaupunkikuvaa luoneet arkkitehdit

Huomattavia arkkitehtejä, jotka ovat vaikuttaneet Oulun ja pohjois-Pohjanmaan ilmeeseen 1960-luvulta lähtien, ovat mm. seuraavat:

• Kari Virta Pohjankartano 1967; Linnanmaan yliopisto 1973–1998
• Marjatta ja Matti Jaatinen Kaupunginteatteri 1972; Kaupunginkirjasto 1981
• Pekka Laatio (Laatio Oy) VTT 1995; Medipolis-Center 1991; Teknologiakylä 1985; Smart House 1999; Oulun Galleria; NUKU 1991; Kastellin tutkimuskeskus; Lääninhallituksen ja tuomiokirkon saneeraus; Oulangan kansallispuiston neuvontarakennus 1987
• Seppo Valjus Kaleva 1964; Välkkylä 1966–1971; Intiön siunauskappeli
• Reino Koivula Oulun yliopistollinen keskussairaala 1966–1973
• Heikki Taskinen Oulun normaalikoulut 1982 ja 1983; Diakonissalaitoksen kuntotalo 1986; (lisäksi Oulunsalon Pitkäkankaan koulu 1981–1985 sekä Salonpään koulu 1991, Oulun lentoasema 1994)
• Jorma Teppo Pyhän kolminaisuuden kirkko (Kempele 1993); Oulun taidemuseo 1989
• Matti Heikkinen Musiikkikeskus 1983; teknologiakylä; JOT
• Risto Harju Oulu-halli; uimahalli
• Veli Karjalainen Ramada, Kuvernöörikortteli

Monet arkkitehdit ovat siis olleet luomassa ilmettä. He ovat suureksi osaksi omalta alueelta. Edellä mainituista vain Virta ja Jaatiset ovat muualta. Yksittäisistä oululaisista arkkitehdeistä Laatiot ja Heikkinen ovat viime vuosina olleet käytetyimmät. Ouluun ja lentokentäntien varrelle on viime vuosina tullut prameaa high tech -tyyliä lasiseinineen, joka ainakin vielä vaikuttaa silmään vieraalta ja turhan ylelliseltä. Aika näyttää.

Muutamissa kunnissa voi havaita, että 1–2 arkkitehtiä on saanut suunnitella kotikuntaansa niin monia rakennuksia, että heidän työnsä antaa sille erikoisilmettä. Esimerkiksi Kuusamossa on runsaasti Seppo Koutaniemen suunnittelemia omaleimaisia rakennuksia ja muistomerkkejä. Varsin runsaasti ovat myös Maija Niemelä ja Pentti Myllymäki vaikuttaneet Tyrnävällä; heidän töitään ovat mm. vanhan myllyn saneeraus kirjastoksi historiallisesti arvokkaalla meijerialueella, kunnantalo, Sadokas ja ala-aste sekä Luontokeskus Limingassa. Puun antama lämpimyys tulee niissä hyvin esille.

Kulttuurirakentaminen

1960-luvulla alkoi kulttuurirakentaminen Oulussa: Oulun yliopiston vanhin osa, teatteri ja kirjasto, musiikkikeskus, taidemuseo ja viimeksi Nuoriso- ja kulttuurikeskus NUKU. Rakennusten osalta kulttuurilla on siis nykyään hyvät puitteet. – Julkisesta rakentamisesta sanottiin ennen Oulussa: syväsatama tehdään maalle, teatteri mereen ja yliopisto suolle. Puu-Oulu alkoi muuttua kivi-Ouluksi 1960-luvulla.

Maaseudulla kulttuurirakentaminen oli alkuaan pienten koulujen ja seuratalojen rakentamista. Myöhemmin kuvaan tulivat monitoimitalot (esim. Haukiputaan Jatuli) ja kulttuuritalot (Kuusamossa, Oulunsalossa, Raahessa, Muhoksella, Iissä) sekä kirjastot.

Huvilat ja kesämökit

Huviloiden rakentaminen alkoi kaupunkien herrasväen suosimasta romantiikasta 1800-luvun loppupuoliskolla. Aluksi huviloita pystytettiin parhaille paikoille kaupunkien läheisyyteen, meren ja jokien rannoille ja lähellä sijaitseviin saariin. Rautatie teki mahdolliseksi huvilapaikan hankkimisen hieman kauempaa joen varrelta. Herrasväki muutti kesäksi huvilalleen ja otti kaupungista mukaansa oman lehmänsäkin. Huvilat muistuttivat aluksi talonpoikaisia rakennuksia, jotkin olivat ajan tyylisuunnan mukaan herraskaisesti koristeltuja.

Huviloista tai kesämökeistä tuli tavallisen kansan huvia varsinaisesti vasta 1960-luvulla. Omien autojen ja moottoriveneiden ansiosta kesäasutus ja rantarakentaminen levisivät nopeasti. Taustalla oli tietenkin elintason nousu.

Kesämökkivillitys sai aikaan teollista rakentamista. Malleja oli paljon, mistä syystä vapaa-ajan asuntojen rakennuskanta on nyt hyvin kirjavaa. Myös yksilöllisiä, hyvin omaperäisiä rakennuksia on kesämökkien ja huviloiden rakennuskannassa tavallista enemmän. Varsinkin hirsirakentamista – jopa harmaista keloista – on ollut paljon. Huvilat ja kesämökit eivät yleensä näy suurille teille, joten ne eivät hallitse keskeisiä tienvarsinäkymiä. Niistä tuskin löytyy alueellisia erityispiirteitäkään.

Rakennuskannan muuttuminen

Nimenomaan rakennuskannan muuttumisessa näkyy seuraavia muutostekijöitä:

• Varallisuus: rakentaminen on useissa tapauksissa näytön paikka.
• Eurooppalaisten tyylisuuntien vaikutukset 1600-luvulta aivan viimeisimpiin uutuuksiin.
• Muoti-ilmiöt: liittyvät osin edellämainittuun, esim. 1900-luvun alussa lasikuistit tulivat muotiin, nyt lasitetut parvekkeet.
• Tarkoituksenmukaisuus: vielä 1800-luvun agraarisissa yhteisöissä oli tarkoituksenmukaista rakentaa umpipiha, nykyään riittää päärakennus ja autotalli, maaseudulla myös konehalli.
• Hallinto, rakennuslaki ja kunnalliset soveltajat voivat päättää hyvin monista rakentamisen yksityiskohdista, kuten rakennusten ja sokkelien korkeudesta, pintamateriaalista ja väreistä jopa kiusallisen paljon.
• Yksilölliset tekijät, yksilön maku ja motiivit vaikuttavat siihen, miten rakentaminen muuttuu. Joku saa läpi erikoiset päähänpistonsa, useimmat eivät.

Mainitut tekijät eri aikoina ovat olleet syynä siihen, että rakennuskannassa näkyy paljon erilaisia kerrostumia. Hyvän maun ansiosta eri kerrostumat voivat sopia hyvin yhteen; jopa vanhan rakennuksen kauneutta voi korostaa viereisellä uudisrakennuksella. Mutta päinvastaisia esimerkkejä on paljon. Kaiken kaikkiaan vanhan ja uuden rakennuskannan rinnakkaiselo antaa maisemakuvaan vaihtelua ja historiallista syvyyttä. Oulun Pikisaari on hyvä esimerkki vanhan ja uuden rinnakkaiselosta.

Kirkonkylien nykyilmeessä on sekä vanhan kansanomaisen että nykypäivän kaupunkirakentamisen piirteitä. Monin paikoin ilmiasu on hämmentävä. Yhteensovittamisessa on tehty virheitä.