Pähkinäsaaren rauha

Vieroittaa te ette saata talonpoikaa tavastaan: hän ei tahdo toisen maata eikä luovu omastaan.

Kaarlo Kramsu

Ruotsi-Suomen ja Venäjän (vuoteen 1480 Novgorodin) ensimmäinen rajankäynti tapahtui Pähkinäsaaressa 1323. Rajan kulku Siestar-joesta Savonlinnaan on selvä. Mutta miten rajalinja kulki Savonlinnan pohjoispuolella on vuosisatoja ollut kiistan kohteena. Rajan päättyminen Pattijokeen oli kauan yleisesti hyväksytty käsitys, mutta nykyisten tutkijoiden mukaan rajalinja kulki Pyhäjoen eteläpuolella pientä Petäjäisojaa pitkin. Hanhikivi-viitta Rantatien varrella ohjaa rajakivelle. Rauhanteon mukaan rajan pohjoinen puoli kuului Novgorodille.

Raja ei kuitenkaan vastannut todellisuutta. Siksi on aiheellisesti epäilty rajan kulkua Perämereen. Perämeren rannikolle oli muodostunut länsisuomalainen asutus, joka maksoi veronsa Ruotsille ja tunnusti roomalaiskatolista oppia. Omituinen rauhantekijöiden myönnytys – mikäli raja päätyi Perämereen eikä kulkenut pari sataa kilometriä idempänä – voinee johtua saksalaisen Hansan toiminnasta: se halusi hinnalla millä hyvänsä rauhan, jotta se voisi turvata laivoilleen vapaan kulun Suomenlahdella. Hintana oli Novgorodin pääsy Perämerelle.

Pähkinäsaaren rauhan jälkeen Turun piispa ryhtyi nopeasti vahvistamaan kirkollista organisaatiota. Pietarsaaren seurakunnasta erotettiin Saloinen ja Kemi omiksi seurakunniksi. Niistä erotettiin jo 1400-luvulla Limingan ja Iin seurakunnat, joiden raja oli nykyisen Rajakylän kohdalla Oulussa.

Taistelu Perämeren rannikon omistuksesta

Novgorod halusi vahvistaa asemaansa Pohjois-Pohjanmaalla tuhoamalla asutusta. Se johti jo 1300-luvulla jatkuvien sota- ja hävitysretkien ketjuun, joka päättyi vasta 1595 Täyssinän rauhassa. Kaikkiaan alueelle tehtiin parikymmentä hävitysretkeä. Pahimmat niistä olivat vuonna 1496 ja ns. vanhan vihan aikana vuodesta 1570. Viholliset hävittivät suomalaisasutuksen ydinalueita, kuten Iitä ja Liminkaa, 1589 ja 1592.

Nykyään voi ihmetellä ja ihailla sitä sitkeyttä, jota varhaisella suomalaisväestöllä oli. Kotiseutua ei jätetty, vaikka viholliset sen moneen kertaan hävittivät.

Pekka Vesainen

Pekka Vesainen oli rohkea, harvinaisen voimakas, kookas mutta solakka ja liikkeissään salamannopea. Hänen johtajaominaisuutensa pääsivät esiin ensimmäisen kerran, kun iiläisiä naisia ja lapsia oli mennyt suojaan Iin kirkkoon. Vainolaiset olivat teljenneet oven ja sytyttäneet kirkon palamaan. Pekka kokosi ympärilleen rohkeita miehiä, jotka ajoivat vihollisen pakosalle ja pelastivat kirkkoon paenneen väen.

Pohjoispohjalaiset tekivät muutaman kostoretken Vienaan ja Kuolaan, josta vihollisjoukot olivat kotoisin. Pekka Vesainen pienine joukkoineen (noin 100 miestä) onnistui paikallistuntemusta ja kevyitä uiskoja hyväksi käyttäen siinä, missä valtiovallan tuhansiin nouseva sotajoukko epäonnistui. Vesaiselle pystytetyt patsaat sijaitsevat Ylikiimingissä.

Linnukkapatsas sijaitsee Limingan keskustassa.

Erään tarinan mukaan vesaisten (eli Pekka Vesaisen sotamiesten) retkien suututtamana Venäjän tsaari kirjoitti Solovetskiin ja käski tehdä kostohyökkäyksen Pohjois-Pohjanmaalle. Noin 1 300 miestä käsittävä sotajoukko saapui Liminkaan jouluna 1589. Se hävitti Linnukkamäellä olleen kirkon ja sen vieressä sijainneen puulinnan, jota liminkalaiset yrittivät pienellä tykillään suojata. Heille sattui kohtalokas vahinko, sillä tykki oli ladattu väärin päin. Kun vihollinen poistui tammikuussa, oli noin 300 taloa maan tasalla. Oulun linnassa ollut kruunun sotaväki pysytteli samaan aikaan suojassaan. Tapauksesta on muistomerkkinä Linnukkapatsas Limingan keskustassa.

Pohjoispohjalaiset osallistuivat myös nuijasotaan liminkalaisen talonpojan Hannu Krankan johdolla. Nämä nuijamiehet lähtivät kohti etelää, mutta heidät lyötiin Ilmajoella 1597. Krankan muistomerkki paljastettiin Limingassa 10.9.2005.

Myyttisiä sotatarinoita

Vanhan vihan aikaiset sotaretket tuottivat valtavan suuren tarinamäärän. Sadat sotatarinat kertovat sotaretkistä, väkivallasta niiden aikana, paikallisista talonpoikaispäälliköistä ja myyttisistä sankareista, jotka neuvokkuudellaan pelastuivat tyhmien vihollisten käsistä.

Musta-Nykyri

Tunnetuimpia tarunhohtoisia päälliköitä oli muhoslainen Musta-Nykyri. Hän oli isokokoinen, vahva, suuriääninen ja lisäksi noita. Äänellään ja voimanäytöksillä hän saattoi karkottaa vihollisia. Patapölkyllä hän kaatoi vihollisia kuin heinää. Apua hän sai kerran noitumalla höyhennelikon sotilaiksi. Hänen kerrotaan menneen luotisateessa Liminkaan ilmoittamaan vihollisen tulosta. Väki oli kirkossa, kun Nykyri esitti uutisensa. Kun kukaan ei uskonut, hän ravisti takkiaan, josta putosi vihollisen ampumia kuulia. Ne eivät olleet noitaa vahingoittaneet.

Laurukainen

”Valkeapää poika Laurukainen” on useiden tarinoiden sankari ympäri Suomea. Kerran hän joukkoineen varasti saaressa majailleen vihollisjoukon veneet. Huomattuaan tämän viholliset yrittivät maanitella Laurukaista sanoin: ”A Laurukainen, valkea peä poika. A tuo sinä vene. Huttuu hyvää keitetään. Ruotsin voita silmäksi pannaan.” Laurukainen ei antanut veneitä, mistä syystä viholliset kuolivat saaressa nälkään.

”Hyvin meni, mela vilahti”

Viholliset pakottivat Laurukaisen ohjaamaan venettä koskessa. Laurukainen laski edellä. Hänen piti antaa melalla merkki, jotta muut voivat tulla perässä. Laurukainen nosti melaa, mistä viholliset tuumasivat: ”Hyvin meni, mela vilahti”. Mutta Laurukainen hyppäsi kivelle, kun taas perässä laskeneet viholliset hukkuivat koskeen.

Oulun linna ja kaupungin perustaminen

Oulujoki oli merkittävin kulku- ja sotaväylä, jota pitkin vihollinen tuli idästä. Jompikumpi sotaa käyvistä osapuolista rakensi sulkulinnan, Kastellin, vuonna 1375. 1400-luvulla oli idästä tulevia kauppiaita varten määräys, että he eivät saa tulla Turkansaarta alemmaksi. Näin saari oli idän ja lännen kohtaamispaikka.

Oulusta tuli markkinapaikka Kustaa Vaasan päätöksellä 1531. Hänen toimestaan valtakunnan sotakalustoa ja -väkeä tuotiin Ouluun jo 1550-luvulla, mikä oli alkuna uudelle Oulun linnalle ja kaupungille. Mutta vasta 1580-luvulla Ruotsin valtio alkoi rakennuttaa linnaa jokisuistoon. Sen tarkoituksena oli olla tukikohtana kuninkaan, Kaarle IX:n, Valkean meren ohjelman toteuttamiseksi eli aluevaltauksiin Vienanmeren suunnassa. Sama kuningas perusti Oulun kaupungin 1605, ensimmäisen Perämeren rannikolle. Kaupunki sai ruotsinkielisen nimensä Uleåborg linnan mukaan. Aluksi se hallitsikin kaupunkikuvaa. Ensimmäiset porvarit olivat ympärillä asuvien talonpoikaissukujen jälkeläisiä, jotka loivat perustaa Oulun säilymiseksi suomalaisena. Mutta kaupunkiin muutti myös ulkomaisia kauppiaita, jotka yhdistivät Oulua Manner-Eurooppaan. Väkiluku vaihteli 500:n ja 1 000 hengen välillä.

1600-luvulla Oulun linnassa mm. pidettiin valtakunnalle ja protestanttiselle kirkolle vaarallisina pidettyjä poliittisia vankeja. Heistä kuuluisin oli ruotsalainen historiantutkija Johannes Messenius, joka 15 vankilavuoden jälkeen siirrettiin Kajaanin linnasta Ouluun 1635. Hän kuitenkin kuoli jo seuraavana vuonna, ja hänet haudattiin nykyisen tuomiokirkon paikalla sijainneeseen kirkkoon.

Oulun tuomiokirkon arvokkain taide-esine on Messeniuksesta 1611 maalattu muotokuva. Se on Suomen vanhin muotokuvamaalaus. Siinä Messeniuksella on edessään avoin kirja, jossa on latinankielinen lause ”Musae post funeram florent, sine musae mors vita” eli suomeksi ”Muusat (= hengen työt) elävät kuoleman jälkeen, ilman niitä on elämä kuollutta.” Hyvä opetus.

Oulun linna oli pystyssä isoonvihaan asti. Venäläiset polttivat linnan 1715. Myöhemmin sen kellarissa oli kauppiaiden ruutivarasto, joka räjähti salamaniskusta 1793. Nyt linnasta on jäljellä vain erään kellarin alaosa ja muutamia valleja. Vuonna 1875 raunion päälle pystytettiin Oulun merikoulun tähtitorni, joka lähes aiheetta nauttii kaupungin symbolin virkaa television kuvaruudussa.