Suomen kansan synty

Käsitykset Suomen ensimmäisistä asukkaista ja Suomen kansan synnystä ovat vaihtuneet varsin usein. Uusimman käsityksen mukaan ensimmäiset ihmiset tulivat tänne sulavan jään reunaa seuraten. Syynä muuttoon olivat jäävuoren reunamailla viihtyneet riistaeläimet, jotka ilmasto- ja elinoloihin tottuneina seurasivat jäätikön liikettä. Metsästäjäkansaa tuli perässä, sekä etelästä että idästä. Tutkijat ovat kutsuneet tätä väestöä Suomusjärven kansaksi.

Noin 3000 eKr. Suomeen tuli ns. kampakeraaminen kulttuuri, jossa tunnettiin saviastiat ja kiven hionta; tätä kulttuuria on pidetty suomalais-ugrilaisena. Kaskenpolton ja karjanhoidon tuntevia baltteja tuli veneenmuotoinen vasarakirves sota-aseenaan noin 2500 eKr. Kokkola–Laatokka-linjan eteläpuolelle, rannikkoa seuraten ehkä paljon pohjoisemmaksikin. Pian heidän jälkeensä tuli myös germaaneja, etenkin skandinaaveja aivan rannikon tuntumaan. Voi olla, että välillä olleiden väestökatojen vuoksi myöhemmin tullut germaaninen geeniaines on muodostunut hallitsevaksi. Kuitenkin suomen kieli on säilynyt.

Näiden neljän väestöaineksen yhteensulautumisesta muodostuivat esivanhempamme, kantasuomalaiset, noin 500 eKr. Saamelaisissa on varmasti kahden ensimmäisen väestökerroksen aineksia. Tai sitten he ovat Jäämeren rannikolta siirtynyttä väestöä.

Kantaväestönä saamelaiset

Saamelaisten esi-isät olivat Pohjois-Pohjanmaan puhtaasti pyyntielinkeinoa harjoittavaa alkuperäisväestöä, joka väistyi etelästä muuttaneiden erätalonpoikien tieltä. Nykyisen Pohjois-Pohjanmaan alueen viimeinen saamelaisasutus oli Kuusamossa, jonne suomalaisasutus ohjattiin vasta 1600-luvulla.

Saamelaiset väistyivät monella tapaa: osa muutti tai pakeni pohjoiseen, osa avioitui suomalaisten kanssa, osa ryhtyi maanviljelijöiksi menettäen siten saamelaisuutensa, ja osa kuoli yhteenotoissa uudisasukkaiden kanssa.

Saamelaisasutuksen muinaisesta olemassaolosta Pohjois-Pohjanmaalla muistuttavat monet paikannimet, uhripaikat ja tarinat, joista osa on sekoittunut jättiläistarinoihin.

Saamelaiset tarinoissa

Varsin monin paikoin kerrotaan seuraavaa tarinaa, joka kuvaa selvästi lappalaisten väistymistä:

Jättiläisen tyttö oli nähnyt suomalaisen miehen kyntävän hevosella. Hän sieppasi miehen, hevosen ja auran esiliinan helmaan ja vei kotiinsa sanoen: ”Mikä on tämä maanmöyriäinen, jonka löysin?” Vanhemmat sanoivat: ”Se kuuluu siihen kansaan joka tulee jälkeemme. Vie ne heti takaisin siihen paikkaan mistä löysit. Meidän on muutettava täältä pois.”

Lappalaiset ovat jättäneet nimistöä Raahen seudulle, esim. Lapinkylä, Ruona ja Vuolu. Soviolla oli kotakenttä nykyisen Raahen keskustan paikalla.

Kerran tuli suurikokoinen ja ylpeä Jotailan äijä – lienee ollut jatulien perua –, heitti konttinsa kuusen oksaan ja rakensi pirttinsä Sovion kentälle. Hän ajoi Sovion äijän kodastaan, Kauhistuneena Sovio ja muut lappalaiset katsoivat, kuinka tämä riehui pirttinsä teossa ja möyri maata. Metsä siinä ryskyi, hirret keikahtelivat ja lapio heilui keveästi. Jätti teki mahtavan talon, jonka hän risti Sovioksi entisen asukkaan mukaan. Pian ruvettiin nimittämään Jotailan ukkoakin Sovioksi.

Esivanhempia joka maakunnasta

Suomalainen uudisasutus tuli ensin Perämeren rannikolle ja jokien suuosiin. Väestöä tuli kaikkialta Suomesta, ja uusien asukkaiden mukana tuli myös uutta kulttuuria. Koska tarkkoja tietoja ei ole, on seuraava kronologia kovin karkea:

  • Hämäläiset 1000-luvulla toivat maanviljelyn, nimistöä (Hämeenjärvi, TavastkenkäTavast äng), murretta (kallaa, mettä, punanen); ehkä he ristivät huomattavimmat luonnonpaikat, kuten suuret joet. Hämeessä asuneet hämäläiset erätalonpojat pitivät Pohjois-Pohjanmaan eteläosia erämainaan vielä 1500-luvulla, mistä aiheutui asiakirjoissakin mainittuja konflikteja.

  • Karjalaiset 1100–1200-luvulla toivat murretta, paikannimiä (Hailuoto silakkaa tarkoittavasta haili-sanasta, Karjalankylä), ehkä kristinuskoa. Heistä on myös suppeita mainintoja asiakirjoissa. Iissä nimi Säässinä voi tulla tsasouna-sanasta.

  • Kyröläiset eli eteläpohjalaiset ja satakuntalaiset ovat jättäneet talon- ja paikannimiä muistoksi.

  • Lounaissuomalaiset tulivat roomalaiskatolista oppia tuoden Pähkinäsaaren rauhan jälkeen 1300-luvulla. Tuon vuosisadan asutustoiminta oli jo määrätietoista alueen haltuunottoa. Paikannimiä ja murretta: yksiässäinen inessiivi, kuten talosa, sekä vares, turnes, jänes, komija, pimijä jne.

  • Savolaiset muuttivat Kustaa Vaasan asutustoiminnan ansiosta 1500-luvulla; he toivat uutta nimistöä ja murretta. Kaskea polttaneet savolaiset tulivat jokilatvoista käsin ja asuttivat laajan osan Pohjois-Pohjanmaata vanhaan länsisuomalaisasutukseen saakka. Savolaisrajoja (murrerajoja, jotka ovat olleet asutusrajoja) tunnetaan vieläkin jokilaaksoissa. Niitä ovat Kiiminki, Utajärvi, Revonlahti (vanhalta nimeltään Siikasavo), Haapaveden keskiosa ja Nivala.

Lisäksi Pohjois-Pohjanmaan rannikkoasutuksessa on annos skandinaavista ja germaanista ainesta. Siitä kertovat rannikon ruotsalaisperäiset nimet, ainakin ne jotka ovat 10 metrin käyrän yläpuolella, ehkä myös uusimmat kaivaukset, kuten edellä selostetut Oulun Iinatin haudat. Muhoksen Laitasaaressa ja Iin kirkonkylässä on huomattavan paljon saksalaisia paikannimiä (RaasakkaRasecke, PajariBaier, HärmäHerman jne.). Voimakas saksalaisvaikutus selittynee vilkkaasta lohikaupasta. Katolinen Eurooppa tarvitsi paastojen takia runsaasti lohta, jota se sai Pohjois-Pohjanmaan alueelta.

Eri asutusvirtojen vahvuudesta kertoo se, että valtaosa Pohjois-Pohjanmaata kuuluu itämurteiden piiriin. Kuitenkin pohjoispohjalaiset ovat ainutlaatuinen sekoitus Suomen kaikista heimoista. Murrealueita Pohjois-Pohjanmaalla on kolme: Oulun seudun murre, keskipohjalaiset murteet Kala- ja Pyhäjokilaaksossa sekä Koillismaan murteet, jotka kuuluvat savolaismurteisiin.

Asutustarinoita

Vasta 1500-luvun asutusvirroista kertovat selkeät tarinat, joihin ei ole sekoittunut jättiläisiä. Niissä toistuvat samat teemat. Esimerkiksi kolme veljestä lähti etsimään uutta asuinpaikkaa. Kun sopiva paikka löytyi, lehmä sidottiin puuhun tai kontti ripustettiin puun oksaan. Puusta tuli myöhemmin perheen pyhä puu.

Talon paikka on voinut löytyä unen avulla, tai eläin on sen osoittanut. Moniin asutustarinoihin liittyy lastun näkeminen joessa merkkinä uudesta asukkaasta. Pohjois-Pohjanmaalla ei liene kerrottu yhtään tarinaa siitä, että uusi naapuri olisi kirveellä tapettu, kuten on tehty jossain muualla.

Viitanen Savosta muutti pienen järven rannalle Pulkkilaan. Kun asukkaat lisääntyivät, lähti yksi nuorista miehistä etsimään uutta asuinpaikkaa. Hankikelin aikana hän teroitti sauvakeihäänsä ja sonnustautui matkalle. Matkalla hänen oli yövyttävä metsässä havuvuoteella. Ennen nukahtamista hän uhrasi metsänjumalille Tapiolle ja Mielikille pyytäen suosiota. Tapio tunsi miehen jotenkin omakseen ja neuvoi unessa: ”Hiihdä auringonlaskun suuntaan, niin löydät karhun pesän. Kaada karhu ja rakenna pirttisi sen päälle, niin ei särvin puutu pöydältäsi.” Viitanen teki niin kuin Tapio neuvoi. Karhu oli jo herännyt talviunestaan ja karjaisten syöksyi miehen päälle. Tämä survaisi keihäänsä karhun leveään rintaan eikä voimansa tunnossa malttanut olla huudahtamatta: ”Terveisiä Viitasilta”. Paikka sai Karhukankaan nimen.

Perämeren alueen vetovoimat

Pimeinä pakkaskausina kuulee usein huokailtavan, miksi esi-isämme valitsivat juuri tämän kylmän ja pimeän maankolkan asuinpaikakseen. Tähän kysymykseen voidaan esittää ainakin seitsemän vastausta, joista osa seuraavassa vain lyhyesti luetellaan, koska ne käsitellään tarkemmin muissa yhteyksissä:

  • runsaat arvokalasaaliit
  • hyvät turkikset, joiden laatu on verrannollinen ilman kylmyyteen
  • lappalaisten verotus, jonka kuningas otti valtiolle 1500-luvulla
  • kaupankäynti lappalaisten kanssa
  • hyvää viljelymaata etenkin rannikolla ja jokilaaksoissa
  • luonnonniityt, jotka tekivät mahdolliseksi voimakkaan karjatalouden.

Valtioiden (Ruotsin, Novgorodin) näkökulmasta Perämeren alue oli sotilaallisesti tärkeä solmukohta, sillä sieltä avautuivat jokireitit Atlantille, Jäämerelle, Vienanmerelle, Ääniselle ja Laatokalle.