Kaikki kehitys ei ole ihmisen aikaansaannosta. Luonnolla on oma kehityshistoriansa, joka on vaikuttanut ihmisen toimintaan jo tuhansia vuosia sitten. Pohjois-Pohjanmaan osalta on aiheellista painottaa maannousua, joka yhä jatkuu. Siitä on luontevaa jatkaa esihistorialliseen aikaan, joka on ylivoimaisesti pisin aikakausi ihmisen historiassa.

Maannousu lisää pinta-alaa jatkuvasti

Jääkauden aikana noin 3 km paksu jäävuori peitti alleen koko Skandinavian ja osan Keski-Eurooppaa. Jää painoi maanpintaa alas. Kun jää alkoi sulaa noin 12 000 vuotta sitten, maa nousi takaisin, ja nousu jatkuu yhä. Se on 30–100 cm sadassa vuodessa. Suurimmillaan se on Merenkurkussa; Pohjois-Pohjanmaan rannikolla se on 88 cm, sisämaassa vähemmän, mistä syystä jokien lasku mereen on vaikeutunut ja maa soistunut. Tämä ilmiö on ongelma, joka jatkuu edelleen. Toisaalta sen ansiosta Pohjois-Pohjanmaan maa-alue kasvaa muita maakuntia nopeammin. Maannoususta runoilija Sakari Topelius sanoi 1800-luvulla, että ihmiset saavat Pohjanmaalla uutta maata ruhtinaskunnan verran sadassa vuodessa.

Alavilla alueilla – kuten Liminganlahdella – maannousun vaikutus on huomattavin. Temmesjoen suistossa rantaviiva siirtyy lähes 20 metriä vuodessa; siellä muutokseen vaikuttaa myös joen tuoma liete. Maannousu muuttaa luonnollisesti rannikon ekologiaa, esimerkiksi puustoa. Puustosta lähinnä merta kasvaa paju, sen jälkeen tulee leppä, sitten koivu, ja maan kuivuttua riittävästi alkavat havupuut viihtyä. Tätä ilmiötä sanotaan sukkessioksi. Vanha henkilö on voinut elämänsä aikana omin silmin nähdä näitä muutoksia.

Rannikon siirtymistä pitkällä aikavälillä voi tarkastella kartalla korkeuskäyrien avulla: ranta saattoi esimerkiksi seurata nykyistä 5 metrin korkeuskäyrää 1400-luvulla, 10 metrin käyrää 800–900-luvulla jne. Kivikauden kampakeraamisella ajalla 3000 eKr. maan pinta oli 40 metriä matalammalla, mistä syystä laajat osat Pohjois-Pohjanmaata olivat tuolloin kalojen valtakuntaa.

Muistoja vanhoista merenrannoista voi tavata kaukana sisämaassa. Rokuan alue on vanhaa merenrannan lentohietikkoa. Koska se on syntynyt jääkauden päätyttyä, ovat irralliset jäälohkareet sulettuaan muodostaneet pieniä lampia. Rannikon hiekkadyynit, esimerkiksi Kalajoella ja Haukiputaalla, ovat syntyneet myöhemmin tuulen vaikutuksesta. Eri aikojen esihistoriallisia kerrostumia näkyy selvästi kaivetuissa hiekkamontuissa. Samoin maastossa on jälkiä ns. muinaisrannoista. Pohjois-Pohjanmaalla nämä ovat monin paikoin pieniä hiekkaharjuja, joita on kutsuttu kaarroiksi. Siellä missä ranta on ollut kivikkoista, ovat aallot voineet huuhtoa irtonaisen maa-aineksen, ja nyt vanha ranta voi olla niin vahvaa kivikkoa (rakkaa), ettei puusto ole siihen milloinkaan noussut. Myöhemmille sukupolville, jotka eivät ole tunteneet maannousun kokonaiskuvaa, nämä alueet ovat olleet mystisiä paikkoja, mitä niiden nimetkin, kuten pirunpellot, osoittavat. Tällaisia kivikoita on jopa kaukana sisämaassa.

Lentohietikot ovat nykyään Suomen parhaita jäkälämaita. Jäkälän keruuta harrastetaan eniten Hailuodossa, Kellossa ja Rokualla. Tyrnävän Murrossa muinaisrantoja ja soistuneita lampia on taitavasti entisöity kylärakentamisen tarpeisiin.

Alavat veden alta paljastuneet rantaniityt kasvavat luonnonheinää ja ovat muuttolintujen levähdyspaikkoja. Pitkin rannikkoa on rakennettu lintutorneja. Limingan luontokeskus on huomattava kansainvälisestikin.

Koska maannousu on suurinta rannikolla, se on aiheuttanut luonnonmullistuksia. Päijänne laski aikoinaan Kalajokilaaksoa pitkin Pohjanlahteen. Virtaus toi mukanaan lietettä. Ehkä siitä syystä Kalajokilaaksossa on tavallista viljavampi maaperä ja sen ansiosta tiheä maaseutuasutus. Samoin Pielisen vedet ovat laskeneet Pohjanlahteen. Ennen Oulujoen nykyistä suuosaa vedet laskivat Tyrnävän alueelle ja tekivät siitä hyvän viljelymaan.

Mainittakoon myös, että Oulun seutu Limingasta Haukiputaalle ja Lumijoelta Muhoksen kirkonkylään on peruskallion vajoamassa, jonka päälle on kulkeutunut irtainta maa-ainesta ja ns. Muhos-muodostumaa kantavaksi kerrokseksi. Ilmiöstä johtuu, että Oulun seudulla ei ole kallioita niin kuin muualla Suomessa.

Monet paikannimet muistuttavat maannoususta. Jokin lahteen, rantaan tai saareen viittaava luonnonpaikka kaukana sisämaassa on joskus ollut meren tuntumassa. Jos tuolloin on ollut asutusta eikä se ole välillä katkennut, vanha nimi on säilynyt, vaikka meri on paennut kilometrien päähän. (Maannousun muistomerkki, Ari Kochin tekemä, pystytettiin Haukiputaan Kelloon vuonna 1989.)

Jättiläistarinat alkuperää selittämässä

Ihmiset ovat aina pyrkineet selittämään maailmaa mielekkäällä tavalla. Kun ennen ei ollut tieteellisiä teorioita, maailmaa selitettiin myyttisesti. Näihin selityksiin kuuluvat mm. tarinat, joiden mukaan jättiläiset ovat kaivaneet järvet ja joet, kantaneet pussilla hiekan harjuihin ja heitelleet irtolohkareita. Kun jättiläiset eivät päässeet järven yli, he kantoivat siihen sammalta, ja niin järvestä tuli suo. Eri luonnonpaikkojen syntyyn liittyviä yksittäisiä jättiläistarinoita on Pohjois-Pohjanmaalla paljon. Seuraavassa niistä kaksi.

Kalevanpojat

Calava-nimisellä (Kaleva) jättiläisellä oli 12 poikaa, joista kolme rakensi linnoja Pohjanmaalle: Soini paikalle, jossa on Limingan kirkko, nimeltä mainitsematon Oulujoen Pyhäkosken kallioille ja Hiisi Kainuuseen. Nämä veljekset polttivat kaskea. Jokainen heistä kaatoi päivässä enemmän puita kuin mitä kymmenen tervettä miestä jaksoi tehdä samassa ajassa. Tätä sukua oli kauan tällä alueella. Heidän jälkeläisiään ovat isokasvuiset ja vahvat ihmiset. Etelään jääneet kalevanpojat on mainittu mm. hämäläisten jumalina; heitä ovat myös Väinämöinen, Ilmarinen ja Liekkiö.

Kaleva lienee tarkoittanut punaista verkaa, minkä perusteella voi arvella, että kalevanpojat ovat alun perin olleet punapukuisia, muuta väestöä kookkaampia ylimyksiä. Ajan mittaan he – kuten lappalaisetkin – ovat muuttuneet tarujen myyttisiksi jättiläisiksi.

Limmi

Vanhan muistitiedon mukaan kolme lappalaisveljestä Oulas, Hijo ja Limas ovat tulleet ensimmäisinä Oulun seudulle. Heidän mukaansa ovat Oulu, Ii ja Liminka saaneet nimensä.

Eräässä tarinassa Limingan kantaisä oli suurikokoinen jättiläinen Limmi. Kalastusta varten hän kaivoi nykyiset joet ja järvet, metsästystä varten hän kasasi kankaat ja kukkulat, mm. Limingan Lapinkankaan, jossa oli hänen kotinsa.

Voidakseen kulkea myös merellä Limmi teki veneen. Kerran kalastusmatkallaan hän löysi saaren ja päätti ruveta asumaan siinä. Hän pystytti kodan, ja sen tulisijaksi hän kantoi ison kasan kiviä, joiden päälle hän nosti suuren keittopadan.

Saatuaan asuntonsa valmiiksi Limmi lähti kalastamaan. Huomattuaan ison mateen lähellä rantaa hän tarttui sitä niskasta kiinni ja alkoi vetää sitä maalle. Made oli suuri. Kun Limmi oli vetänyt sen kolme kertaa kotansa ympäri, pyrstö oli vielä vedessä. Kolmen kuukauden ajan Limmi keitti siitä palan kerrallaan, minkä jälkeen häntä rupesi janottamaan. Saadakseen suolatonta vettä hän alkoi kaivon tekoon keskellä saarta. Kun hän oli kaivanut vähän aikaa, saari alkoi liikkua.

Pian Limmi huomasi, että saari oli tavattoman iso kala, jonka kaivaminen oli herättänyt. Kalan liikkuessa kaikki tavarat ja kivet kaatuivat mereen. Limmi juoksi hätäpäissään veneeseen ja alkoi soutaa pois. Samalla hän huusi: ”Limin kala, Limin kala”. Se huuto kaikui vielä silloinkin, kun ensimmäiset suomalaiset tulivat näille seuduille.

Näin sai Liminka nimensä. Kala kuoli siihen paikkaan, jossa on nykyään Oulunsalo. Kaivonsija, nykyinen Papinjärvi lentokentän läheisyydessä, on vieläkin jäljellä ja näkyy hyvin lentokoneesta.

Arkeologia on tuonut paljon uutta tietoa

Esihistoria on hyvin pitkä ajanjakso Pohjois-Pohjanmaallakin: 8000 eKr.–1300 jKr. Se on sitä historian aluetta, josta käsitykset ovat suuresti muuttuneet. Tämä johtuu arkeologisen aineiston jatkuvasta lisääntymisestä ja tutkimusmenetelmien kehittymisestä. Oulun yliopistoon perustettu historian laitos otti 1970-luvulta lähtien tehtäväkseen Pohjois-Suomen menneisyyden selvittämisen.

Esihistorian kausijako on perustunut lähinnä Etelä-Suomen tutkimuksiin. Nyt on kuitenkin osoitettu, että häilyvä kulttuuriraja erotti lähes koko esihistorian ajan Itä- ja Pohjois-Suomen Etelä- ja Länsi-Suomesta. Tästä syystä on laadittu oma aikataulukko. Sitä ei kuitenkaan tässä lähemmin käsitellä. Sanottakoon kuitenkin se, että esihistoriallista aikaa ei ole ollut niillä alavilla seuduilla, jotka olivat veden peitossa. Esimerkiksi kampakeraamisella ajalla veden pinta oli Oulun kohdalla nykyisen tuomiokirkon tornin huipun yläpuolella.

Pohjois-Suomen esihistoriallisia löytöjä on esillä museoissa, ja niitä on käsitelty lukuisissa tutkimuksissa, joten ne sivuutetaan tässä yhteydessä. Maisemahistorian kannalta mielenkiintoisimpia ovat kiinteät muinaisjäännökset, joista jätinkirkot sekä jatulintarhat ovat Pohjois-Pohjanmaalle tyypillisiä.

Jätinkirkot ja jatulintarhat

Jätinkirkot ovat soikeita kivivalliraunioita, joissa on yleensä neljä porttia. Suurin niistä on Pattijoen Kastelli, joka on kooltaan 33 × 52 metriä. Jätinkirkot sijaitsevat noin 40 metrin korkeuskäyrällä kivikkoisilla kumpareilla. Jätinkirkkoja tavataan vain Simon ja Purmon välisellä alueella. Kaikkiaan niitä on löydetty noin 40, joista puolet Pohjois-Pohjanmaan alueelta.

Nykyään jätinkirkkoja pidetään hylkeenpyytäjien tukikohtina, ja ne ovat aikoinaan sijainneet rannikon edustalla. Kun maa kohosi ja pyyntikulttuuri vaihtui viljelyyn, asutus keskittyi kivettömille alueille. Jätinkirkot olivat kuitenkin niin suuria, ettei metsä ole päässyt niitä peittämään, vaikka se peittääkin vielä suuren määrän esihistoriaa. Myöhempi viljelyväestö ihmetteli jätinkirkkojen kokoa ja merkitystä, jolle se yritti keksiä selityksiä. Niitä pidettiin mm. jättiläisten tekeminä uhripaikkoina, mistä nimi jätinkirkko on syntynyt. Niitä on pidetty myös asumusten pohjina, ryhmäkylien suojina, mistä johtuu muutaman jätinkirkon nimi (esimerkiksi Linnamaa), tai myyttisen metsänväen, ”metelinkansan”, asuinpaikkoina (synonyymi metelinkirkko).

Jatulintarhat ovat päänkokoisista kivistä ladottuja kivilabyrintteja. Vanhimmat niistä ovat kivikaudelta ja nuorimmat 1700-luvulta. Kivilabyrintteja tavataan monin paikoin Eurooppaa ja Siperiassa. Ne tunnettiin antiikin Kreikassa nimellä Troija Wall, mistä syystä niitä on pidetty kreikkalaisena kulttuuriperintönä. Meillä sana jatuli tarkoittaa jättiläistä tai suurikokoista kansaa, joka on muinoin asunut Pohjois-Suomessa.

Pohjois-Pohjanmaalta on löydetty parikymmentä jatulintarhaa. Suuri määrä lienee jäänyt sammaleen alle odottamaaan löytäjäänsä. Komeimmat niistä sijaitsevat Ulkokrunnissa Iin merialueella; Haukiputaan Isoniemessä jatulintarhan voi nähdä autotien vieressä. Viime vuosina on pihamaiden koristeeksi ladottu jatulintarhan jäljitelmiä. Labyrinttikuviosta on paljon erilaisia selityksiä: se tuottaa onnea ja estää pahoja voimia. Kristillisissä selityksissä se kuvaa ihmisen vaellusta elämän sokkeloissa. Keskiajalla mosaiikkikuvioinen labyrintti kirkkojen lattiassa oli pyhiinvaeltajien konttausreitti. Muualla se on ollut paljon käytetty kuvio esimerkiksi rahoissa, kattotiilissä, vaaoissa ja puutarhataiteessa.

Voinee kuvitella, että alkuaan taikauskoiset kalastajat ovat jatulintarhan sokkeloissa kulkiessaan eksyttäneet kannoiltaan pahoja henkiolentoja kalaonneaan pilaamasta. Kun tämä alkuperäinen merkitys maanviljelyn ja kristinuskon takia hämärtyi, jatulintarhoille keksittiin uusia selityksiä. Niinpä niitä on pidetty ihmisten huvikseen tai ajankulukseen latomina (mikä voi nuorempien osalta pitää paikkansa), leikki- ja kohtaamispaikkoina (mitä tukee ruotsinkielinen nimi jungfrudans – ’neidontanssi’, joka viittaa maanviljelijäväestön hedelmällisyyskulttiin). Kuitenkin leikkipaikka kaukana autiolla saarella – kuten kaukana merellä Iin Krunnissa – vaikuttaa epäuskottavalta selitykseltä.

Siis mielenkiintoinen kuvio. Nykyään labyrinttikuvio kiinnostaa mystiikkaan taipuvia ihmisiä: on kuulemma puhdistavaa kävellä jatulintarhan käytävillä.

Huomattavia kivilatomuksia on paljon muitakin, kuten lapinhaudat tai lapinrauniot. Niiden tarkempi selvittely on vasta alkanut. Kuusamosta on löydetty kalliomaalauksia Julman Ölkyn rannalta.

Uusimpia tutkimuskohteita: Kaakkuri ja Kierikki

Oulun Kaakkurissa kaivettiin esiin vanha hautausalue, jossa on selvästi skandinaavis-germaanista vaikutusta. Sen esineistö on varsin kehittynyttä. Löytöalue on ajoitettu 500–600-luvulle jKr. Haudat osoittanevat, että seudulla on tuolloin ollut pysyvää asutusta.

Yli-Iin Kierikissä ja Haukiputaan Hiidenkankaalla on vuodesta 1993 tunnistettu sadoittain kodanpohjia, joista muutama on tutkittu. Kierikin läheltä suosta on löytynyt myös kivikautista puuainesta, mm. katiskan osia. Alueilla on harrastettu erittäin voimaperäistä kalastusta ja hylkeenpyyntiä, mikä on johtanut tiheään ja löytöjen perusteella varakkaaseen asutukseen. Hylkeenpyyntiä voi nykyoloissa verrata öljyntuotantoon – saihan hylkeenrasvasta paitsi ravintoa myös polttoainetta valaistukseen ja lämmitykseen.

Kierikistä on tehty huomattava arkeologinen keskus, Kierikkikeskus, jossa voi tutustua kivikauden asumiseen, metsästykseen ja kalastukseen. Kierikin erikoisia löytöjä ovat suossa säilyneet puuesineet ja kivikautinen ”rivitalo”. Esihistoriallisten kiinteiden muinaismuistojen systemaattinen inventointi on alkanut muutamissa kunnissa. Sitä pidetään tärkeänä mm. maankäytön ja suojeltavan maa-alueen verotuksen takia.