Patosaaren vanhempi sahahanke

Samanaikaisesti kun Ylitornion pitäjässä n. 7 km itään päin Tornionjoesta olevaan Tengeliönjoen Portimokoskeen rakennettiin Kristineströmin saha, kerrotaan Kuivajoessa olevaan Ailionkosken Patosaareen rakennetun sahalaitos. Virallisiin asiakirjoihin nojaten on kyseisestä sahasta maininnat kahdessa maakuntaa koskevassa historiassa. A. Karjalaisen teoksessa Oulun kaupungin kauppa- ja meriliike vuosina 1721–1765 sivulla 60 todetaan näin: ”Pohjanmaalla olevista sahoista, joitten tuotteita lienee tuotu jonkun verran kaupunkiin, mainittakoon nimismies Bäckin v. 1758 rakennuttama hienoteräinen Kuivaniemen eli Patusaaren sahamylly, joka oli Iin pitäjässä. Tässä sahassa käytti 2 raamia 18 terää, mutta ei sen tuotanto liene kovin korkealle kohonnut, koska v. 1767 mainitaan, ettei siitä silloisissa olosuhteissa ole ollut hyötyä.” A. Halilan Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin Historian V:ssä osassa sivulla 344 kerrotaan: ”Seuraavana vuonna (1755) vaasalainen teollisuusmies Johan Blad anoi lupaa saada perustaa saha Kuivaniemen Petusaareen. Saha perustettiin viimeistään v. 1758.”

Molemmissa edellä mainituissa teoksissa olevat maininnat koskevat epäilemättä samaa hanketta. Samoin kaikista lähteistä olevat tiedot puhuvat sen puolesta, että hankkeen alullepanija oli majoitusmestari Johan Blad. Hänellä oli hallussaan Kuivaniemellä Ellilän talo RN:o 24 jo kesällä v. 1755, jolloin sahanhankkeet ensikerran tulevat esille.1 Eri lähteistä olevat tiedot saattavat kuitenkin kyseenalaiseksi, rakennettiinko kyseinen saha aiotunlaiseksi ja kuka sen rakentaja oli. Ensinnäkin Blad luopui Ellilän talon omistuksesta jo v. 1758. Toiseksi Iin nimismies Sakari Bäck kirjeessään maaherralle 14.1.1760 sanoo Iin pitäjässä olevan vain yhden sahamyllyn yhdellä terällä varustettu ja taksotettu.2 Kolmanneksi on tallella eräs sitoumus ja sen ohessa oleva Vaasan lääninkamreeri K. J. Stilmanin kirje Oulun kruununvoudille Kr. Zimmermanille, näin kuuluvina:

Niin pian kuin allekirjoittaneet saavat tietää siitä erioikeudesta (privilegistä), jonka majoitusmestari ja kauppias Johan Blad on saanut Iin pitäjän Kuivaniemen kylään perustettavaan sahalaitokseen, sekä ensi kevännä saada nähdä se sille aijottu paikka, jos mahdollista osallistua sellaisen laitoksen perustamiseen, suostumme me sanotun herra majoitusmestarin kanssa jokainen 8:lle osalle samaan laitokseen, kuin myöskin tulemme suhteellisesti maksamaan kaikki jo tähänastiset kulut ja kustannukset.

Oulussa 5 p. maaliskuuta 1760.

  • Joh. Böiring Matson.
  • Pett. Widmarch.
  • Johan Gabrilson Calamnius.
  • Mechael Wacklin.
  • Joc. Lemon.
  • N. Hedman.

Kirje siltä osalta, joka koskee edellä olevaa sitoumusta ja sahahanketta:

Korkeasti kunnioitettu rakkain veli.

Rakas veljeni tiennee jotakin majoitusmestari Bladin Kuivaniemen sahalaitoksesta, johon hän on saanut liitteessä mainitut oululaiset osakkaiksi. Mutta hänen toivomuksenaan on saada sinun rakas veli 7:ksi osakkaaksi ja hän itse tulisi 8:ksi, niin on hän pyytänyt minua saattamaan asian ystävällisesti sinun tietoon rakas veli ja olen sen nyt toimittanut.

Koska metsä kuuluu olevan mainiota ja hyvän sahalaitoksen perustaminen aiheellista, niin asiamiehen selityksen mukaan siitä ei pitäisi luopua. Jos rakas veljeni haluat ottaa puolet kanssani, niin olen siihen tyytyväinen, koska toivotaan ettei siitä ole mitään vahinkoa ……… Vaasassa 6 p. toukokuuta 1760.

Rakkaimman veljeni uskollinen palvelija

Carl J. Stilman.3

Niin Iin nimismiehen ilmoitus kuin edellä olevat sitoumus ja kirje ovat kielteisiä ja kumoavia Karjalaisen ja Halilan tutkimustulokseen nähden. Mutta jos tutkijan on lupa jotakin olettaa, niin kruununvouti Zimmermanin mukaantulo tuohon hankkeeseen oli lähimpänä kruununmetsien käytön valvojana ensiarvoisen tärkeä. Ovelasti herra Blad näyttääkin taktikoineen kokoamalla ensin Oulun huomatuimmat porvarit ja sitten Stilmannin läheistä ystävyyttä käyttäen houkutuskeinona yrittää tuota saartoa. Vaikka meillä ei olekaan Zimmermannin vastausta, joka Vaasan palossa uskotaan tuhoutuneen, niin kruunun virkamiehenä hän ei liene siihen yhtynyt.

Herra Blad joutui muutenkin vaikeaan suhteeseen Iin pitäjäläisten kanssa. Iin kirkkoherran Kustaa Fabriciuksen kuoltua kesällä v. 1752 jäi häneltä leski Margareta Cajanus, joka on tullut kuuluksi jäämällä seuraavan kirkkoherran Daniel Idmanin naimahylyksi. Tämän lesken otti Blad mukaansa keväällä v. 1755 Vaasaan, ja heidät vihittiin siellä avioliittoon. Tästä seurasi, että Blad joutui alaisilta käräjöimään Fabricius-vainajan saamisia ja kymmenysrästejä. Tämän jälkeen Blad onkin oleskellut Vaasan seutuvilla. V. 1767 hän on joutunut Vaasan tullin kanssa tekemisiin luvattomasta kahvin salakuljetuksesta (v. 1765–66 valtiopäivillä annettiin näet kahvin maahantuontikielto).4 Viimeksi hän vanhoilla päivillään vuosina 1780 ja 1784 on hakenut laivaveistämön perustamislupaa Kaskisenniemen länsirannalle, joka sekin näyttää kohdanneen vaikeuksia.5

Tällä kirjoituksella ei pyritä kieltämään eikä myöntämään Patosaaren sahan olemassaoloa. Tarkoituksena on vain tuoda esille mahdollista uutta tutkimusaineistoa. Iin nimismiehen Sakari Bäckin tiedetään myöhemmin 1780-luvulla omistaneen Iissä ns. Hiedastinhaarassa pienen kotitarvesahan, joka kävi vain muutamia vuorokausia keväällä ja syksyllä.6 Edellä mainitun kirkkoherra Idmanin sanotaan kuollessaan (v. 1772) omistaneen Iijoessa kaksiraamisen sahan.7 Olhavajoessa tunnetaan Tolosen saha. Alakiiminkiin valmistui Koitelin saha v. 1785. Pieni sahalaitos oli myöskin Säynäjäojassa Olhavan lasitehtaan omistuksessa.

Hirvaskosken kauppa- ja tullisaha

Seuraava eli 1800-luku alkaa sahateollisuuteen nähden paljon tutumpana. Uutena tulokkaana mainitaan Pudasjärvellä elokuussa v. 1803 verolle pantu Kynkään saha. Sitten syntyy 4 sahalaitosta näille seutuville lähes samanaikaisesti. Ne ovat Taivalkosken saha, jossa oli katselmus elokuussa v. 1837, Kalliokosken saha Simojoessa, missä katselmus oli elokuulla v. 1838 ja Hirvaskosken eli Timosen saha Pudasjärvellä, jossa katselmus suoritettiin 2 viikkoa aikaisemmin kuin Kalliokosken sekä nyt aiheena olevan Kuivajoessa sijainneen Hirvaskosken sahan.

[Kuva: Hirvaskosken sahan kartta]
Hirvaskosken sahan kartta maanmittari Åkermannin mukaan v:lta 1840, josta nähdään, että joen varsinainen uoma oli silloin sahan alapuolella aivan eri paikassa kuin missä se nykyään virtaa. Sahalta merenrantaan johtava ”käärytie” on kartalla merkitty pisteviivalla.

Kuivajokeen tulevan sahan perustamislupaa olivat hakeneet oululaissyntyinen Abraham Nylander (30.10.1806–28.11.1849) ja rovaniemeläissyntyinen Jakob Kavander (s. 14.10.1800, k. 1849), molemmat oululaisia kauppiaita. Oulun kuvernööri R. W. Lagerborg antoi 9. päivänä toukokuuta 1837 katselmustoimitusmääräyksen kihlakunnan varatuomari G. A. Carlssonille, joka katselmus kuulutettiin tiedoksi Iin pitäjän kirkossa.

Samana vuonna heinäkuun 24 päivänä saapui kihlakunnanoikeus Kuivaniemen kirkonkylässä olevaan Kestilän kievaritaloon tämän tehtävän merkeissä. Tilaisuuteen oli saapunut raahelaisia porvareita sekä valtion edustajana vapaasukuinen herra J. Z. Stjernqreutz ja varamaanmittari K. E. Barck. Alkukokouksen päätyttyä lähti tämä toimituskunta jalkapatikassa 18 km:n päässä olevaan Hyryn taloon ja siellä yövyttyään venekyydillä Hyrystä 10 km:n päässä olevalle ja anotulle Hirvaskosken sahanpaikalle. Tämän toimituksen pöytäkirjassa esitettiin rakennettavaksi neliraaminen sahalaitos. Vaihtoehtona suositeltiin myös kaksiraamista. Samalla tarkastettiin sahatukkien saamiseksi Ranuan puolelle aina Kivijärveen asti ulottuvat 45 eri metsäaluetta, jotka käsittivät yhteensä 65 699 mittaustieteellistä tynnyrinalaa (1 tynnyri = 0,49364 ha) metsämaata. Kuvernööri antoi suosiollisen päätöksen sahan perustamisesta 28. päivänä joulukuuta 1838. Keisarillisen senaatin päätös asiasta annettiin 19. päivänä kesäkuuta 1839, jolloin myönnettiin sahauslupa 2 000 tukille vuosittain.

Hankkeesta kuitenkin luopui Nylander, mutta siihen liittyivät Ravanderin veli kauppalaivuri Iisak Ravander (1.4.1802–27.9.1851), kauppaparoni Johan Granberg (9.9.1810–2.10.1851) ja kauppaparoni Johan Forsman (19.8.1792–25.1.1856). Näiden neljän porvarin kustannuksella rakennettiin Hirvaskosken kaksiraaminen sahalaitos, jonka rakennusmestariksi tuli pietarsaarelainen Kustaa Södö ja kirjanpitäjäksi raahelaissyntyinen Jaakko Goman. Sahalaitos saatiin valmiiksi keväällä v. 1840, ja verollepano, joka perustui koesahaukseen, suoritettiin 29. päivänä kesäkuuta samana kesänä. Saman vuoden marraskuussa vahvisti senaatti tästä sahasta kruunulle menevän vuosittain veroa 22 ⅓ tolttia koko- ja 22 ⅓ tolttia puolipuhtaita petäjälautoja, niistä ¼ eli 5 7/12 tolttia laskettuna 10:n ja ¾ eli 16 ¾ tolttia laskettuna 7 kyynärän pituuden mukaan (käytännössä oli 1 toltti 12 kpl lautoja, mutta laskettiin 1 toltti 0,1 standarttia). Tämän veron raha-arvo oli yli 100 ruplaa vuodessa, mikä käy parhaiten selville, kun vertaamme sitä työmiesten päiväpalkkoihin, jotka vaihtelivat 15:sta 30 kopeikkaan.

Niin kuin muillakin tämän ajan sahoilla niin myöskin Hirvaskosken sahalla oli omat vaikeutensa. Lailla säädetyistä sahatoimen jarrutuksista olivat v:n 1766 kuninkaallinen kalastussäädös ja asetus, v:n 1805 kuninkaallisen metsäasetuksen määräykset ja v:n 1807 kamarivirkakunnan säädökset haitallisia tekijöitä. Lisäksi sitä rasitti n. 30 km:n pituinen kapeiden lankku- ja lautalauttojen jokikuljetus sekä Kuivajokisuun ja Toppilansalmen välinen merikuljetus, sillä kaikki ulosvientitavara oli tullautettava Oulun Meritullissa. Heti alkuun v. 1841 saivat sahaporvarit haasteen mennä vastaamaan kihlakunnanoikeudessa siitä, että olivat aloittaneet sahatukkien hakkuun ennen leimauksen toimittamista. Kantohinnat korotettiin viisikertaiseksi siitä, mitä alkaessa oli kuvernöörin kanssa sovittu, ja senaatin päätöksiä oli lakkaamatta lunastettava. Lopuksi 1.12.1850 tekivät itse kuivaniemeläiset kalastajat seurakuntakokouksessaan karhunpalveluksen päättämällä 10 päiväksi jäitten lähdöstä lukien sen ajan, jolloin Kuivajoessa saadaan uittaa puita. Sen kuvernööri vahvisti 30.8.1851, ja senaatin päätös annettiin 25.6.1852. Päätös ei muuttunut, vaikka porvarit ja sahaliikkeestä hyötyneet kuivaniemeläiset yhdessä yrittivät saada muutosta. Joessa olevat kalanpyyntilaitteet kuuluivat manttaalien vanhoihin loukkaamattomiin oikeuksiin, ja näitten oikeuksien lisäksi maksettiin Kaupin kalapadosta kruunulle 9 ruplaa vuosittain veroa.

Hirvaskosken sahaliikkeen ohella hankkivat porvarit kruunulta tämän sahalaitoksen ympäristössä olevat maatilakelpoiset maat ns. Hirvaskosken eli Hirvosen 1 manttaalin tilaksi. Sen lisäksi heidän omistukseensa joutuivat Kuivaniemen kirkonkylästä Kehuksen 1/12 manttaalin talo ja Oijärveltä Mutkaisen eli Niemelän 1/8 manttaalin talo sekä Jyrkkään 1/12 manttaalin talo. Porvareista oli varsinkin Forsman joutunut jakamaan velaksi kauppatavaroitaan, joita hän sahalaitoksen sortoaikana haki oikeusteitse ulos niin kuivaniemeläisiltä kuin oijärveläisiltäkin. Kun molemmat Ravanderit ja Granberg olivat kuolleet, joutui sahalaitos konkurssitilaan, ja se huutokaupattiin tammikuun 15 päivänä 1852. Huutokauppaan joutunut omaisuus käsitti sahan, jauhomyllyn, Hirvaskosken maatilan, Mutkaisen talon Oijärvellä ja kaksikerroksisen lautainkuivaushuoneen Väätäjänniemessä sekä vähän irtainta omaisuutta, joista ylimmän tarjouksen, 3 005 hopearuplaa, teki kalmarilaissyntyinen Oulun-porvari Otto Magnus Rinman (26.9.1807–27.5.1874), jonka huuto myös hyväksyttiin. Huutokauppaan mentäessä saha oli jo parin vuoden ajan joutunut olemaan seisauksissa.8

Patosaaren kauppa- ja tullisaha

Hirvosen sahan uusi omistaja alkoi heti puuhata sahalaitoksen muuttoa Ailion kosken Patosaareen sekä hakea sille suurempaa sahausoikeutta. Muuttoanomuksessaan Rinman todisti Ailion ja Vakkurin taloilta vuokranneensa Patosaaren sahantontiksi. Vaikka kuvernöörin 30.12.1853 antamalla sahan perustamispäätöksellä Patosaareen kohotettiin sahausoikeus 5 000 tukkiin vuosittain, niin senaatin 22.6.1854 antamassa perustamispäätöksessä se palautettiin entiseen 2 000 tukkiin. Patosaaren alustavat rakennuspuuhat aloitettiin välittömästi. Hirvaskosken sahan, lukuun ottamatta siihen rakennettua jauhomyllyä, purkaminen toimitettiin kesällä v. 1852. Sahan siirto Hirvaskoskelta Patosaareen tapahtui talvina 1852–53 ja 1853–54. Näyttää siltä että kirjanpitäjä Goman asui vielä tuon ensimmäisen muuttotalven Hirvosessa, sillä toisena talvena hän kuuluttaa kirkossa lukevansa sahanajurien kuormat vastaanottopaikalla ”eikä niinkun viime talvena lähtöpaikalla, jolloin ajurit hautasivat kinoksiin lankut ja laudat, mikä vääryys paljastui lumen sulaessa keväällä”. Varsinaiset Patosaaren sahan rakennusvuodet olivat 1853 ja 1854.

[Kuva: Patosaaren kartta]
Komissionin maanmittarin Karl Leisténin v. 1852 laatima kartta Patosaaresta ja siihen rakennetusta sahasta.

Sahan rakentamista kiirehti sekin, että Rinman teki jo huhtikuussa 1853 Lontoon puutavarahankkijain kanssa 200 Pietarin standartin suuruisen lautojen ja lankkujen toimitussopimuksen, mistä 80 standarttia piti toimittaa vielä rakentamatta olevalta Patosaaren sahalta ja muu osa Rovaniemen v. 1847 valmistuneelta Meltauksen sahalta, josta Rinman omisti ¼. Sahateollisuudessa näinä aikoina huippuunsa kohoava kruunun tarkka valvonta tulee esille Rinmanin aikana Patosaaren sahalla. Koesahaus ei tapahtunut enää niin kuin se oli tapahtunut Hirvaskosken sahalla. Patosaaressa koesahattiin 6–7.11.1854, 30.5.1855, 14.9.1855, ja 10.7.1856; verollepanoehdotus saatiin näistä 31.12.1856, ja vasta 12.10.1857 kuvernööri määräsi Patosaaren sahan käyntiajaksi vuodessa 37 juhla- ja sunnuntaipäivistä vapaata työvuorokautta, jossa vuorokauden työajaksi laskettiin 1 150 työminuuttia. Sahan käyttö sallittiin siten, että sahanomistaja ilmoittaa 8 vuorokautta aikaisemmin sahauksen alkamisen nimismiehelle, jonka on tultava tarkastamaan ja rikkomaan sinetit työn alkamishetkellä ja jonka oli taas tultava sinetöimään, kun myönnetty käyttöaika oli kulunut umpeen, poikkeustapauksia huomioimatta. V. 1856 valmistui Patosaaren sahahaaran etelärannalle kahdella kiviparilla varustettu ns. tullijauhomylly, jonka tulipalo tuhosi vakuuttamattomana 1.11.1860. Tällöin tuhoutui 18 tynnyriä myllyssä olleita viljoja. Mylly rakennettiin uudelleen v. 1863–65. Tämän myllyn vero oli 26.8.1859 määrätty 25 ruplaksi sekä käyttötaksa ohrakapasta 16 kopeikkaksi ja ruiskapasta 12 kopeikkaksi. Sen vuotuinen bruttotulo lähenteli parhaina vuosina 100:a ruplaa.

Patosaaren sahalaitos oli Rinmanille tullut muuttokustannuksineen maksamaan 8 077 ruplaa 63 kopeikkaa. Palaneessa jauhomyllyssä laskettiin menetys 453 ruplaksi, ja jauhomyllyn jälleenrakentaminen tuli maksamaan 471 ruplaa. Sijoitetut varat kaipasivat kipeästi sahaliikkeen laajennusta. Rinman uudisti toistamiseen sahausoikeuden suurennusanomuksen, mutta senaatti ei siihen suostunut. Hän oli noihin menoihin joutunut lainaamaan 4 000 ruplaa eräältä kauppiaalta, joka haki kiinnityksen Patosaaren sahalaitokseen. Samoin hän lainasi eräältä rovastilta 2 000 ruplaa, ja tämä vuorostaan haki kiinnikkeen Rinmanin Oulussa olevaan kaupunkitaloon N:o 16. Myös muita pienempiä epäedullisia järjestelyjä Rinman joutui tekemään. Oijärvellä olevan Mutkaisen talon hän myi 29.12.1855 Pudasjärven Liekokylästä Oijärvelle muuttaneelle Iisakki Hamarinaholle, jonka oijärveläiset tunsivat Linspura-nimellä. Luottojen varaan rakentuneesta liiketoimesta huolimatta Rinman juhli työmiestensä kanssa niin sahan vihkiäisiä kuin jokakeväisiä uitonpäättäjäisiä, joissa tileistä päättäen oli paloviina ainoana tarjoiluartikkelina. Kun Rinman ei saanut esivaltaa taipumaan sahaliikkeen laajennukseen, hän aloitti v. 1857 Hirvosen maatilalla sysien- ja tervanpolton sekä savitiilien teon. V. 1862 hän perusti tervanpolttoyhtiön ”Rinman & Reuter & Poppius”, jonka yhtiösopimukseen kuului, ettei se saanut liikkua Rinmannin yksityisalueella, mutta siitä huolimatta saatiin yhtiön nimissä 4 000 hopearuplan suuruinen valtion laina. Vuoden 1861 saha-asetuksen tuotua helpotuksia vuoden 1851 sahaliikkeelle kohtalokkaaseen metsäasetukseen esitti Rinman jälleen suoranaisia armonpyyntöjä esivallalle Patosaaren sahan oikeuksien korjaamiseksi, mutta turhaan. Samana vuonna kun saha-asetus annettiin, aloitti metsähallitus jokavuotisen sahatukkien huutokauppaamisen, jolla oli erioikeuksia kumoava vaikutus, eikä sen antamaa suojaa sittemmin kunnioitettu. Viimeisenä uudistuksena Rinman rakennutti vielä kesällä 1864 Patosaaren sahalle sirkkelisahan lautojen kanttausta varten. Tämän jälkeen lannistuu tämä tarmokas liikemies eikä häntä enää tavata uusissa hankkeissa. Vuoden 1865 uitto veden puutteessa ei edistynyt, ja puut juuttuivat Kuivajokeen. Tuli nälkävuodet 1866–67, jolloin ei kyetty edes tukkia uitettavaksi hankkimaan. Kirjanpitäjä Goman, joka oli monen hätään joutuneen pelastanut, oli perheineen nälkäkuoleman partaalla. Hän kääntyi Kuivaniemen köyhäinjohtokunnan puheenjohtajan varakirkkoherra Johan Carpenin puoleen anoen rahalla jauhoja ja jatkaa ”annors swälter dessa usslingar i hjäl”, muutoin nämät raukat nääntyvät nälkään. Patosaaren sahaliike sortui konkurssitilaan, ja 10. päivänä syyskuuta 1867 Oulun Huutokauppakamarilla vaihtui vasaranpaukauksella Patosaaren sahalle, jauhomyllylle ja Hirvosen verotalolle omistaja, joksi tuli oululaissyntyinen ”Kuuluisa Kauppamies Simon Wilhelm Antman” (6.4.1815–2.4.1889). Huutokaupattu omaisuus nousi 12 200 Suomen markkaan.

Uusi onni oli kohdannut kuivaniemeläisiä, sillä jo seuraavana talvena 1867–68 oli Antmanilla tukkisavotta Kivijokivarressa. Syksyllä eli 20.10.1868 nähtiin Kuivaniemen jähtisatamassa eli Warvissa oululainen komeus ”Höyrypaatti Alku”, joka hinasi suuren lankkuproomun Toppilaan ja joka seuraavanakin kesänä kävi Kuivaniemessä pari kertaa. Kuivaniemeläiset jähdinomistajat kykenivät kuitenkin kilpailemaan kuljetuskustannuksissa ja pitivät edelleen oman ammattinsa. Antmanista tuli metsähallituksen tukkihuutokauppojen jokavuotinen huomattu ostaja. Suurimman erän hän lienee ostanut v. 1872, jolloin hän yksistään Simon hoitoalueesta osti 16 270 sahatukkia. Kuivaniemi kuului tuolloin Simon hoitoalueeseen. Yksityiset metsänomistajat pääsivät myös näihin aikoihin tukinmyyntiin. Antmannin aikana Patosaaren ”priimatavara” oli hyvässä maineessa; sitä lähetettiin pääasiassa Hulliin, mutta myös Lontooseen, Kieliin, Montreoon ym.

Antmania kohtasivat toisenlaiset vastukset. Kymmeniä vuosia isäntiään uskollisena ja nöyränä palvelleen Gomanin oli vanhuuden ja sairauden vuoksi vuoden 1875 lopulla erottava sahan kirjurin ja isännöitsijän tehtävästä. Goman oli 36 vuoden ajan tarponut Kuivajokivartta ja sen ympäristöllä olevia korpia auttaakseen esimiestensä liiketoimien onnistumista. Tämän liiketoimissa kokeneen miehen menetys oli tuntuva. Hänen tilalleen lähetti sahanomistaja Antman oman veljensä, Etelämeren purjehtijan kauppalaivuri Iisak Antmanin, Patosaareen vuoden 1876 alusta. Tämä oli jo 60-vuotias mies ja jäänyt Ouluun viettämään vanhuudenpäiviään. Hän muutti nyt Helena-puolisonsa kanssa Patosaaren lähellä olevaan Ailion taloon asumaan ja hoitamaan sahaliikettä. Patosaaren saha oli näihin aikoihin melkoinen työpaikka. I. Antman kirjoittaa elokuun puolivälissä v. 1876, että ”pitää kiirettä kun 90 tukkia menee päivittäin sahasta läpi”. I. Antman ei ehtinyt olla täyteen kahta vuotta Patosaaren sahanhoitajana, kun hän kuoli. Hänen rouvansa muutti takaisin Ouluun ja suositteli sahanomistaja Antmanille Patosaaren sahanhoitajaksi Kuivaniemen kunnansihteeriä Antti Halttua, joka tuli viimeiseksi tämän sahan hoitajaksi. Kahdeksan vuotta ehti A. Halttu hoitaa sahaa, ennen kuin Antman joutui liiketoimissaan haaksirikkoon. Joulukuun 18. päivänä 1886 jätti S. W. Antman konkurssianomuksensa. Kuusi vuotta aikaisemmin hän oli myynyt 1/5 Patosaaren sahasta kauppa-alalla toimivalle pojalleen. Antman omisti myöskin tällöin em. Koitelin sahan Kiiminkijoessa. Patosaaren saha siirtyi Antmanin konkurssipesältä 18.7.1887 filosofian maisteri ja tervaporvari Jaakko Kustaa Pentzinille, joka oli siitä jättänyt 10 500 mk:n tarjouksen. Pentzin tunnustaa, ettei hän koskaan käynyt omistamallaan Patosaaren sahalla, puhumattakaan sahaliikkeen jatkamisesta. Hän vuokrasi sahan Simossa olevalle Kiljulan eli Vasankarin sahan omistajalle merikapteeni Otto Frithiof Qvickströmille joka Kuivaniemellä tunnettiin ”Kiljulan kummin” nimellä. Pentzinin toimesta saha lopullisesti purettiin talvella 1894–95. Patosaaren kauppa- ja tullisahan historiaan liittyy myös jotakin kohtalonomaista. Sen perusti Kalmarissa syntynyt Rinman, jolla oli puolisona oululainen Amanda Antintytär Niska. Sen hävitti Oulussa syntynyt Pentzin, jolla oli tukholmalainen rouva Ebba Maria Erikson. Lopuksi Patosaaren tammet ja muut jätteet myytiin 16.2.1895 Simosta Kuivaniemeen muuttaneelle metsänpäällysmies Jaakko Teodor Petersonille, jonka toimesta siihen saatiin uusituksi jauhomylly.9

Hirvaskosken ja Patosaaren sahojen mekaniikka oli ns. vekselijärjestelmä. Niiden yli 2 metriä korkeat raamit löivät tulvaveden aikana 79 iskua minuutissa, ja niissä oli yhtä raamia kohti 9–11 kpl sahanteriä. Koesahauksessa saavutettiin Patosaaressa parhain tulos 6 metriä pitkällä ja 13 tuuman latvaläpimittaisella puulla, joka sahattiin 25 minuutissa. Sen raameissa käytettiin voiteena eläinten talia. Malmilaakereissa käytettiin sulaa rasvaa, mutta pahkalaakereissa (furu knylor lager) käytettiin lyijysekaista puuöljyä. Kiramoa nimitettiin vinkkelstukiksi ja näitten kaikkien liikkeellepanijana oli 6 kyynärää korkea ja 8 kyynärää leveä vankkarakenteinen vesiratas.

Kuivaniemen kauppa- ja tullisahojen merkityksen luonnehti lyhyesti valtionedustaja Stjernqreutz Hirvaskosken sahan katselmustilaisuudessa lausuessaan näin: ”Sahan perustaminen on yleisesti ja yksityisesti hyvin suuresta merkityksestä varsinki tälle seutukunnalle, jossa melkein vuosittain vierailee kato, jotta syrjässä asuville kurjaan tilaan joutuneille talonpojille olisi edes sahalaitoksella tilaisuus ansiotyöhön”. Näitten sahojen työssä oli miehiä myöskin Simosta, Iistä, Pudasjärveltä, Ranualta ja Taivalkoskeltakin. Sahaliikkeen hyvinvoinninajat eivät palvelleet Kuivaniemeä pelkästään leveämmällä leivällä, vaan sen mukana tuli noihin aikoihin asti aivan tuntemattomia ravinto- ja nautintoaineuutuuksia, kuten riisiä, rusinoita, siirappia, sokeria, kahvia ja etikkaa. Vieläpä tupakkakin tuli sikaareiksi tehtynä tunnetuksi. Silloin kun porvarit tulivat hyvin toimeen, niin he vieraan maan satamassa varmaan muistivat kuivaniemeläisiään.

1900-luvulla Kuivaniemellä olleista sahalaitoksista mainittakoon v. 1908 perustettu Väätäjänniemen höyrysaha, jonka omistivat kuivaniemeläiset kauppiaat Juho Mursu ja Frans Väätäjä. Se purettiin v. 1922. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen rakennettiin 3 turbiinikäyttöistä vesisahaa, joista kaksi oli osuuskunnan omistamia, Alakosken saha Kuivaniemellä ja Jyrkkään saha Oijärvellä. Kolmas Patosaaren sahanhaaraan rakennettu oli yksityisten omistuksessa, ja se purettiin v. 1953. Alakosken saha tuhoutui tulipalossa 11.6.1931. Näitten lisäksi v. 1927 rakennettiin Hyryn kotitarvesaha, jonka osuuskunta purkautui viime vuonna. Kaikki edellä mainitut sahat ovat olleet ns. raamisahoja, joiden kannattavuus on joutunut uhatuksi toisesta maailmansodasta lähtien suosituiksi tulleiden halkaisusirkkelien käyttöön tulon vuoksi.

[Kuva: sahan piirustus][Kuva: sahan piirustus]
J. C. Strömbergin ”piirustus herra tukkukauppias O. M. Rinmannin sirkkelillä varustettuun sahaan Iin pitäjän Kuivaniemen kappelissa”, tehty Oulujoen Niskankylässä marraskuulla 1853.
[Kuva: Kuivaniemen sahojen sijainnit]
Kuivaniemen sahojen sijainnit
  1. Väätäjänniemen saha 1908–1922
  2. Alakosken saha 1918–1931
  3. Patosaaren toinen saha 1854–1895
  4. Patosaaren kolmas saha 1918–1953
  5. Hyryn kotitarvesaha 1927–1959
  6. Hirvaskosken saha 1840–1852
  7. Jyrkkään saha 1922–

Kauppa- ja tullisahojen mukana Kuivaniemelle jääneistä suvuista mainittakoon kirjanpitäjä Goman. Hänen isänsä kupariseppämestari Fredric Goman syntyi 1.3.1768 Hargissa lähellä Upsalaa. Äiti oli oululaisen Johan Henrik Peuronin (19.5.1746–19.2.17S6) tytär Katharine Peuron (5.6.1776–5.5.1811). Perhe asui Raahessa, jossa Jaakko Goman syntyi 13.12.1800. Vanhempien muutettua Ouluun v. 1810 äiti kuoli seuraavana vuonna. Isä Fredric meni toiseen avioon Nederkalixissa 5.6.1770 syntyneen Sofia Ulrica -nimisen naisen kanssa. Poika Jaakko kirjottautui 29.8.1817 Oulun trivialikouluun mutta erosi sieltä 1820 ja lähti oppimaan isänsä ammattia. Sahankirjuriksi Kuivaniemelle tultuaan vihittiin 22.3.1840 Jaakko Goman avioliittoon Anita Maria Karjalaisen kanssa (10.12.1811–1.6.1884). Jaakko Goman kuoli Kuivaniemellä 3.2.1877. Hänen jälkeläisiään ovat Kuivaniemen Gomanit.

Sahaliikkeen mukana tuli myös Blomster-suku. Heidän kuivaniemeläinen kantaisänsä on Muhoksella 21.7.1819 syntynyt Matti Matinp. Blomster, joka porvarien renkinä saapui Hirvaskosken sahalle ja avioitui Maria Annantytär Kestilän kanssa.

Samoin Södö-suku, joitten kantaisä Kustaa Antinpoika Södö on syntynyt Pietarsaaressa 2.7.1818. Hän tuli v. 1839 Hirvaskosken sahan rakennusmestariksi ja sahan asentajaksi ja meni täällä naimisiin v. 1841 Anna Heikintytär Karjalaisen eli Jaakolan kanssa (11.10.1818–28.1.1883). K. Södö kuoli Kuivaniemellä 17.7.1896.

Lähdeviittaukset

  1. Oulun Maakunta-arkisto: Iin käräjien pöytäkirja 17.7.1755 ja kruununveron kantakirjat.
  2. OMA: E I: 15., Iin nimismiehen ilmoitus maaherralle.
  3. OMA: Kruununvoudille saapuneet kirjeet.
  4. Upsalan Yliopiston kirjasto: Vestin kokoelmat 1203.
  5. Upsalan Yliopiston kirjasto: Vestin kokoelmat 1203.
  6. Iin nimismiesten arkisto: kruununvouti Gustaf Bergbomin kirje 26.8.1782 Iin nimismies Hans Magnus Boij’lle.
  7. Suolahden kirja: ”Elämää Suomessa 1700-IuvuIla” s. 228.
  8. OMA: Antmannin arkisto.
  9. OMA: Antmannin arkisto.