Kahila eli järvikaisla oli entisaikaan merkittävä lisä karjanrehuun Oijärvellä. Joissakin taloissa saattoi olla jopa 6–7 suovaa (suuri seiväs) kahiloita talven varalle. Yhteen suovaan mahtui 6–7 heinähäkillistä kaisloja. Suurimmissa taloissa, joilla heinää riitti koko vuodeksi, ei kahiloita niitetty ollenkaan. Monet pitivät kahiloita rehuna, jolla lypsettiin laihaa maitoa.

Oijärvellä lähdettiin yleensä kahilanniittoon heinänteon jälkeen, heinäkuun loppupuolella ja elokuun alussa. Joissakin taloissa kahilaa niitettiin heti juhannuksen jälkeen, jolloin siitä saatiin parasta rehua.

Parasta kahila-aluetta Oijärvellä oli Krupula, jossa riitti niitettävää kaikille halukkaille. Kahila-aluetta ei jaettu mitenkään talojen kesken, vaan jokainen sai niittää niin paljon kuin ennätti. Monet vanhemmat kyläläiset käyttivät kahila-apajista nimitystä ”timottiketo”.

Kahilanniittoon on kehitetty aikojen kuluessa sopivat työvälineet. Yleensä niittämisessä käytettiin pitkävartista viikatetta. Jotkut käyttivät myös erikoista kaksiteräistä viikatetta, jossa oli kaksi terää kiinnitettynä varteen. Viikatteen terät eivät kuitenkaan sellaisenaan käyneet varteen, vaan sepän oli ”käännettävä” toinen terä sopivaksi. Näin saatiin toimiva ja tehokas kahilaviikate. Kaksiteräisellä viikatteella saattoi leikata kaislaa leveämmältä alueelta kerrallaan.

Niitetyt kahilat kerättiin järvestä lautaksi pitkä- ja vahvavartista puuharavaa käyttäen. Myös haravan lapa (terä) oli normaalia tukevampaa tekoa.

Kahilalautan maallevetämisessä ja purkamisessa käytettiin pitkää koukkukeppiä. Koukkukeppi oli pitkä, ohuehko puu, jossa oli tukeva oksa. Jotta koukku tarttui paremmin kahiloihin, teroitettiin oksan kärki.

Kahilanniitto aloitettiin ”timottikedon”, siis kaislikon reunasta, jonne soudettiin veneellä.

Kahilanniitto oli raskasta työtä, koska kaislojen niitto tapahtui veneellä soutaen. Työhön tarvittiin monta miestä: yleensä kaksi miestä oli soutamassa venettä ja yksi veti perässä viikatetta, joka leikkasi jopa toista metriä pitkät kaislat poikki.

Kaislikkoa riitti kaikille niitettäväksi. Yhden veneen miehistö ei saanut kovin leveää polkua niitettyä.

Kahilanniitto oli raskasta ja kuumaa puuhaa. Välillä täytyi ryypätä ”pänttäristä” janojuomaa.

Kun kaisloja oli niitetty riittävän paljon, niitä ryhdyttiin kokoamaan. Aluksi työnnettiin veneellä kaisloja kasaan.

Kaisloja kootaan.

Veneen ympärillä uiskentelevat kaislat kerättiin haravalla kasaan. Kaisloja ladottiin ristikkäin lautalle, jotta siitä tulisi kestävä.

Kun lautalla alkoi olla riittävästi paksuutta, saattoi sen päälle mennä seisomaan. Nyt lautanrakennus sujui helpommin.

Kahilanniittoon tultiin pitkienkin matkojen takaa ja työ oli luonteeltaan sellaista, ettei ehtinyt kotiin syömään. Siksi varattiinkin eväät mukaan. Yleensä eväänä oli leipää, voita ja suolakalaa. Juomana oli piimää tai huitua.

Entisaikoina ei kahilanniitossa ollut keittoruokaa kuten kuvassa.

Valmiit kahilalautat olivat suuria, sitä suurempia, mitä useampi mies oli niitä rakentamassa. Tavallisesti lautat olivat halkaisijaltaan n. 7 metriä – suurimmat jopa 10 metriä.

Kahilalauttojen kuljetus rantaan oli voimia vaativaa työtä. Lautalla saattoi olla viisikin miestä soutamassa sitä rantaan.

Lautan soutaminen tapahtui sauvomalla. Jokaisella miehellä oli pitkä riuku (sauvon), joka työnnettiin lautasta läpi. Sauvomen toinen pää ulottui järven pohjaan, joten miehet tavallaan vipusivat lauttaa kohti rantaa.

Kahilalautan rantaantuonti oli raskain vaihe työssä: lautta oli raskas ja rantavesi oli niin matalaa, ettei lautta enää kunnolla uinut vedessä. Rannalla olevat avustivat vetämällä koukkukepeillä lauttaa rantaan.

Lautan rantaanveto oli niin raskasta työtä, että välillä jouduttiin lepäämään ja saatettiinpa käydä lähitaloissa syömässä keittoruokaakin vahvistukseksi.