Sivut

Kun vielä jäheillä seelattiin

Kevättä kohti

Elettiin vuotta 1895 Kuivaniemellä. Toukokuu oli käymässä jo melko vähiin, kun sietämättömältä tuntuva odotus oli muuttuva humahduksen tavoin riemukkaaksi toteamukseksi: jäät lähtevät. Tuntui kuin koko talven aherrukset ja kevätpuhteiden valmistelut olisivat tähdänneet vain tähän päivään. Oli korjailtu rysiä, paikkailtu ja värjäilty verkkoja, tehty uusiakin. Veneet oli tervattu, purjeita kunnostettu. Vaajoja oli varattu kasoittain, paukat oli uusittu. Rantamakasiinien rivit odottivat, ja kalakenttien vaklat notkuivat verkkojen painosta.

Kevät tulvahti Kuivajokisuuhun vapautuvien vesien mukana. Päivän mieliala, kaikki aistimukset olivat ennen koettuja mutta aina yhtä tuoreita. Malttamattomimmat olivat rientäneet viimeisten jäiden mukana vaajanlyöntiin.

Kehuksen jähdin rakentaminen

Tänä keväänä jäijenlähtöä oli odotettu pitkään varsinkin Pohjoisrannalla, sillä Kehuksen Heikille oli Kuivajoen ja Sutelanrotkon välisellä Sutelankentällä pykätty jähti. Se oli jo valmiiksi triivattuna ja tervattuna eli siis siinä kunnossa, että voitaisiin alenevien vesien mukana laskea jokisuulle. Vielä piti kuitenkin odottaa pyhäpäivää, jotta saataisiin naapuritaloista enemmän apumiehiä. Erikoisen jännittyneiltä näyttivät jähinpykynä toiminut Korpi-Matti (Kehusmaa, entinen jähtimies) sekä neljä muuta miestä, jotka olivat aluksen rakennustyössä mestarin lisäksi.

Helposti liukui jähdin runko veteen, eikä pohjakosketuksesta ollut pelkoa, sillä rakennuspaikka oli sijoitettu joessa olevan syvänteen eli Jähtihauvan kohdalle. Siitä aluksen runkoa ruvettiin ohjaamaan köysien avulla pitkin Kirveskeonhaaraa jokisuulle. Vauhdin hidastamiseksi pahimmissa virtapaikoissa ja koko laskun varmistamiseksi käytettiin kahta ankkuria vuoron perään: kun ensimmäisen pitkä köysi oli loppumaisillaan, laskettiin toinen ankkuri ja venemiehet toivat vapaaksi jääneen nopeasti jähdin rungon luo uutta vaihtoa varten.

Rantatörmä vilisi innostuneita katsojia, olivatpa pikkupojat veneineen jo aluksen rinnalla laskemassa tulvivaa jokea alaspäin. Kaikkien oli määrä seurata laskumiehiä jokisuulle asti, mutta turhaan siellä odottivat poikaset tällä kertaa, sillä jähdin köli tapasi pohjaa Kaupin tykönä ja juuttui Runtinkoskeen niin lujasti, että saatiin irti vasta seuraavana aamuna. Jähti ei siitä vahingoittunut, vaan se ankrattiin lopulta onnellisesti Uudentalon rantaan Kehuksen verkkomajan eteen sisustamista ja taklaasin laittoa varten.

Ennen jähdin rungon vesillelaskua ja Uudentalon rantaan siirtämistä oli monen miehen pitänyt kuitenkin uurastaa paljon ja pitkään. Kivimaasta kruunun metsistä oli katsottu jo edellisenä syksynä mastopuiksi pitkiä, solakoita kuusia ja hyviä aihkipuita eli oksattomia mäntyjä plankkuja ja heisipuita varten (kelsi, aluksen pituinen sisäköli, sikoköli). Pituuden vuoksi niitä oli hyvin hankala kuljettaa mutkaisten teiden takaa reellä varville eli jähdin rakennuspaikalle. Muuta värkkiä oli myös hankittu koko talvikausi. Oli pitänyt kierrellä pitkin metsiä ja soiden laitamia luonnonväärien mäntyjen löytämiseksi. Niitä tarvittiin kaaripuiksi jähdin runkoon paljon, samoin kuin kuusen juurakoita knääkkypuiksi eli tukipolvekkeiksi.

Sylvester Heinikoski ja Siltalan Jussi sahasivat sitten talvikaudet jähdin rakennuspaikalle kuljetetuista rungoista kahden ja puolen tuuman lankkuja, sillä Patosaaren saha Kuivajoen Ailionkoskessa ei ollut enää toiminnassa. Sahattua puutavaraa tarvittiin rungon lisäksi paljon myös sisäpuolen laudoitukseen ja kansirakennelmiin. Monta kertaa siinä sai altasahaaja karistella puruja silmistään, ennen kuin työ oli käsipelein tehty. Sahaamisen jälkeen lankkujen ulkopinta oli vielä höylättävä. Sen jälkeenpä ne olivatkin valmiit haudottavaksi varta vasten tehdyssä pitkässä böyryloovassa, jotta ne sujuisivat paremmin rungon kaareviin kohtiin.

Puualuksen varsinaisessa veistotyössä mestarin tärkein apuväline oli pikkutarkasti nikkaroitu pienoismalli, jollaisen hän tarvitsi jokaista erikokoista alusta varten. Hänen piti pystyä suurentamaan jähinmutelli kaikilta kohdiltaan tietyssä suhteessa. Kaarevat osat ja jokainen tärkeä yksityiskohta veistettiin pahville piirretyn tarkan suurennoksen avulla, jotta kaikki olisi täsmännyt laudoitusvaiheessa. – Vanhat kuivalaiset kertoivat nähneensä joissakin jokisuun taloissa kauniita jähinmutelleja, mutta ne olivat tarpeettomina joutuneet vähitellen lasten leikkikaluiksi ja kadonneet jäljettömiin.

kuva

Jähin pykääminen kesti tavallisesti 5–7 kuukautta, mutta puheena olevan Heikki Kehuksen jähdin muisteltiin olleen ilman laudoitusta knääkisä tavallista kauemmin ja valmistuneen lopullisesti keväällä 1895. Knääkissä oleminen tarkoitti sitä, että jähdin järeä emäpuu eli köli sekä kaikki kaaret keulaa ja perää myöten olivat paikoillaan alustaansa ja toisiinsa tuettuina. Runko oli siis niin valmis, että ulkopuolen laudoittaminen voitiin aloittaa milloin vain. Kun Korpi-Matti oli talven aikana neulonut Tampereelta tilatusta tehtaanpellavasta seelit ja laittanut liikiköyvet paltteisiin sekä pujottanut sitkeästä katajasta tai kuusesta väännetyt letrat paikoilleen, ei taklaasin asentaminen vienyt kovinkaan kauan. Mastot nostettiin taljojen ja ristikoiden avulla pystyyn. Vanhat muistelivat alamaston ja topin yhteispituuden olleen toistakymmentä vanhaa syltä (1,78 m) eli yli 20 metriä.

Siellä oli jähti nyt Varvinrannassa täydessä seelikunnossa. Yläreuna, preekonki, oli maalattu punaiseksi, ja kyljistä näkyi kauas nimi Charles, Kalle-pojan mukaan annettu. Jähti oli valmis suorittamaan 50–60 mk tuottavan halakoreisun, neitsytmatkansa Ouluun, jossa samalla toimitettaisiin sen mittaus ja rekisteröinti.

Lähdön hetkellä tuotiin kotoa vielä evästä: voita, kalaa ja rieskaa sekä piimäpönttö ja soma puinen viinalekkeri. Iloisin mielin alettiin kryyssätä jokisuulta, josta saattoi olla vaikeakin päästä vastatuuleen, sillä suojana on vain muutama vesikarin rentale, joiden yli tormi hyvin pääsee. Mutta päästiinhän sentään väljemmille vesille – ehkäpä kokeneen perämiehen Korpi-Matin ansiosta.

Jaakko ja Kalle Wanhan kokemuksia

Tavallisesti ei lähdetty ainakaan pitemmälle yrittämään vastatuuleen. Jo vuosikymmeniä oli ollut tapana viedä jähdit maan taakse Haaralanperälle odottamaan myötäistä sen jälkeen, kun ruuma ja usein täkkikin oli kottikärryillä pukattu halkoja tai muuta puutavaraa täyteen. Siellä oli kerrankin odoteltu sopivaa lähtöhetkeä, muisteli Kalle Wanha, ja hänen isänsä oli ennustanut tuulen menevän oikealle perälle, koska päätä oli niin alkanut kutistaa. Iltapuolella oli ollut melkein tyyntä, mutta ei se ukko hätäillyt tietäessään, että pohjatuuli menee akkoihin yöksi eikä jouda peuhuamaan. Yöllä näytti aivan rasvatyyneltä, mutta ruori kitkasi kuitenkin, ja tätä Jaakko Wanha piti varmana merkkinä. Ja totta totisesti aamulla päästiin lähtemään.

Siinä oli toinenkin kuivalainen purjehtimassa yhtä matkaa, taisipa olla Kehuksen Erkin jähti. Alkuun seurailtiin tuttuja reittejä Krunnien maanpuolitse. Ei siinä karttoja eikä kortteja tarvittu, kun kerran oli käynyt toisten mukana. Ja olihan siellä paikoin punavalkoisia merikaasojakin viittoina. Kokemus oli varmin kompassi, ja senhän ennätti hankkia, sillä pojan oli lähdettävä merelle jähdinkin mukaan heti, kun alkoi pysyä jalkainsa päällä. Kalle Wanhakin kertoi joutuneensa lähtemään 8-vuotiaana, sillä vieraan miehen pito ei kannattanut. Oululaiset miehet olivat pykänneet 1873 hänen isänsä Ahkera-nimisen jähdin Huhtalan rannassa kolmisen kilometriä Hyrystä yläjuoksulle päin.

Kuivaniemeltä päästiin jähdillä päivässä Ouluun, jos tuuli oli koko matkan suotuisa. Kalle Wanhan muistelemalla reissulla oli ollut alkuun peristakanen tuuli, joka on huono purjetuuli, sillä seelit eivät pääse oikein hyvään asentoon. Kauempana rannasta saatiin mitä sopivinta perähangantuulta ja voitiin vedättää ruorilla eli ottaa tuulta niin paljon kuin alus kesti. Rinnakkain ajettiin ja juteltiin. Se toinen jähti oli leen puolella, ettei se parempikulkuisena olisi mennyt edelle luuvartin puolella eli tuulen yläpuolella purjehtivasta.

Meri on oikukas, ja varsinkin syksypuolella on yhdeksänlaista ilmaa päivässä. Monesti satuttiin sortumaan tyveneen, niin etteivät toppiseelit, joita tosin ei ollut kaikissa jähdeissä, eikä nöyränilimanvaran reivaaminen juuri auttaneet. Jos silloin satuttiin sopivaan paikkaan, ankrattiin jähti ja ostettiin kalastajilta siikapoikia ja ahvenia tai nahkisia ja mitä milloinkin sattui saamaan. Niitä sitten keitettiin kajuutan kammiisin päällä perunoiden kanssa.

Mutta saattoi se tormikin yhdyttää jähtimiehen, rutaista maston poikki tai repäistä seelit kahtia. Pasiseerikin (matkustaja) sai silloin työllään maksaa kalliin kyytirahan kaupunkimatkastaan. Eihän sen niin kummasti tarvitse tuulla, kun jo karijaspää viskelee partavettä laidan yli. Kovalla tuulella saatettiin leikkisästi toistaa Kehus-Erkin sanoja: ”Herra armaha sitä ilimaa, kun Höplöö (Karbinin Jussi) oli selijäsä.” Mutta tosikin oli joskus kysymyksessä, kun raju myrsky sattui yllättämään. Parin kuivaniemeläisen jähdin tiedettiin särkyneen sellaisessa tilanteessa. Kallen isä Jaakko Wanha oli hukkunut syysmyrskyssä Isonniemen selällä Haukiputaan edustalla 26.9.1903. Hänellä ei silloin ollut enää jähtiä vaan seelipaatti.

Useimmin selviydyttiin päivässä Toppilan retille, missä piti maksaa satamaraha. Mikäli ei sattunut markkinoita tai muita aikaa ottavia asioita, purettiin puutavaralasti mahdollisimman pian, otettiin kotipitäjään vietävä paluulasti ja ruvettiin odottamaan myötäistä. Joskus syksymyöhällä saattoi karttu mennä yllättäen jäälle, niin että jähti oli jätettävä talveksi Ouluun ja oli mentävä muilla neuvoin kotiin. Silloin oli jähtimiehelläkin enemmän aikaa katsella kaupunkia, ja jos sattui markkina-aika, olla vaikkapa tupakeissaan.

Jaakko Wanhan muisteltiin asuneen hautuumaan kohdalla pappilan maalla ja pitäneen siinä kaupan pientä päivittäin tarvittavaa tavaraa, jota hän kaupunkireissuillaan osti omiksi hankkeikseen. Hänen on sanottu tuoneen 1881 ensimmäisenä lamppuöljyä Kuivaniemelle ja myyneen sitä muillekin. Jaakko Wanha jähtäsi polttopuuta Ouluun. Hänen kerrottiin viimeisinä aikoinaan kolunneen kesäkaudet saarissa tekemässä karanneista tukeista kirveellä sylen mittaisia polttopuita ja kuljettaneen niitä seelipaatillaan. – Jaakko Wanha oli ollut kekseliäs ja ovela mies. Kun halot eivät tahtoneet säilyä meren rannalla, hän oli kaivertanut reikiä halonpäihin ja täyttänyt ne räjähtävällä aineella. Kun sitten Juurikka-äijän pirtinkiuas oli räjähtänyt ja tätä oli kerrottu, Wanhalainen oli ottanut valitteluun osaa toteamalla, että Jumala on suuttunut Juurikka-äijälle.

Kalastaja, kauppias ja jähtimies Kustaa Väätäjä poikineen

Matti Kustaa Väätäjä eli Väätäjän Kustu (1844–1936) piti Kuivaniemen kirkonkylässä kauppaa jo ennen jähdin hankkimista. Hän oli puuhamies ja oivalsi, että jähdin pito sopisi omien tavarakuljetusten takia hyvin juuri kauppiaalle, ja olihan hänellä aikuistumassa useita poikia muita kuljetuksia ajatellen. Niinpä Väätäjän Kustu osti maaliskuussa 1896 H. O. Storen leskeltä Oulusta 43 rekisteritonnin jähdin, joka oli rekisterissä nimellä Titus. Kustu oli tehnyt poikiensa kanssa tarpeellisia korjauksia jähdissään Väätäjänniemen rantatörmällä pitkin kevättalvea, jotta se voitiin laskea vesille heti jäiden lähdettyä. Tituksen muisteltiin pystyneen kuljettamaan halkoja 60–70 syltä (240–280 m³).

Kun Titus oli seelattu muutamassa vuodessa loppuun, Väätäjänniemessä rakennettiin vuoden 1900 paikkeilla uusi, täysin kaljaasin mallinen jähti, joka sai nimekseen Weljekset. Sen rakennusmestarina oli iiläinen Heikki Kauppi ja muina vieraina kirvesmiehinä ainakin Matti ja Nestor Soini. Väätäjä oli ostanut metsää jokivarren Krenkkukankaasta ja Tuulimaanhalmeesta, niin että rakennustarvikkeita oli omasta takaa. Jähdin lankut sahattiin siellä Saarihovin kruununtorpassa käsin ja tuotiin Väätäjänniemelle jokirantaan, jossa alus sitten rakennettiin ja josta se laskettiin vesille poikittain hirsiä pitkin.

Kustaa Väätäjällä oli neljä poikaa Fransu, Heikki, Janne ja Arvid, joista purjehduksilla mukana olivat varsinkin myöhemmin Heikki ja Janne, Fransun hoitaessa isänsä toverina kauppaa. Kerran Kustu oli aikaillut kaupungilla ja kertonut pojilleen nähneensä Illikaisen puodissa sellaisia valakosia kryynejä. Hän ei ollut raskinut ostaa, kun olivat niin tyyriitä, 25 penniä kilo. Kärrättyään jähdistä Ravanderille 40 syltä halkoja (160 m³) pojat olivat ruvenneet puhumaan syönnistä. Isä-Kustu oli antanut Fransulle puolimarkkasen ja käskenyt tuoda kokonaisen kilon niitä valakosia kryynejä Illikaisen puodista. Kun Fransu tuli, keitettiin riiseistä oikein juhla-ateria. Heikki oli hyvä suustaan ja kiusasi isäänsä, että paljonpa ne kryynit maksoivat, kun tämä menetti kokonaisen ”ranualaisen”. Sanonta johtui siitä, että rahtiaikoina 25 penniäkin oli Ranualla rahaa, ne kun elivät siellä niin hilikun päälle. Isä-Kustu oli hankkinut kuitenkin niitä ryynejä kauppaansa. Janne Väätäjän kertoman mukaan tämä tapahtui vuonna 1908, ja siitä pitäen on Kuivaniemellä syöty riisipuuroa.

Jähdin lastaaminen ja lossaaminen eli lastien purkaminen olivat raskasta ja hyvää kuntoa vaativaa työtä. Silti nuorilla miehillä riitti voimia kilpailuhenkiseen työntekoon varsinkin halkoja kärrättäessä tai kannettaessa painavia suolatynnyreitä ja jauhosäkkejä jähtiin tai jähdistä varastoon. Jälkeenpäin joku oli kehunut Väätäjän Jannea sellaiseksi voimamieheksi, että hän pystyi kävelemään jähdistä rantamakasiiniin sadan kilon jauhosäkki kummassakin kainalossa. Keskustelukumppani oli väittänyt, että Fransuhan se vasta voimamies oli, sillä hän otti hampaisiinsa vielä kolmannen säkin. Fransun poika Alpo Väätäjä kertoi, että kantaessaan kerran paareilla sadan kilon jauhosäkkejä jähdistä lankonkia pitkin makasiiniin miehet olivat pudottaneet yhden vahingossa jokeen. Fransu oli vähän moittinut veljiään ja kehaissut, että hän kantaisi säkin vaikka hampaissaan eikä pudottaisi sitä jokeen. Sitten hän oli kantanut sadan kilon jauhosäkin hampaissaan jähdistä makasiiniin asti.

Väätäjän rantamakasiini oli kolmikerroksinen. Alhaalla pidettiin suolatynnyreitä ja muuta raskasta tavaraa. Jauhosäkit vedettiin toisen kerroksen luukun kohdalle plokin avulla ja otettiin siitä sisään. Myös kolmannen kerroksen kohdalla oli luukku, ja siellä säilytettiin kevyttä ja kuivaa tavaraa. Kerroksesta toiseen pääsi myös sisäpuolella olevien portaiden kautta. – Väätäjän makasiinin esikuva oli varmaankin peräisin Oulusta, sillä siellä on kauppahallin luona vieläkin hyvin samantapaisia rakennuksia.

Weljesten rakentamisen aikoihin rautatie oli tehnyt tuloaan Kuivaniemelle, ja sen valmistuttua 1902 jähtikuljetus ei enää juuri kannattanut. Olipa kannattamattomuuden merkkejä näkynyt jo aikaisemminkin, sillä esimerkiksi jauhojen kuljetuksen sanottiin tulleen höyrykäyttöisten pakettien vetämillä suurilla proomuilla paljon edullisemmaksi.

Kuitenkin Väätäjä rakensi uuden, edellistä vähän isomman jähdin ja purjehti sillä vielä rautatien aikana. Tämä lienee ollut mahdollista osittain siitä syystä, että hän lähti poikineen talvikaudeksi jokivarren metsäänsä tekemään ja teettämään puutavaraa. Siellä paiskittiin kalan ja hylkeen voimalla töitä, ja kevään tullen halot ja tukkipuut laskettiin alas. Halot ladottiin joskus kuivista kuusista kyhätylle lautalle, jota 2–4 miestä ohjasi molemmista päistä isoilla meloilla. Myös tukkipuut voitiin laskea lauttana, mutta usein ne samoin kuin halotkin uitettiin irtonaisina jokisuun vastuupuomille. Kun puutavara oli sitten kuivahtanut Varvinrannalla, se kärrättiin lankkuja pitkin jähteihin ja vietiin Pohjois-Pohjanmaan rannikkokaupunkeihin, useimmiten Ouluun, mutta joskus jopa Ruotsin puolelle. – Todettakoon tässä, että halkojen uitto Kuivajoessa oli jossain vaiheessa kielletty kokonaan, sillä helposti vettyviä koivuhalkoja alkoi olla vastuupuomin seutuvilla joen pohjassa tasaisena kerroksena.

Väätäjät saivat purjehtia monta kertaa Raaheen, sillä isä-Kustu oli sitoutunut kuljettamaan seminaarin rakennuksia varten myymänsä puutavaran perille asti. Vuonna 1896 perustettua Raahen seminaaria ruvettiin rakentamaan kaupungin pohjoispuolelle lähelle merenrantaa, joten puutavaran vesikuljetus luonnistui hyvin. Tämäntapaisten pitkien rahtimatkojen kannattavuutta lisäsi tietysti se, että Väätäjät pystyivät tuomaan paluukyydeillään edullisesti tavaraa omaan kauppaansa ja että Kuivaniemen jähtiliikenteessä ei ollut enää juuri kilpailua.

Vuonna 1998 saatiin lisävarmistus siihen, että Väätäjien jähtireissut olivat todella ulottuneet Tukholmaan asti. Kustun Sandra-tyttären poika Kalle Lammassaari Simosta on kertonut, että hänen äitinsä sanoi olleensa useita kertoja tyttöpäänä isänsä mukana kokkina, kun vietiin lohta Tukholmaan. ”Joskus hääty oottaa tyvenesä vuorokausitolokulla, ennen kun saatiin kunnon tuulta.” Paluulastina Kustulla oli ollut Tukholmasta ostettuja jauhoja ja suolaa. Simossa tyttärensä Sandra Lammassaaren luona vanhuudenpäiviään viettänyt Kustu Väätäjä oli kertonut tuoneensa jauholasteja Marttilanlahteen Parpalanrannan ja Juneksenrannan makasiineihin. – Vuonna 1912 syntynyt Iikka Väätäjä muistaa isoisänsä kertoneen, että hänen oli pitänyt kerran hakea jähdillä suolaa Kööpenhaminasta asti, kun Tukholmasta ei saanut tarpeeksi.

Väätäjän kaljaasityyppinen jähti Weljekset purjehti syksyyn 1914 asti, joten siitä on säilynyt eniten muistitiedon sirpaleita. Sen muistetaan seisoneen käyttämättömänä vielä pari vuotta Varviin ankkuroituna. Iikka Väätäjän kertoman mukaan olivat pikkupojat Väinö Kauppi ja Teuvo Vahtola olleet kerran leikkimässä aluksella, kun heidän varomattomasta tulitikkujen käsittelystään oli virinnyt tulipalo. Weljesten vieressä verkon tervuussa ollut Teuvon isä Kalle Vahtola oli kuitenkin onnistunut sammuttamaan tulen hyvissä ajoin. Väätäjän jähdin lopulliseksi kohtaloksi koitui myrsky. Tormi tempasi Weljekset mukaansa Varvista ja vei joen samalle puolelle Jaakolan rantaan Väätäjänniemestä pohjoiseen. Tässä rytäkässä jähti särkyi korjauskelvottomaksi.

Vuonna 1909 syntynyt Alpo Väätäjä on kertonut muistavansa, miten ”jähti lepäsi Kuivajokisuun pohjoisrannalla Väätäjänniemen kohdalla kyljellään. Isot pojat kävivät irrottamassa lyijyä köysien kiinnityksistä. –– Isoisä oli muuttanut asemakylään, rautatieaseman viereen rakentamaansa taloon. Hän ajoi hevosella laivahylyn lankkuja polttopuiksi. Kaupan vintillä oli jähdin ilmapuntari, jossa oli säämerkintöinä mm. ”vaihtelevaista” ja ”myrskyä eli tuulta”. Kompassi hajosi, kun leikkivän lapsen jalka meni läpi kompassiruususta.” Jotkut suvun vanhoista miehistä väittivät vakavissaan, että spriikompassin särkyminen oli suotta pantu lasten tiliin, kun asialla olivat olleet viinanhimoiset aikuiset miehet.

Alpo ja Iikka Väätäjä muistavat lapsena tirkistelleensä jähdin messinkisen kaukoputken läpi, joka oli reilun kyynärän mittainen ja jonka pituutta voitiin säädellä silmälle sopivaksi metrinkin pituiseksi. Ilmapuntari, kompassi ja kaukoputki saattoivat olla peräisin Väätäjän edellisestä jähdistä Tituksesta, kun taas iso puhvelinsarvesta tehty sumutorvi oli Heikki Väätäjän kertoman mukaan ostettu kreikkalaisesta laivasta. Ne kaikki olivat arvoesineitä, joita ei hevin jätetty vartioimattomaan jähtiin, vaan ne piti kaupunkireissuillakin panna kajuutan lukolliseen kaappiin. Viimeisenä näkyvänä muistona isoisänsä jähdistä serkukset Alpo ja Iikka muistavat, että sen valkeaksi maalattu perälauta oli pitkään naulattuna Väätäjän keskimmäisen aitan oven yläpuolelle ja siinä luki suurin mustin kirjaimin Weljekset.

[Kuva: Sumutorvi]
Sumutorven pituus 50 cm, aukon halkaisija 12 cm, kuva VK

Vanhat miehet pelastivat jähtinsä hylystä tietysti talteen muutakin kuin arvoesineet ja kaiken talon lämmitykseen irtoavan puutavaran. Pahan päivän varalle pantiin talteen plokit, käyttökelpoiset köydet, purjeet ja arvokkaimpia metalliosia. On todennäköistä, että jähdin metalliromua on joko myyty tai luovutettu talvisodan kynnyksellä maanpuolustustarkoituksiin, sillä kaikkialla järjestettiin silloin perusteellisia romunkeräyksiä. Weljesten ankkuri oli myyty tarpeettomaksi jääneen, moottorilla varustetun jähdin lastiveneen mukana Oulu-yhtiölle. Väätäjien suvussa on tallella vanha takorautainen jähdin ankkuri, jonka Heikki, Janne ja Fransi Väätäjä olivat kiskoneet paattiinsa Tornionjoesta Haaparannan möljän läheltä, kun se oli tarttunut heidän ankkuriinsa kalan vienti-reissulla vuoden 1926 paikkeilla. Iikka Väätäjä oli ollut serkkunsa Lassi Väätäjän kanssa silminnäkijänä ja muistaa tapauksen hyvin vieläkin.

Janne Väätäjän tytär Alma Sarkkinen on kertonut, että Väätäjänniemellä säilytettiin hänen isänsä makasiinin yläkerrassa ison ja pienen jähdin seilejä, jotka oli tehty domestiikin tapaisesta, tiiviistä ja vettä hylkivästä puuvilla- tai pellavakankaasta. Jatkosodan aikana 1941–44 purjeista tehtiin perheelle patjankuoria. Niitä olisi riittänyt koko suvulle, sillä suurimpien jähtien purjeiden pinta-ala oli hyvän matkaa kolmatta sataa neliömetriä.

Purjeista puhuttaessa Iikka Väätäjän mieleen palautui, että kirkolta Kariin päin oli asunut vakituinen seelinneuloja Selma Heikinmatti, joka oli ammattimaisesti neulonut purjeita seelipaatteihin. Muistipa Iikka senkin, että heillä oli pitkään ollut tallella vanhaisän iso kolmikulmainen neula ja neulehanska, joita tarvittiin vain purjeita ommellessa. Hihnamaisen neulehanskan kämmenpuoli oli jotenkin paksunnettu ja kovetettu, jotta iso neula saatiin työnnetyksi sen avulla moninkertaisen kankaan läpi.

Kalle Lammassaari muistaa elävästi vanhaisänsä Kustu Väätäjän kuoleman Simossa v. 1936. Hänen oma isänsä oli korjannut verkkoja tuvan pöydän ääressä, kun pappa oli sanonut: ”Annakko vähän pikanellia, kun suu maistuu niin messingille.” Saatuaan pikanellinpätkän suuhunsa hän oli huokaissut pari kertaa niin kuuluvasti, että siihen oli kiinnitetty huomiota. Pappa oli kuollut tyytyväisenä pikanelli suussa.

Samoihin aikoihin kuin Väätäjän Kustulla oli kauppa ja jähti, hänen poikansa harjoittivat myös lohen, silakan ja hylkeen pyyntiä. Jähtiliikenteen loputtua he elättivät perheensä kalastajina, lukuun ottamatta Arvidia, josta tuli kauppias. Heikki-veljellä oli vielä 40-luvulla jähtiä pienempi kaksimastoinen seelipaatti Leteo, jonka hän oli rakentanut Nestori Soinin kanssa. Heikki meni sillä poikineen Iikka Väätäjän kertoman mukaan viikkokausiksi Krunnin saarissa oleville mailleen tekemään heinää ja samalla kalastelemaan. Heinät kuljetettiin Väätäjänniemeen seelipaatilla, jossa tosin oli jo varalta moottori. Heikki oli ostanut jonkun iiläisen osuuden sekä Maa- että Ulkokrunnista, mutta menetti ne myöhemmin, kun saaret lunastettiin luonnonsuojelualueiksi.

Väätäjät olivat purjehtineet jähdeilläan paljon 18 vuoden aikana, ja he olivat olleet ilmeisen taitavia ja varovaisia, koska mitään vakavaa ei ollut sattunut. Tuulisiakin reissuja oli tehty, mutta jähti oli aina kestänyt ja sen kuntoon oli luotettu. Jonkun pelätessä kovassa aallokossa seelien pauketta ja mastojen rutinaa kipparin kerrottiin hihkaisseen: ”Kun on Ruottin rauta ja Riian hamppu, niin antaa rutista!”

Perimätietoa muista jähdeistä ja niiden omistajista

Vanhojen kertoman mukaan jähtejä rakensivat ja omistivat jokisuuseudulla yksityisesti ja yhteisesti sellaiset miehet, jotka saivat varsinaisen toimeentulonsa maataloudesta ja kalastuksesta. Jähtien omistajat olivat Kuivaniemelläkin lähes poikkeuksetta talollisia, joten he saivat rakennuspuut yhteismetsäosuudestaan ja isonjaon päätyttyä Kuivaniemellä 1869 omasta metsästään. Sieltä he myös pystyivät teettämään tai tekemään omin voimin puutavaraa, jota sitten kannatti omalla jähdillä markkinoida kauemmaksi. Yhteisomistusta lienee suosittu myös käytännöllisistä syistä: puutavaraa oli saatavissa kahden talon metsistä enemmän eikä tarvinnut palkata vierasta työvoimaa, kun jähtireissulle välttämättömät kaksi miestä löytyivät omasta takaa. Yhteisomistus jakoi riskin huonoina aikoina ja vahinkojen sattuessa. Jähtimiehiä oli usein peräkkäisissä sukupolvissa, kuten esimerkiksi Kehuksia, Huttu-Soineja, Wanhoja, Vääräkankaita ja Väätäjiä.

Tähän mennessä esitetyn lisäksi oli vielä 1952 muutamilla vanhoilla miehillä yksityiskohtaista sirpaletietoa Kuivaniemen jähtiajoista. Seuraava luettelo on Kalle Wanhan muistin aikana tapahtunutta ja enimmäkseen hänen kertomanaan tallennettua.

Maksniemeläisellä Antti Turskalla eli Anterilla ja Aate Ellilällä oli yhteinen Karin rannassa pykätty jähti. Aate oli luvannut Karreenin Matin isälle osuutensa jähdistä, ja niinpä tämä oli halkaissut sen kirveellä kahtia ja tehnyt toisen puolikkaan haloiksi.

Heikki Kakolla oli taasen yhteinen yksimastoinen jähti Pekka Onkalon kanssa. Myös Jaakko Onkaloa mainittiin jähtimieheksi.

Juho Karbinin jähti oli tehty jokisuulla, todennäköisesti Varvinrannalla.

Herralan Matin ja Ravaskan Jaakon jähti rakennettiin Ravaskassa, jonne on jokisuulta ylävirtaan noin 8 kilometriä. Se myytiin myöhemmin Ouluun. Jähdin tiedettiin särkyneen Iin Röyttän rannalle, kun oululaiset olivat tuomassa lankkulastia Kemistä. Tähän jähtiin liittyi näppärä lapsenruokkojutun hoito. Kun Ravaskan Jaakon jähtiä oli menty rekisteröimään Ouluun, mukana ollut kunnankirjuri Halttu oli ilmoittanut virkailijalle Saukko-akan tehneen lapsen Jaakolle. Jähti oli aiottu takavarikoida, mutta Jaako rupesi maksamaan lapsen elatuksen.

Jääskön jähti oli tehty Jääskön rannassa ja myyty ehkä etelään. Ukon aikana Matti ja Antti olivat jähtiä ajaessaan jääneet kerran Kellonkoukun suulla karille kiinni.

Janne Miettunen on kertonut, että Soinin Jaakolla (Huttu) oli ollut vanha Suomi-niminen jähti. Rekisterikirjojen mukaan Jakob Huttu myi sen Ouluun. Saman kertojan mukaan Jaakon pojalla Matti Soinilla oli oma jähti.

Matti Soinilla ja Väärän Jussilla oli Ahon rannassa pykätty jähti, joka oli myyty melko pian etelään. Kysymyksessä oli mahdollisesti Johannes.

Viime hetken perimätietona Niilo Piukkula ja Ato Soini ilmoittivat isoisiensä kertoneen, että kauppias Johan Piukkulalla Olhavasta ja kuivaniemeläisveljeksillä Matti ja Nestori Soinilla olisi ollut yhteinen jähti 1890-luvun lopulla. Sillä oli kuljetettu halkoja Ouluun, Kemiin sekä Tornioon ja paluulastina aina kaupantavaraa. Piukkulan tulipalon jälkeen jähdillä oli haettu uuden rakennuksen höylätavara läheltä Torniota Koivuluodon sahalta v.1901. – Erkki Sassin valokuvan Ahti-nimistä jähtiä, joka lastaa kevätuiton aikaan halkoja Olhavajoen suussa, on pidetty mainittujen miesten yhteisenä jähtinä. Pentti Luukkonen sanoo kuitenkin Kalevassa 1990 julkaisemansa saman valokuvan jähtiä Kaistolaisten omistamaksi. Hugo Kaiston nauhoitehaastattelun mukaan Ahti oli valmistunut 1912 ja myyty 1914 etelään. Laivakalenterissa iiläinen 38 rekisteritonnin Ahti esiintyy vuosina 1914 ja 1916.

Erkki Kehuksen arveltiin olleen porukassa oululaisen Kosanderin kanssa. Myös Heikki Kehus oli myynyt 90-luvun lopulla etelään Charles-jähtinsä, jonka rakentamista Sutelankentällä on kuvattu tämän kirjoitelman alkupuolella ja jonka myöhempiin vaiheisiin palataan vielä tekstin loppupuolella. Röyttän Kustu rakensi Kaleva-nimisen jähdin ja myi sen Palosaaren sahan omistajalle oululaiselle Antmanille. Kalevan perämiehenä oli ollut aluksi Olli Särppö (Miettunen), sittemmin Jaakko Huttu.

Vipulan (Heinikoski) Jaken ja hänen veljiensä omistama jähti Aalto oli tehty Vipulassa, noin kymmenen kilometriä jokisuulta ylävirtaan. Perimätiedon mukaan Aalto rikkoontui Kattilakoskessa mereen laskettaessa ja tuhoutui myöhemmin kovassa myrskyssä Kaikkolan rannassa.

Uudentalon Heikin ja Ahon Pekan yhteinen jähti Otava oli rakennettu Uudentalon rannassa.

Eemeli Höyhtyän tietämän mukaan on ennen hänen muistinsa aikaa Oijärvellä Höyhtyän rannassa rakennettu Santaholma Oy:lle jähti, jonka rakennuttajana on ollut byggmestari Lindblad. Jähtiä ei ollut samana keväänä saatu mereen, vaan se vedettiin Kuivajoen yläjuoksulla Kiutun/Hyvärin rantaan maalle ja laskettiin seuraavana kesänä jokisuulle. Sama jähti oli Eemeli Höyhtyän lapsena ollessa Iissä Ellalan rannassa.

Hermanni Vääräkangas oli kertonut 50-luvun lopulla Hannes Paasolle, että Väärän Jussilla eli Juho Vääräkankaalla (aik. Juho Juhonpoika Matinlassi) oli ollut osuus kahteen jähtiin. Se jähti, jonka osakkaana hän oli ollut jo 1850-luvulla, oli pelastettu Krimin sodan aikaan upottamalla Väätäjänniemen rantasyväykseen siten, että mastojen kaadon jälkeen sen pohjaan oli hakattu reikä.

Jähtien rakennuspaikkoja esittelevään karttaan perehtyessään lukija voi ihmetellä, että puualuksia on rakennettu Kuivajoen yläjuoksulla niinkin kaukana merestä. Yksinkertainen selitys saattoi olla se, että sekä jähdin rakennuttaja että apumiehet ja puutavara olivat siellä. Merkitsi tuntuvaa säästöä, kun varvi oli omalla rantatörmällä: puutavaran kuljetuksista selvittiin vähemmällä, ei ollut pitkää työmatkaa ja käyttökelpoinen jätepuu jäi kotinurkille. Ei ollut kuitenkaan aina ongelmatonta saada jähtiä ehjänä jokisuulle, jonne Oijärven luusuasta on matkaa 40 kilometriä. Kuivajoki on niin pysty, että korkeusero on 89 metriä ja matkan varrella on yli 40 koskea. Edellä mainittu Kattilakoski on putouskorkeudeltaan 800 metrin matkalla 6,74 metriä. Vastaavat luvut ovat Ailionkoskessa 500/3,02 ja Hirvosenkoskessa 250/2,38 metriä.

Jähtiaikojen onnettomuudet

Nuo ajat, jolloin vielä jäheillä seelattiin, kangastelivat varsinkin vanhimpien kuivalaisten mielessä hyvinä päivinä – etenkin jos niihin oli liittynyt seikkailua ja jännitystä. Onnettomuuksia ja vakavia vastoinkäymisiäkin oli sattunut, mutta niiden raskaita yksityiskohtia ei enää muisteltu.

Jähtiaikojen muistelijat ovat kertoneet mielellään Krimin sodan ajoista, jolloin engesmannit vierailivat vuonna 1855 Kuivaniemenkin rannikolla polttaen neljä sikäläistä jähtiä. Matti Herralan ja Heikki Väätäjän yhteinen jähti oli ollut jo Käpsän haminan suunnassa englantilaisten hallussa, kun kuivalaiset ampuivat sitä, niin että sen päällyslasti syttyi palamaan. Saukkolan Matin ja Matti Kaakkuriniemen jähdin englantilaiset onnistuivat polttamaan. Samoin kävi Ollikaisen ja Juho Rousun jähdille sekä Juho Mikkolan, Juho Hutun ja Antti Ruikan omistamalle jähdille. Sen sijaan Kaikkolan Matin uusi jähti säilyi lehdeksillä naamioituna Putaanojan suussa. – ”Saukkolan Matti (Jähti-Matti) oli ampunut Käpsästä englantilaisen herran ja saanut kuvernöörin kautta mitalin, joka pantiin hänelle arkkuun.” (Asiakirjojen mukaan kaikki Häskerin kallioilta ja Kyyttikarin nokalta rohkeasti kuivaniemeläisten omaisuutta puolustaneet miehet oli palkittu mitalilla.)

Toisenlaisen tuhon omaksi joutui Vipulassa rakennettu Heinikosken Jaken (Vipula) jähti Aalto, jonka tormi särki Kaikkolan rannasssa. Sama tormi teki selvää samassa paikassa myös Soinin Jaakon (Huttu) Suomi-nimisestä jähdistä, jonka osakkaana Hyryn talon muisteltiin olleen. Molemmat jähdit hajotettiin sitten polttopuiksi.

Kuolemaan johtaneita onnettomuuksia jähtiliikenteessä oli sattunut hyvin harvoin. Erikoisella tavalla menetti henkensä 14.12.1810 syntynyt Väärän Jussi, joka oli syksymyöhällä 1860-luvulla jätetty jostain syystä yksin Kuivajokisuulle ankkuroituun jähtiin. Hän oli yrittänyt pyrkiä korkealaitaisella ja tasaperäisellä jähdin jollalla rantaan, mutta oli paleltunut siihen kuoliaaksi. Kirkonkirjoihin on Juho Vääräkankaan kuolinpäivän 5.11.1866 kohdalle merkitty sama asia ruotsiksi ”ihjälfrusen”.

Merellä oltaessa vakavimmat onnettomuudet johtuivat kovasta myrskystä ja sattuivat täydessä lastissa olevalle jähdille. Uudentalon Heikin ja Ahon Pekan Otava särkyi Iijokisuulla rajussa myrskyssä, kun ankkurit eivät topanneet. Jaakko Huttu menetti lankkulastissa olleen Antmanin omistaman Kalevan Isonniemen selällä, kun kova pohjoismyrsky oli särkenyt mastot. Hukkumistapauksia oli sattunut vähän siihen nähden, miten paljon Kuivaniemen jähtimiehet purjehtivat pitkän ajan kuluessa. Vain Jaakko Wanhan hukkuminen Isonniemen selällä Haukiputaan edustalla on muistettu.

Kokeneiden jähtimiesten on arveltu rahtireissuillaan väitelleen rajuimpia ilmoja sekä huonoa näkyvyyttä ja selviytyneen sen vuoksi yleensä hyvin. Ehkäpä merikorttien ja kompassin puuttuminenkin on lisännyt varovaisuutta.

Pimeyden haitoista paremmin kuin jähdin varoitusvaloistakaan Kuivaniemen kertojat eivät puhuneet mitään. Sen sijaan Himangan ja Kalajoen jähtiasioista tietävät vanhat miehet kertoivat, että aluksen keskikohdalla paapuurin puolella (perästä katsoen vasemmalla) piti olla peltikuoren sisällä punaisen lasin läpi näkyvä valo, kynttilä tai öljylamppu, ja tyyrpuurin puolella ja perässä kirkas, jotta olisi osattu sivuuttaa vastaan tuleva alus oikealta puolelta.

Kuivajokisuulla 1950-luvulla

Pohjoisen rannikkoseudun jokivarsille ominainen talonpoikainen hyvinvointi oli varmaan leimallista Kuivaniemellekin jo viime vuosisadan jälkipuoliskolla. Siihen kuului oleellisena osana kalastus, etenkin lohenpyynti, sekä vilkas jähtiliikenne uusien alusten rakentamisineen. Tämä kaikki näkyi kyläkuvasssa varhaiskeväästä syysmyöhään sävyttäen koko seudun elämää. Arvioidessaan jähtiliikenteen taloudellista merkitystä paikkakunnalle Lauri Ellilä kiteytti käsityksensä toteamukseen: ”Täsä pitäjäsä on aina kakku tullu pellosta ja penni merestä.”

Samalla kun jähtiajat elivät 1950-luvun alussa Kuivaniemellä enää vain vanhojen muistoissa, maatalous ja merikalastus näyttivät vielä jatkavan perinteistä rinnakkaiseloaan. Siitä kertoivat jokivarren vauraan näköiset, hyvin hoidetut talot komeine kalarantoineen. Saaliiden vähentymisestä oltiin jo vakavasti huolestuneita, mutta elinkeinoelämän suuret muutokset olivat vasta tulossa. Kuitenkin jokisuulla puksuttivat vielä määrätietoisina hyväkuntoiset moottoriveneet keula merta kohti miesten lähtiessä pyytöjen panoon tai kokureisulle.

Kuivajokisuun lapsilla ei ollut tuolloin enää leikkikaluna vanhaa jähinmutellia tai oikeata seelipaattia. Eivätkä he enää kaulasuonet sinnillä soutaa kiskoneet venettä vastatuuleen merta kohti purjehtiakseen uljaasti takaisin kotirantaan telijut seeleiksi nostettuina, kuten oli tehty 1890-luvulla Miettulan emännän Hilma Miettusen lapsuudessa, eli siihen aikaan, kun vielä jäheillä seelattiin.

Lähdeluettelo

Väinö Komun, Hilma Miettusen ja Hannes Paason haastattelemat henkilöt

  • Ellilä Lauri Eevertti, s. 1901
  • Halttu Niilo, s. 1882
  • Hyry Antti Jaakko, s. 1879
  • Höyhtyä Eemeli, s. 1883
  • Jääskö Aukusti, s. 1884
  • Kaikkonen Otto, s. 1881
  • Kehus Kalle Heikki, s. 1889
  • Kestilä Eemeli, s. 1878
  • Miettunen Hilma (muistiinpanoja), s. 1887
  • Miettunen Janne, s. 1873
  • Miettunen Pietari, s. 1881
  • Ollikainen Heikki, s. 1873
  • Paaso Hannes (muistiinpanoja), s. 1908
  • Saukkola Matti, Jähti-Matti, s. 1871
  • Sarkkinen Alma o.s. Väätäjä, s. 1917
  • Tanska Lauri, Kalajoki, s. 1915
  • Vakkuri Kalle, s. 1894
  • Wanha Kalle, s. 1867
  • Väätäjä Frans Alfred, s. 1878
  • Väätäjä Matti Arvid, s. 1880
  • Väätäjä Alpo, s. 1909
  • Väätäjä Iikka, s. 1911

Painamattomat lähteet

  • Laivanmittauskirjat ja maalaisalusten luettelot. Pohjois-Pohjanmaan Maakunta-arkisto Oulu (OMA BII 1:12–16, 23).
  • Merikapteeni Pentti Luukkosen arkisto. Iin kunnan arkisto.

Painetut lähteet

  • Anttiroiko Ari-Veikko: Himangan sataman historia. Himangan kunta, Himanka 1984.
  • Gustafson Hardy: Seglation och skutbygge i Östnyland. Oy Formato Ab, Borgå 1999.
  • Halila Aimo: Oulun kaupungin historia II. Kirjola Oy, Oulu 1953.
  • Halila Aimo: Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia V. Kirjapaino Oy Kalevan kirjapaino, Oulu 1954.
  • Hiivala J. F.: Iijoen vonkamies. Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen, Kirjapaino Oy Kaleva, Oulu 1984.
  • Kaukiainen Yrjö: Suomen talonpoikaispurjehdus 1800-luvun alkupuoliskolla. Historiallisia tutkimuksia LXXIX, Helsinki 1970.
  • NAVIS FENNICA, xSuomen merenkulun historia I. WSOY, Porvoo 1993.
  • Ojala Jari: Tuhannen purjelaivan kaupunki- Keski-Pohjanmaan säätiö, Kokkola 1996.
  • Paaso Hannes: Kalastuksesta kuningasvallan aikana. Kemi 1965.
  • Paaso Hannes: Kuivaniemen sahalaitokset. Painettu lehtinen.
  • Rytkönen Raili: Suur-Iin historia I-II. Kainuun Sanomien kirjapaino, Kajaani 1978 ja 1989.
  • Simon kirja, JYY:n kotiseutusarja 24. Gummerus Oy: n kirjapaino, Jyväskylä 1986.
  • Toivanen Pekka: Fredrik Henrik Chapmanin Pohjanmaan matka. Scripta Historica IX Oulu 1985, eripainos.
  • Toivanen Pekka: Raahen tienoon historia II, luku Laivanrakennus. Gummerus Oy:n kirjapaino Jyväskylä 1995.
  • Virrankoski Pentti: Pohjanlahden ja Suomenselän kansaa. KPPAINO, Kokkola 1997.
  • Väätäjä Matti: Elämää Perämeren tuntumassa. Helsinki 1997.

Mikrofilmit:

  • Iin kihlakunnan käräjäpöytäkirjat 1783–1788 UK 1044, UK 1046, UK 1047, UK 1051A, UK 1052, UK 1053B, UK 1055. Kansallisarkisto, Helsinki.
  • Finlands skeppskalender/Suomen laivakalenteri, mikrofilmit 1875–1916. Helsingin yliopiston kirjasto.

Sanomalehtiartikkelit:

  • Björklund Guy: Galeaser, skutor och pråmar i Jakobstad efter sekelskiftet. ”Pedersöre”, Jakobstads Tidnings Julbilaga 1994.
  • Luukkonen Pentti: Jähdit uurastivat Perämerellä. Kaleva 8.7.1990, Oulu.
  • C. F. Braxenin raportti kuvernööri Lavoniukselle 24.6.1855, suomennos. Pohjolan Sanomat n. 103, 1958, Kemi, alkuper. Oulun maakunta-arkisto Ea 4:284

Äänitteet:

  • Köngäs Elli-Kaija: Eemeli Pakasen haastattelu (s. 1888), 1964. Suomalaisen kirjallisuuden seuran äänitearkisto.
  • Pentti Luukkonen: liläisen Hugo Kaiston haastattelu 17.3.1989. Väinö Tolonen, li.
  • Jähtipiirros s. 52 haastateltavien tekemien luonnosten ja raahelaisen opettajan Heikki Impolan neuvojen ja tarkistusten mukaan VK.

Sivut