Pappilan neidit merkkasivat ylläolevan lauseen kankaalle, joka ripustettiin ensimmäisen kouluhuoneen oven yläpuolelle. Vasta vuosien ahkerointi käytännön koulutyössä tuli osoittamaan väitteen todenperäisyyden. Ei kuitenkaan niin, etteikö aina silloin tällöin uusien aatteiden kulkeutuessa koulun kautta koteihin tullut erimielisyyksiä. Kouluhallitus korosti ohjeissaan, että koulun on huomioitava paikalliset elämänehdot ja noustava riitojen yläpuolelle.

Kouluvuosi aloitettiin juuri kiireisimpään aikaan maatalouden syystöiden ollessa kesken ja karjan vielä paimennettavana laitumella. Tämä oli ongelma, josta päästiin antamalla yläluokkalaisille lomaa pariksi viikoksi. Silloin, kun alakoulua ei vielä varsinaisesti ollut, pitivät opettajat ensin syksyisin muutaman viikon pienten lasten koulua vasta kouluun aikoville lukutaidottomille, jotta heillä olisi valmiuksia siirtyä varsinaiseen kansakouluun. Myös keväällä oli lyhyt jakso alkeisopetusta.

Kansakoulun laajat opetusohjelmat, uudenaikaiset opetusmetodit ja pitkäjännitteinen työskentely poikkesivat jo totutusta kirkon järjestämästä opetuksesta. Koulutyön mielekkyyttä ei haluttu ymmärtää, vaan katsottiin se joutilaaksi ajanvietoksi. Pienet koululaiset saivat kuulla olevansa pötkäläisiä tai pötkälän maistereita. Saatettiinpa heidän peräänsä huutaa: ”Pötkäläisiä, rupipäisiä, voileivän kerjäläisiä!” Mutta mikään laiskureiden koulu ei vanha kansakoulu ollut.

Pien’ on tuossa matkalainen kirjat, taulut laukussaan…

Cygnaeuksen koulusuunnitelmissa oli alusta alkaen korkeat tavoitteet. Kirjoitus- ja lukutaidon lisäksi lapsen maailmankuvaa piti laajentaa maan- ja luonnontiedolla sekä historialla. Ruumiillisen kunnon kohentamiseksi piti olla voimistelua; kädentaitojen harjaannuttamiseksi kuvaantoa ja käsitöitä. Viimeksi mainitut oppiaineet takasivat myös sen, ettei koulutyö käynyt yksitoikkoiseksi ja pitkästyttäväksi, ja toisaalta aiheuttivat erityisesti kummeksuntaa kansakoulun arvostelijoissa. Vaikka tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta on käyty koulujen perustamisen ajoista nykypäiviin asti kovaa kiistaa, on se kuitenkin aina kuulunut koulun opetusohjelmaan. Ennen uskonnolla oli yhtä suuri tuntimäärä kuin laskennolla ja äidinkielellä.

Lukujärjestykseen kuului laulua muutama tunti viikossa. Koululaiset lauloivat virsiä sekä maallisia lauluja. Oppilailla laulatettiin myös kaavoja; sävelasteikko oli osattava ”ylöspäin ja alaspäin, wahwasti ja wienosti, pitkään ja lyhkäseen”. Vuosisadan alun ”Sirkkusesta” löytyvät nykyajankin koululaisille tutut laulut ”Koska meitä käsketään”, ”Täällä Pohjantähden alla”, ”Tiedän paikan armahan”, ja monet muut. Laulutunneilla ei rasitettu oppilasta, jonka laulutaito oli kokeissa testattu olemattomaksi.

Opettajalla oli aluksi täysi vapaus itse järjestellä opetuksensa ja valita oppikirjansa, mutta kun havaittiin, etteivät koulut tällöin olleet keskenään verrannollisia, laadittiin niin kutsutut mallikurssit.

Opetusvälineistö oli vaatimatonta. Oppilaan käytössä oli rihvelitaulu, johon harjoiteltiin kirjoitusta ja laskemista. Vihkoja ja papereita käytettiin säästäväisesti, olihan ne aluksi itse ostettava. Kirjoitusneuvoihin kuuluivat pulpetissa omassa kolossaan oleva mustepullo, puuvartinen mustekynä ja tilkuista koottu mustekynäpyyhin. Kauniin käsialan opettelemiseen uhrattiin paljon aikaa.

[Kuva: Valistuksen mittausoppi -kirja] [Kuva: Alakoululaisten touhuja -kirja] [Kuva: Opin laskemaan -kirja]

Ensimmäisten koululaisten käyttämistä kirjoista moni säilyi käytössä vuosikymmeniä kuten lukukirjat ”Koti ja kotipiiri” ja Topeliuksen ”Maammekirja”. Aluksi vain itse ostamalla sai oman kirjan, eikä myöhemminkään ilmaisten koulukirjojen aikaan annettu samaan perheeseen useampaa kirjaa.

[Kuva: kukkotaulu]

Opetusta havainnollistettiin kartoilla ja kuvatauluilla, joita oli historiallisia, maantieteellisiä, luonnontieteellisiä ja uskonnollisia sarjoja. Tarkastaja kehotti hankkimaan milloin ”ihmistyypit” milloin ”alkoholin vaikutus ihmisen sisälmyksiin” -taulun. Rainakone 1950-luvulla pyrki syrjäyttämään kuvataulut, mutta vasta 1960- luvulla alkanut AV -välineistön käyttöönotto siinä onnistui. Ajanmukaisessa kansakoulussa oli myös mittausopillinen ja fysikaalinen välineistö.

[Kuva: opetustaulu]

Kaikessa opetuksessa tuli pysytellä lähellä lapselle tuttua ympäristöä. Matematiikassa laskettiin peltojen pinta-aloja, ojien pituuksia ja jyväsäkkien painoja. Ainekirjoituksen ja piirustuksen aiheet löytyivät kotipiiristä tai koulun pihamaalta. Piirustustunneilla ei painotettu oppilaan luovuutta vaan käden hallintaa – useimmiten piirrettiin mallista. Käsitöissä pojat valmistivat kirvesvarsia, jauhoviskimiä, puulusikoita ja kyökkikaukaloita; tytöt flanellipaitoja, housuja (uudistus, jota erityisesti kansakoulut ajoivat naisten vaatetukseen), pölypyyhkeitä ja kinnaslapasia. Voimistelutiloja ei vanhoissa kansakouluissa ollut. Jos huono sää pakotti olemaan sisällä, harjoiteltiin marssimista tai pidettiin ”polvennotkistusharjoituksia” voimistelusauvoilla liikkeitä tehostaen.

Kun samalla opettajalla oli opetettavanaan koko koulu, täytyi työ eriyttää niin, että osa teki hiljaisia töitä ja toinen puoli opiskeli opettajan johdolla. Työ helpottui, kun otettiin käyttöön vuorokurssijärjestelmä, jolloin kaksi osastoa luki aina samaa kurssia, joka vaihtui vuorovuosin. Kokemukset tällaisesta yhteisopetuksesta eivät olleet pelkästään kielteisiä, sillä nokkelat oppilaat osasivat poimia tiedonjyväsiä myös toisten luokkien opetuksesta.

Entisajan oppilashuoltoa

Niin kauan kuin kansakoulun käyminen oli vapaaehtoista, koulun saattoi lopettaa kesken vuotta, jos innostus opiskeluun lakkasi tai vanhemmat vaativat kotitöihin. Suurin koulunkäynnin este oli kuitenkin köyhyys. Kouluun tulevalta vaadittiin markan tai 50 pennin sisäänpääsymaksu eikä ilmaisia koulutarvikkeita tunnettu. Varsin pian ongelma tiedostettiin ja kunta kustansi köyhimmille koulutarpeet. Aleksanteri II:n Stipendirahaston lisäksi oli jaettavana valtioneuvos Furuhjelmin testamenttivaroista apuraha ”köyhän, mutta lahjakkaan lapsen” avustamiseksi.

Viikon ruokalista vuosina 1951 ja 1981
  Vuonna 1951 Vuonna 1981
Maanantai Kaurapuuro Hernekeitto
Leipä, maito
Karjalanpiirakka, mehu
Tiistai Kaalikeitto Kala-tomaattikastike, perunat, kurkku
Leipä, maito
Hedelmä
Keskiviikko Makaronivelli Sianlihapata, punajuuri-omena-kurkkusalaatti
Leipä, maito
Viili, puolukat
Torstai Perunat ja ruskeakastike Jauhelihakastike, perunat, kaali-pikkelsisalaatti
Leipä, maito
Banaania ruusunmarjakeitossa
Perjantai Hernekeitto Veriohukaiset, puolukka
Leipä, maito
Juurespala
Lauantai Ruismarjapuuro  

Vaikeimmin järjestettävissä oli koulukeittolatoiminta. Koulupäivään kuului ruokatunti, jolloin omia eväitään sai syödä, kellä niitä oli. Vuonna 1900 kirkonkylän koulun johtokunta kirjasi saadun hätäaputoimikunnalta varoja sekä jauhoja koululaisten elantoon. Jauhot myytiin, ja rahalla hankittiin silakoita, voita ja maitoa sekä leivottiin leipiä, jotka opettaja sitten jakoi päivälliseksi ja kotiin vietäväksi. 1900-luvun alussa oli perustettu valtakunnallinen Koulukeittoyhdistys, jolta saattoi hakea apurahaa ruokailun järjestämiseksi. Omatoimisesti kukin koulu järjesti ompeluseuroja, arpajaisia ja illanviettoja, joiden tuotolla kouluruokailu pyrittiin järjestämään. Ainakin leipää ja maitoa pystyttiin jakamaan silloin tällöin. Erityisesti pulakausina koulun antaman ruoan merkitys korostui.

Varsinaiselle keittolatoiminnalle asettivat rajoituksia silloiset koulurakennukset, joissa ei oltu mitenkään huomioitu oppilaiden ruokkimista. Usein oppilaillekin keitettiin opettajan hellalla. Keiton jako tapahtui varallisuuden mukaan. Käytäntö vaihteli eri kouluissa, mutta varattomilla oli aina etusija. Voi vain kuvitella, mitä julkinen jako köyhiin ja rikkaisiin vaikutti lapsiin. Koulumaailmassa kaikki leimautuminen johti helposti yleiseen pilkkaamiseen pihapiirissä. Joillakin kouluilla oli tapana, että varakkaat toivat kotoaan ruokatarpeita, mitä vastaan hekin saivat syödä tai maksoivat rahalla oman osuutensa. Lähes kaikissa kouluissa tuotatettiin oppilailla syksyisin perunoita ja marjoja koulukeittolalle. Vasta sodan jälkeen pääsi koulukeittolatoiminta käyntiin kaikissa Nivalan kouluissa, silloin jo lain edellyttämänä.

Jotta vaatteiden puuttuminen ei olisi estänyt ketään tulemasta kouluun, tuli tavaksi jakaa vuosittain kouluille määräraha kyseiseen tarkoitukseen. Ensimmäinen maininta vaateavustuksesta löytyy vuodelta 1914. Rahalla koulu teetti kenkiä ja vaateparsia aina sen mukaan, mitä kultakin puuttui. Avustusta annettiin myös kankaana, mutta ennen ei koskaan rahana. Johtokunnan vaikeana tehtävänä oli päättää avunsaajat. Tarvitsijoita oli paljon ja rahaa vähän, ja valinnan tulos harvoin kaikkien mieleinen. Kouluavustuksen jakamisesta osto-osoituksina ei ole luovuttu vieläkään, vaikka sillä ei enää ole lähimainkaan samaa merkitystä kuin todellisen köyhyyden päivinä.

Heikko ravinto, vaatetus ja huonot kotiolot löivät leimansa myös oppilaiden terveyteen. Pienen koululaisen työpäivä ei suinkaan päättynyt koulun ehtoorukoukseen. Kotona odottivat pikkusiskot kaitsijaa, villat kehrääjää, puut pilkkojaa ja lehmät lypsäjää. Jos vielä koulumatkaa kertyi useita kilometrejä, ei ole ihmetteleminen, että kulkutaudit iskivät väsyneisiin lapsiin. Pahojen epidemioiden aikana keskeytettiin koulunpito kokonaan. Koulu teki myös valistustyötä hygienian merkityksestä.

Nivalan kansakoululaitoksen ohjesäännössä vuodelta 1925 mainitaan lääkärintarkastus toimitettavaksi kerran vuodessa. Samalla lääkäri tarkasti myös koulutilojen ja pihamaan terveellisyyden. Terveyssisar kiersi kouluilla opastamassa ja rokottamassa. Kouluhammaslääkärin tarpeellisuus huomattiin sodan jälkeen, mutta järjestelmällinen hammashoito on uusi asia. Tuberkuloosin torjumiseksi ulotettiin röntgentarkastukset eli ”pienoisläpivalaistustarkastukset” myös koululaisiin ja muihin koulun työntekijöihin.

Alkuaikoina pidettiin itsestään selvänä, että koululapset vuorotellen huolehtivat myös kouluhuoneiden lämmittämisestä ja siivouksesta. Hygieeniset vaatimukset eivät kuitenkaan olleet korkeat: lakaiseminen kerran viikossa riitti ja suursiivous kahdesti vuodessa. Huoneiden lämmittäminen oli semmoinen urakka, että kirkonkylän koulun johtokunta aivan syystä arveli, etteivät lapset ehkä ennätä valmistella läksyjään. Nähtiin hyväksi antaa lasten keskittyä koulunkäyntiin, ja lämmitys ja siivous huutokaupattiin muiden suoritettavaksi. Usein tehtävä jäi koululla asuvan opettajan huoleksi. Kun koulukeittoloita perustettiin, sai keittäjä hoitaakseen myös vahtimestarin ja siivoojan tehtävät.

Erityisesti tarkastajat kiinnittivät alkuaikoina huomiota koulun siisteyteen ja terveellisyyteen vaatien muun muassa luokkien tuuletusta ja kehottaen hankkimaan juoma- ja käsienpesuautomaatin. Väenkokousten jälkeen luokat tuli pestä lysoolivedellä. Aikana, jolloin tarttuvat taudit olivat riesana, asian tärkeys usein ymmärrettiinkin. Koululuokat olivat jo 1930-luvulla siistejä ja viihtyisiä. Siivoojaa palkatessaan johtokunta antoi tarkat ohjeet työn suorittamisesta. Esimerkiksi eräissä ohjeissa lueteltiin suoritettavaksi peseminen, ripsiminen, tomuuttaminen, likaämpäreiden tyhjennys, ulkohuoneiden pesu ja juomalaitteiden hoito sekä kehotettiin siivoojaa tuomaan oma luuta mukanaan.

Puulämmitteisissä kouluissa oli tarpeen halonhakkaaja. Tämäkin toimi huutokaupattiin. Monilla kouluilla tehtävää hoiti uskollisesti sama mies vuodesta toiseen.

Lupapäiviä ja juhlia

Alkuaikoina työvuoden pituus vaihteli 130:stä 170:een ja vakiintui sitten 200 päivään. Lomat olivat opettajien ja johtokunnan päätettävissä. Voitiin sopia, ettei huonolla ilmalla tai tautisena aikana pidetty koulua. Kesken koulupäivän voitiin lähteä retkelle tai lähettää lapset kotiin ilman, että siitä olisi tarvinnut laatia mitään virallista paperia. Nykyiseen kouluun verrattuna kansakoulu oli siis paljon joustavampi.

Ainakin kerran kuussa oli yksi lupapäivä lauantaina. Virallisiakin lomia oli muun muassa kirkolliset ja kansalliset juhlapäivät ja Venäjän vallan aikana keisariperheen jäsenten merkkipäivät. Hiihtoloman antaminen aloitettiin 1930-luvulla. Aluksi oli tapana hiihtää opettajan kanssa muutama päivä ja loput päivät sai vapaata.

[Kuva: Joulujuhla v. 1955 kirkonkylän koululla]
Joulujuhla v. 1955 kirkonkylän koululla.

Syyslukukauden lopetti kuusijuhla, jonne tuli koko kyläkunta. Joulujuhlaa kutsuttiin hienosti exalamiksi. Siellä lapset esittivät moniäänisiä lauluja, leikkejä ja runonlausuntaa. Luokkaa koristi kuusi kynttilöineen. Johtokunta oli myöntänyt sen verran raha-apua, että lapsille saatiin nisu-ukko tai karamelleja. Jokaisella lienee ajan kultaamia muistoja tuosta hartaasta tilaisuudesta, jonka merkitys korostui erityisesti aikana, jolloin kovan arkisen aherruksen lomaan oli tarjolla vain vähän virkistystä.

Keväällä oli toinen suuri juhlapäivä – kevättutkinto. Erikoisen nimensä päätösjuhla piti vielä senkin jälkeen, kun tutkintotilaisuus oli muuttunut pelkäksi juhlaksi. Alun perin tutkinto oli oikea koulupäivä, johon oli huolella valmistauduttu kertaamalla opitut asiat. Vanhemmat olivat seuraamassa kuulusteluja ja samalla näkemässä, miten oppitunteja pidettiin. Päättäjäisissä oli nähtävillä myös vuoden aikana valmistetut käsityöt. Lopuksi jaettiin todistukset. Vuonna 1927 päätti opettajayhdistys kokouksessaan, että kuulusteluja ei enää päättäjäisissä pidetä.

[Kuva: Äitienpäiväjuhlat Padingin koululla]
Äitienpäiväjuhlat Padingin koululla.

Kevätkauden tärkeimmäksi juhlaksi muodostuivat kuitenkin äitienpäivät. Niitä lienee vietetty kaikilla kouluilla. Ohjelmassa oli aina äitien kukittaminen itsevalmistetuin paperikukkasin, kahvitarjoilua ja huolella harjoiteltua ohjelmaa. Lieneekö mitään koulun järjestämää tilaisuutta niin paljon valokuvattu kuin juuri äitienpäiväjuhlaa pyhäpukuisine äiteineen havuköynnöksin koristellussa luokkahuoneessa tai koulun pihamaalla.