Kiimingin paikannimistöön on ihmisen vanhoista toiminnoista ja perinteistä jäänyt sangen monipuolisesti jälkiä. Erityisesti kaskien ja niittyjen nimiä on seudulla runsaasti, mikä on ymmärrettävää, sillä vilja ja karjananti olivat elannon lähteinä tärkeitä. Vielä 1950-ja 1960-luvun vanhat ihmiset, jotka itsekin olivat hankkineet elantoa luonnon helmasta, tiesivät ja muistivat näitä nimiä hyvin. Nykyaika ja sen ihmiset selviävät jo vähemmällä paikkojen ja nimien osaamisella. On silti arvokasta, että tämä kulttuuriperintö, johon oma kulttuurimmekin nojautuu, on tallessa ja että tiedämme siitä yhtä ja toista myös nimien tallentamina.

Kun Kiimingin aluetta alettiin asuttaa ympärivuotisesti 1500-luvun puolivälistä lähtien, oli monilla seudun paikoilla jo nimet, joita rannikon keskiaikaiset asukkaat olivat antaneet pyyntipaikoilleen. Mutta pysyvän paikallisen asutuksen syntyessä alettiin alueen luonnonpaikoille antaa enenevästi nimiä. Erityisesti nimiä annettiin niille paikoille, joiden kanssa oltiin tekemisissä elannon hankkimiseksi: niityille, kaskimaille, kalastuspaikoille, pyyntimaille, marjasoille ja muille vastaaville. Hyvin usein nimettiin käyttämällä sanaa, joka jotenkin liittyi paikassa tapahtuvaan toimintaan. Nimiä annettiin paljon myös ”hyödyttömille” paikoille, jos niiden kautta meni kulkuteitä tai rajoja, jos niissä sattui jotakin merkittävää tai jos ne muuten olivat selvästi luonnossa havaittavia, silmäänsattuvia.

Tietysti myös syntyvät talot tarvitsivat nimensä. Vanhimpien talojen nimet aina 1600-luvulle asti annettiin yleensä talonpojan ristimä- tai sukunimen mukaan. Etupäässä 1700-luvulta lähtien talot saivat nimensä sen paikan mukaan, johon ne oli perustettu. Kun entisinä aikoina paikkoja nimettiin, jokainen nimi perusteltiin asiallisesti. Toisin sanoen nimiä ei yleensä annettu sattumanvaraisesti eikä pelkällä mielikuvituksen voimalla. Nimen alkuosa eli määriteosa on sana, joka ilmaisee nimeämisen perusteen, ja jälkiosa eli perusosa paikan lajin ja luonteen. Jos ei muuta keksitty, kelpasi paikan nimeksi hyvin myös Nimetönkangas (metsä Huttukylässä).

Seuraava tarkastelu perustuu nimiaineistoon, joka on koottu Kiimingistä vanhoilta ihmisiltä haastatteluilla. Nimet on kerätty pääasiassa 1950-luvulla, joskin mukana on vielä 1980- ja 1990-luvullakin muistiinmerkittyjä nimiä. Nimikokoelma on talletettu Suomen Nimitoimistoon, ja se on nyt kopioituna myös Kiimingin kirjaston kotiseutukokoelmassa.

Lappalaismuistot

Osa seudun vanhimmista nimistä periytyy aina lappalaisajoista asti. Nimeä Kiiminkijoki voi hyvin arvella juontuvaksi suomen sanasta kiima ’metsälintujen soidin, parittelu’; vastaava verbi on kiimiä ’olla soitimella’. Sama sana – suomesta lainautuneena – tunnetaan myös lapinkielessä (gibme, gimes; kimet), joten nimi voi tulla myös lapin kautta. Yhtä hyvin Kiiminki-nimi voi olla kuitenkin myös niin vanhaa lapin lähtöä, ettei sen lähtökohtasanaa ole enää mahdollista saada selville. Nimenä se toimii kuitenkin erinomaisesti ja yksilöi Kiiminki-nimisen paikan Suomen paikkakuntien joukosta.

Keski-Suomesta tunnetaan puolikymmentä erillistä Kiminki-alkuista nimeä: Kiminkijärvi Viitasaarella, Kiminginjärvi ja -joki Karstulassa, Kiminginjärvi Pylkönmäellä, Kiminginniemi Ähtärissä ja Kiminginniemi Maaningassa. Näitä nimiä on vaikeahko pitää lappalaisperäisinä, mutta niiden arvoitus on toistaiseksi jätettävä avoimeksi. Nimet lienevät kuitenkin hämäläisen eränkäynnin jälkiä tällä vanhalla hämäläisten eräalueella. Jos Kiimingin nimi kuuluu tähän yhteyteen, sitäkin voi pitää hämäläisenä. Sinänsä Kiima-nimet voivat olla joko hämäläisiä tai karjalaisia, kun taas Soidin-nimet ovat savolaisia.

Kiimingin vanhinta nimistöä on komean Koitelin kosken nimi, sekin mitä ilmeisimmin lappalainen nimi. Lähtökohdaksi voinee arvella sanaa kuou ’telis ’keskellä sijaitseva; korkea’. Muita seudun lappalaisnimiä lienee Jäälinjärvi, joka sisältää ehkä alunperin lapin sanan jälle, jelle, alle ’länsi-, läntinen’, ja Juuvanjoki ja -järvi, joka perustuu joko vanhaan Juuva-nimisen lappalaisen nimeen tai sanaan juu-, juv- ’kalasääski’. Täysin varmasti ei tunneta Jäälin nimen alkuperää. Nimi Nuorittanjoki tullee lapin sanasta nuorhta ’pohjoinen’, Martimojoki sanasta marte ’näätä’ ja Jolosjoki, -lampi lapin sanasta jolos ’polku lumessa’.

Kantatalojen nimiä

Kiimingin vanhimpien talojen eli niin sanottujen kantatalojen nimistä useimmat juontuvat talon perustaneen talonpojan sukunimestä. Vanhimmasta päästä on Ukkolan nimi, jonka kantanimi mainitaan ensi kerran jo vuoden 1553 veroluettelossa muodossa Pietari Ukko (Per wcko). Ukko oli joko sukunimi tai lisänimi; se esiintyy toisinaan myös muodossa Ukonpää. Varhaisimpien sukujen nimistä Raatikainen esiintyy kirkonkylän paikannimessä Raatikaisenharju, mutta monet 1500-luvun sukunimistä kuten Keränen, Hulkkonen, Heinonen ovat kadonneet. Sen sijaan Huttukylän Karjalaisen talon nimi palautuu kaikkein vanhimpiin Kiimingin asuttajasukuihin (Antti Karjalainen 1567). 1500-luvun nimet osoittavat, että Kiimingin asutuksen aloittivat savolaiset uudisasukkaat.

Sukunimistä syntyivät 1650-luvulle mennessä myös talonnimet Haipus, Huru, Huttu, Jaara, Kaattari, Kanniainen, Kontio, Manninen, Pa(a)so, Puitti, Putkonen, Runtti, Timonen ja Tiri(nen). Useimmat ovat sukuniminä käytössä yhä edelleenkin. Monet nimistä ovat tulleet valmiina sukuniminä lähinnä Savosta, mutta osa lienee syntynyt lisäniminä itse Kiimingissäkin kuten Haipus, Huttu, Jaara, Kaattari, Kontio, Puitti ja Runtti. Niitä voi verrata sanoihin haiput ’harvakasvuinen tukka’, huttu ’jauhopuuro’, jaara ’jäärä’, kaattari ’karitsa’, kontio ’karhu’, puittaa ’hyppiä (oravasta) puusta puuhun’ ja runtti ’riepu, räsy, vähäarvoinen ihminen; tynnyrin tappi’.

Isäntien etunimiin 1600-luvun puolivälissä perustuvia vanhojen talojen nimiä ovat Vilppola (Laurila (Mikkola (Anttila, Erkkilä (Erikkilä), Eskola, Hannus (Heikkinen, Honkanen, Iisakka (Kamula, Pekkala, Penttilä, Piltonen, Ponto, Pyykönen, Takkinen, Tervola ja Yrjänä. Autio lienee joskus ollut autiona.

Kun Kiiminkiin 1700-luvun lopulla ja sen jälkeenkin perustettiin uudistiloja, saivat ne nimensä useimmin sijaintipaikkansa mukaan: Alatalo (Hurusta), Harju, Järvelä, Koskela, Kotajärvi (Kotala), Leppälä, Niemelä, Kalamäki, Mansikkamaa, Palvalehto, Puirava puirava ’halonhakuupaikka’, Lehmikangas, Tervajärvi, Tuohimaa, Jäälijärvi eli Rautio rautio ’seppä’, Talkkunamaakangas, Pitkäaho, Pirttilahti, Katiska, Savilaakso ja Haarajoki.

Maanviljely

Maanviljelystä syntynsä saaneista nimistä ovat selvänä enemmistönä peltojen nimet. Kunkin talon pelloilla on ollut yleensä omat nimet, joita edes naapurit eivät ole tunteneet. Useimmin pellot ovat saaneet nimensä sijainnin perusteella kuten Aittapelto, Alapelto, Alavainio, Harjupelto, Navettapelto, Pajapelto, Riihipelto, Viinapuodinpelto. Aataminkuokkamaa on saanut nimensä siitä, että Aatami-niminen mies oli sen kuokkinut, Haasiopelto siitä, että sen heinät pantiin haasioihin, Karipelto huonokasvuisesta maaperästä, Kalajokiset(pellot) siitä, että ne kynnettiin joskus 1870-luvulla kalajokisilla välttiauroilla, Kantti neliskulmaisesta muodosta ja Hallaranta hallanarkuudesta ja niin edelleen. Uudisraivioita ovat Perkkiö, Raiviokangas, Ukonkaivos (viljelyksellä jonkun ”ukon” kaivama iso oja) sekä Uudismaa.

Monet Mylly-nimet osoittavat vanhojen myllyjen, härkinmyllyjen, sijaintia lähes kaikissa seudun suurehkoissa ojissa: Myllykoski (Loukonoja, Jäälinoja, Juuanjoki, Jolosjoki, Koiteli, Kiiminkijoki), Myllyniva, Myllyhaara, Myllyoja, Myllypelto (5), Myllypudas, -saari, Myllysaari, Myllysuvanto ja Myllyväylä. Kiimingissä ja yleensä Pohjois-Pohjanmaalla oli niin runsaasti ojia ja jokia myllyjen käyttövoimaksi, ettei tuulimyllyjä kovinkaan runsaasti tarvinnut rakentaa viljanjauhatusta varten.

Kaskenpoltosta ovat muistona erityisesti runsaslukuiset nimet, joihin sisältyy yleensä nimen loppuosana sana aho, ’heinää ja koivua kasvava entinen kaski’. Savolaisten uudisasukkaiden pääelinkeinoihin kuului kaskenpoltto, Kiimingissä tavallisesti kuusimetsiin tehtyjen huuhtakaskien eli halmeiden teko. Kaskia poltettiin 1800-luvun loppupuolelle asti. Aho-nimistä mainittakoon esimerkkinä nimet Aho, Ahonkangas, Ahopelto, Annanaho, Ponnonaho, Nikinaho, Isoaho, Pal(a)va-aho, Papinaho, Sauna-aho ja Sääväläisenaho. Nimen alkuosa kertoo usein kasken tekijän, omistajan tai sijainnin. Nimi Syömätönaho viitannee epäonnistuneeseen kylvöön. Itse kaskiin viittaavat nimet Halme (useita), Halmeenkangas, Isohalme, Isonhalmeenmaa, Pajarinhalme ja Kaski. Monet Palo-nimistäkin (esimerkiksi Palokangas, Karjalaisenpalo) juontunevat kaskenpoltosta joskin useimmat ehkä metsäpaloista. Rasinkangas sai nimensä keskeneräisestä kaskesta: rasi ’polttamatta jäänyt kaski’. Orastinvaara lienee saatu ainakin oraalle: orastaa ’kasvaa orasta, laihoa’, ja Talkkunamaa antoi ohraa talkkunoiden valmistamiseen.

Karjanhoito

Useimmat karja-aiheiset nimet liittyvät karjan laiduntamiseen. Kotipiirissä niitä olivat sanan haka sisältävät nimet, esimerkiksi Hakapelto ja Hakalato, sekä kuja-nimet kuten Keskikujanmetsä, Ponnon talon karjakuja, ja Kujainpää, niitty kirkolla. Kun karja kulki metsälaitumilla, noustiin toisinaan puuhun ja kuunneltiin, mistä päin ammunta kuului. Siitä sai aiheensa nimi Kuuntelupuusaari. Kynsikoski oli nähtävästi vanha karjan kahluupaikka Kiiminkijoessa. Laitumista kertovat Lehmikangas, Lehmisaari, Lehmisuo, Navettakangas ja Navettasuo. Nimi Murhansilmä hetteisen paikan nimenä kertonee lehmien hukkumisesta, Jäälin Vasikkasuo samoin. Hevoslaitumiin liittynevät nimet Tallikangas ja Konisaari (Tervajärvi).

Karjanrehu kerättiin 1900-luvun alkuun asti luonnonniityiltä, ranta- tai suoniityiltä. Ei ole ihme, että Kiimingin paikannimissä on satamäärin luonnonniittyjen nimiä. Niityn nimenä voi olla pelkkä luonnonpaikan nimi, mutta usein itse nimi kertoo niittykulttuurista. Tavanomaisimpia on sanojen niitty ja ladonala sisältyminen nimeen kuten Niittylampi, Niittylammit (kaksi), Niittyniemi, Niittysuo (kaksi), Pekanniitty, Pappilanniitty ja -niemi, Pikkuniitty, Korteniitty, Vaarinniitty sekä Antinladonala (Antinranta), Halkosuonladonala, Kannikkoladonala, Karvaladonala, Saariladonala ja Vaarinladonala. Ladonalalta saatiin siis yksi ladollinen heinää.

Niityistä syntyi toisinaan riitaa, mistä muistumana ovat nimet Riitaniemi ja Riitaranta. Haravasuolla haravoitiin heinää, Korkialato tarvitsi korkean ladon, Kulosuon heinä sai joka toinen vuosi mädäntyä eli kulottua, jolloin se kasvoi paremmin, Haasiaismaa kertoo haasioista, joita käytettiin heinän tai myös parkin kuivaukseen. Nurmijärven ja Nurmiojan niityillä käytiin niittämässä kahilaheinää. Luhta oli vetisen rantaniityn nimi. Vanhapaise oli niitty, jolle nostettiin eli paisutettiin syksyllä vettä Jolosjoesta; paiseniitty tiedettiin monitoimisen Hannus-ukon tekemäksi. Niityn vesittämisestä padon eli tammen avulla kertovat myös nimet Patoniitty ja Vesipadonkangas sekä Tammenkoski (Jolosjoki) ja Tammiräme. Nostamalla vettä suolle ja jäädyttämällä se tuhottiin sammalta ja parannettiin niityn kasvua tulevana kesänä.

Nimet Paskalampi, Paskasaari ja Paskaoja kertovat huonokasvuisista niityistä ja nimet Perkaus, Perkauksenladonala, Vaarinperkkaus ja Salkkari uuden niityn raivaamisesta. Salkkari lienee väännös niityn raivaajan, Salomon, nimestä, ellei se tarkoita salkkaria ’jauhoastian’ merkityksessä. Nimi Kääriänkorpi viitannee Kiimingissä jo 1590-luvulla esiintyneen Kääriä-nimisen uudisasukkaan niittyraivioon. Niitynnimi Hulkkonen saattaa olla muistuma Kiimingissä 1500- ja 1600-lukujen taitteessa asuneesta talonpojasta nimeltään Antti Hulkkonen.

Metsänkäyttö

Jo edellä tuli metsien käytöstä esiin kaskenpoltto ja karjan laiduntaminen. Metsien päätuotetta, puuta, tarvittiin moneen tarpeeseen kuten hirsiä rakennusten rakentamiseen ja halkoja niiden lämmittämiseen. Niistä kertovat nimet Halkokoski, Halkosuo ja Halkoselkä sekä Hirsikangas.

Kiimingin nimistössä on erityisen runsaasti tervanpoltosta kertovaa nimistöä. Kiiminki oli ihanteellista tervanpolttoseutua, koska tervojen kuljetusmatka Oulun tervakaupunkiin oli niin lyhyt sekä vesitse Kiiminkijokea että maitse hevospelissä. Hauta-nimien voi katsoa kauttaaltaan kertovan tervanpoltosta: Haudanlampi, Haudanmetsä, Haudanpaltta (paltta ’tervahaudan ympärille muodostuva korkea laita’), Hautakangas, Hautakukkula, Rautalahti, Hautamaat, Hautamännikkö, Hautaniemi, Hautaoja, Hautapellot (seitsemän eri nimeä), Hautaräme, Hautasuo, Hautasaareke, Hautasuovanala ja Koiraselänhauta. Tervapuiden koloamisesta ovat jälkenä nimet Kolomaa, Koloharju ja Kolosuo ja itsestään tervanpoltosta nimet Tervajärvi, -oja, -suo ja -saari, Tervahaudanpelto ja -kangas sekä Tervaniemi.

Kolme Laivakangasta kertovat siitä, miten metsistä hakattiin laivanrakennuspuita Oulun porvareille ja itse hakkuusta nimet Kirveslampi ja Kirvesoja. Kirkon kattopaanupuita lienee hakattu Paanukankaalta, ja Pärehöylä-niminen koski Loukonojassa kertoo päreiden valmistuksesta, Sahankoski Jolosjoessa vesisahasta.

Marjastus oli ruoan jatkeena tärkeä. Marjojen nimiä on kuitenkin vain vähän paikannimissä, sillä niitä lienee ollut lähes kaikkialla metsissä. Hillikkoräme oli kuitenkin kai tavallista parempi hillasuo ja Marjamaa hyvä marjapaikka. Hyvin monen talon takalistolla oli oma Kotikangas, josta käytiin mustikat ja puolukat poimimassa. Hamppujen liottamisesta kertovat nimet Hamppulampi ja Hamppuniemi. Hamppulangoista kudottiin muun muassa verkkoja ja nuottia.

Kalastus

Entisaikaan pyydettiin kalaa kaikista vesistä, joissa kalaa ylipäätään oli. Kalojen nimiä pääsi kuitenkin vain muutamien paikkojen nimiin kuten nimiin Ahvenkallio ja Ahvenlampi sekä Kiiminkijoen laajaan nimirypääseen Särkisuvanto, -koski, -niva, ja -saari. Nimet Kourilampi ja -lehto sisältävät kourin, erään särjensukuisen kalan nimen. Kalajärvi ja Kalalampi lienevät olleet hyviä kalavesiä. Kiiminkijokeen nousi lohtakin, mutta yhtään Lohi-nimeä ei seudulta ole enää muistettu. Kalastamiseen liittynee ilmeisen vanha nimiryväs Kalimenjärvi, Kalimenlampi ja Kalimenoja. Nimenannossa lienee käytetty sanaa kalin ’nuotan sivuverkko’. Lähtönimi saattaisi tällöin olla Kalimenjärven nimi. Nimi Apajaperä Loukkojärvessä kertoo muistitiedonkin mukaan hyvistä kalansaaliista. Nimet Katiskajärvi, Mertasaari ja Mertapadonkangas kertovat kalastuksesta kuten myös Onkilampi ja Onkiniemi. Lauttalammeissa oli lautta, joka oli tarpeen verkkopyynnissä. Loukkojärven Aittoniemen perusteena lienee kalastajien aitta, jossa säilytettiin kalanpyydyksiä.

Suuren Kotajärven nimi on varmaankin jo eränkäynnin ajalta kertomassa siitä, että järven rannalla oli kota tai kotia, joissa pyyntimiehet majoittuivat. Tämä erämaajärvi sai pysyvän asutuksensa 1800-luvun alkupuolella. Monet ”kuivan maan” Kota-nimet kuten Kotamaat ovat muistumaa myös metsämiesten, tervanpolttajien ja niittyväen tilapäisistä asentopaikoista.

Metsästys

Hyvin vanhaan eränkäyntiin liittynee nimiryhmä Hämeenjärvi, -kangas ja -suo Haukiputaan ja Kiimingin rajalla. Hämäläiset identifioitiin vielä heimona, ehkä Iijokivarren karjalaisten näkökulmasta. Näiden nimien vertailukohtana on nimi Karjalankylä.

Monet metsäneläinten nimiä sisältävät nimet on epäilemättä annettu juuri metsästystilanteissa. Nimet Ilvesmaa, Kissalampi ja Kissakoski sisältänevät ilveksen, myös ”kissaksi” sanotun nimen. Ilveksen turkki oli arvotavaraa. Nimi Ahmasaari viittaa ahman liikkumiseen, ellei se vesistönimenä tule vesiahmasta, joka lounaismurteissa merkitsi raatetta. Sanaa nimittäin käytettiin Oulun seudulla paikkojen nimeämisessä, esimerkiksi Ahmasjärvi, Ahmaskangas, Ahmassuo Ylikiimingin puolella. Karhuista on nimissä vahvempi näyttö: Karhuaro, josta kerrotaan, että Panumalla ”raanaan” ammuttu karhu oli tullut ja kuollut heinälatoon kyseisessä paikassa, sekä Kontioaho ja Kontionkoski.

Erityisen haluttu ja runsaan metsästyksen kohde oli kettu: Kettuaho, Kettumaa, Kettusaari, Ketunsaari, Ketunpesä, Reposelkä, Repoaho, Repokoski, Repoperä, Pesämaa, -suo. Nämä pesänimet viittaavat runsaisiin ketunpesiin. Kettuakin arvokkaampi oli kärppä (Majava-nimien ryväs Majavaoja, -saari, -pudas, -koski ja -kangas (Alakylä, Hanhiperä) kertoo majavayhdyskunnan kerrallisesta olemassaolosta. Majavaoja on pudas, jossa on useita pieniä lampia. Se alkaa Kiiminkijoesta ja palaa Kiiminkijokeen. Saman seudun nimet Maijankangas ja Maijansaari saattavat nekin johtua myös majava-sanasta, sen savolaismurteisesta muodosta maijjaa ’majava’. Näädistä johtunee nimi Näätämöjärvi (nykyisin Piltosenjärvi), ja saukoista nimet Saukkokoski (Jolosjoki), Saukkoniva ja Saukko-oja.

Metsälintuja pyydettiin myös ahkerasti, entisaikaan etupäässä erilaisilla ansoilla. Siitä kertovat nimet Koppelopalo ja -lampi, Teerioja ja Teeriselkä. Ehkäpä soidinpyyntiin liittyvät nimet Soidinharju ja Soidinsuo sekä Kiimaharju. Metsälintujen rypemisestä, kylpemisestä, on saanut nimensä Rypyaho. Sekä metsälintujen että isomman riistan pyyntiin käytettiin erilaisia ritoja: Ritosuo (kolme), Ritohalme, Ritokorpi, Ritokangas, Ritoniemi, Rito-oja, sekä satimia: Yhdeksänsatimenmaa ja -suo, Paasonsadinmaa, Sadinsaareke. Oravia ammuttiin vasamilla, mistä johtuvat nimet Vasamokangas ja -oja sekä Vasamo järvennimenä. Keihäslampi ja Pyssyvaara kertovat myös metsämiesten varustuksesta. Koira oli oravanpyynnissä ja muussakin metsästyksessä hyväksi avuksi: Koira-aho, Koiralampi, Koiraoja ja Koiraselkä. Uuttuharjussa oli uuttuja vesilintujen, erityisesti telkkien pesimistä ja munittamista varten.

Tapahtumat

Paitsi paikan käyttö elinkeinojen harjoittamisessa ovat myös muut – usein käyttöä lähelle tulevat – tapahtumat antaneet aiheen ja jättäneet muistuman itsestään paikkojen nimiin. Vanhimpia ovat isonvihan tapahtumat, jotka Kiimingissä usein sanotaan paikannimen selitykseksi – tällöin lähinnä piileskely viholliselta. Kiiminki lähellä rannikkoa olikin pahasti tulilinjalla isonvihan melskeissä. Niinpä Aittoniemeä ja Aittosaarta sanotaan isonvihan karkupaikoiksi, samoin Saunaniemeä ja Saunamaata sekä Karkumaata ja Karkunivaa. Tervajärven Jaaransaaret sanotaan Jaaran talon pakopirtin paikaksi, Ponnonsaari taas Ponnon talon. Niin ikään Nikinahossa kerrotaan olleen Säävälän talon piilopirtti.

Möksyttäjä-nimisen metsäsaarekkeen nimen uskotaan johtuvan kummittelusta ja sen taas siitä, että venäläiset surmasivat siellä erään talon väen. Murhisaari-niminen paikka perää nimensä samanlaisista julmista tapahtumista. Jolosjoen Pannunivasta on tarinan mukaan löydetty pannu täynnä rahaa, sekin isonvihan ajalta; nivasta onkin löytynyt kuparitaaleri noilta ajoilta 1700-luvun alusta.

Nimi Lemmenniemi, pieni Kiiminkijoen niemi kirkonkylässä, on saanut nimensä helposti kuviteltavalla tavalla. Vastaavia nimiä on Kiimingissä muitakin. Karsikkosuosta sanotaan, että niittymiehet olivat karsineet mielitietylleen kuusen, mutta jättäneet sen keskivaiheille yhden oksan pystyyn. Karsikoiden teko etupäässä niin, että kuuseen jätettiin vain latvaan oksatupsu, oli ennen yleistä erilaisten merkkitapausten kunniaksi. Myös kuolemantapauksen muistoksi voitiin tehdä karsikkokuusi.

Sellaiset nimet kuten Kirkkoaho ja -portaat (Huttukylä), Kirkkokoski ja -niemi (Tervaoja) sekä Kirkkosaareke ja Kirkkotie (Alakylä) liittyvät yleensä entisaikaiseen kulkuun jalan kirkkoon. Nälkäoja sanotaan kaivetun pula-aikana 1929–1931 ”nälkäpalkalla”. Nimet Paskaoja, Pahalampi (liejuinen, mustavetinen) ja Paha-oja kertovat vaikeakulkuisista, liejurantaisista tai hyödyttömistä paikoista. Rajakorpi oli luonnonniitty Kiimingin ja Oulujoen rajalla. Nimet Ruija (mökki) ja Ruijanpelto kertovat asukkaasta, joka oli kulkenut Ruijassa kalastamassa 1800-luvulla, Sotamiehentorppa taas ruotusotilaan asumisesta. Nimi Salvatinsaari sisältää sanan salvatin ’puupuristin, jota käytettiin salvatessa eli kuohitessa eläimiä, muun muassa hevosia’.

Koitelin kosken osa Tamppihaara viittaa tamppiin, jolla vanutettiin sarkaa. Tiiliruukinkangas oli tiilenlyöntipaikka, ja Kalkkiruukinkangas antoi taloille kalkkia muuraamiseen. Monet Paja-nimet viittaavat sepänpajoihin. Vanhasta kulkemisesta kertovat nimet Matkasuo ja Matkaoja, Porrasoja ja Porraskoski sekä Taipaleenharju. Jolosjoen Perkauskoskesta tiedetään, että Hannus-pappa oli perannut sitä sahaa varten. Puolivälinaho oli kangas puolivälissä kotajärveläisten kirkkopolkua. Rypykahlo Haarajoessa sai nimensä, kun kahlatessa vedessä ryvettiinkin.

Luontoaiheisia paikannimiä

Määrältään selvä enemmistö luonnonpaikoista on Kiimingissäkin nimetty paikan erilaisten luonnonominaisuuksien pohjalta, sen herättämien mielteiden perusteella. Seuraavassa esitetään luettelonomaisesti esimerkkejä Kiimingin luontoaiheisista paikannimistä.

  • maaston ja veden luonne: Viitajärvi: viita ’alavalla maalla kasvava tiheä, nuorehko lehtimetsä’; Hujaus: nopeasti virtaava koski Jolosjoessa; Liesjärvi, -suo: liestyvä, mataloituva, umpeenkasvava järvi; Sulasuo, -oja: pysyy ainakin osin sulana talvellakin; Syvälampi: tavallista syvempi; Unikoski, -saari: hitaasti virtaava; Valkiainen: ”Siinä on niin kirkas vesi, ettei ilikiä oikein uijakkaa.”
  • maaperä: Hiukkakangas, -koski, -saari: hiukka ’hiekka’; Hieta-aho; Kalliomaa; Turvesuo; Jättiläisvaara: suuri kivikko – jätinkirkko, kivikirkko; Linnansaari ja Jätinlinna: linnaksi mielletty kivinen muinaisjäännös.
  • asema, sijainti: Raatikaisenharju: harju, jossa sijainnut Raatikaisen talo; Paasonmäki: Paason talo; Iisakinhaudankangas: kankaalla sijaitsee Iisakin tervahauta; Kotisuo, Kotikangas, Kotipelto ym.: kodin lähellä sijaitsevia paikkoja; Hetejärvi, -oja, -kangas: alueella heteitä; Kylkimaa, Sivukangas: sijaitsivat toisen paikan kyljessä tai sivulla.
  • koko: Peukaloinen, Peukaloisenjärvi: pieni lampi; Isoaho; Pikkujärvi, Pikkukoski; Vähäaho. – Kiimingissä pientä maastonkohdetta verrattuna muihin kuvattiin yleisimmin Pikku-sanalla (yli 60 nimeä).
  • muoto: Lupukangas: lupu ’nuija, kurikka, kuhmu’; Korkiakangas, Korkiamaa, Korkiasaari; Lamukangas: lamu ’laaja, tasainen’; Vääräkoski: mutkainen koski; Loukkojärvi: järvessä useita loukkomaisia lahtia; Liikasenlimpunpuolisko: vertailu tai sattumus; Pitkäaho, Pitkäjärvi: pitkämuotoinen; Polvikoski: polven muotoinen tai nimi on syntynyt polveilevasta ojasta jne.
  • väri: Mustakoski ja -saari, Mustasuo, Mustalampi; tummavetisiä, liejuisia.
  • muu ominaisuus: Tihiämännikkö: tiheäkasvuinen; Silkkasuo silkka ’sileä’; Liitinkiniva, -saari: kuivuu kesällä; Syylinkäsuo: pehmeä suo; Haisunjärvi: lahoava muta haisee; Kolamäki: kola ’salko, seiväs’ tai ’jalas, jonka päällä esim. saavia työnnetään talvella’.
  • kasvillisuus: Pajusuo; Haapakangas, Haapaniemi, Haapalahti; Saramosuo: kasvoi saraa; Kortekangas, Korteoja; Näsiä, Näsiänkangas, Näsiänlampi, -oja; Raatelampi; Saittakangas, -niemi: saitta ’näre, riuku, keppi’; Lylyjärvi/Lylykkäänjärvi: lyly ’lengoksi kasvanut lylyinen puu’.
  • eläimistö: Kaakkurilampi; Kokkojärvi, Kokkokangas: kokko ’kotka’; Kuikkalampi; Kuovisuo; Kurkilampi, -suo; Mehiläissuo; Metsäsianniemi.
  • selvittämättömät nimet: Hettikoski, Kiekarilampi eli Kiskarilampi, Kitkankoski, -aho ja -lampi, Turvakkosuo, Vaartikangas, Vingunkoski, Vingunniva, Pyyryväiskangas pyyry 'airon kädensija’.

Lähdeluettelo

Arkistolähteet

  • Nimitoimiston arkisto (NTA)
    • Kiimingin nimikokoelma
    • Yleiskokoelma

Kirjallisuus

  • Kiviniemi Eero, Ortnamnens uppkomst i typologiskt perspektiv. Synvinklar på ortnamn. Red. av Kurt Zilliacus. Skrifter utg. av Svenska Litteratursällskapet i Finland. Helsingfors 1973.
  • Räisänen Alpo, Nimet mieltä kiehtovat. Etymologista nimistöntutkimusta. Helsinki 2003.
  • Vahtola Jouko, Vuosien 1570-95 Venäjän-sodan vaikutus Iin pitäjän asutukseen. Faravid 10/86.
  • Vahtola Jouko, Kiiminkijokilaakson asutuksen synty ja varhaiskehitys. Esitelmä Ukkola-suvun sukujuhlassa 4.7.1998.