Kalastuksella on perinteitä

Kalastus on Koitelin hyödyntämisen perinteisin muoto. Sen juuret ulottuvat esihistorialliseen aikaan saakka. Lohi nousee juuri Koiteliin ja jonkin verran siitä ylöspäin. Lohia ja muita kaloja, kuten haukia, siikoja, harjuksia, tammukoita ja ahvenia, on vanhastaan pyydetty eri tavoin: verkoilla, rysillä ja ongilla. Nahkiaisten muistellaan viihtyneen suvantokohdissa. Suurin tiedossa oleva Koitelista saatu hauki oli 105 cm pitkä ja painoi kymmenen kiloa. Liki 30-kiloisia lohia kerrotaan myös napatun Koitelin alapuolelta. Kalastaminen oli uittoaikana tietysti hankalaa mutta muulloin mahdollista. Uiton loppuminen 1950-luvulla paransi Koitelin kalastusmahdollisuuksia ja muutakin käyttöä, kun joessa uivat puut katosivat ja vesi sekä rannat siistiytyivät uiton jäljiltä. Virkistyskalastus, nykyään erityisesti perhokalastus, on edelleen suosittu harrastus Koitelissa.

Epätavallisimmat tavat saada kalaa liittyvät tavalla tai toisella uittoon. Muuan vonkamies oli ollut selvittämässä sumaa ja iskenyt keksillään tukin päähän, joka pilkahti vedestä. Sattui kuitenkin niin, että se, mitä purkaja luuli tukin pääksi, olikin 20-kiloinen lohi, joka näin tarttui ”onkeen”. Kerran kävi niin, että lohi päätyikin puomin yli hypätessään uittoveneen pohjalle ja näin venekunnan saaliiksi. Kun vuonna 1950 Koitelinkoskea perattiin uiton tarpeisiin, osa kivistä räjäytettiin dynamiitilla, jota oli varastossa runsaasti. Muutama pötky räjähdysainetta päätyi hieman toisenlaiseen käyttöön. Kalastus tehostui, mutta keksinnöstä, joka oli tietysti laiton, seurasi harmia, kun joku kateellinen kalamies ilmoitti asiasta viranomaisille.

Perinteinen juhannuksen- ja kesänviettopaikka

Silta

Koiteli on ollut vanhastaan suosittu kesänviettopaikka. Lähiseudun asukkaat kokoontuivat jo 1700-luvulla säännöllisesti juhlimaan juhannusta Koiteliin. Juhannusohjelmassa oli erilaisia kisailuja ja vapaata yhdessäoloa. Ehkäpä juuri tällaisten juhlien yhteydessä joku innostui kaivertamaan Pikkusaaren itäisimpään kallioon ns. aurinkokellon. Tekijän henkilöllisyydestä ei ole tietoa. Kyse on halkaisijaltaan noin 15-senttisestä ympyräpiirroksesta, jonka keskellä on risti. Todennäköisesti sen alle kaiverrettu vuosiluku 1903 kertoo piirroksen syntyajan. On oikeastaan yllättävää, ettei Koitelin kallioihin ole aikojen kuluessa syntynyt enemmänkin piirroksia, sillä kaivertaminen on yleistä suosituilla ajanviettopaikoilla. Alueen puihinkaan ei ole koverrettu mainittavasti merkkejä. Suuri osa on tosin saattanut hävitä puuston uusiutumisen myötä.

Monet yleiset juhlaperinteet ovat kuuluneet juhannuksenviettoon Koitelissa. Tavallisia lienevät olleet koivunoksakoristelut ja lehtimajat. Siirrettävä kiikku oli aina nuorison suosikkeja. Kokko on ollut itsestäänselvyys. Leikkimielisiä kilpailuja, kuten erilaisia voimainkoitoksia, piirileikkiä, laulua, soittoa ja tanssia on kuulunut asiaan kaikkina aikoina. Juhannustanssit, kuten muutkin tanssit, pyörähdeltiin 1920-luvulle saakka aukealla maalla, mutta sotien välisenä aikana Koiteliin oli kesäisin pystytetty tilapäinen lava. Lavatanssien kukoistuskausi alkoi Koitelissa 1950-luvun puolivälissä ja kesti vajaan vuosikymmenen ajan.

Urheiluseuran historiikin tallentamaa

Urheiluseura Vesaisen Poikien historiikissa, jonka on toimittanut Jussi Remes v. 1988, on elävästi kuvattu muutamia piirteitä lavatanssien ajasta:

”Ouluyhtiön hallussa olleessa Koitelin saaressa oli järjestetty eri tilaisuuksia. Vuonna 1954 VePon ’nuoret hurjat’ päättivät pitää suuret karkelot, eikä siinä sen kummempia lupia Oulu-Yhtiöltä kyselty. Jaakko Tolosen autolla Eero Eskola ja Paavo Kuivamäki hakivat yötä myöten lavatarpeet Puolangalta. Kolmisin laudat ja lankut kannettiin saareen ja talkoilla naulailtiin pieni avoin tanssilava. Ravintolakatos rakennettiin mantereen puolelle. Helppoheikeille vuokrattiin myyntipaikkoja. Väkeä saapui ’mahottomasti’. Rahaa tuli ’nahkasalkullinen’, jota piti ’nyrkillä survoa’, jotta setelit olisivat mahtuneet siihen. Nettovoiton muistellaan olleen noin 2 000 nykymarkkaa. Yleisö pääsi saareen kaitaista siltaa pitkin tai kuljetettiin sinne veneellä. Muutaman kerran vene keikahti rantautuessaan, mutta jalkojen kastuminen ei haitannut valvojaisia eikä hidastanut tanssia.

Seudun suurimmat juhannusvalvojaiset saivat myös jälkikaikua. Oulu-Yhtiö ei pitänyt näin suuresta rytinästä. Kahdessa vuorokaudessa piti kaikki rakennelmat purkaa ja kuljettaa pois saarelta. Talkoilla sekin suoritettiin. Puutavara lastattiin veneisiin ja siirrettiin nykyisen grillikatoksen tienoille manttaalikunnan maalle. Juhlaa seuraavana aamuna oli tavan mukaan rippipyhä. Tieto kansanjuhlasta oli kantautunut myös seurakunnan paimenen korviin. Kirkkoherra Kurkela kosketteli saarnassaan nuorten liehumista yötä myöten tanssipaikalla. Opettaja Pääkkönen sovitteli myöhemmin asiaa kirkkoherran kanssa. Menihän hankittu raha toki hyvään tarkoitukseen nuorison urheiluharrastuksen tukemiseen.

Koitelin lavan uusi tuleminen tapahtui v. 1957. Juhani Koskelan johtama hallitus päätyi varainhankinnassa lavayritykseen. Koitelin saareen ei lavaa saatu. Manttaalikunnalta vuokrattiin Metsäkoitelin läheltä rantapaikka, johon talkoilla rakennettiin avolava. Avajaistanssit pidettiin helluntain väliyönä. Yleisöä oli valtavasti. Saman vuoden juhannusvalvojaiset oli seuraava suurtapahtuma, jonka ohjelmassa oli mm. ilotulitus ja tukkilaiskisat. Pääesiintyjänä oli entinen koskenlaskijamestari Eskuri. Tansseja pidettiin säännöllisesti viikonloppuisin. Kalevassa oli suuri ilmoitus ’Koiteli kutsuu’. Yleisöä tuli Oulusta ja naapurikunnista.

Yleensä tahdista huolehtivat lähiseudun orkesterit, viikolla ’neula-pojat’ eli ’grammari’. Ravintolaa pitivät Maija Karjalainen ja Tyyne Huttu. Lavatoiminta takasi VePolle kyseisenä vuonna varsin hyvän taloudellisen tilanteen.

Lavan kulta-aika jäi kuitenkin lyhyeksi. Aika ajoi pienten lavojen ohi. Liikenneyhteyksien parannuttua ja etenkin henkilöautojen yleistyttyä suuret lavat tulivat muotiin. Vuosi 1961 jäi viimeiseksi Koitelin lavan toiminnassa. Lava kunnostettiin talkoilla ja pidettiin juhannusvalvojaiset. Yleisöä oli kohtalaisesti. Kesän mittaan pidettiin useita levytansseja. Orkestereita ei uskallettu ottaa tappion pelossa. Tämän kesän jälkeen lava jäi rappeutumaan ja purettiin toukokuussa 1965.”

Tanssitoiminta hiipuu

Kommenttina edelliseen todettakoon, että vuonna 1954 rakentajat uskoivat pystyttävänsä lavan jakokunnan maalle eikä Oulu-yhtiön alueelle. Tuolloin ajateltiin yleisesti, että Sahansaaren alapuoli kuului paikalliselle jakokunnalle ja yläpuoli yhtiölle. Selvityksissä päädyttiin v. 1970 lopulta sellaiseen tulkintaan, että saari kokonaisuudessaan kuului yhtiölle. Lavatalkoisiin osallistui hieman suurempi joukko seuran miehiä ja naisia mainitun kolmen ideoijan lisäksi. Järjestäjien taloudellisessa mielessä näppärästi kehittelemä erikoisuus vuoden 1954 juhannustansseissa oli, että joka tanssiin piti ostaa oma lippu juhla-alueen yleislipun lisäksi. ”Helppoheikkejä” oli nähty Koitelissa aikaisemminkin. Muistellaan Koitelissa järjestetyn 1920–1930-luvuilla kesäisin ainakin pienehköjä markkinoita.

Tanssien jatkumista Koitelissa 1960-luvulla ei auttanut edes se, että pääsylippujen hinnat pyrittiin pitämään yleensä suhteellisen edullisina. Jos orkesteri oli paikalla, sisäänpääsy maksoi 1950-ja 1960-lukujen taitteessa 150 markkaa. ”Neulapoikien” vastatessa musisoinnista pääsymaksu oli vain 50 markkaa. Samoihin aikoihin Viidelläkympillä sai ruisleivän ja 150 markalla puoli kiloa halpamakkaraa. Joskus tanssilupahakemusta ei hyväksytty. Näin kävi kesäkuussa 1960, kun paikallisen Rauhanyhdistyksen kevätseurat sattuivat samaan aikaan iltamien kanssa. Nimismies katsoi tanssien häiritsevän liikaa seuratapahtumaa. Kovin suurta levottomuutta ei Koitelin kesätansseihin muisteta koskaan liittyneen, vaikka juhannusvalvojaisissa muistellaan parhaimmillaan olleen mukana pari tuhatta ihmistä.

Koitelin juhannuksenviettoperinteiden yhteydessä muistetaan paikallisessa lehdessä olleen 1950-luvulla ilmoitus: ”Myytävänä kaksosten rattaat. Nimimerkillä ’Ei koskaan enää juhannuksena Koiteliin’”. Kommenttina voidaan lisätä, että yhä edelleen Suomessa syntyy eniten lapsia juuri yhdeksiin kuukauden kuluttua juhannuksesta.

Mökkeilyä, telttailua, saunomista ja kesäleirejä

Koitelissa Sahansaari ja erityisesti sen läntinen, alajuoksun puoli on vanhin juhlapaikka. Sahan toiminnan aikaan juhlat oli siirrettävä muualle, lähinnä kosken etelärannalle. Kun sahaustoiminta päättyi 1800-luvun lopulla, Sahansaari sai taas entisen asemansa takaisin. Käyttöön tuli 1950-luvulla jälleen rajoituksia. Sahansaaren omistaja Oulu Oy alkoi kehittää aluetta monipuolisempaan virkistyskäyttöön sopivaksi. Periaatteessa Koitelin ilmoitettiin olevan yksityisaluetta, jonne ei ollut pääsyä asiattomilla. Paikalla piipahtaneita turisteja ei kuitenkaan hätistelty pois. Pikkusaareen ja Sahansaareen rakennettiin vuonna 1955 riippusillat, ja samana vuonna alueelle kohosi muutama yhtiön lomamökki sekä huoltorakennuksia, sauna, kanttiini ja varasto. Sahansaaren lähes puuttomasta länsipäästä tuli telttailualue. Ennen uusien siltojen valmistumista retkeilijöitä kuljetettiin veneellä suvannon puolelta saareen pientä korvausta vastaan. Venemiestä kutsuttiin paikallisessa puheessa ”värimieheksi” (ruots. färja ’lautta’).

Virkistyskeskusta suunnitellaan

Oulu-yhtiö suunnitteli paljon laajemman virkistyskeskuksen rakentamista Koiteliin. Suunnitelma olisi tuonut saariin kymmenkunta mökkiä ja kosken pohjoisrannalle vielä viitisentoista. Kosken pohjoispuolinen ranta olisi yhdistetty sillalla Sahansaareen. Sahansaareen olisi tullut lentopallokenttä ja joen pohjoisrannalle jalkapallokenttä ja leikkikenttä. Telttailualue olisi laajentunut Sahansaaren keskiosiin. Näitä suunnitelmia ei koskaan toteutettu. Etenkin joen pohjoispuolisen alueen rakentaminen jäi ajatuksen tasolle. Ehkä yhtiössä alettiin epäillä näin suuren projektin ja investointien kannattavuutta.

Koiteli oli 1950- ja 1960-luvuilla vilkkaassa retkeilykäytössä koko kesän. Lomamökit, joita oli Sahansaaressa ja Pikkusaaressa kummassakin neljä kappaletta, vuokrattiin Oulu-yhtiön työtekijöille ja heidän perheilleen viikoksi tai kahdeksi. Lähipitäjien nuoret kulkivat telttailemassa alueella. Paikalle tultiin polkupyörällä ja pystytettiin teltta yhdeksi yöksi. Nuoremmille lapsille järjestettiin viikon mittaisia kesäleirejä. Retkeilijät viettivät leppoisia kesäpäiviä uiden ja kalastellen. Kesäleiriläisillä saattoi olla monipuolistakin ohjelmaa. Heitä varten pystytettiin useina kesinä mm. esiintymislava. Isommat retkiryhmät tilasivat usein ruoat yhtiön kanttiinista. Kahvia, jäätelöä ja muita virvokkeita ostivat myös yksittäiset retkeläiset. Perheet olivat tavallisemmin matkalla omin eväin.

Mökkien käyttö väheni 1980-luvulla. Mökit eivät vastanneet enää ajan vaatimuksia. Mökkien jätehuolto koettiin myös ongelmaksi. Saarissa ei ollut viemäreitä, vaan kaikki jätteet oli vietävä mantereen puolelle. Telttailun suosio on yleisesti hiipunut 1980- ja 1990-luvuilla. Pisimpään tiiviissä käytössä säilyi Koitelin sauna. Oulu-yhtiön ja sittemmin Veitsiluodon väelle järjestettiin 1990-luvun alun lamavuosiin saakka lämpimänä vuodenaikana lähes päivittäin saunailtoja. Sen jälkeen tilaisuuksia on ollut harvemmin. Edustavana paikkana Koiteliin yhä tuodaan Oulun seudulla vierailevia VIP-henkilöitä tutustumiskäynneille.

Alueen virkistyskäyttöä sanan varsinaisessa merkityksessä on se, että Koitelin mikroilmaston on havaittu olevan varsin suotuisa hengitystieongelmista kärsiville. Koskesta nouseva kosteus, joka sitoo erilaisia ärsyttäviä hiukkasia, lienee selitys sille, että mm. allergikkojen tiedetään saaneen tuntuvaa helpotusta oireisiinsa Koitelissa.

Melontaa ja perinteenvaalintaa

Uusimpia harrastusmuotoja Koitelissa on koskimelonta. Alueella on käynyt melojia 1960-luvulta lähtien. Koitelinkoski on haastava kohde alasta kiinnostuneille. Varsinainen kanoottislalomrata johtaa Tulikurkusta Sahansaaren pohjoispuoliselle väylälle. Sen laskeminen onnistunee muiltakin kuin ammattilaisilta, mutta muut väylät ovat varsin vaikeita. Ei pohjoisväylääkään voida tosin helppona pitää. Koitelissa on järjestetty myös melontakilpailuja.

Koitelin virkistyskäyttö on pysynyt melko samanlaisena 1950-luvulta nykypäiviin. Kävijöiden määrää ei ole tilastoitu säännöllisesti. Päivämatkalaisten määrän voi olettaa vähitellen kasvaneen vapaa-ajan lisääntyessä ja liikkumismahdollisuuksien parantuessa. Vuonna 1996 tehdyn laskennan mukaan kesän aikana Koitelissa kävi noin 16 000 vierailijaa. Vaikuttava maisema on edelleen Koitelin tärkein houkutin. Metsähallitus ja Kiimingin kunta ovat 1990-luvulla aloittaneet Koitelissa laajamittaisen kehittämisprojektin alueen virkistyskäytön parantamiseksi.

Lähiseutujen asukkaat ovat olleet mukana Koitelin monipuolisessa hyödyntämisessä. Vanhasta uittokämpästä kunnostettiin talkoilla kesäksi 1997 Koiteliin perinnetupa, jossa esitellään ja myydään paikallisia käsityötuotteita. Kiimingin Perinteen Vaalijat ry järjestää tuvalla erilaisia tapahtumia, työnäytöksiä, perinteen tallentamishaastatteluja ja tarinatapahtumia. Kesäisin esitetään kansanperinteeseen liittyviä kuvaelmia ja lasten näytelmiä ja järjestetään yhteislaulutilaisuuksia. Perinnetuvan ensimmäisenä toimintavuonna vierailijoita oli yli 3 000.

Kiiminki-päiviä on Koitelissa järjestetty vuodesta 1997 alkaen. Vuonna 1998 parisataa vierasta koonneen juhlaillan ohjelmistossa oli musiikkia, tanssia ja alueen historiaan ja luontoon tutustumista. Kiimingin Perinteen Vaalijat ry valitsee vuosittain Koitelin perinnetytön ja -pojan, sekä Suomenmaa-lehti Koitelin neidon osana laajempaa Pohjan neito -kisaa. Nämä osoittavat, että Koitelilla on erityistä merkitystä nykyajan kiiminkiläisille, aivan kuten heidän esivanhemmilleen läpi historian.