Voimalaitos Koitelinkoskeen?

C. & G. Bergbom Oy, jonka omistuksessa Koitelin saha oli vuodesta 1887 lähtien, ei vuosisadan vaihdetta lähestyttäessä enää pitänyt sahaustoiminnan jatkamista mahdollisena. Toiminta oli ollut niukasti kannattavaa vielä 1880-luvun alkupuolella, mutta suuriin voittoihin ei silloinenkaan omistaja ollut enää päässyt. Vuotuinen liikevaihto oli ollut 100 000:n ja 150 000 markan välillä. Voittoa oli jäänyt muutamasta sadasta vajaaseen kymmeneen tuhanteen markkaan. Vesisahojen kannattavuus oli koko ajan nopeasti heikkenemässä rannikolle perustettuihin uudenaikaisiin höyrysahoihin verrattuna. Vesisahana Koiteli alkoi 1890-luvulla olla lisäksi peruskorjauksen tarpeessa. Laajamittainen ja kallis saneeraus näytti näissä olosuhteissa hyvin epävarmalta investoinnilta, eikä siihen ryhdyttykään. Sahalaitoksen kunnossapito lakkautettiin 1890-luvun alkuvuosina, ja sen jälkeen rappeutumistahti kiihtyi.

Bergbom-yhtiössä mietittiin 1890-luvun lopulla ankarasti, löytyisikö Koitelille jotain muuta käyttöä. Vanha sahalaitos arvioitiin vuonna 1899 ”mihinkään kelpaamattomaksi”, mutta koski olisi ehkä ollut hyödynnettävissä aivan uudella tavalla. Yhtiössä aloitettiin selvitystyö vesivoimalaitoksen rakentamisesta Koitelinkoskeen. Arviointityö maastossa ja rakentamista koskeneet laskelmat tehtiin kesän ja syksyn 1899 kuluessa.

Selonteon yhteydessä Koitelinkoski mitoitettiin kaikin puolin tarkasti. Putouskorkeudeksi 1,5 kilometrin matkalla saatiin 6,32 metriä. Hyödynnettävissä olleeksi vesimääräksi saatiin loppukesästä ja syksystä 12–14 m³ sekunnissa. Kesäkuivalla virtaamaksi arvioitiin keskimäärin 8 m³ sekunnissa ja talvellakin, kun vesimäärä oli vähäisimmillään, 5 m³ sekunnissa. Voimalaitoksen tehoksi kalkyloitiin talvisin keskimäärin 400 hevosvoimaa ja kesäisin 640 hv. Järkevimmäksi rakennuspaikaksi katsottiin Sahansaaren pohjoispuolinen koskiuoma vanhan sahalaitoksen kohdalla. Kaikki vesi oli tarkoitus ohjata patojen avulla kulkemaan uomaa pitkin. Suurin pato olisi rakennettu sahansaaren itäpäästä kosken eteläpuoliselle rannalle, mikä olisi jättänyt Sahansaaren eteläpuolisen uoman kuivilleen. Massiivisia rantavalleja olisi kasattu padon yläpuoliseen jokivarteen muutaman sadan metrin matkalta, ja lisäksi varsinainen voimalaitosuoma olisi ollut tarpeen vahvistaa erilaisilla reunavalli ja -patorakennelmilla.

Patojen rakentamiskustannuksia

Sahansaaren ja eteläpuolisen mantereen väliseen poikkipatoon oli tarkoitus tehdä juoksutusaukkoja tulva-ajan ohijuoksutusta varten. Uitto suunniteltiin ohjattavaksi voimalaitoksen ohi näiden juoksutusaukkojen ja rännien avulla. Padot ja osa vallituksista suunniteltiin tehtävän maalla ja kivellä täytetyistä hirsiarkuista, osin lautakatteella. Hirsiä arvioitiin tarvittavan noin 6 000 kappaletta ja lautoja 1 400. Maatäytteen määräksi laskettiin 1 300 m³, ja kalliota olisi louhittu osin uomien parantamisen takia, osin arkkujen tarpeisiin yhteensä 2 600 m³. Kustannusarvio, joka sisälsi tarvikekustannukset, työpalkat, kuljetuskustannukset ja muut sekalaiset kulut, oli 60 000 markkaa. Tämä oli halvin vaihtoehto. Patojen paremman kestävyyden kannalta laskettiin myös sellaisen variantin kustannukset, jossa padot olisi tehty pääosin kivestä, ja tulokseksi saatiin 85 000 markkaa.

Kivet ja maa-aines kaavailtiin hankittavaksi paikan päältä. Puutavaran hankkimisessa pohdittiin kahta eri vaihtoehtoa. Toinen mahdollisuus oli tuoda valmis sahatavara muualta. Toiseksi vaihtoehdoksi hahmoteltiin pienen yksiraamisen tai sirkkelisahan perustamista Koiteliin. Vanha sahalaitos ei suunnitelman mukaan kelvannut tähän tarkoitukseen, vaan olisi rakennettu uusi, nykyaikaisempi, Pikkusaaren ja mantereen väliin. Tarvittava määrä puuta olisi sitten uitettu Koiteliin ja sahattu siellä valmiiksi. Kaikki tämä olisi pitänyt tehdä ennen eteläisen koskiuoman sulkemista. Uuden sahan rakentamista pidettiin halvempana vaihtoehtona, koska sahan perustamiskulut arveltiin saatavan takaisin säästyneinä kuljetuskuluina.

Koiteli oli ongelma

Toteutuessaan voimalaitoshanke olisi muuttanut Koitelin koko lailla toisen näköiseksi. Suurin osa koskesta olisi jäänyt kuivilleen, ja ranta-alueet sekä laitoksen ylä- että alapuolella olisivat saaneet erilaisen ilmeen. Alueen maisemallista arvoa ja virkistyskäyttöä ajatellen voidaan todeta, että suunnitelmien jääminen suunnitelmien asteelle ei ollut valtavan suuri vahinko. Sähköä olisi toki saatu jonkin verran. Omana aikanaan ”pehmeille” arvoille ei pantu juuri painoa. Voimalaitosselvityksessä todettiin, että koska kesällä vähän veden aikana Koitelista ei voinut kulkea veneellä eikä koski muutenkaan ollut niitä helpoimpia laskettavia, se lähinnä vain haittasi Kiiminkijoella liikkumista. Koski arvioitiin myös liian jyrkäksi, jotta kalat olisivat päässeet nousemaan siitä ylös. Koiteli oli ongelma, joka oli hoidettava pois päiväjärjestyksestä. Ei ole varmaa tietoa, miksi voimalaitosta ei koskaan rakennettu. Todennäköistä kuitenkin on, että joen virtaama ja laitoksesta saatu teho arvioitiin liian pieneksi, että rakentamiseen olisi kannattanut ryhtyä.

Silloin kun Koitelin saha oli vielä toiminnassa, suuri osa Kiiminkijoen uitosta palveli sahan tarpeita. Uittotoiminta alkoi 1800-luvun loppupuolella suuresti lisääntyä metsätalouden yleisen laajenemisen ja kehittymisen myötä. Tarkoituksena oli Kiiminkijoella puutavaran kuljettaminen jokisuulle siellä edelleen laivattavaksi tai sahattavaksi. Koiteliin Kiiminkijoen uittotoiminta liittyy vain pieneltä osin.

Koitelinkoski oli yksi pahimmista uiton pulmapaikoista. Puut tahtoivat juuttua joskus melkoisiksi sumiksi. Jos lähiseutujen savotoilla oli suinkin mahdollista, puut kuljetettiin hevoskyydillä Koitelin ohi ja laskettiin jokeen vasta kosken alapuolella. Puiden laskupaikkaa sanottiin lanssiksi. Yksi lanssipaikka oli heti Koitelin alapuolisella vanhalla sahan varastoalueella. Yli kymmenen kilometrin päähän ei kuitenkaan puita rahdattu hevosten vetäminä, joten suurin osa Kiiminkijoessa kaikkiaan uitetusta puusta jouduttiin laskemaan Koitelin läpi.

Kosken perkaus

Sahan olemassaoloaikana 1800-luvulla uiton helpottamiseksi tehtiin jonkinlaisia koskenperkaus- ja padonrakennustöitä. Kovin suureen muokkaukseen ei kuitenkaan ollut resursseja. Tulisaaren länsikärjestä kohti Sahansaaren itäpäätä rakennettiin jo varhain kivistä kasattu uittopato, jota 1900-luvun puolella vahvistettiin ja ulotettiin kattamaan koko saarten välinen uoma. Näin uitto ohjattiin kulkemaan vetävintä, pohjoista koskiuomaa pitkin. Viimeistään 1900-luvun taitteessa uittoväylää muokattiin tarkoitukseen paremmin sopivaksi rakentamalla rannoille ja pohjaan puisia ohjausrakennelmia, jotka edelleen auttoivat tukkeja soljumaan jouhevasti kosken läpi. Siten syntyi ns. lussiväylä.

Muutaman kerran, esimerkiksi v. 1925, kun joessa oli vettä harvinaisen vähän, uittoyhtiöt arvioivat, että lussirakennelmien ansiosta Koitelissa vältyttiin pahalta sumalta. Kevättulvien aikaan vettä saattoi joskus olla liikaakin. Vesi nousi v. 1934 niin korkealle, että monilla lanssipaikoilla varastoituna olleet tukit lähtivät tulvan mukana. Se teetti paljon ylimääräistä keruu- ja järjestelytyötä ja oli omiaan muodostamaan sumia eri paikkoihin joen varrella, mm. Koitelissa. Ehkä pahin suma kertyi lussiväylän niskalle vuonna 1946. Ennen kuin se saatiin purettua, vesi nousi niin, että Sahansaari joutui osin veden alle. Yleensä suman aiheuttamilta tulvilta kuitenkin vältyttiin, koska Koitelinkoskessa oli useita uomia, joihin ylimääräinen vesi saattoi kääntyä, ellei uittoväylä vetänyt.

Perusteellinen koskenperkaus Koitelissa tehtiin kesällä 1950 työllisyysvaroin eli työttömyystyönä. Valtion kassasta saatiin tähän tarkoitukseen 12 miljoonaa markkaa, jonka turvin suunnitellut työt saatiin tehtyä. Koskenniskaan rakennettiin syväpuomi ohjaamaan tukkeja tehokkaammin oikealle väylälle, ja kosken etelärannalle pystytettiin uittokämppä eli nykyinen Koitelin perinnetupa sekä varasto ja venevarasto. Pohjoisesta koskiuomasta poistettiin kiviä, jotka olivat siihen asti haitanneet puiden kulkua. Kokonaisuudessaan Koitelin kunnostustöihin oli kaavailtu käytettäväksi 16 miljoonaa markkaa, mutta loppuosaa, 4:ää miljoonaa, ei koskaan saatu valtion säästötoimien takia. Koitelin perkausurakka jäi kirjoihin keskeneräisenä, ja se haudattiin lopullisesti 1960-luvulla uittotoiminnan päätyttyä Kiiminkijoella.

Heti sotien jälkeen, erityisesti 1940- ja 1950-lukujen taitteessa, Kiimingissä huhuttiin, että puutavarayhtiöt olisivat suunnitelleet kanavan rakentamista Koitelinkosken ohi. Suururakan tarkoituksena olisi ollut uiton helpottaminen. Voi olla, että kanavavaihtoehtoa selvitettiin, mutta sitä ei koskaan toteutettu. Ehkä laskelmat osoittivat hankkeen kannattamattomaksi, etenkin kun Kiiminkijoen uittomäärät kääntyivät 1950-luvun alkuvuosina laskuun. Toinen samoihin aikoihin liikkunut huhu kertoi, että Koitelinkoskea olisi kaavailtu hyödynnettäväksi paikalle rakennettavan suuren pesulan käyttövoimana. Jos tällaisia suunnitelmia oli, nekin jäivät toteuttamatta.

Uittoyhdistyksen perustaminen

Alueen jokainen puunhankintayhtiö 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa järjesti uiton itsenäisesti alusta loppuun. Uittoa säätelemään annettiin vuonna 1877 Kiiminkijoen ensimmäinen uittosääntö, jossa korostuivat jokisuun lohenkalastajien edut. Vuonna 1913 senaatti vahvisti Kiiminkijoelle uuden uittosäännön, jonka mukaan jatkossa kaikki puutavara oli uitettava puutavaranomistajien yhdessä muodostaman uittoyhdistyksen kautta. Yhdistys perustettiin v. 1919. Se aloitti toimintansa uittokautena 1921. Yhdistyksen jäsenten määrä vaihteli vuosittain viiden ja kymmenen välillä sen mukaan, mitkä yhtiöt kunakin vuonna halusivat hankkia puutavaraa ja uittaa sitä Kiiminkijoen vesistön alueella. Kiiminkijoen Uittoyhdistys ry hoiti uiton aina sen päättymiseen asti vuonna 1958.

Teknisesti uiton toteuttaminen pysyi samanlaisena vuosikymmenestä toiseen. Edellisenä talvena kaadetut tukit laskettiin jokeen ja uitettiin mahdollisimman tiiviinä rykelmänä jokisuuhun. Uittoa hoitamaan palkattu työporukka, yleensä muutama kymmenen henkeä, kulki jokivartta myöten tukkien mukana ja huolehti siitä, että puut pääsivät koskien ja kapeikkojen läpi ja saapuivat lopulta määränpäähän. Uittoyhdistyksen kaudella Kiiminkijoen uitto ryhmitettiin kesän mittaan useaan, yleensä noin kymmeneen vaiheeseen. Sillä pyrittiin varmistamaan se, että eri yhtiöiden tukit eivät olleet yhtä aikaa ruuhkauttamassa jokea. Työvoiman hankinta helpottui myös, kun se voitiin hoitaa keskitetysti yhdistyksen välityksellä. Työntekijöidenkin kannalta tilanne oli yksinkertaisempi, kun heidän ei tarvinnut koko kesän ajan etsiä uusia työmaita vaan heidät palkattiin kerralla pitemmäksi ajaksi hoitamaan useamman yhtiön uittotöitä.

Kiiminkijoen uittomäärien huippuvuosia olivat vuodet 1937 ja 1946. Puun kokonaismäärä oli noin 5,5 miljoonaa kuutiojalkaa (runsaat 500 000 m³). Isommat tukit laskettiin kappaleittain ja pienempi pinotavara tilavuuden mukaan. Tukkeja kulki parhaimmillaan kesässä noin 400 000 kappaletta ja muuta puutavaraa yli 200 000 m³. Noin kaksi kolmasosaa tästä määrästä meni Koitelin läpi, ja loput laskettiin jokeen alajuoksun puolella. Hiljaisimpia uittovuosia Koitelissa olivat 1930-luvun alun lamavuodet, jolloin taloudellinen toiminta oli yleensäkin vähäistä, sekä sotavuodet, jolloin työvoimaa ei ollut saatavissa tarpeeksi savotta- ja uittotöihin. Sodan aikaan Uittoyhdistyksessä moitittiin työhön haalittujen poikien ja ukkojen huonoa työhalua ja -kykyä. Sotien jälkeen toiminta vilkastui ja työvoimaa oli runsaasti liikkeellä.

Joskus joessa uitettiin myös halkoja. Harvinaisen ilmiön selittää se, että Koitelin alapuolella Ruonakankaalla toimi höyrymylly, joka tarvitsi halkoja käyttöönsä. Kun vesikuljetus oli pitkään nopeampi ja halvempi tapa rahdata tavaraa kuin maakuljetus, polttoaineen hankinnassa myllylle päädyttiin tähän ratkaisuun. Samalla tavoin halot uivat joessa kuin järeämpikin puutavara. Halkojen korjaamisessa joesta oli oltava tavallista tarkempana, ettei tavaraa mennyt hukkaan.

Irto- ja nippu-uittoa

Uitto saattoi alkaa vasta silloin, kun jäät lähtivät. Tässä solmukohtia olivat kosket ja niiden molemmin puolin olevat suvannot. Koitelinkoski puhdistui jäistä tavallisimmin huhtikuun viimeisinä päivinä tai toukokuun alussa. Ensimmäinen uitto saapui yleensä Koiteliin muutamaa päivää myöhemmin. Kevät oli harvinaisen myöhässä v. 1923, jolloin Koiteli vapautui jääpeitteestä 16.5. Metsähallituksen tukkilautta saapui kosken niskalle 19.5. Kiiminkijoessa puut uitettiin yleensä irtouittona, mutta joskus ne niputettiin lautoiksi. Tukkilautat eivät kuitenkaan missään tapauksessa päässeet Koitelista läpi, vaan ne oli hajotettava kosken yläpuolisella suvannolla ja koottava taas uudelleen alapuolella.

Puutavara ohjattiin Koitelissa oikealle väylälle tukeista tehtyjen uittopuomien avulla. Puomit pantiin paikalleen, kun ensimmäinen uitto oli saapumassa ja korjattiin pois syksyllä uittokauden lopussa. Kunnollinen puomittaminen ei ollut aivan helppoa. Sota-aikana, jolloin kokeneet uittomiehet olivat rintamalla, oli hankaluuksia puomien rakentamisessa ja asettamisessa paikoilleen. Vuonna 1944 Koiteliin piti tuoda erikseen Iijoelta kokenut puomitusporukka, jotta asiat saatiin sujumaan. Normaaliaikoina uittomiehet palkattiin lähiseuduilta, ja he osasivat työnsä. Monet kiiminkiläiset lähtivät apupojiksi uittotöihin jo kymmenvuotiaina ja jatkoivat samalla uralla vähitellen kehittyneen kunnon ja ammattitaidon turvin vanhuusiän kynnykselle. Uitto oli perinteisesti miesten työtä. Uittoporukan kokkina oli yleensä joku paikallisista naisista. Sota-aikana varsinaisten tukkilaisten joukkoon värvättiin muutamia naisiakin.

Suman purku vaikeaa

Koitelinkoskeen muodostui aika ajoin tukkisumia kaikesta puomittamisesta ja perkaamisesta huolimatta. Niiden selvittäminen oli oma taitolajinsa. Ensiksi oli estettävä uusien puiden kasautuminen samaan ruuhkaan. Koitelin yläpuolisella suvannolla vedettiin tällöin puomi, saapponi eli vastuu, joen poikki. Sitten suman purkajat alkoivat joko veneistä tai rantakiviltä käsin hajottaa ruuhkaa kekseillä vetämällä ja kangilla vääntämällä. Usein piti nousta tukkikasan päälle, mikä oli tietysti vaarallista. Yleensä suman alla oli muutama lukko- eli kiilapuu, jotka irrottamalla ruuhka laukesi. Kiilapuiden irrottamisessa tarvittiin usein kirvestä, joskus jopa dynamiittia. Purkutyön tekivät loppuun vain kokeneimmat miehet; muut komennettiin rannalle katselemaan. Kun suma lähti lopulta liikkeelle, viimeisille purkajille tuli kiire ehtiä pois alta. Tukkien vietäväksi joutuminen olisi varmasti ollut hengenvaarallista. Koitelissa ei tiedetä kenenkään loukkaantuneen vakavasti purku- tai muissa uittotöissä; vain pieniä kolhuja sattui silloin tällöin. Kiiminkijoen uitossa tapahtui 1920–1950-luvuilla vain vähän tapaturmia, ja nekin olivat lieviä.

Koitelin yläpuoliseen suvantoon kertyi aina puita, vaikka varsinaista purettavaa sumaa ei olisi koskeen muodostunutkaan. Puita irroteltiin joskus toisistaan juoksemalla niiden yli rannalta toiselle. Vikkeläkinttuiset pojat pantiin tähän hommaan, koska yhdellä tukilla ei voinut viipyä kuin hetken, ettei se uponnut juoksijan painon alla, ja siksi tukkeja pitkin juokseminen vaati taitoa ja nopeutta. Joskus kilpailtiin siitä, kuka uskaltaa juosta heikoimmasta kohdasta joen yli. Ei ollut harvinaista, että jollakin taidot loppuivat kesken ja hän pulahti jokeen. Suvannossa siitä ei koitunut kovin suurta vaaraa, harmia kyllä, kun vaatteet piti kuivattaa ja kuunnella toisten ilkkumista.

Vonkamiehet uittoa ohjaamassa

Jotta uittomiesten ei olisi tarvinnut koko ajan liikkua jokivarressa tukkien mukana, työt pyrittiin varsinkin Uittoyhdistyksen aikana järjestämään niin, että uittomiehet jaettiin useaan eri sakkiin, joilla oli omat vastuualueensa. Helpoille jokiosuuksille ei tarvittu paljon työvoimaa, vaan uittomiehet sijoitettiin ennalta tiedettyihin ongelmakohtiin. Koitelissa saattoi olla kerrallaan vahtia pitämässä toistakymmentä ns. vonkamiestä. Jokaisella oli oma vonkapaikkansa, josta he tarvittaessa ohjasivat tukkeja eteenpäin. Vonkapaikkaa valmisteltiin raivaamalla niin, että puiden kulkuun tarvitsi puuttua mahdollisimman harvoin. Jos kaikki meni hyvin, tukit eivät ajautuneet rannalle tai juuttuneet kosken kiviin; silloin työ oli pelkkää valvontaa havuista tehdyn sateensuojan alla. Kun 1920-luvulta alkaen kaikki uittotyöt tehtiin Uittoyhdistyksen välityksellä, vonkausurakka saattoi kestää samassa paikassa viikkojakin. Yhden yhtiön tukkien ohitettua paikan oli seuraava uitto jo tuloillaan.

Uitto loppui yleensä syyskuussa. Puomien vetämisessä joesta käytettiin apuna hevosia. Viimeisenä teki työnsä ns. häntä. Hännällä tarkoitettiin viimeisten uittopuiden mukana kulkenutta työporukkaa, jonka tehtävänä oli siivota rannat ja irrottaa yksittäisiä jumiin jääneitä tai uponneita tukkeja. Kokeneemmat, ”arvossa ylemmät” tukkilaiset saattoivat laskea häntäporukassa veneellä jokea alas, ja ”pörrit”, nuoremmat miehet, joutuivat saapastelemaan rantoja pitkin ja tekemään enimmän osan siivoustyöstä. Muistelujen mukaan meni vielä kolmisen päivää hännän jälkeen, ennen kuin jokeen voitiin taas mennä uimaan tai pyykkiä pesemään. Siihen asti vesi oli vielä sekaisin. Siinä oli maa-ainesta, kaarnaa ja pihkaa. Sota-aikana, kun työvoimasta oli kova pula, uittoa ei joka kerta saatu täysin valmiiksi talveen mennessä. Osa jälkipään puista jouduttiin jättämään jokeen, johon ne jäätyivät kiinni koko talveksi. Vasta keväällä jäitten sulaessa saatettiin uitto loppuun.

Pitkät päivät, hyvät ansiot

Koitelin paikalliset uittomiehet yöpyivät kotona ja söivät kotiväen laittamia eväitä. Osa työmiehistä oli kuitenkin kauempaa, ja he sopivat yöpymisestä jokivarren taloissa. Asukkailla oli mahdollisuus pieniin lisäansioihin, kun uittomiehiä majoitettiin, joskaan siitä ei aina peritty maksua. Heille myytiin kahvia, ruokaa ja tupakkaa. Ennen ensimmäistä maailmansotaa kahvikupista peritty hinta oli viitisen penniä ja maailmansotien välisenä aikana noin 50 penniä. Täyden aterian saattoi saada 1900-luvun alussa alle markalla ja toisen maailmansodan kynnyksellä viidellä markalla. Koitelissa oli taloja uittomiesten lähellä, joten siellä muonitus ja majoitus olivat hyvää tasoa. Asumattomilla jokivarsiosuuksilla olivat olot paljon kehnommat.

Uittotöistä saadut palkat vaihtelivat rahan arvon ja yleisen hintatason muutosten mukaan. Yleensä palkat olivat suhteellisen hyvät, ja ne maksettiin ajallaan, tuntitaksoina. Ennen ensimmäisen maailmansodan kiihdyttämää inflaatiota uittomiesten keskituntipalkka oli n. 25 penniä. Aikuisille maksettiin täysi palkka ja pojille arvioidun työkyvyn mukaan vähemmän, ehkä 15 penniä tunnilta. Sodan jälkeen rahan arvo oli pudonnut kymmenesosaan aikaisemmasta ja hinnat vastaavasti nousseet. Sotien välisenä aikana palkkataso oli melko vakaa; tuntipalkka uittotöissä oli 3,25 markkaa. Vertailukohdaksi otetaan voi, joka maksoi 35 markkaa kilo. Ylityötaksoja ei ollut. Työpäivät olivat pitkiä, ajoittain jopa 20-tuntisia, joten rahaa töissä kertyi mukavasti, mutta väsyttävää työtä se oli. Sunnuntai- tai muita pyhävapaita uittotöissä ei tunnettu.

Vapaa-aika ja riiuuhommat

Satunnaisina vapaapäivinä uittomiehillä ei riittänyt voimia harrastuksiin, vaan levättiin, kun se vain oli mahdollista. Joskus uni tahtoi saada vallan kesken vonkaushommankin. Uittoveneessä oleskelu, joka oli leppoisampaa, oli vielä petollisempaa väsyneenä. Herätys tuli viimeistään, kun putosi nukahtaessaan veteen. Joskus tehtiin pientä kiusaakin uneliaitten työkaverien kustannuksella heilauttamalla venettä niin, että pahaa aavistamaton nuokkuja vierähti laidan yli. Kosken kohdalla ei ollut varaa tällaiseen. Siellä veteen joutuminen oli aina vakava paikka. Muutamista kaatumisista selvittiin kuitenkin säikähdyksellä. Kevyempinä työpäivinä kilpailtiin joskus tukkilaistaidoissa juoksemalla puomia pitkin tai sauvomalla yhdellä tukilla joen yli. Hurjimmat kokeilivat silloin tällöin myös laskua Koitelin läpi.

Uittomiehillä ei riittänyt kovin paljon intoa riiuuhommiin, vaikka uittotöissä oli mukana melkoisesti nuoria naimattomia miehiä. Leikkiä tietysti asian tiimoilta laskettiin ruokatauoilla, kun oli hetki aikaa jutella lähitalojen tyttöjen kanssa. Huvin vuoksi laulettiin joskus työlauluja. Yksi oli kaikessa koreudessaan seuraava: ”…tupakit loppuu, tupakit loppuu, tupakit, tupakit, tupakit loppuu…” Eipä siinä kummempia sanoja kaivattu, kun tavoitteena oli vain saada lauleskelemalla hyvä työrytmi päälle.

Uiton loppuminen

Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen inflaatio kiihtyi jälleen. Uittomiesten palkka oli vuonna 1941 kuusi markkaa tunnissa, vuonna 1944 runsaat kymmenen markkaa, ja vuonna 1948 ansiot kipusivat jo 63 markkaan. Sadan markan raja ylitettiin vuonna 1951. Viimeisenä uittovuonna 1958 keskimääräinen tuntipalkka uittotöissä oli 171 markkaa. Palkan ostovoima pysyi 1940-luvun jälkipuolella hädin tuskin hintojen nousun tahdissa, mutta 1950-luvulla sen reaaliarvo jo kohosi selvästi. Voikilo maksoi vuonna 1958 noin 450 markkaa ja tupakka-aski hieman alle 100 markkaa.

Kiiminkijoen varrella savotat vähenivät selvästi ja uittomäärät joessa pienenivät 1950-luvun kuluessa. Vuonna 1953 oltiin jo samoissa luvuissa kuin 1930-luvun lamavuosina. Kiiminkijoen uitto oli tullut kannattamattomaksi, vaikka seuraavina parina vuonna uittomäärät olivat taas vähän suurempia. Uittoa ei järjestetty lainkaan vuonna 1957, ja seuraava uittokausi jäi viimeiseksi. Juhannukseen 1958 mennessä Koitelista kerättiin pois uittopuomit ja nostettiin suurin osa uppotukeista. Tulisaaren ja Sahansaaren välinen syväpuomi purettiin, mutta kivistä rakennettu padonpohja jäi lähes entiselleen. Myöhemmin purkutuomion sai myös Sahansaaren pohjoispuolen lussiväylä. Lussinpohjan tukkeja käytettiin tiettävästi Kiimingin kirkon lehterin pilareiksi jo vuonna 1907.