Sahan perustaminen ja omistajat

Sahaustoiminta alkoi vilkastua Suomessa 1700-luvun jälkipuoliskolla osana ajan talouselämän yleistä kehitystä. Kiiminkijoen talousalueella heräsi ajatuksia sahaustoiminnan käynnistämisestä, ja 1770-luvun lopulla joukko paikallisia yrityshenkisiä ihmisiä jätti viranomaisille anomuksen vesisahan perustamisesta Koiteliin. Tässä yhteydessä tulivat selvitettäväksi myös maanomistussuhteet Koitelin alueella.

Kuten edellä on todettu, Koitelin alue oli pitkään ymmärretty yhteiseksi nautinta-alueeksi. Isojako toimitettiin Kiimingissä 1700-luvun lopulla samoihin aikoihin kuin Koitelin sahaa oltiin perustamassa. Isojaossa yhtenä järjesteltävänä asiana jaettiin mm. vanhoja yhteisalueita kruunun, muiden yhteisöjen ja yksityisten maiksi. Tällöin alueen maanomistussuhteet vakiintuivat rajojensa puolesta nykyisen kaltaisiksi. Karkeasti hahmoteltuna Myllysaaren keskiosa, varsinainen Koitelinsaari ja sen ympärillä olevat pienet saaret sekä näiden eteläpuolinen rantamaa määriteltiin Koitelin sahan alueeksi. Maanomistuksellisesti alueet tulivat periaatteessa Ylikylän Laurilan tilan haltuun, mutta sahalaitoksella oli niihin käyttöoikeus. Koitelin alueen yläjuoksun puoleiset rantamaat, Tulisaari, osa Myllysaaresta ja yläjuoksun pienet saaret jaettiin muille Ylikylän ja Huttukylän taloille.

Sahojen ja myllyjen juridinen asema oli määritelty 1700-luvun laeissa tavalla, joka antoi myöhemmin aihetta ristikkäisiin tulkintoihin. Pykälien valossa ei ollut itsestään selvää, kuka loppujen lopuksi omisti maan, joka oli määritelty sahan alueeksi. Alusta asti Koitelin sahaa, kuten muitakin vastaavia laitoksia tuohon aikaan, käsiteltiin käytännössä monella tavoin itsenäiseen maatilaan verrattavana yksikkönä. Maanomistuskysymyksestä tehtiin oikeudellinen selvitys 1970-luvulla. Sen mukaan sahan omistajista oli tullut sahan toiminnan myötä myös alueen maanomistajia.

Seitsemän vuoden odottelu palkittiin

Vuonna 1777 kihlakunnantuomari Johan Polviander, raatimies Johan Niska, kauppias Carl Fredric Engman sekä talolliset Bengt (Pentti) Paso ja Matts (Matti) Laurila – viimeksi mainittu myös maanomistajan roolissa – anoivat lupaa perustaa hienoteräinen saha Koitelinkoskeen. Sahan vesiratas ei kuitenkaan alkanut pyöriä, ennen kuin byrokratian rattaat olivat tehneet omat pyörähdyksensä. Lain edellyttämä kihlakunnankatselmus, jossa selvitettiin sahan yleisiä perustamisedellytyksiä, pidettiin jo saman vuoden heinäkuussa. Arvio oli myönteinen. Oulun läänin maaherra antoi oman perustamispäätöksensä vasta puolentoista vuoden kuluttua v. 1779. Sen jälkeen asia viivästyi erään oululaisen sahanomistajan tekemän valituksen takia. Ilmeisesti kilpailijaa pelännyt kollega väitti, että Koitelinkoskessa ei olisi kaikkina kesinä tarpeeksi vettä sahan toimintaa varten. Syksyllä 1783 Koitelissa pidettiin vielä uusi kihlakunnankatselmus. Seuraavan vuoden syyskuussa Kuninkaallinen kauppa- ja kamarikollegio vahvisti lopullisesti Koitelin vesisahan perustamispäätöksen. Sahan rakentaminen saattoi nyt alkaa yli seitsemän vuoden odottelun jälkeen.

Sahan omistajavaihdokset

Koitelin sahan omistussuhteet muuttuivat vielä useaan otteeseen. Pääomistajia olivat yleensä oululaiset kauppiaat, aluksi em. C. F. Engman, jonka hallussa oli 1800-luvun taitteessa ¾ laitoksesta. Perustajajäsenen, raatimies Niskan, jälkeläiset, jotka lähtivät kauppiasuralle, hankkivat 1800-luvun alussa enemmistön sahan omistusosuuksista. Samoihin aikoihin paikalliset talonpojat luopuivat omista osuuksistaan. Sen jälkeen 1830-luvulla kauppias Fredric Wacklin tuli pääomistajaksi, ja hänen ohjauksessaan saha pysyi 1850-luvun alkuun asti. Niskan kauppiasperhe omisti Koitelin sahan sen jälkeen taas muutaman vuoden ajan, kunnes 1860-luvun kuluessa saha siirtyi kokonaisuudessaan oululaisen kauppahuone S. W. Antmanin omistukseen. Kauppaneuvos J. G. Bergbom osti sahan vuonna 1887 kauppahuone Ammanin vararikkopesältä.

Metsähallitus omistajaksi 1995

Seuraavaksi omistajaksi tuli 1910-luvun kuluessa Ab Uleå Oy, joka sulautui myöhemmin Kajaanin Puutavara Oy:öön (vuodesta 1945 alkaen Kajaani Oy). Saha purettiin vuonna 1913, mutta alueen omistussuhteet muuttuivat sen jälkeenkin. Oulu Oy:n omistukseen Koitelin sahatila siirtyi 1950-luvun alussa. Oulu Oy yhdistyi Veitsiluoto Oy:öön 1980-luvun alussa ja Veitsiluoto Oy Enso-konserniin 1990-luvun puolivälissä. Koitelin ydinaluetta koskeva viimeisin merkittävä omistajanvaihdos tapahtui samoihin aikoihin. Vuoden 1995 lopulla pääosa Koitelista eli Sahansaari, Pikkusaari, Myllysaaren keskiosa sekä kosken alajuoksun puolen rantamaat siirtyivät Metsähallituksen omistukseen. Myös Kiimingin kunta hankki osuuden Koitelin pohjoispuolen rantamaihin sekä lisäksi Tulisaaren kokonaisuudessaan.

Vanhan ajan hienoteräinen vesisaha

Kuva laatasta[Kuva muistomerkistä]

Saha pystytettiin Koitelinsaaren alaosaan sen pohjoisrannalle. Veden läheisyys oli välttämätön, koska sahan käyttövoima saatiin vesirattaan välityksellä. Saharakennus oli kaksikerroksinen ja hirsistä tehty. Mitoiltaan se oli varsin vaikuttava: korkeus 18 ja ¼ kyynärää (noin 11 metriä), leveys neljänneskyynärää vaille saman verran ja pituus 36 kyynärää (lähes 22 metriä). Koitelinsaareen, jota pian alettiin kutsua myös Sahansaareksi, rakennettiin suuri asuinrakennus, joka oli tarkoitettu työnjohtajan ja työntekijöiden majapaikaksi. Myös paja rakennettiin. Myöhemmin Sahansaaren eteläkärkeen pystytettiin makasiinirakennus valmiin sahatavaran varastointia varten. Etelärannan ns. varastoalueelle rakennettiin sahan konttori, joka toimi samalla asuinrakennuksena sekä navetta, talli ja toinen paja. Koitelin saha alkoi muistuttaa tilaa. Se oli kuitenkin poikkeuksellinen naapuritiloihin verrattuna, koska karjanhoito tai muut maataloustyöt olivat sivutoimia ja sahaus päätoimi. Sahaustoiminnan päätyttyä 1900-luvun alussa sahan alueesta muodostettiin varsinainen tila.

Saharakennuksen alakerrassa oli vesirattaan lisäksi kaksi ratasvetoista sirkkeliä halkojen sahaamista varten sekä viilakamari, jossa huollettiin sahanterät. Terien teroittaminen ja hampaiden asennon korjaaminen oli usein toistuvaa puuhaa, sillä 1700-luvun metallinjalostustaidolla ei saatu vielä aikaiseksi kestäviä sahanteriä. Yläkerrassa oli varsinainen saha. Koitelin sahalaitos oli kaksiraaminen, eli siellä oli kaksi liikkuvaa kehystä, joihin sahaterät oli kiinnitetty. Kiertokangen välityksellä raamit terineen oli kytketty suoraan vesirattaan akseliin, joten raamit liikkuivat samaan tahtiin kuin ratas pyöri. Halkaisijaltaan puolitoistametrinen vesiratas pyöri kohtalaisen verkkaiseen tahtiin, ehkä keskimäärin 50 kierrosta minuutissa. Sahausnopeudeksi tuli silloin yksi tukki tunnissa raamia kohden tai hieman enemmän terien kunnon mukaan. Alakerran sirkkelit kytkettiin vesirattaaseen vain tarvittaessa painamalla sirkkelin akselin ratas kiinni vesipyörään. Näin myös sirkkelin terän pyörähdysnopeus oli sama kuin vesirattaan.

Vesirattaan kautta saatu käyttövoima oli varsinkin vähän veden aikaan melko vähäistä. Sahaamisen aiheuttama vastus hidasti sahausnopeutta entisestään. Ainoa keino kiihdyttää vauhtia oli irrottaa tilapäisesti terät tukista. Tämä voitiin tehdä tietyn koneiston avulla: sahuri veti narusta, jolloin raami ja sahanterät nousivat ylöspäin ja irti sahattavasta tukista. Kun vesiratas sai lisää vauhtia, terät laskettiin taas kiinni puuhun. Voimansiirtotekniikan kehittyessä 1800-luvun puolelle siirryttäessä paranivat Koitelissakin sahaustulokset. Otettiin käyttöön ns. tähtipyörä, joka mahdollisti moninkertaisen sahausnopeuden aikaisempaan verrattuna.

Vesiratasta käytettiin hyväksi, kun hinattiin tukkeja yläkertaan sahattavaksi. Sahan alkuaikoina tukki yksinkertaisesti kiinnitettiin kettinkiin ja kettingin toinen pää taljan kautta vesirattaan akseliin. Kun sahausnopeus oli melko vaatimaton, tällainen tukkien yksittäiskäsittely ei juuri hidastanut toimintaa. Kun voimansiirtolaitteet olivat pääosin puisia, voitelemiseen oli kiinnitettävä erityistä huomiota. Koneiston osia, joissa puu hankasi puuta vasten, oli säännöllisesti ja usein voideltava tervalla ja talilla, tai muuten oli vaara, että kitka kuumensi puuta liikaa ja saattoi syttyä tulipalo. Sahalaitoksissa, joissa oli muutenkin aina runsaasti kuivaa puuta, sahanpuruja ja puupölyä, tulipalon uhka oli jatkuvasti olemassa. Työntekijöille tähdennettiin huolellisuutta. Kaikista varotoimista huolimatta lähes kaikki Suomen sahat ovat palaneet, monet useita kertoja.

Sahan palo ja modernisointi

Koitelin saha paloi ensimmäisen kerran muutaman toimintavuoden jälkeen. Palo syttyi työntekijöiden välisen riidan seurauksena. Vaikka vieressä oli vettä rajattomasti, sammutuskaluston alkeellisuuden ja sahan suuren paloalttiuden takia mitään ei ollut tehtävissä. Sammuttajien tavoitteena oli estää palon leviäminen muihin rakennuksiin ja valmiiseen sahatavaraan, joka oli lähistöllä varastoituna. Uusi saha pystytettiin pian palon jälkeen, nyt hirsisen sijasta lautarakenteisena, koska näitä oman talon tuotteita oli helpoimmin ja halvimmalla saatavissa. Palo oli raskas taloudellinen isku, sillä vakuutukset olivat vielä 1700-luvulla enimmäkseen tuntemattomia. Onneksi sahan kauppiasosakkailla oli riittävästi varoja toiminnan uudelleen käynnistämiseen.

Suuri vesiratas olisi tasannut sahan käyntiä ja lisännyt sahauksen voimaa. Vanhanmallisissa sahoissa vesirattaan kokoa rajoitti se, että halkaisijan suurentuessa akselin pyörähdysnopeus väheni. Niin kauan kuin raamien iskunopeus oli yksinkertaisen kiertokangen takia sama kuin rattaalla, rattaan kokoa ei ollut järkevää kasvattaa määrättömästi, koska sahausnopeus olisi samalla pienentynyt. Kovin pieni ratas taas ei olisi jaksanut liikuttaa raameja, vaikka teoreettinen kierrosnopeus olisi ollut suurempi. Ongelmaan saatiin 1800-luvun puolella ratkaisu erilaisista välitysrakennelmista.

Vesirattaan akselin toiseen päähän oli kiinnitetty tähtipyörä, jonka hampaat tarttuivat kiekkoon, trillaan. Se puolestaan pani pyörimään kampiakselin, johon oli kiinnitetty saharaamit. Tällaisella rakenteella kampiakselin kierrosnopeus ja sitä kautta sahanterien iskunopeus saatiin paljon suuremmaksi kuin mihin tahtiin vesiratas pyörähteli. Käynnin tasoittamiseksi kampiakseliin oli yleensä kiinnitetty lisäksi vauhtipyörä. Myös tukkien hinaus yläkertaan sahattavaksi tehostui. Akselin yläkerroksen puoleisessa päässä oli jälleen kiekko, joka siirsi liikkeen toiseen, pienempään akseliin. Tämän ympärille kiertyi köysi tai kettinki, jolla tukit kiskottiin ylös. Rakennetta käytettiin mahdollisesti myös tukin syöttämiseen sahattavaksi ja vetämiseen sahausalustoineen (pölkkyvaunu) pois sahanteristä sahauksen päätyttyä.

Ajanmukainen jo syntyessään

Koitelin saha oli jo syntyessään 1780-luvulla varsin ajanmukainen. Siinä oli hollantilaiset hienoteräiset raamit vanhanaikaisten karkeitten sahanterien sijasta. Vielä 1700-luvun lopulla monissa sahalaitoksissa ja pitkään sen jälkeen kotitarvesahauksessa käytettiin karkeateräisiä sahoja, mutta hienoteräiset yleistyivät vähitellen. Syy oli hyvin ymmärrettävä, kuten 1700-luvun puolivälin talousoppinut Ulrik Rudenschöld asian muotoili:

”Laskelmat owat osoittaneet, että kun toltista kuuden kyynärän sahatukista järeissä sahoissa saa wain 7½ tohtia lautoja, on sitäwastoin hienoilla terillä niistä sahattu 9 ä 15 tohtia lautoja kummassakin tapauksessa 9 tuuman lewyisiä; ja kun edelliset, laskettuna 3 hopeataalarin hintaisiksi parhaimmista ja raakkilaudoista suhteellisesti huokeammiksi, eiwät nousseet enempään kuin 14 taalariin hopearahaa, on jälkimmäiset myyty keskimäärin 22 taalarin 12 äyrin hinnasta, mikä tekee 8 taalarin 12 äyrin erotuksen, joka on hukattu sahapuruihin ja raakkilautoihin, joita tällöin tulee enemmän; tästä seuraa, että 6,818 ja 2/12 toltista sahatukkeja woidaan hienoilla terillä sahata yhtä paljon lautoja kuin 10,000 toltista Jareilla terillä, mikä on lähes kolmannesta enemmän. Jos nyt Suomessa ja Ruotsissa wuosittain sahataan 100,000 tolttia sahatukkeja, mikä on todennäköistä, niin on waltakunta wanhalla sahausmenetelmällä menettänyt 6½ tynnyriä kultaa wuosittain, mutta kun tähän lisätään wielä se huonompi hinta, joka saadaan karkeasta sahatusta tawarasta, katsoen siihen, että sitä on waikeampi höylätä tasaiseksi, sekä se wahingoittuminen, mikä johtuu kun lautoja rahdatessa laahataan hiekassa, nousee wahinko wielä suuremmaksi.”

Nils Meinander: Vesisahan tarina

Puutavaraa lähipitäjistä

Elinkeinoelämä oli Suomessa 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuolella tarkasti säänneltyä. Koitelin sahan sahausoikeudeksi määriteltiin perustamislupaa annettaessa 3 000 tukkia vuosittain. Puunhankinta-alue rajoitettiin samalla koskemaan Suur-Iin, Muhoksen, Oulun, Paltamon ja Pudasjärven pitäjiä. Kun sahan alkuvuosina päästiin sahausnopeudessa parhaimmillaan kolmeenkymmeneen tukkiin päivässä ja kun sahauskausi kesti vesiolojen vuoksi nelisen kuukautta vuodessa, määrää voidaan pitää riittävänä. Sahan ensimmäisinä toimintavuosina ei päästy edes lähelle sallittua enimmäismäärää. Todelliset sahausmäärät 1700-luvun lopulla olivat vain muutama sata tukkia vuodessa, esim. v. 1793 alle 600 tukkia ja seuraavana vuonna noin 700. Sodan aikana v. 1788–1790 saha oli kokonaan pysähdyksissä, koska puutavaraa ei ollut saatavilla tarpeeksi. Vaikka lähiseudun kirkoissa kuulutettiin, että Koiteliin tarvittaisiin tukkeja, savotta-, uitto- ja ajomiehiä ei löytynyt riittävästi – miehet kun olivat sodan takia kruunun töissä kiinni.

Vielä 1800-luvun alkuvuosina Koitelin sahan vuotuinen sahausmäärä on ollut keskimäärin vain 800 tukkia. Koitelin 3 000 tukin vuosirajoitus jäi kuitenkin vähitellen selvästi alimitoitetuksi. Kun tekniikka kehittyi 1800-luvun kuluessa, sahauskapasiteetti kasvoi ja puun saanti tuli varmemmaksi. Aikaa myöten ei enää pidetty kiinni asetetuista rajoituksista vaan tukkeja sahattiin enemmän kuin säädökset olisivat sallineet. Tämä oli aikanaan varsin tavanomaista. Eri puolilta Suomea ja Ruotsia tiedetään 1800-luvulta jopa kymmenkertaisia sahauskiintiöiden ylityksiä. Kun otetaan huomioon, paljonko sahatavaraa Koitelista vietiin eteenpäin, lienee realistista arvioida, että Koitelissa sahausmäärät ovat saattaneet olla parhaimmillaan kuusin–seitsemänkertaisia, ehkä noin 20 000 tukkia. Suurempikin määrä on mahdollinen.

Puiden hävikki uitossa

Kun puut uitettiin jokea pitkin sahalle, kohtalaisen suuri osa niistä ei 1700-luvun tai 1800-luvun alun olosuhteissa koskaan päässyt perille asti. Osa tukeista upposi, osa ajautui rannoille, osa kolhiintui tai muuten turmeltui matkan varrella. Sahan tarpeisiin oli senkin takia ostettava ja kaadettava vuosittain paljon enemmän puuta kuin viranomaisten Koitelille sahattavaksi lupaamat 3 000 tukkia. Muutamilta vuosilta on säilynyt tietoja Koitelin sahalaitosta varten ostettujen tukkien määristä. Vuonna 1880 runkoja hankittiin kaikkiaan 11 000 kappaletta, joista noin puolet kaadettiin lähialueilta ja puolet tuli kauempaa Kiiminkijoen latvavesistön alueelta.

Kun huomioidaan kiintiöiden ylittäminen sekä puun hävikki matkalla Koiteliin, voidaan arvioida, että Kiiminkijokivarren metsävaroja käytettiin sahan tarpeisiin moninkertaisesti enemmän, kuin mitä viranomaiset olivat ajatelleet. Tämä oli ongelmallista, koska elinkeinonharjoittamista haluttiin valtiovallan taholta tarkoin säädellä. Kruunu oli myös erityisen huolestunut 1700- ja 1800-luvulla metsävarojen riittävyydestä kaskeamisen takia. Valtiovallan käytössä ei ollut riittäviä keinoja valvonnan tehostamiseen. Koitelin saha olisi tuskin voinut lainkaan toimia täsmällisesti viranomaisten asettamien rajojen mukaan.

Puuta ostettiin laajalta alueelta sahan käyttöön. Ellei runkoja saatu aivan lähimetsistä, jolloin ne voitiin rahdata hevoskyydillä, ne uitettiin Kiiminkijokea pitkin sahalle. Uiton lähtöpisteenä saattoi olla jopa Puolangan Vihtijärvi. Parasta uittoaikaa oli kevät ja alkukesä. Virtaus oli joessa silloin voimakkainta ja tukkien perillepääsy varminta. Tarvittaessa ja vesiolojen salliessa uitto saattoi jatkua kesän läpi. Koitelissa tukit kerättiin joesta ja varastoitiin kahteen paikkaan hieman sahan ylävirran puolelle. Toinen varastopaikka oli Myllysaaren eteläkärjessä ja toinen samalla korkeudella Myllyputaan takaisella mantereella. Tukit kuivuivat sahalle pääsyä odotellessa, kun ne ladottiin suomukseen, tukin toinen pää seuraavan tukin pään päälle. Sahaustoiminta aloitettiin, kun puita oli kertynyt tarpeeksi.

Tukit uitettiin yläjuoksun varastopaikoilta sahalle pienissä erissä. Sahauksen päätyttyä valmiit laudat ja lankut kannettiin Sahansaaren eteläkärkeen tapuliin tai makasiiniin kuivumaan. Paikkaa, joka oli ilmeisesti joskus aikanaan ollut erillinen saari, alettiin ennen pitkää kutsua Lankkusaareksi, vaikka se jo 1700-luvun lopulla kasvoi kiinni Sahansaareen. Lankkusaareen ajettiin myös jonkin verran sahanpuruja, hylkytavaraa ja maata, jotta se saatiin tasoitettua paremmin varastointiin sopivaksi. Pohja jäi kuitenkin sen verran heikoksi, että kun sahaustoiminta ja Lankkusaaren kunnossapito päättyivät, vesi ja jäät ovat sen jälkeisinä vuosikymmeneniä kaivaneet alueelle syviä uurteita ja koloja.

Renkkusilta kuljetuksia helpottamaan

Kun 1800-luvun kuluessa sahausmäärät ja Koitelissa varastoituna olleen sahatavaran määrä kasvoivat, osa valmiista tavarasta alettiin varastoida myös mantereen puolelle, kosken etelärannan alueelle, joka kantaa varastoalueen nimeä. Sahansaaren eteläosasta rakennettiin jo 1780-luvulla lankku- eli renkkusilta eteläiselle varastoalueelle helpottamaan sahan ja mantereen välistä liikkumista ja tavarankuljetusta. Siltaa pitkin oli mahdollista ajaa hevosellakin. Siltarakennelma oli siirreltävä, jotta jäät eivät olisi vieneet siltaa keväisin mennessään. Silta siirrettiin paikalleen keväällä ja korjattiin pois loppusyksystä. Sydäntalvella saariin pääsi jäätä myöten. Sahan lakkauttamisen jälkeen renkkusillan osat vähitellen rapistuivat ja ne purettiin kokonaan. Uiton tarpeisiin tehtiin 1940–1950-lukujen taitteessa kevyet, puiset kävelysillat hieman ylemmäksi kosken alueelle. Oulu Oy rakennutti samoille paikoille vuonna 1955 lankuista ja teräsvaijereista riippusillat. Ne olivat renkkusiltoja kapeammat ja kevyemmät, koska enää ei ollut tarvetta hevoskyydin kestäviin rakennelmiin.

Sahan toiminnan ensimmäisiltä vuosikymmeniltä ei ole säilynyt tietoja, minne tuotanto päätyi, mutta ilmeisesti Koiteli oli alusta pitäen tarkoitettu vientisahaksi. Jonkin verran sahatavaraa myytiin lähiseudulle. Se oli tuohon aikaan yleistä Suomessa. Sahalaitoksia oli jo 1700-luvun lopulla kohtalaisen tiheässä eri puolilla maata. Suurin osa kotimaassa käytetystä sahatavarasta saatiin pieniltä kotitarvesahoilta, jotka olivat yleensä karkeateräisiä ja joiden käyttövoimana oli lihasvoima. Myös isohkojen hienoteräisten sahojen, jollaiseksi Koitelikin on laskettava, tuotteita myytiin vähäisiä määriä lähialueille, Koitelista lähinnä kotipitäjään ja Oulun kaupunkiin. Rannikon laivanveistämöillä oli sahatavaran tarvetta, samoin Oulussa, jota jälleenrakennettiin vuoden 1822 palon jäljiltä. Hienoteräisten sahojen tuotteet kuitenkin rahdattiin pääosin ulkomaille.

Lautojen ja lankkujen tie

Valmis sahatavara kuljetettiin Koitelista hevoskyydillä. Sahan toiminnan loppuaikoina 1800-luvun jälkipuolella kokeiltiin sahatavaran uittamista nippuina jokea pitkin Haukiputaalle ja edelleen Martinniemen satamaan. Kokeilu kuitenkin epäonnistui. Matkalla melkoinen osa tavarasta vioittui, mikä aiheutti taloudellista tappiota. Lisäkuluja aiheutui siitä, että nippu-uiton jälkeen sahatavara piti pestä Haukiputaalla – puihin kun oli tarttunut uittamisen aikana liejua ja muuta roskaa – ja kuivata tapuleissa. Työvaiheet vaativat melkoisen työntekijäjoukon palkkaamista ainakin pariksi päiväksi. Kuivaaminen myös viivästytti tavaran lastaamista edelleen laivoihin. Ei ollut ihme, että uittokuljetusta ei jatkettu.

Hevosrahdilla oli etunsa. Ensinnäkään ei oltu riippuvaisia joen vesimäärästä eikä edes sen aukiolemisesta. Tavaraa voitiin kuljettaa vaikka talvella. Ei ollut juuri pelkoa tavaran vahingoittumisesta matkalla satamaan, eikä tavaraa tarvinnut pestä eikä kuivattaa ennen lastaamista laivoihin. Laudat ja lankut oli usein tilapäisesti varastoitava satamaan, ellei niitä voitu lastata suoraan kuormasta. Sahatavara yritettiin toimittaa tietysti Koitelista esimerkiksi Toppilaan silloin, kun laiva saapui lastia hakemaan. Hevosrahdin huono puoli oli, että se oli melko kallista. Kun kuljetettavaa tavaraa oli paljon ja toimittamisella kiire, työhön oli palkattava runsaasti työvoimaa. Kiireisimpinä aikoina miehiä ja hevosia saattoi olla rahtityössä kymmeniä. Kokeilemalla sahatavaran uittamista pyrittiin hevostyökulujen vähentämiseen, mutta muut uittoon liittyvät ongelmat aiheuttivat sen, ettei siitä tullut varteenotettavaa vaihtoehtoa.

Uusi tie sahan tarpeisiin

Valmiin tavaran kuljetus tapahtui sahan toiminnan alkuvuosina Kiimingin kautta Ylikylän läpi jokivartta myötäillen ja kirkonkylästä Ouluun johtavaa tietä pitkin. Ajan ja kuljetuskustannusten säästämiseksi rakennutettiin 1800-luvun taitteen jälkeen kuuden kilometrin mittainen oikotie sahalta Jäälinjärven pohjoispäähän. Matka satamaan saatiin lyhenemään kolmestakymmenestä kilometristä kahteenkymmeneenviiteen kilometriin. Hanke oli kannattava, koska kuljetuskustannukset laskivat samassa suhteessa eli vajaat parikymmentä prosenttia.

Oikotien kunnossapito sälytettiin paikallisten talonpoikien harteille. Nämä eivät olleet siitä järin ilahtuneita, koska tielle ei ollut paljon muuta käyttöä. Keväällä 1876 Kiimingin pitäjän asukkaat päättivät kuntakokouksessaan, että he eivät enää halua huolehtia Koitelin–Jäälin-tien kunnossapidosta. Sahan omistajat valittivat asiasta, ja käräjillä kiiminkiläiset velvoitettiin jatkamaan tien kunnossapitoa. Tien syntyhistoriaan liittyy kertoman mukaan sellainen kuriositeetti, että tietä rakennettaessa syntyi kulkuväylän lisäksi erään matkanvarren talon tyttärelle lapsi, jonka isä oli töitä johtanut Koitelin sahan tiemestari.

Koitelin–Jäälin-tie peruskorjattiin vuonna 1859. Se jäi silti vain Koitelissa sahattujen lautojen ja lankkujen kuljetustieksi, jolle oli kausittaista käyttöä. Jokivarren asukkailla oli enemmän liikkumistarvetta joen suuntaisesti, Koitelin naapurustosta, Ylikylästä ja Huttukylästä Kiiminkiin päin. Tätä varten rakennettiin 1840-luvulla Haukiputaan–Alakiimingin–Ylikiimingin-tie (nykyinen tie n:o 848), joka kulki myös Koitelin kautta. Vilkkaammin liikennöidyltä uudelta tieltä avautui vaikuttava näkymä koskelle. Osittain sen takia Koitelin maine näkemisen arvoisena paikkana alkoi vähitellen levitä laajemmalle. Maantie korjattiin, levennettiin ja linjattiin nykyiseen asuunsa 1950-luvun puolivälissä. Tie tuli kulkemaan Koitelin lounaiskulmalla entistä lähempänä koskea. Se vedettiin osittain entisten rantakallioiden ja pienen, ns. Kenkäkosken uoman päälle.

Englanti tärkein vientimaa

Oulun seudun satamat, ennen kaikkea Toppila, olivat Koitelissa sahattujen lautojen ja lankkujen vientisatamia. Sahatavaran määränpää oli useimmiten Englanti, jonne Suomesta on perinteisesti viety runsaasti puuta eri muodoissaan. Koitelista oli jonkin verran vientiä myös muihin Länsi-Euroopan maihin, kuten Saksaan ja Hollantiin. Alkuajoilta ei ole säilynyt tietoja tuotannon ja viennin määristä, mutta 1800-luvun jälkipuoliskolta voidaan saada suuntaa. Tuotantoluvut olivat 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa pienemmät kuin sahausteknologian kehityttyä myöhemmin. Tarkkojen tuotanto- tai vientilukujen laskeminen on hyvin työlästä, koska 1700- ja 1800-luvun mittayksiköt poikkesivat melkoisesti nykyisistä. Tuotanto ilmoitettiin vielä 1800-luvun puolivälissä usein kappaleina, jossa yleisin mittayksikkö oli toltti. Toltti oli kaksitoista kappaletta sahatavaraa tavaran koosta riippumatta. Kun Koitelissakin tuotettiin yli kolmeakymmentä eri kokoa lautoja ja lankkuja ja näitä lastattiin vaihtelevina yhdistelminä eri laivoihin, on ymmärrettävää, että kirjanpitäjät saivat olla tarkkoja ja laskutaitoisia, jotta pysyttiin tilanteen tasalla ja laskut saatiin kirjoitettua oikein.

Vuotta 1882 voidaan pitää Koitelin sahan viime vuosikymmeniltä varsin keskivertona vuotena. Tuolloin sahan tuotteita lastattiin Oulun Toppilassa kymmeneen laivaan, joista viisi oli englantilaisia, kolme suomalaisia – ainakin osa niistä matkalla ulkomaille –, sekä kaksi saksalaisia. Mitta- ja laskutusyksikkönä oli käytössä jo standartti, joka on nykymitoin 4,672 m³. Jonkin verran käytettiin myös ns. vakiotolttia, joka oli kymmenesosa standarttia. Suurin vuonna 1882 lastia noutanut englantilainen alus otti mukaansa kaikkiaan 345 standarttia (yli 1 600 m³) lautoja ja lankkuja. Pienin suomalainen alus lastasi kyytiin 22 standarttia sekalaista sahatavaraa. Yhteensä nämä kymmenen alusta veivät maailmalle 1 579 standarttia (noin 7 400 m³) Koitelin vesisahan tuotteita. Suosituin vientiartikkeli oli lankku, jonka mitat olivat 3 tuumaa × 9 tuumaa × 12 jalkaa (noin 7,6 × 23 × 366 cm). Sitä käytettiin kotimaassa eniten talonrakennukseen ja se oli keskiverto mitoiltaan. Tavaraa oli suurempaa ja pienempää. Toiseksi suosituin oli lauta, jonka paksuus oli puolet edellisestä ja leveys hieman pienempi, 7 tuumaa (noin 18 cm). Koitelin sahan vientimäärät vaihtelivat 1800-luvun jälkipuoliskolla vuosittain yleensä 1 000 ja 2 000 standartin välillä. Keskimäärin volyymi oli ehkä vähän alle 1 500 standarttia.

Sahatavaran maailmanmarkkinahinta laskettiin 1880-luvun alussa yleensä Englannin puntina, ja hinta vaihteli hieman tavaran laadun mukaan. Normaali hienoteräisellä sahalla tuotettu tavara lautoina tai lankkuina maksoi vajaat kolme ja puoli puntaa standartilta. Esimerkkivuoden 1882 sahatavara tuotti vientihintoina Koitelin sahan omistajille n. 5 500 puntaa, joka tuon ajan Suomen markoiksi muutettuna oli runsaat 138 000 markkaa (yksi punta oli hieman yli 25 markkaa). Yhden miestyöpäivän keskipalkka oli tuolloin 1,20–1,30 markkaa. Markalla sai 1880-luvun alussa neljä litraa maitoa tai puoli kiloa voita. Vuoden vientituloilla olisi voitu kustantaa runsaat kolmesataa miestyövuotta, ellei sahan toiminnasta olisi ollut muita kuluja.

Hopeamarkkojen arvoinen laitos

Palkat muodostivat suuren osan sahan toiminnan kuluista, vaikka paljon muitakin kuluja oli. Alussa piti kuolettaa sahan perustamiskulut. Ei ole tietoa, kuinka paljon Koitelin sahan rakennuttaminen oheisrakennuksineen oli tullut maksamaan, mutta 1860-luvun lopulla saha oli vakuutettu 30 000 hopeamarkasta. Muut sahalle kuuluvat rakennukset arvioitiin palovakuutuskirjassa seuraavasti: ”asumapytinki 4 000 mk, toinen asumapytinki 4 000 mk, lautakasarmi 1 000 mk, pirttihuonerakennus 960 mk, talli 200 mk, navettarakennus alaköökin kanssa 2 000 mk, makasiini 600 mk sekä sauna porstuan ja konttuurin kanssa 200 mk”. Sahan tehoksi arvioitiin palovakuutuksessa 305 hevosvoimaa. Vakuutusmaksua piti maksaa nelisen tuhatta markkaa vuodessa. Sahalaitos arvioitiin tulipalon uhkaa ajateltaessa vaaralliseksi paikaksi ja vakuutusmaksut olivat sen mukaiset. Vakuutusarvon ja vakuutusmaksujen välisestä suhteesta voi päätellä, että sahojen oletettiin palavan maan tasalle noin kerran vuosikymmenessä. Koitelin saha osoittautui keskimääräistä turvallisemmaksi, sillä sen tiedetään palaneen vain kahdesti noin sadan vuoden mittaisen toimintansa aikana, 1800-luvun taitteessa ja vuonna 1848.

Sahurit, hanttimiehet, hevosmiehet

Sahan ja siihen kuuluneiden rakennusten ylläpito vaati jonkin verran, joskaan ei kovin paljon, varoja. Sahan toisen uudelleenrakentamisen yhteydessä 1850-luvulla sahan varastoalueelle perustettiin tila. Siihen asti Koitelissa ei asuttu ympärivuotisesti, vaan talven ajan sahalaitos oli autiona. Kosken välittömään läheisyyteen ei ollut perustettu muitakaan maatiloja. Tilanne muuttui, kun sahalle pystytettiin uusi toimisto ja sen yhteyteen tarvittavat asuin- ja muut rakennukset, niin että normaali elämä tuli mahdolliseksi. Koitelin sahatila on jatkanut toimintaansa nykypäiviin saakka, vaikka saha on hävinnyt jo vuosikymmeniä sitten. Tilaa on sahakauden jälkeen nimitetty yleensä sen asukkaiden mukaan alkuvuosikymmeninä Syväyksen ja sittemmin Kälkajän ja edelleen Puurusen tilaksi.

Ympäri vuoden sahatilalla asui 1800-luvun puolivälistä lähtien sahanhoitaja/johtaja, joka toimi samalla vartijana. Ylöspito tuli tilalta, jota hän hoiti. Tilalla oli vaihtelevasti aputyövoimaa, yleensä yksi piika, joka huolehti karjasta ja taloustöistä. Piika ja sahanhoitaja saivat 1800-luvun lopulla ylöspidon lisäksi palkkaa, sahanhoitaja vähän enemmän, kolmisen markkaa päivässä, piika vähemmän, kolme neljä markkaa viikossa. Tilalla pidettiin ajoittain renkiä, jolle maksettiin ylöspidon lisäksi markan kahden päiväpalkkaa. Varastoalueen vartijoiksi palkattiin tilapäisesti nuoria poikia, joille maksettiin vajaa markka päivässä. Vartioitavaa oli, sillä parhaimmillaan Koitelissa saattoi olla varastoituna noin vuoden vientiä vastaava määrä, toista tuhatta standarttia (viitisen tuhatta kuutiometriä) sahatavaraa. Palovaaran lisäksi sahalla varauduttiin myös varkauksia vastaan.

Puun hankintakustannuksia

Sahan omistajille kertyi kulunkeja myös puun hankinnasta. Runkoja hankittiin vuodessa kappaleittain laskettuna kymmenen tuhannen molemmin puolin. Keskihinta saattoi olla 1800-luvun jälkipuolella n. markan kappaleelta. Hinta vaihteli molempiin suuntiin puun pituuden ja paksuuden mukaan. Puiden kaatamiseen, rahtaamiseen joelle ja uittoon tarvittiin paljon työvoimaa, kymmenestä muutamaan kymmeneen mieheen kerrallaan hakkuutyömaata kohden. Talven mittaan oli työllistettynä lyhyemmän tai pitemmän aikaa yhteensä muutama sata miestä niissä pitäjissä, joiden alueelle Koitelin sahan puunhankinta oli säännösten mukaan rajoitettu. Savotta- ja uittotöistä maksettiin 1880-luvulla urakkapalkkaa. Työnteon rivakkuuden mukaan savottalaiset pääsivät 20–40 markan kuukausiansioihin, työteliäimmät suurempiinkin. Ne, jotka toivat hevosen mukaan töihin, saivat kaksin–kolminkertaisen korvauksen, jopa toista sataa markkaa kuussa, jota voidaan pitää varsin hyvänä palkkana.

Varsinaisia sahatyöläisiä tarvittiin kerrallaan kohtalaisen vähän. Sahan toimintakausi alkoi vuosittain huhtikuun alkupäivinä. Tavallisimmin parin miehen voimin huollettiin saha ja valmisteltiin varastoalue kuntoon, tehtiin jalkalautoja ja muuta vastaavaa. Tukkien sahaaminen alkoi jäiden lähdettyä huhtikuun aikana. Aluksi sahailtiin rauhallisempaan tahtiin talven yli varastossa olleita puita. Toden teolla sahaustoiminta käynnistyi toukokuussa, kun uudet tukit alkoivat saapua Koiteliin. Sahauksessa tarvittiin viidestä seitsemään miestä sahattavan puun määrän mukaan. Lankunkannossa sahan alueella, kilpukoiden eli lankunpäiden kerääjinä ja erilaisissa sekalaisissa aputehtävissä oli vielä muutama mies. Kevyimmissä töissä käytettiin toisella kymmenellä olleita poikasia tai ukkoikää lähestyneitä kyläläisiä, mutta pääosin työntekijöiksi hyväksyttiin 20–40 ikävuoden välillä olleita riuskoja ja rivakoita miehiä. Emäntääkin tarvittiin, ja siinä tehtävässä palveli joko sahatilan piika tai erikseen palkattu keittäjä. Sahalla oli yleensä mahdollisuus ruokailla, vaikka monet toivat kustannussyistä omat eväät mukanaan.

Työvaihe, joka vaati jälleen runsaasti työvoimaa, oli valmiin sahatavaran kuljettaminen Koitelista rannikon satamiin. Tähän palkattiin kiireisimpinä aikoina kerrallaan kymmeniä miehiä hevosineen. Työvoiman tarve, silloin kun saha toimi täydellä teholla ja laivat odottivat satamassa lastia, oli niin suurta, että lähiseuduilta ei usein löytynyt tarpeeksi työntekijöitä vaan hevosmiehiä haalittiin kaukaakin naapuripitäjistä. Koitelin lankunajossa tiedetään olleen hevosmiehiä Lapualta asti. Kesän mittaan saattoi muutama sata miestä saada töitä, osa pitemmäksi, osa lyhyemmäksi aikaa. Kiivain sahaus- ja kuljetuskausi päättyi yleensä kesäkuun jälkipuoliskolla. Pienemmässä mittakaavassa toiminta jatkui niin pitkälle syksyyn kuin vettä riitti koskessa sahan pyörittämiseen. Heinäkuusta lokakuuhun oli sahalla yleensä töissä vain kolme tai neljä miestä ja kuljetushommissa vain ajoittain enemmän. Syksyllä laitettiin sahalaitos talvikuntoon sekä järjestettiin ja inventoitiin varastot seuraavaa kevättä varten.

Talven hiljaiseloa

Toiminta päättyi useimmiten marraskuun loppuun mennessä. Joulukuusta maaliskuun lopulle elettiin hiljaiseloa. Talvella sahalla oli sen verran toimintaa kuin sahatilan normaaliin elämänmenoon kuului. Sahanjohtaja asui sahan päärakennuksessa ympäri vuoden ja sai tilaa hoitamalla luontaisetuna asunnon ja elatuksen. Ainoa sahaukseen liittyvä asia talvisin oli polttopuiden myynti. Sahalta sai ostaa lankun- ja laudanpäitä ja erilaista hylkytavaraa. Lähiseutujen asukkaat käyttivät kohtalaisen vilkkaasti mahdollisuutta hyväkseen. Hintaesimerkkeinä mainittakoon, että 1880-luvulla puoli tusinaa hylkyplankkuja maksoi kuusi markkaa, tusina pieniä lautoja 2,50 mk ja kuutiosyli (runsaat 2 m³) kilpukoita yhdeksän markkaa. Vuoden mittaan polttopuuta myytiin Koitelin sahalta keskimäärin parin tuhannen markan arvosta.

Sahanpuruille ei pitkään aikaan keksitty käyttöä, vaan ne saivat maatua siihen mihin putosivat. Kun puruja kertyi niin paljon, että ne alkoivat haitata työntekoa ja aiheuttivat kohtuutonta palovaaraa, niitä kuljetettiin Lankkusaareen tai joskus mantereen puolelle. Yksi sahanmuhien rahtauspaikka oli joen pohjoispuolella satakunta metriä Sahansaaresta alajuoksulle päin. Mantereen puolella sahapurujen kaatopaikkaa yritettiin ottaa hyötykäyttöön kylvämällä sinne naurista. Muhapelto ei kuitenkaan ollut sovelias kasvualusta, eikä se antanut mitään satoa. Myöhemmin huomattiin, että purut kelpasivat eläinten kuivikkeeksi, lehmille navettaan, ja siihen tarkoitukseen niitä haettiin sahalta jonkin verran. Purujen kaatopaikka eli Muhapakanhaka oli suosittu lasten leikkipaikka.

Pätkätyötä päiväpalkalla

Hevosmiehen päiväansio lankkujen ja lautojen rahtaamisesta oli 1800-luvun lopulla kolmen markan tietämillä. Muussa kuin varsinaisessa sahaustyössä sahalla olleet saivat 1880-luvun alussa tavallisesti 1,20 markan päiväpalkkaa. Aputyönjohtaja, joka oli erikseen palkattuna kiireisimpään aikaan, sai kaksi markkaa päivässä. Sahaajat työskentelivät urakkapalkalla. He pääsivät normaalisti työnjohtajan ansiotasolle, pariin markkaan päivässä, joskus ylikin. Jos päiväpalkkalaiset olivat sahan muonilla, palkasta vähennettiin 20–30 penniä ateriaa kohti. Samansuuruinen korvaus veloitettiin kaikilta, jotka käyttivät sahan järjestämiä ruokailupalveluja. Kahvia tai muuta pientä ruoanlisää oli mahdollista ostaa myös erikseen. Leivät ja muu kuivamuona tuotiin mukana, keitto tai vastaava lämmin ruoka ostettiin sahan keittiöstä. Ruokatavaroiden rahtaus Koiteliin ei ollut ongelma kuten jossain syrjäseutujen työmailla, joten ruoat olivat melko monipuolisia ja siten suhteellisen terveellisiä.

Koska töitä oli vaihtelevasti tarjolla ja työsuhteet saattoivat olla varsinkin ajomiehillä lyhyitä, joskus ehkä vain päivänkin mittaisia, palkkoja maksettiin tiheään tahtiin. Tavallisesti palkkapäivä oli lauantai. Kiireisimpinä aikoina oli mahdollista, että jokainen päivä oli tilipäivä. Koitelissa ei ollut mahdollista säilyttää isoja rahasummia. Sahayhtiön palkanmaksaja eli kassööri kulki silloin jalan joka päivä Oulun ja Koitelin väliä hakemassa palkkarahoja yhtiön konttorista. Joskus kassööri saattoi päästä paluumatkan hevosmiehen kyydissä. Palkat maksettiin aina ajallaan, eikä muitakaan harmeja sattunut. Kun kassööri kulki usein pitkien metsätaipaleiden läpi joskus huomattavankin muhkea rahapussi mukanaan, työmiehet saattoivat olla huolestuneita, ellei kassööriä kuulunut ajallaan. Rosvot eivät kuitenkaan tiettävästi koskaan häirinneet rahankuljetusta.

Isompaa ja pienempää kiirettä

Sahalla työskenneltiin sahauskauden aikana joskus niin pitkään kuin valoa riitti. Työpäivän pituudeksi katsottiin 1800-luvulla yleensä 12 tuntia, kello kuudesta aamulla kello kuuteen illalla. Jos oli erityisen kiireistä, päivää saatettiin jatkaa varsinkin iltapuolesta. Urakkapalkkalaisille työ maistui sellaisissa tapauksissa paremmin kuin päiväpalkkalaisille, jotka eivät saaneet ylityöajalta korotettua palkkaa. Ylityötunnit laskettiin ja korvattiin normaalin päivätaksan mukaan. Vaikka työpäivät olivat pitkiä, työtehtävät sinänsä eivät välttämättä olleet kovin stressaavia. Kuli sahan tahti oli teknisistä syistä suhteellisen verkkainen, lepohetkiäkin jäi kohtalaisesti. Työskentely vanhan ajan vesisahalla saattoi usein sujua tähän tapaan:

”Sahureilla oli pitkä seiväs kiinnitettynä harvakseen työskentelevään raamiin. Tämän seipään latvassa, joka pisti esiin saharakennuksen katosta, oli tyhjä pullo. Sillä aikaa kun sahatukki kulki, saattoivat miehet ilman pahempaa yllätysten vaaraa, jättää raamit omin päin sahaamaan ja antautua aurinkoisella rantatöyräällä nautiskelemaan pikanellin, kartuusitupakan ja sikurikahvin tuomaa virkistystä. Niin kauan kuin seiväs pulloineen nousi ja laski verkkaisessa tahdissa, mikä osoitti sahauksen olevan käynnissä, oli kaikki järjestyksessä. Kun tahti suunnilleen 20–30 minuutin kuluttua yhtäkkiä yltyi, tiedettiin, että tukki onnellisesti oli suoriutunut sahauksesta. Oli aika hiljalleen nousta asettelemaan uutta tukkia teloille.”

Nils Meinander: Vesisahan tarina

Tavaran lastaus hevoskärryihin satamaan kuljetusta varten ja lastin purkaminen satamassa olivat kiireisimpiä ja raskaimpia työvaiheita. Aimo Puro on tallettanut pari tähän asiaa liittyvää muistelua:

”Lankunajossa oli kova kiire, sillä jokainen olisi halunnut saada ne kuivina [jos sattui olemaan sadekeli]. Haukiputaalainen Allu Sonninen tunnettiin riskiksi mieheksi. Allulla oli rekeen laitettu nahasta ’lämsä’, hihna, josta Allu auttoi hevostaan liikkeelle. Tällöin tavallisesti nykäys oli niin raju, että hevosen länget siirtyivät korviin saakka. Jos saaressa oli monta hevosta odottamassa kuormausvuoroaan, saattoi Sonninen joskus kantaa lankut olallaan mantereen puolelle.”

Tavaran siirtely sahan alueella saattoi joskus keskeytyä yllättävistä syistä, nimittäin:

”kuljetusvaihe oli mielenkiintoinen, sillä siinä käytettiin sahan hevosten lisäksi suurta sonnia, joka oli pannut merkille, että ruokakellon soidessa on työ lopetettava. Olipa kuorma missä tahansa, kellon äänen kuultuaan sonnia ei mikään mahti saanut liikkeelle. Kun taas kello ilmoitti työn alkavan, sonnikin oli valmis kuorman vetoon.”

Töitä tehtiin sahauskuukausina tavan mukaan kuutena päivänä viikossa. Sunnuntait ja muut pyhäpäivät olivat aina vapaita. Koitelin saha oli ajan olosuhteisiin nähden kohtalaisen miellyttävä työpaikka. Sahalle oli melko vaikea päästä töihin, kun halukkaita tulijoita oli yli tarpeen. Koitelin saha antoi sadan toimintavuotensa aikana runsaasti työtä ja lisäansioita suurelle joukolle paikallisia ja kaukaisempienkin seutujen asukkaille. Ylikylän, Huttukylän ja Kiimingin talonpojille Koitelin merkitys oli suurin. Sahan toimintaan liittyneen tukkien myynnin, uiton ja rahtityön myötä myös sadat lähipitäjien ja Kiiminkijoen yläjuoksun alueen asukkaat saivat osansa sahan tuottamasta hyödystä.

Sahaverosta köyhäinapuun

Koitelin saha toi ansiomahdollisuuksien tarjoamisen lisäksi yleistä hyötyä maksamalla kruunulle sahaveroa. Perustamisen yhteydessä Koitelin sahalle ehdittiin myöntää 18 vuoden mittainen verovapauskausi, koska kyse oli pienehköstä sahasta, jonka tuotto arvioitiin vaatimattomaksi. Jo seuraavana vuonna eli v. 1785 viranomaiset harkitsivat asiaa uudelleen, ja Koitelin saha muiden lähipitäjien sahojen tapaan velvoitettiin maksamaan pientä veroa sahaustoiminnasta. Ongelmallista oli, että verotus perustui teoreettiseen sahausmäärään, kolmeen tuhanteen runkoon, ja se perittiin, vaikka sahausta ei olisi harjoitettu lainkaan. Sahan omistajat joutuivat erikseen anomaan vapautusta veronmaksusta niiltä vuosilta, jolloin saha ei ollut toiminnassa, sekä alennettua veronkeräystä niille vuosille, jolloin sahattujen runkojen todellinen määrä oli pienempi kuin säännösten sallima.

Sahaveron määrä vaihteli jatkossa sahausmäärien ja verotusta koskeneiden säännösten muuttuessa useaan otteeseen, mutta kyse oli yleensä vuosittain muutaman sadan tai tuhannen markan summasta. Sahatavaran viennin yhteydessä perittiin pienehköä vientitullia, jonka määrä vaihteli tavaran laadusta riippuen. Sahavero poistettiin vuonna 1861. Sen tilalle tuli seuraavalla vuosikymmenellä v. 1874 määräys, että Koitelin sahan omistajan S. W. Antmanin täytyi maksaa Kiimingin kunnan köyhäinkassaan vuosittain 200 markkaa seuraavien 25 vuoden aikana. Köyhäinhuoltomaksu maksettiin säännöllisesti vuoteen 1886 saakka, jolloin sahan toiminta keskeytyi ja lakkasi pian lopullisesti. Vuonna 1889 köyhäinhuoltomaksua puitiin vielä käräjillä, koska kunta vaati edelleen 200:ta markkaa vuosittain maksettavaksi, vaikka saha ei ollut enää toiminnassa. Sahan omistajalle myönnettiin vapautus tästä velvoitteesta.

Asuminen ja vapaa-ajan huvit

Sahan yhteyteen syntyi 1800-luvun alkupuolella pienehkö työläisyhdyskunta. Se oli tilapäinen sahan tarjoaman työn kausittaisuuden takia. Kiivaimman sahaus- ja rahtauskauden aikana oli tarpeen tarjota kauempaa tulleille työntekijöille mahdollisuus majoitukseen ja virkistäytymiseen sahalla. Ne, jotka saattoivat kulkea kotoa töihin, myös tekivät niin, mutta pitkämatkalaiset, joita oli varsinkin ajomiesten joukossa, majoitettiin Koiteliin. Sahansaareen oli pystytetty varsin suuri asuinrakennus. Sen mitat olivat 52 × 12 × 7 kyynärää eli noin 31 × 7 × 4 metriä. ”Pytingin” pohjan ala oli nykymitoin 220 m². Myös tilapäisiä lautaparakkeja – talon tuotteista tietenkin – oli aika ajoin täydentämässä majoitusta. Yhteisön koon on arvioitu v. 1875 olleen Koitelissa viitisenkymmentä työntekijää, enimmäkseen hevosmiehiä.

Muistitiedon mukaan Koitelin välittömässä läheisyydessä on ollut sahan toiminta-aikoina muutama erillinen asuinrakennus, torppa, joissa asui sahalla vakinaisemmin olleita työmiehiä perheineen. Rakennukset purettiin, kun sahan toiminta lakkasi.

Vaatimatonkin majoitustaso riitti yöpymiseen touko–kesäkuussa, kun oli jo melko lämmintä. Varsinainen asumarakennus oli lämmitetty kamiinoilla, joihin polttopuita saatiin pihapiiristä rajattomasti. Parakeissa toimittiin samalla tavalla. Kalustuksena oli makuulaverit ja muutama pöytä. Kun viisikymmentä ihmistä piti saada nukkumaan noin kahdensadan neliön tiloihin, oli ahdasta. Tähän oli kuitenkin totuttu, eikä kukaan liene suuremmin valittanut. Haittapuolena asumisen tiiviydestä oli tautien nopea leviäminen. Vakavilta epidemioilta kuitenkin vältyttiin. Hygienia oli Koitelissa varsin korkealla tasolla, mistä kiitos kuuluu nimenomaan joen läheisyydelle. Verrattuna saman ajan savottatyömaihin Koitelissa oli tuskin ollenkaan syöpäläisiä. Peseytyminen tai astioiden pesu ei ollut Koitelissa ongelma, toisin kuin monissa muissa paikoissa.

Yksi vaaratekijä oli tulipalo, sillä lämmitykseen tarvittujen kamiinoiden käsitteleminen sahan tapaisessa paloherkässä ympäristössä toi omat riskinsä. Sahauskauden aikana Koitelissa oli ympärivuorokautinen palovartio. Tästä syystä vapaa-ajanvietolle asetettiin tavallista enemmän rajoituksia. Alkoholin nauttiminen iltaisin oli periaatteessa kiellettyä, mutta kieltoa ei liene valvottu ehdottoman tarkasti, kunhan vain meno ei yltynyt niin hulvattomaksi, että siitä alkoi olla vaaraa.

Pelit ja voimailut työväen rattona

Kun työpäivät olivat pitkiä, vapaa-ajan viettämisestä Koitelissa ei tullut suurta ongelmaa. ”Asumapytingissä” tai sään salliessa ulkosalla kahviteltiin, syötiin iltapalaa, pelattiin korttia ja iskettiin tarinaa. Lauantai-iltaisin otettiin tavallista rennommin, järjestettiin paikalle pelimanni ja pantiin tanssit pystyyn. Sunnuntaina osa kävi kirkolla. Joessa peseydyttiin ja välillä kastuttiin muutenkin, kun joskus innostuttiin kokeilemaan tukilla laskua. Koskessa on muutamia ”porraspaikkoja”, joissa saattoi saada vesihierontaa, kun vesi ryöppysi kivien yli alapuolella istuvan niskaan ja selkään. Nyrkkitappelutta oli silloin tällöin, romansseja sen sijaan harvakseltaan, koska Koitelissa oli majoittuneena lähes yksinomaan miesväkeä. Kylän miesten kanssa saattoi tulla joskus kahnausta, kun pitkämatkalaiset kilpailivat kiiminkiläisten kanssa paikallisten neitojen suosiosta.

Vaikka työ oli melko raskasta, osalla työntekijöistä riitti energiaa iltasella erilaisiin voimailuihin tai muuhun kilpailemiseen. Korttipeleille, tupelle, räminälle, sökölle ja ventille läheinen peli oli pulja. Sitä pelattiin pienellä palikalla, joka muistutti arpakuutiota. Puljaa heitettiin vuorotellen, ja korkeimman numeron saanut voitti. Suosittuja voimalajeja olivat kädenvääntö, sormikoukku ja erilaisten kapuloiden vetäminen, väkikarttu, jolloin kaksi kilpailijaa istui lattialle polvet suorana ja jalkapohjat vastakkain ja tarttui välissään poikittain olevaan karahkaan. Karttua vetämällä yritettiin saada toisen takapuoli kohoamaan lattiasta. Tukkeja huvikseen nostelemalla pyrittiin selvittämään, kuka oli sahan työntekijöistä riskein.

Vanhan ajan vesisaha ei ollut työpaikkana turvallisimpia mutta ei vaarallisimpiakaan. Sahan koneistus oli saman aikakauden tehtaisiin verrattuna melko yksinkertainen, ja vaaranpaikkoja oli siksi vähemmän. Silloin tällöin kuitenkin sattui lieviä tapaturmia. Erilaiset ruhjeet ja sormien litistymiset olivat arkipäivää joko sahauksen yhteydessä tai tavaraa kuormatessa. Kovin vakavista onnettomuuksista tai kuolemantapauksista ei ole Koitelin osalta säilynyt tietoja. Niiltä ilmeisesti vältyttiin, mutta kun otetaan huomioon, että saha toimi satakunta vuotta ja siellä oli töissä kautta aikojen jopa muutama tuhat ihmistä, ei olisi ihme, vaikka jotain vakavaakin olisi sattunut. Edes hukkumisia ei tiedetä sattuneen, vaikka Koitelinkoski on etenkin kevättulvan aikaan suorastaan pelottavan raju.

Höyrysahat ajoivat vesisahojen ohi

Kun tarkastellaan Koitelin sahan historiaa kokonaisuutena, saha syntyi 1700-luvun lopulla osana hienoteräisten, vientituotantoa varten suunniteltujen vesisahojen yleisempää rakennusboomia. Sahan alkuvaiheisiin liittyi monenlaisia ongelmia, alkaen perustamisluvasta käydyistä oikeusriidoista sekä Ruotsin ja Venäjän välisen sodan aiheuttamista hankaluuksista. Saha paloi muutaman aktiivisen toimintavuoden jälkeen, ja se rakennettiin uudelleen 1800-luvun alkuvuosina. Toiminta vakiintui 1800-luvun alkupuoliskolla. Vuoden 1848 palo keskeytti toiminnan lähes vuosikymmenen ajaksi, mutta jälleenrakentamisen jälkeen sahan ja kaiken sen ympärille syntyneen toiminnan vilkkaimpia vuosia olivat 1860–1870-luvut.

Tekniikka oli jo kehittynyt 1800-luvun viimeiselle neljännekselle niin, että vesisahojen aikakausi alkoi olla ohi. Ympäri Suomea lakkautettiin kymmeniä vesisahoja 1870-luvulta 1900-luvun alkuun. Rannikolle, vientisatamien läheisyyteen, syntyneet höyrysahat syrjäyttivät vesisahat käytännössä täydellisesti muutamassa vuosikymmenessä. Myös Koitelin sahan toiminta lakkasi melkein kokonaan vuonna 1887 omistajan, kauppahuone S. W. Antmanin, konkurssin yhteydessä. Uusi omistaja, C. & G. Bergbom Oy, piti vielä 1890-luvun taitteessa sahaa pienimuotoisesti käynnissä, mutta ennen vuosisadan vaihdetta toiminta hiipui lopullisesti. Saha ei ollut tiettävästi kertaakaan toiminnassa vuoden 1891 jälkeen.

Omistajanvaihdoksen yhteydessä vuonna 1913 varsinainen saha purettiin ja sen irtaimisto sekä muu arvokas, kuten sahakoneiston metalliosat, myytiin huutokaupalla. Sahalaitteiden modernein osa päätyi jatkokäyttöön rannikolle perustetulle Varjakan höyrysahalle. Samalla Bergbom-yhtiö lahjoitti Sahansaaressa olleen asumarakennuksen läheisen Huttukylän kansakouluksi. Koulurakennus koottiin hieman erinäköiseksi kuin alkuperäinen rakennus. Se on L-muotoinen entisen suorakaiteen sijasta. Myös muut saarissa olleet vähäisemmät rakennukset purettiin. Kosken etelärannalla, varastoalueen vieressä, sijainneet sahan päärakennus ja sen läheisyydessä olleet muut rakennukset muodostivat Koitelin tilan ytimen. Koitelin tila toimi tavallisena maatilana, vaikka sahatilan maine säilyi vielä pitkään paikallisessa kielenkäytössä ja ajattelussa. Entinen sahan päärakennus, konttoriasuinrakennus, paloi vapunaattona 1939, ja muutkin vanhaan sahaan kuuluneet rakennukset ovat aikaa myöten hävinneet. Viimeisenä purettiin vuonna 1997 Sahansaaressa aikanaan sijainnut aitta, joka palveli myöhemmin uimakoppina ja mantereen puolelle siirrettynä maitohuoneena. Koitelin lankuista rakennetut lähiseudun talot on aikojen kuluessa purettu, Katiskan taloa lukuun ottamatta.