Elämää kivikautisessa jokisuussa

Koiteli sijaitsee nykyään viitisenkymmentä metriä merenpinnan yläpuolella. Alue on paljastunut merestä kivikauden lopulla hieman yli viisituhatta vuotta sitten (noin 3000–3500 eKr.). Ilmeisesti jo tuolloin Koiteli alkoi saada kosken muotoa. Se oli mereen laskevan joen suukohta, joka houkutteli paikalle kalastajia ja tilapäisiä asukkaita. Koitelinkosken itärannalla sijaitsevalta harjanteelta on löydetty jäänteitä kivikautisesta asutuksesta: tuura, kvartsi-iskoksia ja palaneita kiviä sekä joesta kivikirves. On arveltu, että koko harjanne on ollut kivikautista asuinpaikkaa. Koitelinkosken eteläpuolella sijaitsevalta Takkisenkankaalta on löydetty samantapaisia kivikautisia jäännöksiä. Vajaan kilometrin päästä idän suunnalta, Kalliomaan länsiosasta, on paikallistettu kivikautisia kodanpohjia.

Ihmisen toiminta Koitelissa tai sen välittömässä läheisyydessä lienee ollut jo kivikauden lopulla kohtalaisen vilkasta. Kodanpohjat viittaavat siihen, että ihmiset olivat asettuneet alueelle vähän pitemmäksi aikaa kuin satunnainen eränkäynti ja kalastus vaativat. Kuinka pitkästä asutusjaksosta oli alun alkujaan kyse, sitä ei tiedetä. Kiiminkijokivarren nykyinen suomalaisasutus jatkuu katkeamattomana vasta 1500-luvulta nykypäiviin.

Koitelin ensimmäisten kivikautisten asukkaiden etnisestä identiteetistä on mahdotonta sanoa mitään varmaa. He olivat liikkuvaa väkeä, joka eli metsästyksellä, kalastuksella ja keräilyllä. Kalastus lienee ollut pääelinkeino, koska siinä saaliin saaminen oli tasaisempaa ja varmempaa kuin metsästyksessä. Jokisuistoon viriteltiin pajukuoresta punottuja verkkoja tai rakennettiin patoja ja patoaukkoihin mertoja. Ongella kalastaminen oli yleistä. Puusta ja luusta tehtyjä kalastusvälineitä ei ole paljoa säilynyt nykyaikaan, ainoastaan kivisiä ongenpainoja tai koukkuja. Kalastukseen ja muuhun vesillä liikkumiseen käytettiin puusta koverrettuja ruuhia, jollaisia on löydetty eri puolilta Suomea.

Koitelin varhaisimmilla asukkailla on erityisenä toimeentulolähteenä ollut todennäköisesti hylkeenpyynti. Koitelinkosken itärannalta löydettyä tuuraa lienee käytetty hylkeennahkojen kaapimiseen. Hylkeitä eli norppia vaanittiin kevättalvisen ulkojään reunamilla. Pyynnissä käytettiin apuna nuijia ja harppuunoita. Muita metsästysvälineinä olivat keihäs, jousi ja nuoli sekä erilaiset ansarakennelmat. Tavallisimpia saaliseläimiä norpan jälkeen ovat olleet hirvi ja majava. Vuodenajan mukaan ruokavalioon saatiin täydennystä keräilemällä marjoja, sieniä, munia, lehtiä ja juuria.

Yöpymiseen puurunkoinen kota

Kivikautisten koitelilaisten asumus, kota, oli puurunkoinen, ja se oli katettu nahoilla tai tuohilla. Asumukset saattoivat olla suuriakin. Läheiseltä Kalliomaalta löydettyjen kodanpohjien halkaisija vaihtelee viidestä seitsemääntoista metriin. Kodan paikka valittiin täällä niin kuin muuallakin useimmiten rannan päivänpuoleiselta, loivalta rinteeltä, jossa aurinko parhaiten lämmitti ja josta sadevesi imeytyi nopeasti pois. Jokapäiväiset askareet toimitettiin enimmäkseen ulkosalla jo siitä syystä, että kodan sisällä ei ollut keinoja valaistuksen järjestämiseen. Myös tulen käsittely oli ulkona turvallisempaa. Kodat olivat suurestakin koosta huolimatta ennen kaikkea yöpymistä varten. Talven pakkasilla pyrittiin olemaan mahdollisimman paljon sisätiloissa.

Elämisen muotoa voidaan luonnehtia lähinnä puolikiinteäksi. Ihmiset vaihtoivat asuinpaikkaa sen mukaan, miten elatus oli eri vuodenaikoina parhaiten saatavissa. Samoille paikoille palattiin yhä uudelleen vuotuiskierron myötä. Näin asuinpaikan raivaamista ja rakentamista ei tarvinnut aloittaa joka kerta alusta. Koitelissa lienee asuttu kivikauden lopulla tällaisen rytmin mukaan niin kauan kuin alue pysyi jokisuistona. Kun maa aikojen myötä edelleen kohosi ja hylkeenpyynnin kannalta tärkeä merenranta siirtyi lännemmäksi, kausiluotoinen asutus siirtyi sitä myötäillen suotuisampiin paikkoihin.

On mahdotonta arvioida tarkkaan, paljonko Koitelin alueella asui ihmisiä kivikaudella. Vaikka Kalliomaalta on löydetty yhteensä kaksitoista melko suurta kodanpohjaa, ei voida tehdä luotettavia päätelmiä, kuinka suuri väkiluku on tietyllä hetkellä ollut. Kaikki kodan jäänteet eivät välttämättä ole samalta ajalta, vaan niillä voi olla kymmenien, jopa muutamien satojen vuosien ikäero. Toisaalta ei voida olettaa, että läheskään kaikki kivikautisen asutuksen jäljet olisivat säilyneet nykyaikaan tai että ne olisi löydetty. Voidaan arvioida, että kyse on ollut vähintään yhdestä pyyntikunnasta, joka on koostunut yhdestä perheestä tai suvusta. On epävarmaa, onko muinaisia koitelilaisia ollut alueella yhtä aikaa pariakymmentä henkeä enempää. Meidän päiviimme asti ei ole säilynyt todisteita suuremman yhteisön olemassaolosta. Kivikauden elinkeinot eivät mahdollistaneet useisiin kymmeniin henkilöihin nousseen väkimäärän asumista kovin pienellä alueella.

Lienee mahdollista, että Koitelin alueen puolikiinteä asutus lakkasi jo nelisentuhatta vuotta sitten. Kiiminkijoki on säilynyt seudulla liikkuneiden ihmisten kulkureittinä, sillä menneinä vuosisatoina ihmisten ja tavaroiden kuljettaminen paikasta toiseen oli helpointa vesitse. Koiteliin muodostunut koski hankaloitti kulkua, mutta kosket ohitettiin tavallisesti vetämällä veneitä rantaa pitkin. Koitelinkoski on ollut tunnettu kalastuspaikkana kautta aikojen.

Koiteli keskellä kohisevaa virtaa

Kiiminkijoen arvellaan saaneen nimensä saamen kielen verbistä kapmat, ’jylistä, kohista’. Mikä olisi se jylisevä koski, joka on oikeuttanut tällaiseen nimenantoon? Todennäköisesti juuri Koitelinkoski, jolle oli annettava jokin muu, joesta erottava nimi. Koiteli-sanan taustalla on jälleen saamen kielen sana kuoutel(is), ’keskellä oleva’.

Koitelin nimi viittaa saamelaisten oleskeluun ja vahvaan vaikutukseen alueella. On mahdotonta sanoa, milloin Koiteli on saanut nykyisen nimensä, mutta ainakin saamelaisten käyttämä nimi on lainautunut viimeistään 1500-luvulla sen nykyiseksi, myös suomalaisten käyttämäksi nimeksi. Saamelaisasutuksesta ei ole löydetty merkkejä Koitelin alueelta, mutta näyttää siltä, että heitä on liikkunut Kiiminkijokivarressa ehkä vielä 1600-luvullakin. Yleensäkin saamelaisten elämäntapa oli sellaista, että siitä jäi vähän jälkiä maastoon. Menneiden aikojen rekonstruointi on siksi heidän osaltaan usein vaikeaa. Joka tapauksessa Koiteli on ollut lähiseutujen saamelaisille tuttu paikka. Kalastuksen lisäksi jylhällä koskella on voinut olla heille jonkinlaista uskonnollista merkitystä.