[Kuva: B. L. Frosterus

Kärsämäen seurakunnan pappina vuodesta 1847 vuoteen 1887 toimi Bernhard (Berndt) Leonard Frosterus, ensin kappalaisena vuodesta 1847 ja sitten ensimmäisenä kirkkoherrana vuodesta 1861 vuoteen 1887 eli kuolemaansa asti. Hänen virkakautensa Kärsämäellä oli näin huomattavan pitkä, mutta ei pelkästään se, eikä sekään, että pappi kuului tunnettuun ja kuuluisaan Frosterusten pappissukuun, saaneet aikaan sitä mittavaa mainetta, joka Frosteruksella oli jo elinaikanaan ja joka säilyi Kärsämäellä sukupolvesta sukupolveen. Maineensa Frosterus loi nimenomaan elämällään ja työllään. Hänen työnsä luonnetta ja merkitystä ei voida kuitenkaan ymmärtää eikä selittää ilman, että hahmotetaan taustaksi sitä aikaa ja kehitysvaihetta Suomen kirkon historiassa. jossa Frosterus teki elämäntyönsä.

Suomen kirkon opetusta ja kirkollista elämää hallitsi vielä 1800-luvun alkupuoliskolla ja puolimaissa vanha puhdasoppisen luterilaisen yhtenäiskirkollisuuden perintö. Luterilainen kirkko oli valtiokirkko, johon kaikkien ihmisten tuli kuulua. Valtion ja kirkon yhteys oli elimellisen läheinen. Kirkko huolehti keskeisesti siitä, että yhteiskunnallinen järjestys, tapojen puhtaus ja siveellinen nuhteettomuus säilyivät kansan keskuudessa. Kirkko ja valtiovalta, toisin sanoen käytännössä papisto ja virkamiehistö, työskentelivät käsi kädessä yhteiskuntarauhan ja ihmisten elämän ulkoisen turvallisuuden eteen. Pappi saattoi katsoa olevansa yhtä suuressa määrin valtion kuin seurakunnan palvelija.

Kirkon perinteiset työmuodot, jumalanpalvelus, rippi kuulusteluineen, katkismussaarnat ja -kuulustelut, kinkerit ja niin edelleen olivat suuressa voimassaan ja kansan osallistumista niihin valvottiin. Varsinainen kansanopetus oli täysin kirkon käsissä ja kirkon vastuulla. Kirkko kuitenkin kehitti kansanopetuksen muotoja 1700-luvun lopulta lähtien voimallisesti; niihin kuuluivat erityisesti rippikoulu, kiertokoulu, pyhäkoulu ja monet muut paikallisesti vaihtelevat opetustilaisuudet. Vanha kirkkokuri oli 1600- ja 1700-luvun tiukkuudesta höltymässä, mutta sen periaatteet jalkapuineen ja sakkoineen olivat vielä käytössä. Esimerkiksi jalkapuurangaistus kumottiin asetuksella vasta 1848.

Suomenkin kirkon elämään ja papiston toimintaan seurakunnissaan toi merkittävän lisän 1700-luvun jälkipuoliskolla Euroopassa vallinnut maallinen kulttuurimuoto, valistus. Alkoi niin sanottu hyödyn aika, jolloin kruunun toimilla ja tieteen keinoilla pyrittiin pontevasti edistämään eri elinkeinoja ja lisäämään alamaisten maallista onnea ja hyvinvointia. Tämä henki tarttui vahvasti myös kirkkoon. Monessa seurakunnassa papisto otti erityiseksi sydämenasiakseen pitäjänsä aineellisen viljelyn kohottamisen. Pappilat saivat mallitilan luonteen. Kirkkoherrojen johtamat pitäjänkokoukset hoitivat kehittyvän yhteiskunnan lisääntyviä yhteiskunnallisia ja taloudellisia asioita. Muun muassa köyhäinhoito, joka kävi väestön ja köyhien määrän lisääntyessä jatkuvasti suuritöisemmäksi, oli kirkon hoidossa.

[Kuva: kattokruunu]
B. L. Frosteruksen v. 1850 Kärsämäen kirkkoon valmistama kattokruunu.

Kirkko halusi tyydyttää ihmiselämän kaikki tarpeet, sovittaa uskon ja tiedon väliset ristiriidat ja osoittaa kristinuskon ja kulttuurin välillä vallitsevan sopusoinnun. Kristillinen kirkko käsitti tehtäväkseen koko yhteiskunnan ja sen eri elämänmuotojen henkisen hallitsemisen, hoitamisen ja muuttamisen Jumalan tahdon mukaisesti. Jumalan valtakuntaa ikään kuin pyrittiin toteuttamaan jo maan päällä.

Papiston, erityisesti kirkkoherrojen, työkenttä oli laaja ja työmäärä suuri tultaessa 1800-luvun puoliväliin. Kirkon lisääntyvän yhteiskunnallisen vastuun ohella papiston työmäärää lisäsi se, että vaikka väestö kasvoi valtavasti, papistoa ei lisätty. Mutta samalla laaja toimenkuva ja suuri vastuu antoi papille myös valtaa ja arvovaltaa, mikäli hän itse niin halusi.

Puhdasoppisuuteen, yhtenäisyyteen ja holhoavuuteen pyrkivä luterilainen kirkollisuus kohtasi jo syvältä 1700-luvulta lähtien myös arvostelua ja haasteita, jotka voimistuivat 1800-luvun kuluessa. Keskeisin näistä oli yleinen maallistuminen ja välinpitämättömyys uskontoa, sen totuuksia ja niiden noudattamista kohtaan. Toisaalta syntyvät herätysliikkeet arvostelivat kirkon ja papiston maallista ja yhteiskunnallista roolia ja korostivat kirkon hengellistä tehtävää ja ihmisten yksilöllisen uskonelämän hoitamisen merkitystä. Kirkon vaikutuksen yhteiskuntaan tuli herätysliikkeiden mielestä tapahtua vain hengellisen toiminnan kautta, ei suorana puuttumisena yhteiskunnan epäkohtiin. Vanhaluterilainen papisto näki myös herätysliikkeiden opissa, erilaisissa hartaudenharjoitusten käytännöissä ja maallikkotoiminnassa uhkan opetuksensa uskottavuudelle ja hengellisen johtajan asemalleen seurakunnissa.

1860-luvun lainsäädäntö ja siihen perustuvat yhteiskunnalliset uudistukset muuttivatkin pian kirkon ja papiston tehtäviä. Kunta ja seurakunta erotettiin toisistaan. Laki ei enää edellyttänyt papistolta yhteiskunnallista toimintaa, joskaan ei estänytkään sitä. Köyhäinhoito tuli kunnan huostaan. Koululaitos itsenäistyi kirkon holhouksesta ja kansakoululaitoksen myötä siirtyi vastuu alkeisopetuksesta kunnalle. Papiston virkatehtävät saivat keskeisellä osin hengellisen luonteen. Tältä osin kehitys täydentyi vielä uudella vuoden 1869 kirkkolailla. Se oli nimenomaan hengelliseen toimintaan keskittyvän, pitkälle itsenäisen aseman saaneen kirkon kirkkolaki. Laki lopetti periaatteessa evankelis–luterilaisuuden valtiokirkkoaseman vaikka käytännössä kirkkoon olikin vielä kuuluttava.

Kärsämäen kappalainen ja kirkkoherra Berndt Leonard Frosterus oli kaikkein huomattavimpia ja – sanoisinko – tyylipuhtaimpia puhdasoppisen luterilaisen yhtenäiskulttuurin viimeisen kukoistusajan ja tämän kulttuurin murtumisvaiheen pappeja Pohjois-Suomessa ja koko Suomenkin kirkossa.

Frosteruksen varman ja arvovaltaisen esiintymisen pohjana oli hänen sukutaustansa, kuulumisensa yhteen aikansa mahtavimpaan pappissukuun. Frosteruksia oli kirkkoherroina Pohjanmaalla 1500-luvun lopulta lähtien; suvun papillinen kantaisä oli Ericus Henrici Frosterus, Kalajoen kappalainen ja Hailuodon kirkkoherra, joka oli syntyisin Pakkalan talosta Lohjan pitäjän Nummelta. Hänestä lähtien suku haaroi ja versoi 1800-luvun alkuun tultaessa laajaksi pappis-, virkamies- ja sivistyssuvuksi. Muun muassa Kuopion hiippakunnan ensimmäinen piispa vuodesta 1851, Robert Valentin Frosterus, oli Berndt Leonard Frosteruksen pikkuserkku.

Berndt Leonard Frosterus oli syntyjään Siikajoen kappalaisen Israel Frosteruksen poika. Astuessaan vuonna 1847 Kärsämäen kappalaisen virkaan hän oli 39-vuotias, siis mies parhaassa iässään. Hän oli oppinut, lahjakas ja tarmokas mies. Lyhentämättä hän käytti tietonsa, taitonsa ja lahjansa työhön seurakuntalaistensa eteen. Vaikka hänen toimintatapansa olivat suorat ja tehokkuudessaan jopa kovatkin, niin että hän kohtasi työssään myös arvostelua, seurakuntalaisten ehdoton enemmistö ymmärsi, että heidän pappinsa tarkoitti työllään laumansa parasta ja antoi papistaan esimerkiksi piispantarkastuksissa aina kiiltävän lausunnon.

Tuon ajan sääty-yhteiskunnassa oli täysin luonnollista, että pappi oli omalla korkealla paikallaan ja että hänellä oli oikeus vaatia yhteisellä kansalta kunnioitusta ja arvonantoa. Frosterus saattoi mennä tässä niin pitkälle, että jouduttiin jopa omituisuuksiin ja nöyryytyksiinkin. Mutta sekin lisäsi rovastin arvovaltaa, johon sekoittua pelokkuuttakin häntä kohtaan. Ehkä siinä oli myös tietoista pyrkimystä etäisyyden kasvattamiseen. Kansanomaisena Frosterusta ei voi pitää, vaikka huumoriakin hänestä löytyi ja ihmisenä Frosterus osoitti usein herkkää ja sydämellistäkin mieltä. Lapsia hän rakasti erityisesti, ja kastaminen oli hänelle mieluisan papillinen tehtävä. Vielä vapisevana sokeana vanhuksenakin hän halusi kastaa ja siunata pienokaisia. Frosterus ei myöskään peitellyt tunteitaan saarnatessaan ja opettaessaan. Omiakin heikkouksiaan ja puutteitaan hän vaipui usein suremaan ja itkien vaikertamaan. Mutta samalla kun hän kasvatti itseään ja vaati paljon itseltään ponnistellessaan laajalla työsarallaan, hänellä oli oikeus vaatia myös seurakuntalaisiltaan.

Seurakuntansa hengellisen johtajan ja opettajan ominaisuudessa Frosterus paneutui alusta lähtien tunnollisesti saattamaan kirkon opetusmuodot mallikelpoiseen järjestykseen. Kärsämäen jumalanpalveluselämässä oli paljon korjaamista. Pahin yksittäinen epäkohta oli ihmisten epäsäännöllinen saapuminen kirkkoon ja poistuminen jumalanpalveluksesta milloin sattui. Seurakuntalaisten ojentaminen sakkorangaistuksin oli Suomen kirkossa jo vähentymässä mutta kun muu ei Kärsämäellä auttanut. säädettiin sakkorangaistus niiden ojentamiseksi, jotka ennen aikojaan ilman pätevää syytä poistuivat kirkosta tai esimerkiksi eivät viitsineet nousta seisomaan käsikirjan mukaisessa järjestyksessä. On luultavaa, että innokkaan papin saarnojen pituus ja perusteellisuus väsytti levottomimpia sieluja. Tunnettua on, miten Frosterus oli niitä pappeja, joka saattoi ojentaa uppiniskaista seurakuntalaistaan jalkapuulla vielä senkin jälkeen kun tämä rangaistusmuoto oli vuonna 1848 lailla kumottu.

Frosteruksen tiedetään laatineen saarnansa huolellisesti. Niissä oli sekä lakia että evankeliumia mutta selvästi enemmän edellistä. Onnettomuudet, kuten katovuodet tai hukkumistapaukset, ja ihmisten hairahdukset hän nosti säälimättömästi esille saarnoissaan ja esimerkiksi Oulun Wiikkosanomiin lähettämissään kirjeissä ja saarnasi ne Jumalan rangaistukseksi hänen tahtonsa vastaisesta elämästä. Tunnettua ja pelättyä Fosterusta olivat vainajien siunaustilaisuuksissa pidetyt muistoelämänkerrat. Opettaja nosti niissä paljaan rehellisesti esiin vainajan elämästä ei vain esimerkiksi kelpaavaa asioita vaan myös Jumalan sanan vastaisen elämän ja teot.

Muut yleiset opetusmuodot, kuten katkismussaarnat ja -kuulustelut, ehtoollisen rippisaarnat ja -kyselyt, kinkerit seurakunnan seitsemässä kinkerikunnassa, rippikoulut ynnä muut olivat Kärsämäellä hyvässä järjestyksessä. Kirkkoherra sai seurakuntalaisten osaamisesta piispantarkastuksissa aina kauniin tunnustuksen.

Frosterus piti omaa uskonkäsitystään luonnollisesti ainoana oikeana ja halusi olla yksi ja ainoa hengellinen johtaja Kärsämäellä. Puhdasverisenä kirkollisen luterilaisuuden edustajana häneltä ei riittänyt ymmärtämystä seurakuntaansa saapunutta lestadiolaista uskonkäsitystä kohtaan. Vuoden 1870 kertomuksessa piispantarkastukseen hän valitti, miten tämä ”villiuskolaisuus” oli ulottanut syyspuolella 1869 vaikutustaan Kärsämäelle lähinnä Haapaveden Karsikkaan kylästä käsin. Frosterus varoitti aktiivisesti opetuksessaan, varsinkin kinkereillä, liittymästä tämän harhaoppisena pitämänsä seurakunnan jäsenyyteen. Piispantarkastuksessa 1885 hän arvioi toimintaansa menestykselliseksi, koska liike ei ollut saanut Kärsämäellä vahvaa jalansijaa.

Lastenopetus ja nuorison kasvatus oli Frosteruksen erityinen silmäterä. Frosterus perusti 1850-luvulla 13 pyhäkoulua. Vain harvoissa Kuopion hiippakunnan seurakunnissa saatiin pyhäkoulut toimimaan 1800-luvulla opettajien puutteen vuoksi. Kärsämäellä pyhäkoulut elivät jatkuvasti, sillä Frosterus sovelsi menestyksellä englantilaisperäistä Bell–Lancaster-vuoro-opetusjärjestelmää, jonka periaatteena oli käyttää kehittyneimpiä oppilaita opettajina. Kärsämäellä vakiintui tavaksi, että pyhäkoulunopettajiksi valittiin vuosittain kinkereillä ”saman vuoden rippikoulun käyneistä paraimmat ja vakaantuneimmat nuorukaiset”, kuten piispantarkastuksessa 1870 todettiin. Rovasti itse myös tarkasti ahkerasti pyhäkouluja. Vuonna 1862 kirjoitettiin: ”Kiertoja pyhäkoulut ovat täydessä voimassa opettajamme pakosta, joita hän usiasti käypi katsomassa pitäen raamatun selityksiä.” Pyhäkouluilla oli tavanomaista suurempi merkitys Kärsämäellä lasten lukutaidon opetuksessa.

Pyhäkoulujen lisäksi Kärsämäellä opetettiin huonolukuisia vanhempia lukkarinkoulussa ja lähinnä köyhien lapsia kruununvouti Alopaeuksen lahjoitusvaroilla ylläpidetyssä kiertokoulussa. Edelleen Kärsämäen kuntakokous perusti rovastinsa painostamana joulukuussa 1870 kansakoulun; vahvana taustahahmona oli kuvernööri Alfthan, joka lupasi opettajanpalkan avuksi 300 markkaa kruununvaroja. Koulu aloitti toimintansa vuonna 1872; se ei ollut täysimuotoinen kansakoulu vaan yksiluokkainen koulu, jota pidettiin keväällä ja syksyllä yhteensä noin neljä kuukautta. Koulun ensimmäisinä opettajina olivat taitavat lukkarit Daniel Kaski ja Johan Sallmén, jotka opettivat uskontoa, lukemista, kirjoitusta, laskentoa, maantiedettä, historiaa ja käsityötä. Koulun vakinaisella tarkastajana oli rovasti Frosterus. Kysymys oli aivan omintakeisesta esikansakoulusta. Tästä koulusta muodostui 1880-luvulla kirkonkylän varsinainen kansakoulu.

[Kuva: B.L.Frosteruksen muistiinpanoja valmistamistaan lukoista ja avaimista]
B. L. Frosteruksen muistiinpanoja valmistamistaan lukoista ja avaimista. Kärsämäen museon kokoelmista.

Rovasti Frosterus paneutui Kärsämäen yhteiskunnallisiin asioihin erinomaisella tarmokkuudella ja taitavuudella, ja hän saavutti erityisesti talollisväestön jakamattoman arvostuksen ja kannatuksen kaikissa hankkeissaan. Pitäjän elinkeinoelämän ja yhteiskuntaolojen kehittäminen oli pitäjänkokouksen puheenjohtajan ominaisuudessa pitkälti kirkkoherran vastuulla. Vaikean silmäsairauden vuoksi kirkkoherra anoi ja sai vuonna 1867 vapautuksen pitäjänkokouksen esimiehen tehtävistä. Mutta tämänkin jälkeen Frosterus osallistui pitäjän asioiden hoitoon. Kunnallishallinnon toimeenpanon lykkäytyminen Kärsämäellä vuoden 1869 lopulle asti johtui toisaalta siitä, että talonpojat olivat tyytyväiset tarmokkaan rovastinsa johtaman pitäjänkokouksen toimintaan, ja siitä, etteivät talonpojat halunneet syrjäyttää arvostettua rovastiaan pitäjänsä ohjaamista. Talollinen Juho Junno kirjoitti asiasta elokuulla 1869:

Kunnanhallitus olisi meilläkin toimeen Saatawa, waan kun ollaan niin umpitaitamattomat siihen toimitukseen, ettemme ymmärrä sen järjestystä, että oikein alkuun päästäisiin; mutta kun tehdään niinkun osataan, niin yrittänyttä ei laiteta. Waan olisi meillä wielä kuitenki toiwo meidän wanhasta ja seurakuntaa rakastawasta prowastistamme. että olisi apuna asian alkuun panemisessa, koska hän on hoitanut seurakuntaa jo 22 wuotta kaikilla hywillä awuilla sekä hengellisilla että maallisilla. Enkä saata olla yleisölle mainitsemata tämänkään wuoden hywistä töistä, koska wiime talwena opettajamme lahjotti kirkkomme kaunistukseksi 2 sangen kaunista kynttiläkruunua kahdensadan markan arwosta kaikessa walossansa Vähäiseksi muistoksi pitkällisestä palweluksestansa. Wiime wiikolla saatiin kirkkomme sisältä maalatuksi ja myös kruunun-makasiini samassa maalattiin, jotka mainitut työt owat olleet opettajamme toimesta, josta olkoon ikuisessa muistossa hywän työnsä edessä.

Mainittakoon vielä, että rovasti lahjoitti 1878 omistamansa ison amerikkalaisen urkuharmoonin Kärsämäen kirkkoon. Se oli käytössä aina kesään 1938 saakka.

[Kuva: B. L. Frosteruksen valmistama lukko avaimineen]
B. L. Frosteruksen valmistama lukko avai­mi­neen. Kärsämäen museon kokoelmista.

Köyhäinhoito oli kirkkoherra Frosteruksen erityisen huolen ja työn kohteena. Rovastin virkakaudella olivat 1850- ja 1860-luvulla koko vuosisadan pahimmat kadot ja nälkäajat. Hyvinä aikoina kirkkoherra peri lainmukaiset papinsaatavansa huolellisesti, jopa tiukasti, mikä ei suinkaan parantanut hänen mainettaan; 1860-luvulla esiintyi Kärsämäellä oppositiomieltäkin papinpalkanmaksua kohtaan. Mutta toisaalta kirkkoherra antoi ja lainasi nälkäaikoina varsin avokätisesti rahaa ja ruokaa köyhien tarpeisiin. Niinpä pahana katovuonna 1862 hän hankki viljaa ja lainasi sitä puutteenalaisille ilman, että olisi ollut kiireinen saamisiensa takaisinperimisessä. Nälkävuosina 1865–66 rovasti ruokki jatkuvasti pappilassa köyhiä ja nälkäisiä, ja myös 1870-luvun jälkipuolen huonoina vuosina Frosterus suorastaan ylenpalttisesti jakoi omistaan apua köyhille. Oulun Wiikkosanomissa kirjoitettiin usein tunnustuksen sanoja rovasti Frosteruksen toimekkuudesta köyhyyden ja työttömyyden torjumiseksi.

Myös rovasti itse kirjoitti köyhäinhoidon järjestämisestä ja sen ongelmista seikkaperäisiä kirjoituksia lehtiin. Epäilystä ei olekaan, etteikö Kärsämäellä olisi köyhien eteen tehty kaikki voitava. Frosterus loukkaantui syvästi siitä, jos Kärsämäeltä valitettiin köyhyydestä tai kerjäläisten suuresta määrästä. Rovastimme antoi tällöin sanan säilänsä sivaltaa säälimättömästi, näin muun muassa vuoden 1867 alussa Oulun Wiikkosanomissa:

Walitetaan köyhyyttä, ja köyhyys tuo lieneeki wallallansa talokasten tykönä seurakunnassamme, sillä niin se totisesti on ja näkyy. Entäs huonekuntaisten ja rnökkyritten seassa? Kyllä ne mvös loikuwat yhtä rintaa talokasten kanssa, waan hätäkös niillä on, kun talokkaat oman puutteensa lisäksi elättävät Vuosikaudet myös loisväen lapsia, niin että ei kahta lasta enempätä ole köyhäinhoidolta jaossa jätetty nuorille mökkyri-parikunnille itsellensä elättää, ja usiammille ainoasti yksi lapsi, mutta köyhäinhoito on saanut 3, 4 lasta muutamilta hoidettaa. Onkos siis konsti naimiseen mennä ja lapsia maailmaan laittaa. kun moni tunnotoin isä ei ollenkaan huolta pidä lapsistansa, waan antaa ne nälkään nääntyä, jollei köyhäin-holhous niistä vaaria ota. Surkiaa ja häpiällistä on tätä mainita, mutta totuus ei ole salattawa. Yhteinen kuritus- ja työlaitos, korkialta esiwallalta asetettu, olisi tuiki tarpeellinen täinkaltaisille laiskoille Vanhemmille. Olisiwat he ainakin silloin poissa lapsia mailmaan synnyttämästä, koska kuitenki kaikki heidän lapsensa tulewat köyhäin talollisten elätettäwiksi.

Waan taitaa joku arwella, mitäs tekewät sitten wanhemmat, kun eiwät itse lapsiansa elätä? Joo, ne käydä lötkistelewät talo talolta ajan kuluksi ja syöwät mitä saawat, warsinki kun waimot saawat jonkun paremman palan kerätyksi. Waan luulee ehkä joku tämän lukija, ettei niillä ole työnansiota. Niin sen luulisi puusta katsoen, ja wieläpä kuuluwat walituksetki työn puutteesta, sillä laiskuuttansa kaunisteltawaksi. Mutta kyllä uuttera työtä aina saapi, waan laiska sitä harwoin löytää. Minä olen esimerkiksi koko syksyn aina elokuusta alkain aika ajalta kuuluttanut ja kehoittanut mainittua köyhää kansaa suon kaiwoon, muran nostoon, aidaksen hakkaukseen ja niittylatoin tekoon, kaikki urakkakaupalla. ja olen uudistanut kuulutukseni kymmenenki kertaa tänä syksynä, waan ainoasti 4 miestä oli loka–marraskuussa suo-ojan kaiwossa, ja saiwat 30 kop. eli 1 m. 20 p. tawallisesti päiwän osaksi. Oli muutamia muitaki käynyt katsomassa työtä, waan kukas sitä niin halwalla wiitsii tehdä, oliwat sanoneet. Käwi muuan jo minulta jywiä welaksi tahtomassa. ’Mene suopellon ojaa minulle kaivamaan, wastasin, niin et tarwitse welaksi ottaa.’ ’Kun saisin kopeikan enemmän syleitä, niin menisin,’ sain Vastaukseksi, ja niin meni nuori-mies-rotkula matkaansa.

Frosterus oli köyhäinhoidon ongelmissa ja muissakin yhteiskunnallisissa asioissa kiinteässä yhteydessä läänin kuvernöörien, erityisesti Georg von Alfthanin kanssa. Kun kuvernööri 1868 kävi tarkastusmatkallaan Kärsämäellä ja antoi tunnustuksen sanoja köyhäinhoidosta, ei Frosterus jättänyt tilaisuutta kirjoittaa asiasta Oulun Wiikkosanomiin: ”… että kuvernööri täällä käydessänsä sai itsellensä wähäisen lohdutuksen sen äärettömän surkeuden suhteen, jota hän muualla nyt matkustaissansa oli sydämen kauhistuksella täytynyt nähdä ja hawaita.” Kirjoitus jatkui kuvernöörin ylitsevuotavaisella ylistyksellä.

Yhdeksi kaikkein suurimmaksi yhteiskunnalliseksi epäkohdaksi ja köyhyyden ja kurjuuden aiheuttajaksi rovasti Frosterus koki juoppouden. Juopot ja viinanpolttajat saivat eri yhteyksissä kuulla rovastilta suoraa tekstiä. Totta onkin, että viljan polttaminen viinaksi ja juoppous olivat 1800-luvun puolivälin köyhyydessä vakava ongelma Pohjois-Suomen maaseudulla. Rovasti Frosterus toimi salapolton estämiseksi Kärsämäellä niin tehokkaasti, että lääninhallitus pani sen merkille ja nimitti rovastin 1867 puheenjohtajaksi salapolton vastustamisen keinoja pohtivaan läänin komiteaan. Kärsämäki oli yksi harvoista seurakunnista, joka pani toimeen komitean suosituksen ja asetti kinkerikuntiin erityiset viinavahdit, joiden tehtävänä oli valvoa ja antaa ilmi viinanpolttajia. Vuonna 1874 rovasti Frosterus perusti Kärsämäelle myös raittiusseuran, josta kerrottiin Oulun Wiikkosanomissa näin:

Meidän toimelias prowastimme tekee työtä uutteraan erittäinki kansan sielujen eteen. Tässä tarkoituksessa perusti hän wiime wuotena raittiuden seuran, johon hän pyysi kaikkien käymään jäseniksi, jopa niidenki, jotka eiwät ikänänsä olleet juovuksissa olleet. Ehtona oli, ettei seuran jäsen saanut wäkewää tippaakaan maistaa muutoin kuin kylmän tai taudin kourissa. Tämä kaikki oli hywin, waan ukot eiwät luopuneetkaan peräti opitusta tawastansa, eiwätkä ruwenneetkaan seuraan jäseniksi, ja niin kuiwi koko tuo hywä puuha. Tämä onki yksi niitä harwoja tapauksia, jossa ukkomme eiwät totelleet prowastiansa. Muutoin owat he erinomaisen taunoja ja seuraajat niinkuin lampaat ainakin paimentansa, huolimatta ruumiin tai sielun waiwoista.

Pitäessään yllä kuria ja järjestystä Frosterus sai vastustajiakin, mutta enemmän hänellä oli arvovaltaisia tukijoita. Kärsämäellä oli monia valistuneita talonpoikia, kuten kuntakokouksen esimiehet Juho Ruha ja Adam Korkatti, kirkkoväärti Juho Junno ja lukkari Juho Sallmén, jotka muun muassa kirjoittivat paljon Kärsämäen asioista Oulun Wiikkosanomiin ja kaikin voimin tukivat kirkkoherraa hänen työssään. Niinpä he vastasivat myös edellä olleeseen ivansekaiseen kirjoitukseen.

[Kuva: B. L. Frosteruksen kellomuotin valmistukseen käyttämiä puuaihioita]
B. L. Frosteruksen kellomuotin valmistukseen käyttämiä puuaihioita. Kärsämäen museon kokoelmista.

Rovasti Frosterus pyrki myös omakohtaisella esimerkillään edistämään seurakuntansa viljelyä. Hän oli innostunut maanviljelijä, joka hoiti esimerkillisesti pappilaansa ja omistamaansa Ruutikkalan syrjätaloa. On sanottu, että kärsämäkiset yhä istuttavat perunansa kesäkuun 10:nnen päivän tienoilla ja aloittavat sen noston syyskuun 10:ntenä, koska tämä oli sääntö Frosteruksen pappilassa. Frosterus oli myös taitava valuri ja kellomestari ja lääkeopin tuntija; hänen apteekistaan löytyi apua moniin vaivoihin. Rovasti oli myös Oulun Wiikkosanomien ahkerimpia kirjenvaihtajia ja hän julkaisi myös useita kirjasia, joissa annettiin käytännön neuvoja kettujen ja susien pyynnistä ja talouskalujen valmistamisesta ja muun muassa rippilasten konfirmoimisesta.

Aivan erityisen huomion ansaitsee vielä rovasti Frosteruksen toiminta musiikin alalla. Perustana oli rovastin oma musikaalisuus; hän soitti hyvin muun muassa viulua, harmoonia ja pianoa ja kirjoitti sävellyksiä. Lisäksi hän julkaisi kaksi merkittävää, aikanaan paljon käytettyä musiikkioppikirjaa. Niissä hän selosti tarkasti muun muassa virsikanteleen teon. Rovasti Frosteruksen musiikkitajun, valistuneisuuden ja tuen ansiota oli se, että Kärsämäellä asuneen maanmittari Carl Fredrik Basilierin tytär Ida Basilier pääsi isänsä vastustuksesta huolimatta laulu-uransa alkuun ja sille tielle, joka vei hänet valloittavana ”Pohjolan satakielenä”, ”räiskyvänä, kukkeaäänisenä komediennenä”, kuten on kirjoitettu, maailman oopperalavoille.

Frosteruksen musiikkioppikirjoissa käsiteltiin myös kirkkolaulua, mutta tällä alalla hänellä oli vielä merkittävämpi saavutus. Yleisen sivistyksen ja musiikin nousun myötä nähtiin kirkkolaulun tason kohentaminen 1840-luvulta lähtien tärkeäksi kirkon piirissä. Siinä oli eri puolilla maata monenlaisia hankkeita. Rovasti Frosterus seurasi asian edistymistä tarkasti ja koki, että ehkä hänelläkin olisi asian eteen jotakin annettavaa. Arvostettuna musiikkimiehenä Frosterus sai 1864 tuomiokapitulilta luvan jakaa lukkarikokelaille lukkaritodistuksia ja perusti 1865 Kärsämäelle lukkarikoulun. Koulu sai hyvän maineen Ja keräsi lukkarioppilaita ympäri Suomen. Yksi heistä oli pielisjärveläinen Daniel Kaski, joka oli Kärsämäen lukkarina vuosina 1864–1874. Hänen poikansa oli tunnettu säveltäjä Heino Kaski.

Lukkarikokelaiden juhlallista loppututkintoa kunnioitti ainakin kerran läsnäolollaan myös rovastin sukulainen, Kuopion hiippakunnan piispa Robert Valentin Frosterus. Lukkari Daniel Kasken kertoman mukaan tutkinto sujui loistavasti lukuunottamatta paria pientä kommellusta. Piispa kysyi uskontotunnilla eräältä pohjalaispojalta: ”Mistä syystä Baabelin tornin rakentaminen keskeytyi?” Poika mietti, hätäytyi vaikeasta kysymyksestä ja tokaisi: ”No kun värkit loppu”. Musiikinhistoriantunnilla piispa kysyi muun muassa: ”Kutka ovat maailman kuuluisimmat musiikkimiehet?” – ”Vaasan Nuurlunti ja Kärsämäen Rosteerus”, vastasi eräs oppilas vitkastelematta. Nuurlunti tarkoitti tunnettua Vaasan lukkaria Antti Nordlundia. Kokelaan vastaus ei ollut varmaankaan tietämättömyyttä eikä pilkkaa vaan ylenpalttista kunnioitusta ja kohteliaisuutta.

[B. L. Frosteruksen hauta Kärsämäen hautausmaalla keväällä 2001]
B. L. Frosteruksen hauta Kärsämäen hautausmaalla keväällä 2001.

Lait, asetukset ja historiallinen kehitys johtivat 1800-luvun puoliväliin tultaessa entistä selkeämmin siihen, että papit olivat seurakunnissaan sekä hengellisiä että maallisia johtajia. Tämä oli tausta myös rovasti Frosteruksen monialaiselle toiminnalle Kärsämäellä. Mutta henkilökohtaisten kykyjensä, tietojensa, taitojensa ja tarmokkuutensa ansiosta hän nousi poikkeuksellisen voimakkaaksi ja vaikuttavaksi johtajaksi. Oman lisänsä hänen esiintymiseensä toi hänen monitahoinen luonteensa. Kovat, jopa itsevaltaiset otteet herättivät aikalaisissa jossain määrin vastustusta mutta ehdoton enemmistö näyttää pitäneen rovastiaan isähahmona, joka toi turvallisuutta ja jonka toimet ymmärrettiin lasten parhaaksi. Myös sekä kirkon että kruunun korkeiden viranomaisten kannalta Frosterus oli ihanteellinen kirkkoherra. Hänen työnsä palkittiinkin monella kunniamerkillä. Sokeutensakaan aikana hän ei jäänyt syrjästäkatsojaksi vaan osallistui monin tavoin sekä seurakunnan että kunnan elämään. Vahva tunnustus Frosteruksen työlle oli sekin, että kärsämäkeläiset valitsivat uudeksi kirkkoherrakseen Frosteruksen apulaisena kymmenen vuotta toimineen Karl Gustaf Elfvingin.

Vuonna 1879 luonnehti eräs Kärsämäen valveutunut isäntä Frosteruksen ajan kehitystä ja saavutuksia Oulun Wiikkosanomissa päättäen kirjoituksensa kahteen komeaan virkkeeseen:

Kaikki tämä onnemme on taas herra prowastimme ansio ja kunnia, joka palawalla innolla, isänmaallisella uhrauksella ei ole säästänyt woimiansa kaikella olinajallansa seurakuntamme paimenena murtaissaan lujia pimeyden ja raakuuden kahleita kansan mielistä ja powista, tehdessään wiimeinkin muinaisjäännösten kallioon semmoisen aukon, johon sopi perustaa mainittu kansakoulumme waan ihmeteltäwällä kärsivällisyydellä kärsinyt sen raskaan kuorman alla, jonka alla hän on saanut olla parantaissaan kokonaan kedossa ollutta lukutaitoa, ikuista raakuutta ja herättäissänsä halua nykyajan Vaatimuksille. Katsottuna siihen synkkään pimeyteen, jonka hän enimmäksi osaksi woittanut on woimallisella waikutuksellaan isänmaan hyödyksi ja Jumalan kunniaksi, havaitaan hänessä harvinainen ilmiö, mies täynnä isänmaan rakkautta, kestäwä kowissa koetuksissa, kutsuttawa ei miksikään pieneksi kansamme isäksi. waan siksi, joka osallensa asemaansa katsoen on tehnyt sen työn, jota harwan kansalaisen havaitaan tehneen.


Katso myös Annikki Wiirilinnan artikkeli Berndt Leonard Frosterus vaikutti Kärsämäellä 40 vuotta, Keskipohjanmaa 9.10.1971

Lähdeluettelo

  • Oulun Wiikkosanomia 1859–1879
  • Kärsämäen piispantarkastuspöytäkirjat. Oulun Maakunta-arkisto

Kirjallisuus

  • Eskola, Eino: Kärsämäen seurakunnan historia. Oulu 1946.
  • Jalkanen, Kaarlo: Lukkarin- ja urkurinvirka Suomessa 1809–1870. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia 101. Rauma 1976.
  • Matinolli, Eero: Suur-Pyhäjoen historia. Vanhimmista ajoista 1860-luvulle. Kokkola 1969.
  • Mielonen, Mikko: Suomen papisto ja alkoholikysymys 1859–1886. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia 89. Vammala 1973.
  • Myllylä, Hannes: Kärsämäki. Pitäjäkertomus seurakunnan perustamisen 150-vuotiseksi muistoksi. Kaiku 296/1914.
  • Niemelä, Iikka: Piirteitä rovasti B. L. Frosteruksen toiminnasta Kärsämäellä. Pohjois-Pohjanmaan Maakuntaliiton vuosikirja VIII/1941–43. Oulu 1943.
  • Raittila, Pekka: Lestadiolaisuus 1860-luvulla. Leviäminen ja yhteisönmuodostus. 2. painos. Helsinki 1976.