”Kun ei vain tulisi sotaa”

Kalajokelainen Heikki Luokkala joutui lähtemään 30.11.1939 sotaan kotilomaltaan, joka hänelle oli poikkeuksellisesti myönnetty. Myöhempi talousneuvos piti syystalven 1939 kokemuksistaan päiväkirjaa, joka osaltaan elävöittää tasan 60 vuotta sitten alkaneen Suomen kansan raskaan koettelemuksen tunteita ja tuntoja.

Heikki Luokkalalla oli taito löytää tilanteiden ja tunnelman tulkitsemiseen sopivat sanat; vastaava kyky oli myös vasankarilaisella Eino Mannisella, jonka kokemusten kautta Kalajoen Seudun Pitkäranta -sarja on osaltaan edennyt. Vasankarin suojeluskunnan päällikkö kirjoitti puolisolleen useita vaikuttavia kirjeitä sekä Suomussalmelta että Pitkärannasta, jonka taistelut koituivat hänen kohtalokseen.

28-vuotias Heikki Luokkala oli pitänyt kolmisen vuotta kauppaa Plassilla, kun syksyllä 1939 olivat edessä ylimääräiset kertausharjoitukset sekä lokakuussa siirtyminen Kokkolan kautta Karjalan Kannakselle Räisälään, mistä matka jatkui Tiurilaan. Talvisodassa Luokkala palveli kiväärimiehenä 3/JR24:ssä.

Marraskuun alussa 1939 hän kirjoitti muistiinpanoihinsa:

– Tulimme muutama päivä sitten Vuoksen rannalle Kottilaan. Oli 4. marraskuuta 1939. Asuimme täälläkin riihessä. Meitä oli 19 miestä erilaisista ammateista: oli maanviljelijöitä, leipureita, opettajia, liikemiehiä, kalastajia, hylkeenpyytäjiä, sekatyömiehiä ja muita eri aloilta. Yhteinen henki oli kaikilla sama, kun ei vain tulisi sotaa. Miesten ilmeet olivat vakavia. Sodan uhka on päämme päällä. Suuri kurjuus, voi näitä aikoja.

Luokkala anoi pian tämän jälkeen kotilomaa ja pääsi lähtemään Kalajoelle 23. marraskuuta.

”Tapasin junassa Jussi Kurikkalan”

– Kirjoitin elämäni kauneimman, nöyrimmän ja hartaimman loma-anomuksen. Ja niin rykmentinkomentajan sydän heltyi ja sain 10 vuorokauden loman. Nyt olen menossa. Olen sivuuttanut Savonlinnan ja Kuopion, kohta olen Iisalmella. Tapasin junassa suurhiihtäjä Jussi Kurikkalan. Hän kertoi paljon elämästään minulle. Oli mennyt vasta kihloihin. Onnittelin. Vielä on jännittävää pääseekö linja-autolla heti Ylivieskan asemalta vai joutuuko odottelemaan. Onko edes taksia saatavissa? Yrittäisin kaikkeni, jollei muuten, kävelisin sen 40 kilometriä.

Heikki Luokkala jatkoi muistiinpanojaan Kalajoella 29. marraskuuta kirjoittaen:

– Minulla oli onnea kahdestakin syystä: olin kai ainoa, joka sai lomaa rykmentin alueelta ja pääsin linja-autolla kotiovelle. Loma on kohta lopussa. Olen tällä ajalla tehnyt kauppoja ja hoitanut raha-asioita. On ollut ihana viikko. Markku poikani makailee ja jokeltelee lattialla. Tytöt Leila ja Terttu menivät juuri leikkimään naapuriin. Kaikki olisi hyvin, ellei taustalla olisi ollut lähtö mielessä painamassa. Matka, jonka päätepiste on tuntematon.

Kaksi päivää myöhemmin 1. joulukuuta oli karu totuus sodan alkamisesta jo selvillä.

”Yritin lohduttaa häntä, mutta sanat jäivät kurkkuun”

– Eilen puolenpäivän aikana sain tiedon lomani peruutuksesta. Lähdin kello kolmen linja-autolla ja nyt olen menossa junalla kohti Kannasta. Sota on syttynyt, sanottiin uutisissa. Lähtöni oli niin surullinen ja haikea; vaimoni itki sydäntä särkevästi. Vaikeata oli erota. Yritin lohduttaa häntä, mutta sanat jäivät kurkkuun. Millä lohduttaa kylmää edessä olevaa totuutta.

– Helsingistä tuli Haapamäelle paljon äitejä lapsineen. Oli liikuttavaa nähdä kuinka tyynenä he hoitivat lapsiaan.

Ensimmäinen tuntuma sotaan saatiin, kun jouduimme ilmasuojaan jonkin aseman lähettyvillä.

Seuraavana päivänä Heikki Luokkala oli jo rintamalla.

– Meinaa viedä kasvot vakaviksi. Olosuhteita ei vielä tunne. Monet ajatukset valtaavat ja vaeltavat mielessäni. Jännitys kasvaa yhä. Olemme pian ”naapurin” tulilinjalla ja nytkin jo seutuvilla, missä pommi voi iskeä millä hetkellä hyvänsä liikkuvaan junaan. Lähenemme Sakkolan asemaa ja jatkamme Kiviniemen asemalle. Saavuttuamme sille kuului jo kova tykkien jyske. Sota oli todella alkanut.

Adventtisunnuntaina 3. joulukuuta tunnelmat olivat tällaiset:

– Olen toista päivää rintamalla, mutta varsinaista kosketusta ei ole ollut, mitä nyt yksittäisiä kranaatteja silloin tällöin. Olemme puskeneet töitä tekemällä tankkiesteitä, juoksuhautoja; teimme pomminkestävän korsunkin, jossa on tuoreista tukeista salvetut seinät sisältä ja samoista aineista makuulaverit. Korsumme on niin kostea, että vaatteet kastuivat miesten hengityksestä ja tuoreista hirsistä seinällä.

Pelättyä hyökkäystä ei sille lohkolle tullut seuraavina päivinä, mutta sodan äänet ja tunnelma olivat silti koko ajan läsnä.

– Olin yöllä vartiossa. Itäinen taivas oli suorastaan tulimerenä; jokainen laukaus minkä vihollinen ampui, valaisi salamana taivaan. Puuhun osunut kranaatti on pahin sirpaleiden levittäjä. Vihollinen on Vuoksen vastapäisellä rannalla ja kiväärin kantamattomissa.

Itsenäisyyspäivänä 1939: ”Hän ampui onneksi ohi”

– En ole nukkunut kahteen vuorokauteen. Taisteluja ei ole ollut, mutta valppaana olemme olleet. Joukkueemme johtaja on pitänyt kokemattomuuttaan meitä kaikkia asemissa, vaikka puolet olisi riittänyt. Oli niin kylmä, että tuntui kuin sydänkin olisi jäätynyt. Hermomme olivat kireällä ja niin oli vartiomiehelläkin. Kun tulin partiosta, hän ampui minua, vaikka huusin tunnussanan. Hän ampui onneksi pimeässä ohi, olivat Heikki Luokkalan päällimmäiset kokemukset itsenäisyyspäivänä 1939.

Seuraavana päivänä satoi kranaatteja:

– Menimme töihin ja asemiin, mutta satoi niin paljon kranaatteja, että joukkueemme johtaja määräsi meistä osan korsun suojaan. Päätimme uhmata kranaatteja ja mennä evakuoituun kylään, joka oli aivan lähellä. Salmu, Stolp ja minä menimme erääseen navettaan, missä nälkäisiä eläimiä oli kitumassa. Meidän oli pakko lopettaa niiden kärsimykset. Otimme porsaan itse kukin selkäämme ja ammusten viheltäessä räjähtäen maastoon löimme silloin tällöin maihin ja pääsimme onnellisesti korsuun. Kello kuusi on Salmulla ja minulla partiovuoro. Partioimme pareittain.

Neljä päivää myöhemmin tuli vihdoin tilaisuus nukkua, eikä sitä jätetty hyödyntämättä.

– Olemme vielä Pannusaaressa. Nukuimme viime yönä 12 tuntia. Olemme levänneitä. Pojat kertovat kokemuksistaan. Woltter kertoi olevansa niin väsynyt, ettei muista enää kamppeitaan ja olevansa puolisokea sekä hermostunut. Eräs mies tuli lievästi hermosairaaksi ja hänet siirrettiin keittiömieheksi.