Sivut

”Täytyy olettaa, että kohtaloaan ei voi välttää”
Kirje kotiin muutama tunti ennen kaatumista

Talvisodan muistojen 60-vuotisjattusarjassa pysytään edelleen Pitkärannan taisteluissa Laatokan tuntumassa. Tämä lohko vaati viime sotien suurimmat kalajokelaisuhrit ja erityisen synkkä oli helmikuun alku 1940. Pitkärannassa on liikuttu erityisesti vasankarilaisen Eino Mannisen kokemusten ja kohtalon välityksellä.

Toistaiseksi ainoan merkittävän kirjan Pitkärannan talvisotatapahtumista kirjoittanut sotilaspastori Erkki Airas kertoo kersantti Eino Mannisesta:

– Mutta tarkka-ampujallakin oli kaatajansa. Jo helmikuun neljäntenä päivänä Eino Manninen löysi kohtalonsa koko komppanian suureksi suruksi. Parhaat miehet viedään ensin, sanotaan. Vihollinen teki rajun hyökkäyksen juuri Mannisen lohkolla, ja se myrsky vei hyvän sotilaan.

Eino Manninen oli kirjoittanut vaimolleen kirjeen aamupäivällä 4. helmikuuta, vain muutama tunti ennen kaatumistaan. Kirje sisälsi myös sanat ”täytyy olettaa, että kohtaloaan ei voi välttää”.

Kirje viipyi tällä kertaa matkallaan 12 päivää. Tieto kaatumisesta tuli toipumislomalla olleen kalajokelaisen Aukusti Siipolan välityksellä. Kalajoen miehistä olivat olleet kohtalokkaalla hetkellä Mannisen lähellä ainakin Martti Karlsberg ja Reino Öljymäki.

Hautajaiset pidettiin vasta rauhan tultua 17.3.1940.

Pitkäranta 4.2.–40

Rakas vaimoni ja lapseni

Kirjoitan tätä maanalaisessa korsussa. Laitoimme tämän omalle joukkueellemme, sillä teltassa asuminen täällä on vaarallista kranaattitulen vuoksi. Tämä tuntuu muutenkin paljon kodikkaammalta, sillä tämä on hyvin lämmin, kun kamiina on oven pielessä lämpöä antamassa. Meillä ei olis oloissamme mitään valittamista, kuin saatais vain tuo naapuri vähän edemmäksi. Näinä öinä se on käynyt hyvin epäkohteliaaksi, sillä se on järjestänyt meille herätyksiä kahdesti yössäkin. Se on tehnyt valehyökkäyksiä ahkeran kranaattiammunnan ja muiden tuliaseitten ammunnan aukaisemisella linjojamme vastaan. Me olemme jo tähän kaikkeen niin tottuneet, että painelee asemiinsa vain niin kuin muuhunkin työhön.

Sattuuhan se aina jollekin olemaan viimeinen taival, vaan sekin on täällä jokapäiväistä ja täytyy olettaa, että kohtaloaan ei voi välttää.

Sattui tässä toissapäivän meidän vartiomme kohdalle semmoinen jännittävä välikohtaus, sillä ryssä halus tutustua asemiimme. Liian röyhkeänä tuli ja ensimmäiset aivan käsikranaatin heittomatkalle, vaan aseemme antoi niin ankaran vastaanoton, että naapurin oli pakko palata omalle puolelleen, jättäen useamman kymmenen miestä eteemme. Meiltä haavoittui kolme, kaksi aivan lievästi ja yksi hyvin vaikeasti.

Sieltä kotoa sain taasen paketin, joka oli lähetetty 24.1. Minulla on ollut nyt aivan jouluruuat näinä päivinä. Olemme siinä toivossa, että meidän tilallemme tulevat pian uudet miehet ja me pääsemme johonkin edemmäs lepäämään. Kyllä se olisikin jo kovin suotavaa, sillä tämä yhtämittainen rintamalla olo näännyttää liiaksi miehet. En tohtis paljon ajatella teitä siellä kotona, sillä se vie mielen aina vieläkin ikävämmäksi. Toivon vain, että kyllä te siellä aina jotenkin toimeen tulette, kunhan minä joskus vain täältä pääsisin luoksenne.

Lopetan taas tähän. Sano terveiseni kaikille siellä, erittäin terveiseni teille perheelleni.

Isä

Haudattiin kaksi kertaa

– Vainajan kasvoissa ei ollut mitään vammoja, vaikka hänen viimeiset hetkensä nähneet kalajokelaiset sanoivat osuman tulleen otsaan, melko tarkasti silmien väliin. Arkussa olevalla oli sidettä takaraivossaan ja muutenkin muistan ihmetelleeni, kun vainaja ei oikein näyttänyt isältäni. Kun vanhempi väki ei näyttänyt kiinnittävän asiaan huomiota, siihen minäkin tyydyin, kertoo Eino Mannisen vanhin poika Paavo Manninen, joka tuolloin oli vain 10-vuotias.

Pian hautajaisten jälkeen kävi ilmi, että Kalajoelle haudattu oli kaksi päivää ennen Eino Mannista Pitkärannassa kaatunut kalajokelainen Toivo Manninen. Hänet oli virallisesti saatettu maan poveen Joensuussa, mutta jälkeenjäänyt reppu osoittautuikin kersantti Eino Mannisen omaisuudeksi. Sen ja muiden tavaroiden tunnistaminen johtivat nopeasti virheen korjaamiseen ja jo samana keväänä Eino Manninen sai viimeisen leposijansa Kalajoella. Hän ja Toivo Manninen eivät olleet keskenään sukulaisia.

– Epäilin vielä toistenkin hautajaisten aikana, että mahtavatko aikuiset nytkään puhua totta ja mielessäni eli pieni toivon kipinä siitä, jotta isä saattaa tulla vielä kotia, sanoo Paavo Manninen.

Eino Mannisen ja vähän aikaisemmin kaatuneen Kaarlo Öljymäen tunnistamista oli vaikeuttanut se, ettei kumpikaan ehtinyt saada tuntolevyä sotaan lähtiessään.

Puoliautomaattikivääri tuli ja meni

Eino Mannisen kaatumispäivä on merkitty virheellisesti helmikuun 2. päiväksi vielä siinä kirjeessä, jonka II/JR 64 Pataljoonan komentaja everstiluutnantti K. Kaarlonen lähetti Kalajoen Suojeluskunnan paikallispäällikölle 28.8.1940. Kirjeessä ilmoitettiin, että kersantti Eino Mannisen vanhemmalle pojalle on lähetetty lahjaksi kivääri, jonka Eino Manninen oli henkilökohtaisesti vallannut viholliselta Pitkärannan partiokahakassa.

– Sain puoliautomaattikiväärin N:o 1662, joka tosin ei liene ollut partiokahakan yhteydessä suomalaisille joutunut ase. Lisäksi minun oli luovutettava ase Kokkolan suojeluskuntapiirin määräyksestä keäväällä 1941 jatkosodan kynnyksellä, mistä sain kuitinkin aluepäällikkö, kapteeni Ahti Leskiseltä. Toista asetta ei tilalle tullut, kunnes eversti Hietala järjesti 1980-luvulla korvikkeeksi tavallisen venäläisen sotilaskiväärin. Alun perin saamaamme oli etsitty, mutta se jäi löytymättä.

Paavo Mannisella on silti yksi alkuperäinenkin muisto isänsä talvisotataipaleelta. Kyseessä on kiikari, joka tuli Kalajoelle Suomussalmen taisteluista.

– Isä oli pyytänyt Reino Öljymäen toimittamaan sen minulle. Alun perin sen kantohihnassa oli nimi Herman Hämäläinen, mutta saattaa silti olla, että kyseessä on venäläisiltä otettua sotasaalista.

”Muistosi säilyy”

Eino Manninen, jolle oli jo suunniteltu upseerikoulutusta, olisi kiistattomasti ansainnut Mannerheim -ristin ritariarvon, mutta niitä alettiin antaa vasta jatkosodassa, jolloin tähän sota-ajan aatelistoon yleni 191 suomalaista sotilasta.

Pitkärannassa urhoollisesti taistellut kannuslainen Jussi Perttula kirjoitti talvisodan jälkeen seuraavat muistosanat:

Vapautemme hinta on kallis, se on maksettu tuhansien Suomen ja monien tämän maakunnan miesten verellä. Yksi niiden sankarivainajien joukossa on Eino Manninen Kalajoelta. Tulin tuntemaan Mannisen ensi kertaa silloin, kun pataljoonamme muodostettiin Kokkolassa. Ensi vaikutelma hänestä oli minulla: rauhallinen ja vaatimaton.

Läheisempi suhde syntyi välillemme vasta sitten, kun jouduimme taisteluun ja moniin vaikeisiin tehtäviin rintamalla.

Uskallan sanoa, että Eino Manninen oli mies, jonka toiminta ansaitsee tunnustuksen.

On mieluisaa saada toimia yhdessä sellaisen miehen kanssa kuin oli Manninen. Hänessä yhtyivät ne ominaisuudet, mitä kelpo sotilaalta vaaditaan: kestävä hiihtäjä, hyvä ampuja, rohkea ja harkitseva.

Kohtalo ei sallinut Sinun palata elävänä kotiin perheesi luo, se oli kova isku omaisillesi. Suru kodissasi on nyt suuri. Kaipauksen kyynel pyrkii esiin muistellessani Sinua. Surua kantavat myös toiset rintamatoverisi, jotka muistavat sankarikuolemasi. Murheemme keskellä meillä on kuitenkin rohkaiseva muisto miehestä, joka todella kunnialla täytti paikkansa ja joka on antanut kaikkensa isänmaatamme puolustaessaan.

Uskomme kuitenkin, ettei uhrisi ole mennyt hukkaan, vaan siitä on versova synnyinmaamme tulevaisuus ja onni.

Muistosi säilyy.

400 vihollisautoa päivittäin

Suomalaisten hallussa koko talvisodan ajan säilyneen Mantsinsaaren patterin tähystyspaikalta todettiin vähintään 400 venäläisen kuorma-auton lähteneen päivittäin Salmista Pitkärannan suuntaan. Eino Mannisen kaatumispäivänä Mantsin partio näki noin kaksi kilometriä pitkän marssirivistön kulkevan ohitseen.

Salmin ja Pitkärannan välinen maantie tosin oli käynyt Mantsin tykkien jatkuvan pommituksen takia erittäin vaikeakulkuiseksi: kranaatit ja miinat olivat repineet siihen syviä monttuja ja koko tie oli erittäin kurjassa kunnossa. Vihollisen tavarakuormia oli kumollaan tien varressa, siellä täällä myös hyökkäysvaunuja.

Mantsin putket eivät kuitenkaan pystyneet kokonaan katkaisemaan venäläisten kuljetuksia.

– Helmikuun alkupäivinä vihollisen toiminta kiihtyy ja pian saamme kokea, että itäinen sivustamme on yhä vakiintumaton. Tällä kertaa venäläisten painostus kohdistuu myös rintamalinjamme pisimmälle kaakkoon ulottuvaan osaan. Voimakkaan tykistövalmistelun jälkeen vihollinen työntyy asemiimme miehiään säästämättä ja onnistuu murtautumaan läpi Pitkärannan laidalla olevan ortodoksisen hautausmaan luona, kertoo sotilaspappi Erkki Airas jatkaen:

– Helmikuun neljäntenä todetaan noin 80 miehen vahvuisen vihollisosaston olevan marssilla puolitoista kilometriä Mustalammesta pohjoiseen. Tämä pohjoiseen suunnistava osasto tapaa kohtalonsa Uomaan tiellä Kiperäpolven maastossa. Tuskin on tämä kahakka selvitetty, kun partiomme havaitsevat useihin satoihin nousevan vihollisosaston yrittävän osaksi jalan, osaksi hiihtäen Lemetin suuntaan. Pitkärannan laidassa oleva rintamamme ei ole murtunut, minkä vuoksi nyt yritetään koukata suurilla voimilla sivusta, läpi tiettömän ei-kenenkään maan.

Suomalaiset olivat melkoisen hämmästyneitä, kun yksi vangiksi joutunut puna-armeijan sotilas kertoi, että hän kuuluu ratsuväkidivisioonaan, joka on lähtenyt sotaan Afganistanin rajoilta.

Sivut