Sivut

Kalajoen miehet Vuoksea puolustamassa

Kolme kaatui autotallikahakassa

Lokakuussa 1939 Tyngän koululta Laatokan lähelle Kiviniemeen sijoitetut kalajokelaiset sotilaat joutuivat näkemään sodan armottomuuden heti talvisodan alkupäivinä joulukuussa, kun vihollinen pääsi tavalla tai toiselle keskelle suomalaisten asemia ja käytti hyväkseen autotallia, jonka vahvistaminen oli jo edellisviikkoina ihmetyttänyt suomalaisia.

Tyngältä kotoisin olleen Heikki Ruhkalan ennen julkaisematon päiväkirjamainen kertomus jatkuu toisessa osassaan vuoden 1940 alkuun, jolloin hänellä oli sodan keskellä myös ilon aihetta.

– Sen muistan aina, kun vihollinen itsenäisyyspäivänä 1939 tervehti meitä ranuilla; niitä tuli niin, että Kiviniemennokka oli keskellä päivää savun peitossa. Kyllä meikäläisilläkin olisi ollut maaleja, vaan ei ollut materiaalia, millä vastata tuleen. Vihollinen toi heittimetkin ihan rantaan, suuliekit vain välähtelivät, kun pojat löi putkeen. Vasta myöhemmin saimme mekin joka mies kiväärin, mutta sotaa oli silloin käyty jo pari viikkoa.

8. Divisioonan esikunnassa uskottiin vielä 8. joulukuuta, ettei Kiviniemen kosken pohjoispuolella ole vihollista. Pian käsitystä oli pakko tarkistaa.

Joulukuun 8. päivä 1939 koitui kohtalokkaaksi kolmelle Kalajoen miehelle. He olivat Kaarlo Alarik Yli-Untinen, Kusti Einari Kekolahti ja Johannes Mikael Hihnala, ensimmäiset talvisodassa kaatuneet kalajokelaiset.

Heikki Ruhkala kertoi tapahtumasta seuraavasti:

– Oli kulunut muutamia päiviä, kun Kalajoen kiväärikomppania toi vaihtomiehiä niemen nokalle, marssivat parijonossa tietä pitkin ja tultuaan autotallin kohdalle huomasivat tallin ovella miehen. Porukan vetäjä kysyi tunnussanaa. ”Karhuperkele” ja samalla painoi konekiväärin liipasinta. Kolme Kalajoen miestä sai kuolettavan osuman, toiset kerkesivät suojaan tien ojaan.

– Kun tieto tapahtumasta tuli tietoon, sitä ei ylempänä uskottu, että siellä ketään olisi. Ylempää lähetettiin upseeri tarkastamaan tilannetta. Sitten kun ne tämän upseerin ampuivat, täytyi uskoa.

Kyseessä oli 8. Divisioonan esikuntapäällikkö, majuri N. Sahlgren, joka lähti rohkeasti ylittämään tietä ja sai heti autokorjaamosta tulleen luodin lonkkaansa ja hetkeä myöhemmin kuolettavan osuman päähänsä.

Autotallissa piileksi 37 venäläissotilasta

– Mäelle tuotiin iso kanuuna, jolla yritettiin suorasuuntauksella ampua seinä hajalle, mutta se olikin niin vahva, ettei sille voitu mitään. Vasta sitten, kun niiden tähystysaukosta lyötiin savu- ja kaasukranaatit, ne 37 miestä tulivat ulos kurjassa kunnossa.

Suomalaisten omat tappiot tässä kahakassa olivat 17 kaatunutta tai haavoittunutta. Koskaan ei ole saatu täyttä varmuutta, olivatko venäläiset ylittäneet rautatiesillan osittain tuhottuja rakenteita pitkin, vai tuliko ainakin osa heistä sen kuorma-auton peitetyllä lavalla, jota betonilla vahvistetun autotallin omistaja kielsi tarkastamasta (Kalajoen Seutu 1.10.1999).

– Vihollinen yritti tuoda vielä lisävoimia lautoilla, mutta se yritys ei onnistunut. Meikäläiset saarsivat ja työnsivät rantaan, josta venäläiset hyppivät veteen. Tankillakin ne yrittivät tulla keskikohdan yli, mutta vettä oli niin paljon jotta tankki hukkui. Tornin yläosa vain jäi näkymään, se näkyi koko talven.

– Vakoiluhommasta vielä lisää: jos meikäläiset siirsivät vähäkin isompaa porukkaa, aina tuli ranuja. Sekin selvisi, kun tapasivat miehen puusta radion kanssa pitämässä tietotoimistoa.

– Me asuimme rautatiesillan kupeella kasematissa ja pidimme vartiota. Pikkuhiljaa siinä alkoi tapahtua. Eräänä aamuna huomasimme miehen yrittävän rautatiesillan itäpäässä yli sillan raunioita myöten, ja tietysti, hän huuteli, että on omia. Hän oli ollut jossain sivustalla varmistamassa porukan vetäytymistä, eikä saanut tietoa, vaan jäi sinne yksin lähtien liikkeelle vasta kun ryssä tuli lähelle. Kahden tunnin kuluttua tämän miehen sillan ylityksestä venäläisiä tuli rautatietä pitkin rantaan parijonossa häipyen sitten rantapusikkoon kahden puolen rataa.

Vihollisella oli vain punainen alusvaatekerta

– Yhtenä aamuna alkoi uusi näytös, kun miehiä rupesi laskemaan koskea rautatiesillan jäännösten alitse. Siinä koskessa oli kova nielu ja huomiomme kiinnittyi mieheen, jolla oli päällään vain vaaleanpunainen alusvaatekerta. Hän oli todella kova uimari, sillä jouduttuaan tuleen juuri meidän pesäkkeemme kohdalla, mies hyppäsi koskeen ja otti suunnan omalle puolelle ja selvisi, vaikka virta oli erittäin kova.

Tässä vaiheessa saimme kokeilla ”erinomaista” kivääriämme, josta olen jo maininnut. Meillähän ei ollut joka miehellä asetta ollenkaan; mitähän olisi tehty, jos olisi sattunut yhteenotto kuivalla maalla. Kun mies nousi maihin, yritettiin kiväärillä toimintakykyä taltuttaa, mutta eihän sillä tulosta tullut.

Muutamista ylimenoyrityksistä ja Kiviniemen jatkuvasta tulittamisesta huolimatta sai 8. Divisioonan esikunta joulukuun 1939 puoliväliin mennessä sen käsityksen, että vihollinen oli luopunut pyrkimyksistään murtaa Vuoksen puolustus Kiviniemessä. Toinen täällä suunnalla toimineista kahdesta venäläisdivisioonasta aloitti siirtymisen Länsi-Kannakselle.

– Huolto ei aina oikein pelannut; meille toimitettiin kyllä kuivaa muonaa, vanikkalaatikko ja voita, mutta lämmin ruoka puuttui. Kiviniemennokalla oli limunaatitehdas säilynyt ehjänä kranaattitulessakin ja sieltä haettiin limunaatia ja sulatettiin se ropsun painikkeeksi. Alussahan se kyllä menetteli, mutta mitä enempi joi, sitä enemmän janotti.

”Oli syntynyt poika”

– Sittenhän meille tuli siirto, muistan vielä kun läksimme keskiyöllä Kiviniemen asemalle, joka oli säilynyt kuin ihmeen kaupalla. Kun tulimme töpinään, siellä meitä odotti lämmin kauravelli. Totesimme etteipä kauravelli ole maistunut milloinkaan niin hyvälle kuin nyt.

Seuraava pitempi pysähdys tuli Viiksanlahdessa, joka sijaitsee Kiviniemestä Sakkolaan päin Suvannon rannalla.

– Teimme tankkiesteitä maantielle ja sahasimme yöllä Suvannon jäähän vanan, joka peitettiin havuilla jäätymisen estämiseksi. Kun tankki ajaa siihen, jää pettää ja tankki hukkuu. Pakkanen oli kovaa Viiksanlahdessa olomme aikana, nousi aina 42 asteeseen. Katetussa konekivääripesäkkeessämme oli niin kylmä, että muurasimme sinne kamiinan. Täällä olomme kuluessa oli toteutunut iloinen perhetapahtuma; syntyi 12.1.1940 poika, joka sai nimen Heikki. Sain paketin, jotta voitiin juoda varpaiset.

Sivut