Jaakko Laitalan omistama suuri talo ulkorakennuksineen palveli vuosina 1915–1918 Kalajoelle sijoitetun venäläisen sotaväen tärkeimpänä majapaikkana. Omistajan perhe asui päärakennuksen toisessa päässä yrittäen tasapainoilla erilaisten tahtojen ja päämäärien välissä onnistuen siinä kohtuullisen hyvin.

Venäläisten sotilaiden tulosta Kalajoelle huhuttiin jo 1903, jolloin elettiin ensimmäistä sortokautta ja kireä Kaukoidän tilanne sai Venäjän kiristämään rajojensa valvontaa. Kalajoen kunnallislautakunta teki tuolloin jo päätöksen sotaväen majoituskustannuksista ajalle 1.6.1904–1.6.1910 ja tarvittaessa aina vuoteen 1916 saakka.

Sillä kertaa sotaväkeä ei Kalajoelle kuitenkaan tullut, mutta ensimmäisen maailmansodan puhjettua syyskesällä 1915 asia tuli uudelleen ajankohtaiseksi ja johti nopeasti myös käytännön toimiin.

Maaliskuussa 1915 kunnallislautakunta neuvotteli torpparin leski Kaisa Östmanin kanssa sopimusta venäläisen rannikkovartiosto-osaston sijoittamisesta kolmeen asuinhuoneeseen. Saman vuoden marraskuussa päätettiin asettaa erityinen majoituslautakunta hoitamaan venäläisten majoitusta ja muita heihin liittyviä asioita.

Kaisa Östmanin asunto jäi näissä järjestelyissä vapaaksi ja Jussilan talon isäntä, talokas Jaakko Laitala muodosti yhdessä Johannes Lepistön ja August Ventelän kanssa majoituslautakunnan.

Asevarasto ja harjoituskenttä lähituntumassa

Laitalaan taloon rakennettiin kunnan varoin yksi hevostalli lisää. Sotilaita majoittui päärakennuksen toiseen päähän. Venäläisillä oli oma kokkinsa, joka huolehti ruuanvalmistuksesta ulkorakennuksen suuressa muuripadassa. Kyseinen rakennus on purettu 30 vuotta sitten. Alun perin se palveli Friisien nahkateollisuutta.

Ennen Laitalaa isossa talossa oli näet asunut Jaakko Friis, jonka puoliso oli seuraavan omistajan Jaakko Laitalan vaimon täti.

50 vuotta sitten puretun navettarakennuksen yhteydessä on ollut jossain vaiheessa lyijykynätehdas, mistä nimi Kynätie on muistona, ja 1910-luvun alussa todennäköisesti jopa pieni elokuvateatteri. Elävät kuvat tekivät juuri silloin tuloaan Suomeen ja Friisit lienevät olleet ajan tasalla tässäkin suhteessa.

Venäläisten asevarasto oli nykyiseen Lasiliikkeeseen kulkevan tieliittymän kohdalla. Asekellarin ja talon välisellä alueella oli sekä kaivo että hevosten puomi. Valtiomiesten nuotiopaikan kuoppa erottui vielä kymmeniä vuosia myöhemmin.

Sotilaiden harjoituspaikkana palveli nykyisen lasiliikkeen tontti; kuiva, tasainen kenttä ulottui aina pappilan tuntumaan, sillä tie ja joen ylittävä silta valmistuivat vasta 1950-luvulla.

Enimmillään venäläisiä majoittujia oli vajaat 50, yleensä 20–30. Lisäksi heitä oli jonkin verran Vasankarissa Antti Himangan omistamissa tiloissa.

Miehistö oli äärimmäisen ystävällistä – toisinaan vaivaksi asti –, avuliasta ja lapsirakasta, mutta upseeriston käytös alaisiaan kohtaan varsin armotonta, joskus käsittämättömän julmaakin.

”Ammun sinut siihen paikkaan!”

Kuin venäläinen varuskunta lähti kerran harjoituksiin Kokkolaan, Jaakko Laitalan puoliso Helmi (os. Mustonen) katsoi tilaisuuden otolliseksi pestä perheen pyykki tavallista tehokkaammin käyttäen sotilaiden suurta muuripataa. Tulet olivat jo padan alla, kun varuskunta odottamatta palasikin ja kääntyi portista sisään. Esimiesasemassa ollut kapteeni huusi kohta kurkku suorana ja otti pistoolin esiin.

– Ammun sinut siihen paikkaan, hän ulvoi.

– Ole hyvä, mutta lasteni hoito jää sitten sinulle, vastasi Helmi Laitala.

Kapteeni purskahti nauramaan ja vastauksen tajuttuaan myös sotilaat. Tilanne oli ohi, mutta rouvaa varoitettiin tekemästä samaa uudelleen.

Kaksi jääkäriksi naapuritalosta, yksi omasta suvusta

Laitalan talon lähialue sisälsi ainakin periaatteessa huomattavia poliittisia jännitteitä, sillä tien toisella puolella, nykyisen Sähköliikkeen paikalla, oli Kalajoen työväenyhdistyksen talo ja aivan venäläisten majoitustilojen vieressä – nykyinen kansanopiston Tyynelä – asui kauppias Jooseppi Pernu, jonka kaksi poikaa lähtivät venäläisten Kalajoella olon aikana jääkärikoulutukseen Saksaan.

Käytännössä isompia yhteenottoja ei sattunut, sillä Laitalan talon venäläiset eivät ilmeisestikään olleet millään tavalla aatteellisesti suuntautuneita. Lisäksi Pernun pojat kävivät yhteiskouluaan Kokkolassa, eivätkä venäläiset saaneet vihjeitä heidän aikomuksistaan. Periaatteessa tsaarin sotilaiden velvollisuus oli estää keinolla millä hyvänsä suomalaisten nuorten miesten meno sotilaskoulutukseen Venäjän vihollismaahan Saksaan.

Jääkärikoulutukseen meni myös Laitalan talossa aikaisemmin asuneen Friisin suvun poika Ilmari, joka tosin käytti vanhempiensa ottamaa uutta nimeä Pohjanpalo. Ilmari oli ehtinyt siirtyä Kokkolasta jo Helsingin yliopistoon.

Venäläisten asevarasto aiottiin takavarikoida

Vuoden 1917 lopun levottomissa tunnelmissa mielialat kuitenkin vähitellen kiristyivät ja kalajokelaisilla oli suunnitelma käydä takavarikoimassa sotilaiden aseet. Avain kellariin oli kuitenkin vain venäläisillä sekä kellarin omistajalla Jaakko Laitalalla.

Häntä taivuteltiin mukaan juoneen, ja pitkän sekä vaikean pohdinnan jälkeen vastaus oli lopulta suostuva; kalajokelaisten kanssa kun oli asuttava yhdessä loppuikänsä, mutta venäläiset ”vieraat” olivat vain käymässä.

Joidenkin sotilaiden kalajokelaisten tyttöystävien kautta tieto suunnitelmasta kuitenkin vuoti venäläisille, jotka osasivat laittaa paikalle tiukennetun vartioinnin ja asekaappaus jäi toteuttamatta. Kellarin avoinna ollut ovi kieli venäläisille Jaakko Laitalan osuudesta. Isäntä itse oli lähtenyt metsätöihin ja viipyi siellä muutaman päivän, kunnes totesi, ettei näinkään voi loputtomasti jatkua.

Puoliso pelasti isännän lynkkaukselta

Palaajan vastaanotto oli tunnelmaltaan juuri niin kiihkeä kuin saattoi odottaa: vartiomiehet ottivat hänet kiinni jo puolivälissä pihaa ja kohta oli koko varuskunta kerääntynyt lynkkaustunnelmissa tulijan ja hänen halkokuormansa ympärille. Jaakko Laitalan puoliso näki tilanteen kamarin ikkunasta ja säntäsi sotilaiden keskelle kahden pikkulapsensa kanssa, joista toinen oli vielä sylivauva. Siinä tilanteessa venäläisten kiroilu loppui ja perhekeskeisyyttä aina huomattavasti arvostavat, lapsirakkaat venäläiset rauhoittuivat muutenkin sen verran, että Jaakko Laitala sai jäädä henkiin. Ennalleen välit eivät tietenkään enää palanneet.

Oli ilmeinen onni etteivät kalajokelaiset päässeet käsiksi venäläisten asevarastoon. Onnistumisen erittäin todennäköinen seuraus olisi ollut verilöyly, sillä sotilailla oli toki muitakin aseita hallussaan ja he olivat koulutettuja ”tappajia”.

Venäläiset poistuivat Kalajoelta tammikuussa 1918 ja lähtivät Raahen suuntaan.

Suomessa vielä vuoden 1917 lopulla olleista, yhteensä noin 30 000–40 000 venäläisestä sotilaasta varsin pieni osa lienee milloinkaan päässyt palaamaan kotimaanansa. Vaikka vain harvat heistä osallistuivat Suomen 1918 kansalaissotaan punaisten puolella, valkoisten käsiin joutuneet venäläiset koettiin sortokausien jälkitunnelmissa lähes poikkeuksetta vihollisiksi ja kohtelu oli sotaoloissa sen mukaista. Esimerkiksi Raahen ympäristöstä on alkanut kuluvalla vuosikymmenellä tulla esiin joukkohautoja.

Venäläisten lähdettyä Laitalan taloon jäi joitakin aineellisia muistoja heistä. Jaakon nuorimman pojan Erkki Laitalan hallussa on esimerkiksi kookas lyhty, jonka sisään asetettiin kynttilä sekä pitkät sukset, joiden molemmat päät on teroitettu ja kohotettu nopean lähdön varmistamiseksi. Pienempää tavaraa, kuten kannuksen paloja ja asetakkien tunnusnumeroja, on tontilta löytynyt enemmänkin.