5.1.1983

Motto: Elämä katoo kuin unelma vaan ja vuodet ne vierivät pois. Mennehet vuodet ei koskaan palaja. Niin luoja sen säätänyt on.

Tämä lapsena kuulemani säe olkoon muistona menneelle ikuisuuteen painuneelle vuodelle, josta samoinkuin kaikista elämäni vuosista voin sanoa: En päivääkään vaihtaisi pois. Tämä minun ikäpolveni aika on maailmanhistoriaan painuva tapahtumarikkaana, sotien, levottomuuksien sekä kaikenlaisen terrorismin raivotessa, köyhien kuollessa nälkään ja rikkaissa maissa, kuten vaikkapa esim. köyhäksi lauletussa Suomessa ihmiset köyhän Nasaretilaisen syntymäpäiväjuhlissa syövät ja juovat, toiset itsensä sairaaksi, toiset ”kalmiston Nestorin” valtakuntaan. Itselläni meni sikäli hyvin, että voin todeta: ”Henget ovat täällä, kuten Hujasen Kallella ja hänen hevosellaan”. Kalle 30-luvulla palasi savotasta ja kysyessäni häneltä, kuinka savotassa löi rahoiksi, hän ominaisella möreällä äänellä tokaisi: ”No, henget on täällä!” Ajat siitä ovat parantuneet. Minieläkkeetkin nyt ovat paremmat kuin senaikuiset palkat. On muutakin mikä on lisääntynyt ja se on: Tyytymättömyys kaikkeen siihen hyvään mitä tämä n.s. kapitalistinen yhteiskunta tarjoaa. On ihmisiä tämänkin lehden sananvaltapalstoilla, jopa oppineitakin kirjoittajia, jotka tämän hyvinvoinnin näkevät pahana asiana. He kaavailevat sosialistista ihanuutta. Heillä on tämänlaatuinen sairaus. Huolimatta siitä, että tämä yhteiskunta on varannut heille hyvin palkatun, hyvin asuntoeduin 3 kuukauden kesälomin varustetun toimen. Kaikkea tätä sapiskaa lukiessa tulee mieleen ajatus: ”Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.” He ovat aatteelleen uskollisia, vaikka eivät uskokaan siihen, koska eivät muuta sinne, missä tämä aate kukoistaa puhtaaksiviljeltynä ilman ”rikkaruohoja”, ilman kapitalistista hapatusta. Toisaalta minäkin olen, mielestäni järkisyistä, ollut hiukan änkyrä, en ole kaikkea uskonut mitä minulle on tyrkytetty. Kun 1939 syksyllä tuli lähtö sinne ylimääräisiin kertausharjoituksiin ja Sallan Raatikassa Kotalan kylässä odoteltiin mitä tuleman pitää, niin komppaniamme upseerit valoivat alempiinsa uskoa helposta voitosta aivan naurettavuuksiin menevillä puheillaan. Minä kersantin ”retale” uskalsin olla vähän eri mieltä. Sanoinpahan, jotta jos tuo naapuri panee kaikki vanhat ämmät tulemaan tänne, niin meiltä loppuu ammukset tappaa edes niitä, ja mites sitten käy, kun miehet tulee. Komppanian päällikkö Kariniemen Veikko, kirjailija Annikin veli, tämän omaksumani puhetyylin vuoksi lähetti minut Sallan kirkolle isojen herrojen puhutteluun. No minähän sanoin näille hyvää päivää, kuvittelin olevani siviilimies, kun armeijan varusteita oli vain vyö ja kokardi siviililakissa. Siitäkös huuto: Ottakaa asento! Jos tuo kehoitus olisi tullut vähän ystävällisemmässä äänensävyssä, olisin tietysti sitä noudattanut, mutta silloin ei johtunut mieleenkään totella. He huusivat ja kirosivat. Minä kehoitin heitä puhumaan hiljemmin, koska minulla on hyvä kuulo. Nämä herrat syyttivät minua kommunistiksi. Sanoin heille: ”En ole, eikä kommunistia minusta koskaan tulekaan ja järki ei ole kommunismia ja toisaalta kiihko mikä teissä on, ei ole järkeä. Katsotaan lopputulos, onko kaikki niin helppoa, kuin te luulette ja sitten syyttäkää.” Tämän jälkeen pääsin komppaniaan. Kariniemen Veikko oli ihmeissään, kun minut pois päästivät. Itse en ihmetellyt lainkaan. Kun nyt meillä on uusi vuosi alkanut. Niin parhainta onnea kaikille Kalajaskan lukijoille, lehden tekijöille ja erikoisesti tämän lehden kahdelle päätoimittajalle Paavalille ja Heikki Raudaskoskelle. Mitä olisikaan Paavali ilman Heikin rikastuttavaa vaikutusta. Kunpa Heikki söisi vähän enempi voita, että oikeaankin silmään tulisi näkö. Silloin me voisimme molemmat silmät näkevinä marssia ja laulaa: Ei oikeaan, ei vasempaan vaan eteen eestä Suomenmaan.

Jos joku nyt luulisi, että näillä ”velmuilla” on huonot välit, niin se on erehdys. Kyllä heihin sopii von Konovin ja hänen korpraalinsa runosta jakeet:

He yhdes aina nähdähän käyvät nyt.
Useinkin niin kuin ystävät rakkaimmat,
mut’ melkein yhtä taajahan jankkaavat.
Ja vielä kerran: Hyvää Uutta Vuotta!

5.3.1983

Vai on asiat niin hullusti, että tämän lehden ”apostoli” Paavalin isänmaallisuus on asetettu kyseenalaiseksi. Aikoihin on eletty! Tämä asia on uutta, jota en sentään tällä syönnillä enkä seuraavallakaan syönnillä usko. Oli vuosi 1932. En käynyt Lapualla silloin mahtinsa päiviä elävän Lapuan liikkeen asioissa, koska en ole kannatuksellani suosinut mitään ääriliikkeitä enempää oikealta kuin vasemmaltakaan. Asuin silloin Rovaniemen Saarenkylässä. En silloin saanut iskiäishermon tulehdukseen apua lääkäreiltä. Silloin kerrottiin Lapuan ihmeparantajasta Ojukankaan Jussista. Hän oli alansa ensimmäinen tämän sortin lääkäri. Mukanani samalta kylältä oli toinen minua vanhempi isäntä, hänkin erinäisten vaivojensa vuoksi. Kaksi litraa viinaa oli kummallakin mukana. Ensin tämä lääkäri sanoi etukäteen tienneensä meidän tulomme, vaikka ei me oltu ilmoitettu. Hän käski meidän istua rinnakkain asetetuille tuoleille. Itse hän meni taaksemme, otti kahden sormen väliin hiussuortuvan ja käsittämättömiä höpöttäen tulitikulla poltti suortuvan latvoja. Tämä oli kaikki hämäystä. Totisena siinä koetimme pysytellä olihan kysymyksessä tärkeä toimitus. Tämän jälkeen hän kaatoi pullojemme sisällöstä osan omiin varastoihinsa. Tämän vajauksen hän täytti lääkekaapistaan kuhunkin pulloon hyvin tarkasti sekoittaen eri aineet, antoi ohjeet nauttimisesta. Maksoimme ja lähdimme pois. Oli ns. tuomiosunnuntai. Matkatoverini yllytyksestä menimme Lapuan kirkkoon. Siellä pappi piti oikein ”jyrisevän” ja hän ikään kuin itseään tutkaillessaan saarnassaan kysyi: Olenko minä oikea pappi? Vai olenko minä vanha gramofooni, joka soitan vanhaa levyä. On monta kerta tullut mieleen Kalajaskan sananvaltapalstoja lukiessa ajatus: Taas siellä pyörii vanha levy, joka on sen verran urautunut, että neula hyppää samalle kierrokselle uudestaan. Tämä lienee tuttu toteamus kaikille. Syntymäkotonani Karungin Kukkolassa majaili kesäisin paljon lauttajätkiä. Heidänkin sakissaan oli eräs hyvin hankala mies. Hänelle ei sopinut mikään, juonitteli kaikkia vastaan. Kerran taas eräs säyseä mies yritti pitää pintansa häntä vastaan. Mummoni, joka osasi sanoa asiat kohdalleen, sanoi tälle säyseälle osapuolelle: ”Kuule! Hae tuolta karsinasta vasikka ja juoksuta sitä perse eelä hännästä ympäri navettaa. Kyllä siinä sen verran viisastut kun tuonkin kanssa kahistessa.”

Nivalan miehet! Jos Paavali säyseisyydessään on antanut sananvapauden toimia, niin Paavalia ja lehteä ei hylätä.

16.3.1983

Kun ihminen jotain tekee, puhuu tai kirjoittaa, joskus jää selityksen velkaa. Niinpä viime pakinassa sanoessani en ole suosinut mitään ääriliikkeitä enempää oikealta kuin vasemmaltakaan, ei tarkoitukseni ollut kokoomuspuoluetta ja siihen tukeutuvia ihmisiä lukea ääripuolueisiin. Tarkoitin nimenomaan Vihtori Kosolan ja hänen hengenheimolaistensa pystyyn pykäämää väkivaltaisiin töihin syyllistynyttä Lapuan liikettä, mikä nimi ”kauneussyistä” muutettiin Isänmaalliseksi kansanliikkeeksi.

Tämä liike oli erikoisesti eräiden silloisten pappien ja piispojen suosima. Minunkin vähäpätöistä persoonaa käydessäni kylässä entisen työpaikkani isäntäväen luona, eräs kirkkoherra, josta myöhemmin tuli piispa, koetti talonväen myötäillessä saada jäsenyyteensä. Tunnetusti huono-oppisena en käsittänyt heidän aatteensa ihanuutta.

Nykypäivän kokoomuspuolue ja siihen lukeutuvat ihmiset ovat kansanvaltaista viksua porukkaa ja monissa asioissa ja ratkaisuissa toimivat keskustan kanssa yhteneväisesti. Siis selvästi ”avoliitossa”. Olisi hyvin toivottavaa, että nämä kaksi maltillista kiihkotonta puoluetta pistäisivät hynttyyt yhteen kaikkien keskustaan lukeutuvien puolueiden kanssa. Tämä toimenpide selkeyttäisi hajanaista puolueviidakkoa sekä olisi paras kansanvallan turva.

Tällainen mielipide ei varmaan ole sen naisenpuolen mieleen, joka Paavalille sovitteli narua kaulaan. Rajaton tyhmyys näkyy antavan näille oikean silmän sokeille suun ja saman sortin kynän käytön, josta sopisi mennä joksikin aikaa häpeämään. Mutta siihenkin tarvitaan älykopan kalustoa. Ei siihenkään pysty, jos ”sahanpurut” ovat liiaksi lämminneet.

Muuten hirttäytyneellä miehellä ja Armi Kuuselalla on sen verran yhtäläisyyttä, että kumpainenkin löysi onnensa Manillasta. Kuitenkin Gil Hilarion käsivarren hellä ote jätti Armin hyväkuntoisena vielä toisellekin miehelle, kun sen sijaan manillakimpusta punottu silmukka lopettaa laulut, kun sen asettaa ruokatorven ympärille sekä jää sen varaan killumaan.

Asiantuntijat kyllä sanovat, että hirressä on helppo olla, kun siihen ensin tottuu. En ole tuota kyllä tullut kokeilleeksi. Eikä ole Paavalikaan, kun ei myöskään sen naisenpuolen syytä kokeilla. Siinä loppuu elämisen riemut. Parempi kun sanailette noin siististi, kuten Paavali.