13.1.1981

Jälleen saan lausua kauniit kiitokset kansaneläkelaitoksen herroille siitä sopivasta annostelusta millä he meille maan hiljaisille kansan ”pohjasakalle” jakelevat eläkettä, sillä siinä on otettu meidän vähäiset älynlahjamme huomioon. ”Riettaaseen” elämään meillä kyllä kykyä ja halua riittää, mutta ”pörssi” ei noteeraa, sen pohjalta pian etusormi ja peukalo kopeloivat tyhjää. Onhan asia niin, että joulun seudun pyhät usein ylensyömisen ja juomisen ansiosta ovat monelle muodostuneet viimeisiksi juhliksi. ”Kalmiston Nestori” saa seuraa tai sairaala potilaan. Muuten potilaasta puheenollen ”hovilääkäriltäni” Untamo Sorastolta sain ennen pyhiä kyläkutsun ja kun olin oman autoni riisunut talviteloilleen, niin hän omalla autollaan haki ja siellähän aika kului jotakuinkin pikkutunneille saakka, jolloin hän rahtasi minun vanhan vielä kuitenkin liikkuvan ”lantasäiliöni” takasin. Kestitys oli varmaan luokkaa, kuten piispaa pappilassa kestittään. Antoipa juhlalukemista kaksi kirjaa hyvin mielenkiintoisia sikäli kun niiden aihepiiri liikkui lapsuuteni ja nuoruuteni maisemissa. Siellä peräpohjolassa karun luonnon keskellä elävät ihmiset ovat oppineet rehvakkaan aina sanavalmiin puhetyylin ja jos se täällä käsitettäis rivoksi, niin siellä ei. Nähtävästi ankeat, karut olosuhteet antoivat puheeseenkin oman viihteellisen värinänsä. Ei niihin aikoihin, kun minäkin olin savotassa käynyt viihdekiertueita. Myöskään ei käyty kysymässä ja ”hyssyttelemässä”, jotta kuinka te täällä viihdytte. Jätkä viihtyi siellä missä oli pokasahalle töitä ja haki leipänsä puun ja kuoren välistä parkkuuraudan avulla. Jos nykyisiin oloihin tottuneet nuoret miehet palautettaisiin niihin työoloihin niin vallankumous olisi valmis. ”Valistus” siihen on nykyään korkeata luokkaa. Kuitenkin on niin, että kaikki vaiheet on käytävä läpi ennen kuin yhä paremmat olot saavutetaan. Kuitenkin on niin, että aikaisemmat sukupolvet alkeellisine työvälineineen ovat luoneet pohjan sille hyvinvoinnille, mistä tämä sukupolvi saa nauttia. Kuitenkin on niin, että pieni lapsi ennen kuin oppii kävelemisen taidon hän aluksi ryömii ja konttaa sitten vähitellen nousee pystyyn ja aloittaa kävelyn. Tämä vääjäämätön kehityksen laki hallitsee koko ihmissukua. Kuvaannollisesti sanoen, ensin kontataan päämäärää kohti. Luodaan pohja sille tavoitteelle mihin pyritään. Nykyinen suku ei näytä muistavan sitä vanhaa viisautta: Tyvestä puuhun noustaan. Tuo sanonta olisi syytä ottaa elämän ohjeeksi. Ehkäpä yhteiskuntarauhakin olisi tuota periaatetta noudattaen varmempi.

Kajaanissa Kainuun pääkaupungissa kauppatointa, tai paremminkin edustajana toimivalle nuorelle tai ainakin nuorehkolle miehelle on tullut tavaksi ”muiluttaa” minut sinne, hänen äitinsä, jonka kanssa vietimme rauhanomaista rinnakkaiseloa, viisi vuosikymmentä väitti häntä pojakseni ja kun hänellä ei ollut tapana valehdella, uskoin häntä. Viikko meni pyhien aikaan sielläkin ja hyvät oli oltavat, jotta kiitokset.

Kun katselee välillä miltei asumattomia soita ja kankaita, korpimaisemia, tekisi mieli itäisen naapurin kanssa ryhtyä, jos naapuri nimittäin suostuisi yhteistoimintaan saada palestiinalaiskysymys pois päiväjärjestyksestä. Ja millä tavalla? Kutsu vain: Tulkaa tänne. Täällä on väljyyttä. Meillä on 14 asukasta km², Israelin karulla maaperällä asuu 172 ihmistä km²:llä. On käsittämätöntä suurten valtioiden juutalaisviha. Pitäisi järjellisten ihmisten päässä olla viisaampia ajatuksia. Vai onkohan niitä järjellisiä ihmisiä olemassa? Panee ajattelemaan.

20.1.1981

Motto: Oletko käynyt lumen varahuoneilla ja rakeitten vara-aittoja nähnyt, joita minä olen säästänyt hädän päiväksi, sodan ja tappelun päiväksi.

Tuollainen lauseke johtui mieleeni kun tuo ilmavallan hallitsija Beelsebub on yltynyt ilkityöhön työntämällä lunta metritolokulla tännekin Kalajoen rannikkoalueelle, joka tavallisesti on lumesta köyhää seutua. Nuo luonnonvoimat ovat vielä meidän hallintakykymme ulkopuolella. Tuo alkulauseke on siltä ajalta, kun vanha äveriäs mies Job vuosituhansia sitten joutui kahden herran Saatanan ja Jumalan vuoksi osoittamaan hurskauttaan. Silloin osoittautui että tuolla vanhalla ”Erkillä” oli valta säädellä myös ilmoja, sekä panna Jobin kestävyys kokeelle, jotta kumpaa herraa hän tottelee. Toivoa kuitenkin sopii ettei tuo tuhoton lumen tule ole jo sodan ja tappelun päivää ennakoiva. Maailman mahtavat vieläpä vähemmänkin mahtavat kyllä ovat siihen valmistautuneet ja valmistautumassa. Yhdysvaltain eroava presidentti oli jo huolissaan siitä vaarasta että maailma ehkä on ajautumassa ydinsotaan. Sen sodan jälkeen, kun se vain on riittävän tehokas, on kyllä odotettavissa pitkä rauhantila. Rauhanhäiritsijät kun ovat kaikki tai ainakin melkein kaikki kuolleet. Rauhanhäiritsijöitä, ehkä tietämättään mitä tekevät ovat myöskin monissa tapauksissa n.s. luonnonsuojelijat. Niin on täällä kotimaassa kuin myöskin Norjan Altajoella. Kun ihmissuvun pyrkimykset elämisen laadun suhteen sinne ylöspäin ei tunne rajoja, olisi järjetöntä odottaa, että nämä tavoitteet saavutettaisiin muuten, kuin alistamalla luonto ja luonnonvoimat palvelemaan tätä tarkoitusta. Soiden suojelu, joka esimerkiksi Suomessa on saanut melkein hysteeriset mittasuhteet on yksi esimerkki väärään osuneesta toiminnasta. Nämä suojelijat eivät näytä ymmärtävän, että esimerkiksi koko pohjanmaan peltolakeudet ovat pohjaltaan vanhaa suota. Nyt ne tuottavat ihmisille leipää ja särvintä. Soiden polttaminen ei ole luonnon suojelua. Niin huononlaatuista suota tuskin on olemassa, joka ei sopivasti käsiteltynä kelpaisi puun kasvualustaksi. Nykyajan hullu, elintasokilvassa rypevä sukupolvi on ottanut tehtäväkseen tuhota kaikki uusioitumattomat luonnonvarat. Näihin kuuluu öljyt, kivihiili, erilaiset metallit sekä soiden polttaminen. Tulevan, ehkä jo nyt elävän sukupolven energianlähteen muodostavat ainoastaan päittemme yli puhaltava tuuli, meren aallot, virtaava vesi sekä maan kasvillisuudesta saatava energia. Joutuu kysymään: Mihin näin kiire kaiken tuhoamisessa? Ihmisiltä on riistetty yksilöllinen ajattelu. Maailmanaateet on massatuotantona ihmisen ajukoppaan ahdettu vaatimaan jatkuvaisuutta ajatellen mahdottomia. Kysyä saa: Minne menet inehmon lapsi?

31.1.1981

Synnyinseudullani oli tapana sanoa: Ihmisen kurkku on avara. Sinne mahtuu talo savupiippuineen. Suuret tehtaat savupiippuineen. Valtamerilaivat mastoineen, kun vain ahkerasti käyttää nieluaan. Tämä muistelus johtui siitä, kun alinomaa mitataan ja tutkitaan kuinka paljon Kostamuksessa työskentelevä suomalainen duunari käyttää päivittäin alkoholia. En pitäisi yhtään ihmeenä, jos tästä aiheesta joko laatisi vielä tohtorin väitöskirjan. Meidän on syytä olla Kostamustyöläisille kiitollisia hyvin paljosta. Tällä tavalla he palauttavat valtion kassaan tietysti jotakuinkin kaikki ns. takuurahat mitkä valtio joutuu maksamaan rajan takana toimiville yrityksille silloin kun yritys tuottaa n.s. persnettoa. On aivan sama jos he ryyppäävät venäläistä tai suomalaista vodkaa, hyöty jakautuu rajan molemmin puolin. Kun sitten yksi rakennuskohde on valmis on duunari jälleen yhtä työhaluinen pyrkiessään uuteen työmaahan. Se lopullinen ”rikastuminen” kun on vielä edessäpäin. Oli vuosi 1930 kevät. Elelin viime viikkoja poikamiehenä. Eräs nuori jätkä talven savottatöitten päätyttyä palasi tukin uitosta. Tapana oli, että vuoden aherruksen päätyttyä jätkä heitti pihkaiset ryysynsä johonkin varastoon tai reiluuttaan näyttääkseen nakkasi johonkin tunkioon. Niinpä tämänkin nuori kävi silloin Rovaniemen pukimossa ostamassa päästä jalkoihin asti uudet kuteet päälleen ja kun rahaa vielä jäikin hän lähti juhlimaan yöksi silloin kuuluisalle sahanperälle. Sieltä kun oli löydettävissä juhlien kohokohta. Siellä kun oli saatavissa virolaista pirtua ja ystävällisiä naisia kertakäyttösellaisia. Sieltä tämä nuorimies sitten aamuvarhaistunteina palailla samaan kortteeriin missä minäkin vietin viimeisiä poikamiespäiviäni. Ensimmäiseksi hän lähti kömpimään talon puuseehen, kun niitä vedellä ”huljutettavia” vessoja silloin vielä ei ollut. Käymälän istumapaikat olivat hyvin korkealla, joten melko äkkijyrkkää rappustakin oli parin metrin verran. Kun tämä ”huveissa” käynyt nuori mies vielä melko täydessä ”kaasussa” lähti nousemaan näitä rappusia päämääräänsä kohti, hän vasemmalla kädellä lähti tukea ottamaan ylhäällä olevasta lattian reunasta paremmin onnistuakseen, hänelle sattui kumma vahinko. Talon isännällä oli tervaämpärin säilytyspaikka juuri sillä kohtaa ja miehen käsi osui tähän ämpärin reunaan ja vahinko oli täydellinen. Mies kaikkine ”hienouksineen” oli yltäpäältä tervassa tullessaan ”kolinkolia” alas rappusia. Eipä sille vahingolle tiennyt kumpaa tekee itkeäkö vai nauraa. No, toimenpiteisiin siinä piti ryhtyä. Talon emäntä lämmitti saunan, toiset jätkät hommasivat pulveria sun muita liuottimia ja niin nuori mies oli jälleen puhdas kuin pulmunen. Vielä kerättiin kolehti että saatiin pojalle auttavat vaatekerrat ja niin savottaan uudestaan pihkaamaan kamppeitaan ja tienaamaan rahaa uusia iloja varten. Lopputoteamus on tämä: Kyllä kaikilla nesteillä on liikkeelle paneva voima. Vesi pyörittää voimalaitoksia. Samoin Uolevi Raaden Neste Oy. Kaiken huipuksi viinalla on suuri osuus duunarin eli jätkän työkaluihin. Huom! Sana jätkä käsitetään nyt kunnianimenä, ei loukkaavana.

6.2.1981

Kun viime pakinassa kerroin erään nuoren miehen hieman ”köpelösti” käyneestä reissusta Rovaniemen kuuluisaksi tunnetulta sahanperältä, niin jatketaanpa juttua, koska on niin, että hän ei ollut ainoa, joka on naisten viekkauteen sortunut. Kuitenkin mainitulta sahanperältä oli juttu, kun eräs etelän mies oli paikkakunnan asukkaalta kysynyt tietä sahanperälle oli neuvo ollut tällainen: Kun nyt jatkat tätä tietä niin kauvan, että lyödään kaljapullolla päähän, niin tiedät olevasi sahanperällä. Se oli seutu, joka työllisti poliiseja hyvin runsain määrin.

Toinen rähinäpaikka Rovaniemen kunnan alueella oli Songan perä, josta kiersi tarina. Sieltä on kuulemma pirukin lähtenyt hyppyyn ja sanonut: ”Tämä on paikkojen paikka, kun juodaan ja tapellaan, eikä yhtään tapeta”. Ei saanut vanha ”Erkki” uhria, jota oli odotellut. Viinakaupat oli silloin auki yötäpäivää. Virolainen pirtu sekä puolalainen jota sanottiin Varsovanlauluksi, oli näissä ”apteekeissa” vapaasti saatavissa. Ainoana kiusana näillä ”apteekkareilla” oli raittiusetsivät. Eräs heistä oli erikoisen innokas, johon pirtukauppiaat olivat kyllästyneet sydänjuuriaan myöten. Tämän päänmenoksi he olivat palkannet kaksi ”hyväntahtoista” ja hyvännäköistä naista. Tämä raittiusetsivä oli tansseista lähtiessä pyrkinyt saatolle ja olihan pienten ”estelyjen” perästä päässytkin. Niinhän siitä mentiin ”tyttöjen” asunnolle ja vieraanvaraisuus oli kaikinpuolin häkellyttävä. Jopa rohjettiin tarjota miestä väkevämpääkin ja olisihan se ollut majesteettirikos ellei olisi kelvannut. Tässähän kävi kuten aina käy, kun antaa pirulle pikkusormen, niin se vie koko käden. Miekkosemme kaatua rojahti huoneen lattialle ja nukkui siihen. Naiset saivat eloa. Toinen heistä ryhtyi särkemään huonekaluja, polki kahvipannun luttuun ja toinen yöpukeissaan juoksi lähimpään puhelimeen josta soitti nimismiehelle, että hakisivat tuon hurjan raittiusetsivän pois, kun särkee koko mökin. Tulihan sieltä poliisivoimat ja korjasivat miehen talteen. Todistajia ei tarvittu sen enempää. Olihan näkösällä mitä oli tapahtunut. Naisille tämä oli hyvin kannattava operaatio. Joutuihan tuo ”sankari” maksamaan kaikki rikotut mööpelit sekä yörauhan häiritsemisen. Lisäksi pirtukauppiaat varmaan hyvin ruhtinaallisesti korvasivat tuon palveluksen. Menettihän heidän pahin kiusanhenkensä virkansa.

14.2.1981

Jostakin tiedotusvälineestä hiljattain jäi muistini komeroihin sellainen asia kun eräs ranskalainen oli kerännyt suuret määrät kolikoita. Syytä tai tarkoitusta tälle keräykselle ei mainittu. Mitenkään ainutlaatuista tällainen keräily ei suinkaan ole. Onhan tätä tapahtunut aika ajoin täällä Suomessakin. Kerrottiinpa sodan jälkeen saapuneen tälle seudullekin pohjoisesta erään kauppiaan, joka oli setelien katkaisun pelosta kerännyt suuret pussit kolikoita, mikä setelin katkaisu sittemmin pantiinkin toimeen. Tämä kolikoiden keräys ei suinkaan ollut ainoa mitä minäkin tiedän. Olipa 1920-3 vuosina eräs pirtutrokari menettänyt Kemin edustalla pirtulastissa olevan paatin ja tästä tuomioksi langetettiin 20 tuhannen markan sakko. Mies oli jo ennestään sydämistynyt paikalliseen nimismieheen ja otti tehtäväkseen vaihtaa tämän summan pikkurahoiksi. Siinähän meni kesä aikaa, kun hän kaikki kirkonkylän kioskit, kuppilat ja kaupat kiersi, mutta viimein oli summa koossa, pennin rahoista alkaen. Tämän jälkeen hän sitten taivalsi nimismiehen konttoriin ja jysähytti ison vaatepussin herran eteen pöydälle ja tuumasi: Siinä on herralle rahaa rupea laskemaan. Nimismies jo ennestään kyllästyneenä tuohon hirtehiseen mieheen ärjäisi: ”Vie helvettiin tuo romuläjä.” Tähän tuo ”kauppias” vastasi: ”Mikä on tarjottu, se on maksettu, tämä on tasavallan valuuttaa. Kirjoita kuitti.” Ja samalla otti rahapussin nimismiehen pöydältä ikään kuin lähteäkseen. Nimismies ei voinut muuta kun sanoi: ”Heitä siihen.” ja kirjoitti kuitin, Olihan tuo mies huolimatta silloin kielletystä liiketoiminnastaan tunnettu hyvästä varallisuudestaan, vieläpä rehellisyydestään. Kun laki ja oikeus läheskään aina evät ole kulkeneet käsi kädessä, niin panenpa harkittavaksi, tapahtuuko oikeus siinä kun valtion toimesta valmistetaan ja myydään päihdyttäviä aineita? Eihän vääryys sillä oikeaksi muutu vaikka sen turvaksi laki laaditaan. Esimerkkinä tästä voisi olla vaikkapa laki puoluetuesta. Miksi sitä ei panna kansanäänestykseen kuten aikanaan kieltolaki. Nykyisellään tämä ei ole kansanvaltaa. Palatakseni vielä tuohon pirtukaupan aikaiseen ”liikemieheen” nimismies oli jälleen kerran saanut tietoja, joiden mukaan tämän varastossa pitäisi olla huomattava määrä ”ainetta”, nimismies otti virkakuntaa avukseen ja lähtivät suorittamaan perusteellista tarkastusta. Taloon mentyään isäntä oikein ilahtui ja sanoi: ”Sanokaa hyvät miehet, mitä minä teen noille saatanan juopoille ja hamppareille, kun ovat taas sotkeneet koko talon, ikään kuin tämä olisi joku käymälä.” Oli nimittäin tyhjiä pulloja, lekkereitä, jopa kokonaisia ”neekeripoikia”, 10 litran virolaisia pirtupönttöjä ollut lattia tulvillaan. Pirtua ei löytynyt sitten mistään. Vasta poliisilaitokselle päästyä heille juolahti mieleen, että eivät älynneet maistaa siitä täysinäisestä ”vesisaavista”, mikä oli heti sisään mennessä talon ovipielessä ja kauha oli kellunut laidalla, kun he sitten palasivat tarkistamaan asiaa oli saavi häipynyt. Silloin oli tavallista, kun ei vesijohtoja ollut, vesi haettiin kaivosta j huoneeseen tultua saavi asetettiin vartavasten tehdylle lautaristikolle oven pieleen. Tyhjien pönttöjen sisältö oli saavissa.

21.2.1981

Kun on viimeisissä jutuissani tullut asuttua siellä pohjoisilla ”palkisilla”, niin tässä aluksi pieni juttu vielä, kun se niihin aikoihin oli sitä villiä pohjolaa, mm. onhan sieltä tehty elokuvakin. Oli vuosi 1927 syystalveksi kääntymässä. Lunta oli senverran, että hyvin jäljet näkyi. Olin juuri asuntokaverini kanssa saapumassa kylältä ja noin 50 metrin päässä asunnostamme silloisella lassitörmällä näkyi sellaista liikettä joka pani uteliaaksi. Lähdimme juoksemaan tuota rykelmää kohti ja oivalluksemme oli aivan oikea. Lassomiehet siellä olivat työssä. He olivat saaneet silmukkaansa läheisen kauppiaan-hevosmiehen. Heille kuitenkin tuli niin kiire, että lassonaru jäi uhrin kaulaan. Tämän me löysimme ja lähdimme juoksemaan miesten perään. Kaverini mennessään kävi huoneesta haulikon noutamassa. Roistot suuntasivat matkansa saha-alueelle, joita Rovaniemellä oli kaksi. Kesällä oli nostettu tukkikasoja talven sahausta varten hyvin korkeita kasoja. Perusteellisenkaan hakemisen tuloksena totesimme vetäneemme ”vesiperän”. Kyllähän tihutyön tekijöille juoksulahjat kehittyy. Seuraavana päivänä saimme kaverini kanssa kutsun poliisilaitokselle. Siellä oli pidätettynä kaksi lassomiestä. Heille oli tietysti jatko-operaatiossa käynyt köpelösti. Poliisi kysyi, että voimmeko mennä valalle, että nämä ovat samat miehet, joita me ajoimme takaa. Tähän emme luonnollisesti voineet vastata myöntävästi. Totesimme vain että miesten mitat sopivat, toinen oli pitkä, toinen verrattain lyhyt. Olihan iltahämärä ja näimme vain takaapäin. Kuitenkin näiden miesten tilille oli kertynyt rötöksiä niin paljon, että ruunun leipää he joutuivat syömään. Silloisen työpaikkani pajan takana noin 30-40 metrin päässä oli sähkömylly, jonka omisti puutavaraliike E.A. Tuisku, miljoonatuiskuksi kutsuttu. Myllärinä toimi Kajava niminen tavallista riskimpi mies. Hän nimittäin otti myllymiehen reestä voimiaan näyttääkseen säkin hampaisiinsa sekä kumpaankin kainaloonsa ja nousi melko vaivattomasti noin puolitoista metriset raput myllyyn. Kerran oli lassomiehet erehtyneet heittämään narusilmukan hänenkin kaulaansa tarkoituksella ryöstää rahat, kellot, siis kaikki arvokas. Tässä heille kuitenkin tuli seitsemän rieskan erehdys, kuten pohjolassa oli tapana sanoa, kun joku yritys epäonnistui. Tämä jättiläinen sai lasson haltuunsa, kolisti hampparien kalloja yhteen ja samalla sieppasi taskustaan ison myllynavaimen, komensi kädet ylös ja marssitti poliisilaitokselle. Nämä kaverit käsittelyn huumaamina näkivät isoreikäisen myllynavaimen pistoolina. Sen arvaa, että kyllähän poliisien kesken riemu repesi, kun he näkivät minkälaisen ”kauhuaseen” edessä ”hirttäjät” olivat käpälät pystyssä kävelleet lähes kilometrin matkan. Kun lähtee nuorena maailmalle ehtii näkemään ja kuulemaan paljon. Enää en viitsi juosta se olisi jo paljon hitaampaa kun silloin ”lihaini” päivinä. Mutta uutta tapahtuu silti ja vanhuuden mukanaan tuomia kömmähdyksiä sattuu silloin tällöin. Kun aivan taannoin olin nauhalle sanelemassa erästä juttua en muistanutkaan jättää ”mikkiä” pois kädestäni, vaan samalla kädellä tartuin puhelimen luuriin, kun erään tuttavani kanssa keskustelin puhelimessa. Tästä keskustelusta piti tulla ystävällinen ja kaikin tavoin rakentava. Tämä ajatukseni ei kuitenkaan onnistunut. Tulin havainneeksi, että langan toisessa päässä oli täysin ”ohjauskykynsä” menettänyt mies. Tämän minä murheella totesin. On ikävää jos tasapaino järkkyy. Ikävää oli myös se, että on ollut tarkoittanut tällä ohjelmalla nauhaa täyttää. Olin jo aikeissa tuhota sen, mutta naapuri sanoi: ”Älä hyvä mies sitä tee, Sille voi ilmaantua käyttöä.” Niinpä se sitten jäikin kokoelmiini odottamaan käyttöä. Jota ehkä tulee.

6.3.1981

Motto: Mennyttä aikaa muistellen niin mielelläni vielä, niin moni armas tähtönen minulle viittaa siellä.

Että tällaista esilauselmaa tässä käytin, en tarkoittanut tätä elämäni lopputilitykseksi, koska en odota enkä toivo ”Kalmiston Nestoria” tänne avukseni lopettamaan tätä vaivannäköä itseni elättämiseksi. Mielenkiintoinen tämä maailmanreissu on. Jos tilaisuutta ilmestyy, niin tullaan toisen kerran.

Tuo alkulauselma on kansallisrunoilijamme tuotetta, jota tuossa käytin ikään kuin lähtötelineenä päästäkseni vauhtiin.

On tämä elon taival ollut värikästä huolimatta siitä, että itse en tunne olevani mitenkään värikäs. Levottomat ajat erilaisine puutteineen muistuvat mieleen ikään kuin samettireunuksina ankeille ajoille.

Talvisodan jälkeen ja säännöstelyn jo alettua – kun minäkin olin kapitalisti, olihan minulla kaksi, toisinaan jopa kolmekin miestä töissä – tuli tehtyä laittomuuksia. Korttiannokset olivat liian keveitä, kun töitä huhkittiin enemmän kuin kellon ympäri. Lisäksi oli sitä omaa jälkikasvua, jonka puutteettomasta elämästä yritin pitää huolta – ja onnistuinkin tässä. Emäntäni oli hyvin toimelias. Jos minä olin muonanhankkija, niin hän oli hyvä kokki. Kaikki tunsivat syöneensä, kun meidän pöydän alla hetken jalkojaan lepuuttivat.

Oli eräs lihanhankintareissu, jonka tein naapurin isännän kanssa noin kymmenen kilometrin päässä olevalle uudistilalle Norvajärvelle. Itselläni ei vielä silloin ollut hevosta. Tämä isäntä tunnettiin myös hyvänä teurastajana. Hänen kyydillään mentiin torppaan, jonka isäntäväen kanssa olin sopinut lehmäkaupasta. Maksoin tämän lehmän, teurastimme sen ja paloittelimme. Toisen puolen nahkasta käänsimme lihojen päälle ja kotimatka saattoi alkaa. Kotiin ajaessa mainitsisin tälle kaverille, että kyllä siellä Pääkön Maikki on vastaanottamassa. Älä perhana, hän sanoi. Sovimme tämän isännän kanssa, että jos kyseinen emäntä on vastaanottamassa, niin hän ajaa lihalastin kotiaan elohuoneeseen ja sitten yöllä haetaan se meille.

Näinhän siinä kävi, kun pihaan päästiin, tämä mökin emäntä oli heti vastaanottamassa. Menimme kaverin kanssa huoneeseen ja kutsuin tämän emännänkin kahville. Siinä söimme ja joimme kahvit, puhelimme metsistä, koska omistuksessamme oleva ulkometsäsarka rajoittui sinne, mistä ostin tämän lehmän. Kovin pitkään saimme siinä istua ja jutella, ennen kuin tämä naapuri lähti ja saimme tuon jo miltei jäätyneen lihalastin purkaa aittaan.

Kun sitten seuraavana päivänä ison potkukelkan kanssa menin Rovaniemen silloiseen kaiketi jo kauppalaan, kävin Karjapohjolan teurastamolta ostamassa ison kasan kylmettyneitä poronpotkia. Asuntoni, samoinkuin tämän emännänkin asunto oli silloisen Petsamon tien varressa. Tämä emäntä oli hyvin utelias. Tuskin kukaan yksityinen kulkija pääsi hänen ohitseen huomaamatta. Tahallaan hidastelin kulkuani ja kyllähän emäntä tämän huomasi. Hän, vaikka olikin ikäihminen, suorastaan juoksi luokseni: ”Voi hyvä luoja mistä noin paljon lihaa. Etkö myy minullekin?” Minä ikään kuin vastauksena nostin siitä kelkasta nipun näitä potkia hänen kainaloonsa. Hän sanoi: ”Nämä pitää punnita.” Minä sanoin: ”Nämä punnittiin jo ja maksettiin. Menkää ja keittäkää, kyllä meillä ainakin syödään lihasoppaa jatkuvasti.”

Näitä poron potkia, kun hoiti suhteita, sai ostaa ilman korttia ja tämä naapuri ei tätä tiennyt. Oli nimittäin niin, että ne olivat kysyttyä tavaraa ja niitä sai kun varasi ajan. Henkilökohtainen tuttavuus oli suureksi avuksi. Jos silloin – ja jälkeen – sanoi kengänostolupaa hakiessaan että oli muutakin kuin yhdet korjauskelpoiset jalkineet, niin kengänostolupaa ei tullut. ”Valehtelijoita” oli silloin maa täynnä.

1.4.1981

Kun elää kyllin kauan niin aina oppii jotakin uutta. Lapsuudestani lähtien kuulin, ruuan ollessa kysymyksessä, sanottavan: ”Syö voita, ettei näkö mene”. Tällainen oli vanhan kansan uskomus. Tuohon uskomukseen luotetaan hyvin vahvasti vieläkin. Voi on nykyään noussut siitä alennustilasta mihin se takavuosina monilta tahoilta tulevalla propakandalla ajettiin. Sitä ei pidetä enää myrkkynä, sitä jopa mainostetaan leivoksien yhteydessä: ”Voilla leivottua”. Kun minulle kaiken muun ohella tulee sellainen neljän maamme pohjoisimman pitäjän paikallislehti, jonka nimi on: Siepakka.

Tässä lehdessä koreili vanhan minullekin tutun karhun kaatajan kuva ja pitkä kirjoitus saatteenaan. Tämä mies oli Kustaa Filemon Lehto Kittilän Rauduskylästä. Hänellä on takanaan 85 vuotta elämään ”kirjavaa kivijalkaa”. Hän kertoo merkillisen tarinan. Jota ohjetta omasta puolestani en aijo ottaa käytäntöön, enkä suositella muillekaan, paitsi jos margariinin syönnillä näkönsä menettäneille viimeisenä keinona. Tätä Kustaa Filemonilta oli navetan kattoa kalkitessa tipahtanut kalkkivelliä silmään. Silmä oli tulehtunut ja hän oli sen takia joutunut käymään elämänsä ainoan niin pitkän ikään kuin ulkomaan matkan Ouluun asti silmälääkäriin.

Sairaalahoidosta huolimatta silmästä meni näkö. Hän oli jostain kuullut tuhkasta ihmelääkkeenä, keittänyt tuhkavelliä, kuten hän itse sanoo, nauttinut sitä ja siihen oli tullut näkö siihen umpisokeaan silmään. Nivelreuma oli parantunut samantien.

Vaikka tosiaan näihin vaivoihin en itse aijo tuhkaa käyttää, niin tosiaan jos joltakin on jo näkö mennyt margariinin käytön tai muun syyn takia, niin tuon lapin miehen keinon voi katsoa saman verran vaarattomaksi, kuin viime sotien aikana laihialainen sotamies oli halusta ottanut sellaisen ”hyssytyspullon” alkoholia, jonka arveltiin vievän näön. Toiset kaverit kauhistuneena: ”Älä helvetissä sitä juo!” ”Ei, en minä tätä juo. Minä vien tämän kotia. Minulla on sokea veli.”

Tuo alussa kertomani Lehto Kustaa tuli minulle tunnetuksi vuonna 1953, kun naapurin isännän kanssa kävin häneltä ostamassa traktorin. Hänellä kun oli niitä kaksi. Silloin oli uusien traktorien saanti jonotuksessa, jota emme malttaneet odottaa. Kun aikoinaan tulin tänne Kalajoelle, kerroin tälle isännälle, että olin nähnyt sellaisen navetan, jota oli lantatunkion takia siirretty monta kertaa, sekä sen lisäksi 18-vuotiaan varsan, jolla ei oltu vielä ajettu, niin hän oli hakevinaan liivintaskusta nappia valehtelemisen palkaksi.

Tämä Lehto Kustaa kuten häntä kutsuttiin, lähes paikallisena asukkaana vahvisti tämän puheen. Sanoi tämän hevosen eläneen 30-vuotiaaksi varsana. Ei siis oltu koskaan ajettu. Talo oli Pöntsössä Kittilästä Muonioon johtavan tien varressa 40 km Kittilästä. Joki jossa olin tukinuitossa oli Kulkujoki. Talossa ei ollut peltoa, joten lantaa ei tarvittu. Oli helpompi siirtää navettaa kokonaisena, kun ajaa lanta metsään ja kun talossa oli vain ”varsa” jota ei oltu vielä opetettu ajolle. ”Varsa” oli lehmien kanssa samassa navetassa irrallaan. Kaikki yltä päältä paskassa. Häntä ja harja oli hankautunut pois. Olin silloin jo ollut vuosikaudet ”rauvan rääkkääjänä”, kuten jotkut seppää nimittivät. Kun vuositolkulla hengittää kivihiilen pölyä, niin sanoin silloiselle työnantajalleni, että lähden vähän puhdistamaan keuhkojani ja saamaan raitista ilmaa. Nämäkeväimet kun tämän operaation suoritin olivat 1926 ja Pöntsössä 1927. Ihmiset Pöntsössä olivat taikauskoisia ja hyvin siivottomia. Uteliaisuus talvella jätkien kertomusta kuunnellessa oli myös osasyynä tähän minun tutustumisreissuuni.

14.4.1981

Hyvät ystävät ja kylänmiehet. Tällä tavalla aloitti sotilaitten, muunkin kansan viihdyttäjä Jahvetti sota-aikana tarinansa. Ja minä aloitan näin: Jotta onkos tämä kansa kuullut sitä, tahi nähnyt sellaista onkimiestä, joka ei varaisi syöttejä mukaansa. No, tällainenkin ihme nähtiin täällä Kalajoen Käännänkylässä. Kokkolan vesipiirin vesitoimiston kaksi insinööriä kävi Käännän koululla selostamassa Kalajoen alaosan järjestelysuunnitelmaa. Vedenojan alueen osalta. Onhan tämän seudun väestö aina silloin tällöin joutunut tekemään tuttavuutta tulvan kanssa ja parannusta on toivottu. Tämä nyt kuultu suunnitelma oli kuitenkin se onki, jossa ei ollut sitä syöttiä johon tämän kylän asukkaat tarttuisivat. Uskon että sellaisten sunnitelmien allekirjoittajia ei täältä löydy. Ainoa suunnitelma mikä täällä hyväksytään on Niskankosken tulva-aukon suurentaminen. Penkereet takana olevine kanavineen hylätään. Salaojien laskuaukot kahta puolta jokea laskevat jokeen, joten putket kanavien kohdalla joutuisivat pakkasen rikkomaksi. Kylässämme joen molemmin puolin jokea on satoja hehtaareja peltoa, joista saatu tulo on meidän elinkeinomme. Kun nämä herrat itse totesivat pienten voimaloiden rakentamisen olevan heikosti kannattavia, niin jätettäköön kylämme osalta Hihnalankosken rakentaminen pois suunnitelmista. Tulvatilanteiden torjumiseksi tehdyt suunnitelmat me otamme kiittäen vastaan. Tämän nyt esitetyn suunnitelman johdosta me yksinkertaisesti sanomme: ”Kiitos ei”. Tämä päätös täällä pitää ja pätee. Jos voimalaitos voidaan rakentaa tuottamatta vahinkoa elinkeinollemme, niin kehityksen jarruja emme ole. Me haluamme suunnitelmien tekovaiheessa vaikuttaa asioiden kulkuun niin, että säästyttäisiin ”karvalakkilähetystöiltä” Helsinkiin. Vaikka tämä insinöörien reissu kylällemme olikin paremmin tutustumista mielialoihimme, niin tervetuloa toisenkin kerran ja laittakaa sen verran syöttiä ”onkeenne”, että katsomme aiheelliseksi tarttua siihen, kaikella ystävyydellä.

16.5.1981

On äitienpäivä kun tätä juttua valuu paperille. Tarva tuossa aamukahvilähetyksessään oli loihtinut kauniin ohjelman päivän alkajaisiksi. Kaiketi ilmavallan hallitsijakin suosiossaan päätti juhlistaa tätä ihmislasten äideille omistamaa päivää suomalla oikein juhlailman.

Kalajoki virtaa talven kahleista vapaana. Sitä paljon ennustettua rajua jäiden lähtöä tällä kertaa ei tullutkaan. Sitäkin on täällä nähty aina silloin tällöin. Se on luonnonvoimien mahtava näytelmä, joka useana keväänä on kylällemme tuonut pitkät autojonot ihmisiä seuraamaan luonnon vapautumista talven kahleista.

Vuolaan Torniojoen rannalla kasvaneena on muistissa se rajuus, millä tämä jylhän komea virta karisti yltään ”talviturkkinsa”. Nämä Kalajoen näkymät siihen verrattuna ovat vain kalpea aavistus.

Tämän äitienpäivän muistelossa menen ajassa taaksepäin lähes kolmekymmentä vuotta. Tytöillemme oli juhlaleningit valmisteilla joen takana. Oli äitienpäivän aamu ja kylämme koululla lapsilla oli ohjelmaa. Jäät olivat vielä joessa, joten otin pitkän tukevan kepin ja lähdin yrittämään ylipääsyä ja se onnistui kun rannalla olevan sulan veden yli kepin varassa hyppäsin jäälle. Toisella rannalla sama temppu. Takaisin tulo samoja reittejä pitkin. Muistini mukaan jäät lähtivät samana iltana.

Kun sanotaan ”Vuodet eivät ole samanlaisia vaikka ovatkin veljeksiä”, niin se pitää paikkansa hyvin monissa asioissa. Varhaisin kaurankylvö oli kerran, vuotta ei tullut pantua muistiin, toukokuun 2. päivä. Myöhäisin kylvön aloitus 25 . pv. toukokuuta. Joka vuosi on saalista tullut tarpeeksi. Ellei näin olisi ei näitäkään rivejä syntyisi.

Taaksejäänyt vapunpäivä kului sorronyöstä nousemisen merkeissä. Taas kuten viime vuosien ohjelmaan on kuulunut tulla tulvehti omaa valmistetta olevaa metsätyöväkeä. Tulipa vävykin, hänkin nähtäväsi hyvään naimiskauppaan tyytyväisyyttä osoittaakseen.

Pantiin kirveet, vesurit ja moottorisahat puiden juurille sillä valkokylkinen koivu kantaa hyvää hedelmää vasta kun se hakataan pois ja heitetään tuleen. Saman päivän iltana oli pihassa kotimaista lämpöenergiaa vuoden tarve. On kakaralla taas pistää ”pökköä” pesään.

Toukokuun 6. päivän Kalajaskan numerossa insinööri Juola puuttui aikaisempaan pakinaani koskien Kalajoen alaosan, tässä tapauksessa Hihnalan kosken rakentamista. Olin suorastaan imarreltu, että vaatimattomuuteni saa jopa insinööriltäkin huomiota osakseen. Olisi masentavaa, ellei julkistettuihin ajatuksiini otettaisi minkäänlaista kantaa.

Kun Vedenojan suvanteeseen oli suosituksena rakentaa penkereitä, olisi hyödytöntä, ellei kumpaakin Vedenojaa sekä Niskanojaa tukittaisi. Näiden tukkiminen taas olisi järjettömyyden huipentuma, koska näihin ojiin laskee vettä lukuisista salaojien laskuaukoista. Peltomme soistuisivat tuota pikaa.

Kokkolan vesipiirin insinööreille sattui ajankohtaan nähden huono ”säkä”. Kun kohta jälestäpäin telkkarista tuli selostus Kemijoen valjastuksen yhteydessä tapahtuneista rikkeistä, vieläpä viljelijäväestön omien hyväksikatsomien virkamiesten suosiollisella avustuksella.

Herra on herra helvetissäkin. Niiden kanssa ei pidä lähteä marjaan. Ne vie marjat ja marja-astiat.

Nyt tarjotuilla ”syöteillä” tai ehdoilla jääköön Hihnalan koski valjastamatta vaikka tuomiopäivän iltapuhteeseen asti.

4.6.1981

Tuolta yhteisistä tiedotusvälineistä tulee yhtä ja toista toisinaan iroonista tietoa. Vai onko nyt laitaa siinä, että ne miehet eri vartiointiliikkeistä, jotka vartioivat kansalaisten omaisuutta voroilta, ovatkin itse alkaneet kahmimaan tavaroita. Tässä se vanha totuus näyttää pitävän paikkaansa. Tilaisuus tekee varkaan. Siellä Tornionjokilaaksossa tällaisen tapauksen sattuessa kun joku vahti teki konnuutta, oli tapana sanoa ”Varas varasti varkaan ja piru petti perkeleen”. Suomen kansa ylimmästä alimpaan näyttää kadottaneen sen paljon mainostetun suomalaisen rehellisyyden. En tällä tarkoita sitä, etteikö rehellisiäkin löytyisi, kaikista piireistä, mutta kaikki piirit ovat enemmän tai vähemmän saastuneet. Olisikohan kouluesimerkki vaikuttanut: Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Minulla on muistissa pari esimerkkiä rehellisestä vahdista. kun vielä kuusi vuosikymmentä takaperin tukkilautat olivat yleisin puutavaran uittomuoto Torniojoella, oli tämän lautan eli telin kuljettajana lauttapatruuna apunaan toinen mies.

Koskipaikoissa tämä lautta sitten jaettiin neljään osaan ns. laskuihin. Tuulisella säällä suvantopaikoilla lautta täytyi rantauttaa ja valvoneet, väsyneet miehet menivät lähimpään taloon nukkumaan. Erään kerran Ylitorniolla taas lauttapatruuna oli palkannut talon isännän vahtimaan lauttaa, että se ei lähtisi tuulen riepottelemana omille teilleen sillä aikaa, kun hän nukkuu. Kun hän jätti lautan rantaan oli tuuli maalle päin, mutta tuulen kääntyessä se voi irrota. Tämä patruuna komensi isännän ikkunan viereen istumaan ja komensi: ”Sinun ei saa tästä liikkua mihinkään.” Isäntä lupasi pysyä vahtipaikassaan. Aamulla patruuna heräsi ja riensi ikkunasta katsomaan lauttaansa, jonka kauhukseen huomasi kadonneen. Yön aikana oli tuuli kääntynyt joellepäin vieväksi ja irrottanut lautan. ”Voi helvetin äijä minkä teit. Minähän sanoin sinulle, että vahdi tässä äläkä liiku mihinkään”. ”Juuri näin olen tehnyt ja vahtinut, mutta se meni sittenkin ja kun tästä ei saanut liikkua mihinkään”. puolusteli isäntä.

On toinenkin vahti, jolle olen koko elämäni kiitoksen velkaa. Syntymäkotini Karungin Kukkolassa oli sen seudun isoin talo. Isäntä äveriäs. Hänellä oli kaksi tytärtä. Sen ajan menoon kuului, että talon tyttäret piti saada naitettua talon pojille, siis ”kunniallisiin” naimisiin. Vanhempi tyttö oli naimisissa Ylitorniolla. Nuoremmalle tytölle hän palkkasi vahdin, ettei kuka tahansa köyhä, tai renkipoika pääse lähentelemään. Tämä vahti oli naimisissa oleva mies, joten hänellä oli kokemusta näissä yöllisissä vahtihommissa. Tyttö jota hän vahti oli nuori ja hehkeä ja eihän siinä malttanut yksistään vain vahtimiseen syventyä. Hän kokeneena miehenä tiesi mitä tytölle pitää tehdä ja näin hän tietämättään valmisti minulle isän! Tämä tyttö sittemmin oli isoäitini. Jos vahti ei olisi ollut näin ymmärtäväinen mies, niin isätön poika minä olisin. Syntymättömän housuissa. Jos vahdin haudan tietäisin, niin kukkia veisin.

7.8.1981

Kun taannoisessa jutussani tulin maininneeksi lähteväni Lappiin, niin aikomukseksi se ei jäänyt. Jos Lapin lääni käsitetään lappina niin Kolarikin sitä on. Metsiin ja tuntureille en lähtenyt samoilemaan. Siellä voi karvapeite kärsiä samanlaisia vaurioita, kun ”räkkäporolla”, joka tähän aikaan vuodesta ei ole kaunista katseltavaa. Minä nimittäin aijon säilyttää tukkani siistissä kunnossa. Tulipa tällä reissulla yövyttyä vieraanvaraisen Äärelän Henrikin talossa. Hän kun perheväkensä kanssa omistaa entistä syntymäkotiani. Matkaseuralaiseni maisemiin hullaantuneina yöpyivät Kukkolan kosken alajuoksulla olevissa vuokramajoissa. Kun muistelen aikaa taaksepäin, jotain 60 vuotta. Silloin Kukkolan kosken vesioikeudet myytiin valtiolle. Hinta mikä silloin saatiin oli se, että sillä nyt tuskin saataisiin kaljapulloa. Mitään tämän kosken rakentamiseksi ei kuitenkaan ole tehty. Nähtävästi kahden valtakunnan omistus tähän valtaisaan voimanlähteeseen on myös vaikeasti ratkaistava juttu. Ruotsalaiset ovat Tornionjoen alajuoksun vedet ohjanneet aika suuressa määrin Kalajokeen, mikä laskee vetensä Pohjanlahteen Haaparannan länsipuolella. Sattumako lie tehnyt työtänsä vai tarkoituksenmukaisuus, he aikaisemmin kasasivat suuret määrät uitettavaa puutavaraa Kalajoen jäälle, joka talven aikana oli pohjassa kiinni, kun tulva sitten tuli, se joka kerralla avarsi Kalajoen nielua ja tässä joessa on nyt helposti rakennettavia putouksia. Suomen puolella asukkaat sanovat tätä veden varastamiseksi. Joka tapauksessa Tornionjoki on jylhän komea ja vieläkin kuningaskalan, lohen miltei ainoa lisääntymisvesistö. Nyt runsaiden sateiden ansiosta vuolaasti virtaavana näkemisen arvoinen. Ikävää ja ajan henkeä kuvaavaa oli se rappiotila, mikä oli nähtävissä jokilaaksojen pelloilla pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta, ne olivat kasvultaan vanhaa nurmea ja ns. sianvillaa. Tornionlaakson maat ovat hyväpohjaisia ja hallaa vastaan erittäin kestäviä. Suuri vesiväylä on lämmön lähde. Korkeat, osin vaaramaisemat, miltei ympäri vuorikauden paahtavan auringon ansiosta ovat lämpöpattereita. Mielestäni asia on näin: Nykyajan ihminen on otettu liian huolenpidon alaiseksi, oma-aloitteisuus on tukahtunut. Odotetaan vain mitä etuja yhteiskunta eri korvausjärjestelmineen tarjoaa. Tästä on ollut seurauksena rappio. Oman lukunsa pohjoisella reissullani, poikanikin kun on oli kiinnostunut sukujuuristaan, oli käynti Alatornion kirkkomaalla kuuluisaksi tulleen Petter Aapram Herajärven haudalla joka sai kalkkipapin nimen ilmiömäisen muistinsa ansiosta sekä pilkkarunoistaan. Hän kirkossa käydessään kuunteli papin saarnat tarkkaan ja kirkosta lähdettyä sanasta sanaan saarnasi saman, minkä pappi oli saarnannut ja rykäisi eli yskäisi siinä kohdassa, missä pappikin. Hänen hautansa on kirkkomaan aidan vieressä nähtävästi siinä kohdassa mihin hän kuoli kiivettyään aidan yli mukanaan viinapullo, jonka hän oli varannut ruumiin kantajille. Muistosanat olivat hänen elämäntilityksestään.

Paljoa olen laulanut
Monta olen nauranut
Anteeksi pyydän
jos ompi syytä

27.10.1981

Vähän niin kuin halut hyrräilee mennä kuuntelemaan Raudaskosken Väinöä tuonne kirkonkylälle. On sunnuntaipäivä ja aikaa on kuin papilla. Tuo viimeinen sanonta on peräisin synnyinseudultani. Ei siis loukkaus ja jos joku sen siksi ottaa, niin epävirallinen anteeksipyyntö on tuossa ylhäällä. Vähän kyllä epäilyttää mennä sinne, kun pääni on paljaaksi ajettu, kuin Roomalaiskatolisen kirkon papeilta. On nimittäin keskustapuolueen paikallisosaston vuosikokous ja kun on kohta käsillä ajankohta jolloin uusi päämies Suomilaivan peräsimeen täytyy valita, niin kaljun pääni ja vähän höpsähtäneen mielenlaatuni vuoksi voisivat ajatella että olen itseäni tarjolla tuohon virkaan.

En kuitenkaan alkais pressan virkaan Suomen tasavallassa, koska työ on osapäivätyötä ja lisäksi niin huonostipalkattua, että täytyy ottaa metsästys ja kalastus apuelinkeinoksi. Nyt vielä elävä pitkäaikainen päämiehemme on ollut luja mies maailmaa ja sen kuluttavia voimia vastaan. Parhaina päivinään nopeaälyinen ja sanavalmis. Kun tämän muistaa, tuntuisi surkealta ajatella kovin paljon huonompisaattoista miestä tilalle. Tällaista olen kuitenkin kuullut kaavailtavan. On niin, että jos puhe muodostuu pelkistä öökkäyksistä maneereista kuten hienosti sanotaan, on silloin samantekevää, vaikka virkaan valitaan mykkä. Minun pressaehdokkaani koostuvat kahdesta miehestä ja nämä ovat: Johannes Virolainen ja Harri Holkeri. Nämä ovat kumpainenkin sanan taitajia. En käsitä sitä viisautta, joka ei löydä ilmaisumuotoja. Näitä avuja tarvitaan, kun ollaan neuvottelupöydän äärellä. Urkilla tämä taito oli parhaina päivinään. Jos aika on tehnyt Urhon kanssa tehtävänsä, jopa siihen määrään, että ei ole osannut korkean ikänsä vuoksi erota, niin vastaavaa voi tapahtua meille kelle tahansa omissa ympyröissämme. Maailman ratas kuluttaa meistä kaiken.

18.11.1981

Tänä päivänä ja vielä toisenakin, kun koko maailmaa ravisteleva lama työttömyyksineen alkaa olla tosiasia on kotoisessa Suomessakin alettu puhua, jopa toimiakin kotimaisen lämpöenergian käyttöönottamiseksi laajemmassa mitassa. Ihmisen synnynnäinen laiskuus on tähän ajatus- ja toimintasikermään tuonut kuitenkin piirteitä, jotka eivät tunnu tervejärkisiltä. Tässä asiassa on teollisuuden ”vainukoirat” olleet asialla. Kaikki se hyöty mikä metsän puhdistuksesta olisi saatavissa menee sivu suun, kun näiden ”ruusujen” hakettamiseen hankitaan kalliit koneet erilaisine hakkeen siirtolaitteineen. Täällä maaseudulla on hyväksi tavaksi havaittu karsia pienempikin puu, kun se katkotaan ja vieläpä pinotaan, se kuivuttuaan omaa hyvän lämpöarvon jota ei mädäntyvässä hakekasassa ole. Vesi kun tunnetusti ei pala. Toinen katala teko on soiden polttaminen. Se ainakin on vihoviimeistä soiden suojelua. Nämä suot, jotka aijotaan polttaa ja jotka sitä ennen ojitettiin, pitäisi istuttaa metsälle. Ajattelen näin sittenkin tässä ydinsodan uhkan varjostamassa maailmassa. Me emme ole viimeinen sukupolvi, jotka kansoitamme tämän suomenniemen. Kysyn näin: Kuka meille on antanut oikeuden tuhota elämisen ehdot tulevilta sukupolvilta? Työttömyys tähän matoiseen maailmaan on tullut jäädäkseen. Tämä on toisasia, joka ei muuksi muutu.

Kun oli puhe energian hankinnasta, josta käyttökelpoisimman osan muodostaa kotimainen puu, niin me olemme siinä onnellisessa asemassa, että puuta meillä on jatkossakin yhä enenevässä määrin, kun vapaata työvoimaa sijoitetaan valtakunnan metsänhoitotöihin. Tämä pitäisi olla kaikkien yhteinen asia. Kun näistä töistä suoritushetkellä saatava hyöty on pienempi, kuin käytetty aika palkka määrältään edellyttäisi, olisi työttömyyskorvauksetkin laskettava palkaksi niiltä tunneilta mihin ne riittää. Tämä työ on kaikille ammattiavastaavaa. Kyllä suomalainen suku on vuosisatojen saatossa saanut perintönä taidon osata monenlaista. Meidän on osattava ajatella kiristyvän maailman tilanteen edessä että makeanleivän päivät alkavat olla ohi. Se ei merkitse elämän loppua. Pientä asennemuutosta kyllä. Muistuu mieleen parikymmentä vuotta takaperin ilmajokisen isännän Antti Välimäen toteamus: Kyllä ne nykyajan miehet on pahasia, kun niiden pitää laittaa akkakin töihin ja heidän mielestään siitä toimeentulosta löytyy vain valittamisen aiheita. Ennen sitä vastoin pidettiin akka kotona lasten hoitajana. Ajattelen näin: Jos tälläkin kertaa perheenäidit poistuisivat työelämästä, perheen varsinkin lapsiperheen toimeentulo tuskin huononisi. Aiheuttaisihan lasten hoidosta sekä verotuksesta johtuvat rahanmenot sen, että perheen kassaan äidin tienasta tuskin merkittävää osaa jää. Äitien jäädessä kotiäideiksi miehet täyttäisivät työpaikat. Työttömyyslukujen kaunistuminen saattaisi hipoa niiden vanhojen hyvien aikojen lukuja.